Timo Calzada on viettänyt vankilassa puolet elämästään. Miksi?
Voit lukea artikkelini tämän jutun tekemisestä About me -osiosta
Timo Calzada on viettänyt vankilassa puolet elämästään. Miksi?
”Se oli sellainen yhden päivän sekoilu”, Timo
Calzada
muistelee vuotta 2006.
Suunnitelmana oli toimittaa maakätkössä olevat kaksi amfetamiinikiloa ostajalle ja netota tilapäistä rahapulaa helpottamaan vajaat 10 000 euroa.
Mutta mutta... Calzadan epäonneksi poliisi oli keikasta varsin tietoinen. Kännykkä oli kuuntelussa ja maakätkölläkin vierailtu.
”Lopputulos oli, että mä sain kaksi kiloa sokeria ja viisi vuotta.”
Mutta se ei suinkaan ollut Calzadan ensivierailu vankilaan. Hän on nimittäin lusinut 21 vuotta suomalaisvankiloissa ja viitisen vuotta ulkomailla. Muu aika onkin sitten ollut pitkälti ehdonalaista vapautta.
Ostaako täti kevätpörriäisen?
Marjakiisselin värinen jugend-talo on prikulleen entisellään. Calzada suorii C-rapulle.
”Tässä mä asuin”, hän sanoo ja nykii kahvasta. Mutta rappujen ovet eivät ole keskikaupungilla enää auki kuten 1954 syntyneen Calzadan lapsuudessa.
Kyllähän täällä kelpasi asua, Pietarinkadulla eteläisimmässä Helsingissä.
”Tuolla sisäpihalla oli pesula”, Calzada
innostuu
muistelemaan, ”me pelattiin pihalla jalkapalloa, ja pari kertaa pallo
osui
niihin lakanoihin. Se pesulan akka möykkäsi ihan helvetisti, niin
minähän kävin
kerran kusemassa sen postiluukusta sisään”, Calzada sanoo, silmät
venyvät
viiruiksi ja hän horahtaa äänekkääseen naurunremakkaan.
Vaikka ympärillä oli paljon varakkaita ihmisiä, ei työläisperheessäkään suoranaista puutetta koskaan ollut.
”Lähinnä mä näpistelin karkkia ja tupakkaa. Siinä oli sellainen oma jännityksensä.”
Timo kävi myymässä ovelta ovelle Kevätpörriäinen-lehteä. Hän oli varannut mukaan lyijykynän, eivätkä kaikki lehden ostaneet viitsineet hakea kuulakärkikynää vaan kirjoittivat omavalintaisen ostohintansa Timon tarjoamalla kynällä. Kotona Timo kumitteli numeroita ja sai vähän ylimääräistä itselleen.
Toiminta oli epärehellistä, mutta vastaavanlaista pikku vilppiä on moni pojankoltiainen tehnyt. Miksi juuri Timosta tuli rikollinen?
”Olisi helppoa syyllistää vanhempia, mutta se on kyllä väärä kohde”, Calzada toteaa. ”Vaikka ei oltu äveriäitä, niin koti oli aina hyvä ja lämminhenkinen. Eikä mun kolmella sisarella ole koskaan ollut mitään ongelmia.”
Kysymys rikollisuuden syistä on mietityttänyt tutkijoita vuosikymmenet. Kriminologian tutkija Janne Kivivuoren mukaan riskitekijöiden tunnistamisesta huolimatta rikosuran ennustaminen on vaikeaa: Aina on henkilöitä, joille on kasaantunut kosolti riskitekijöitä mutta jotka syystä tai toisesta uhmaavat niitä. Tai yksilöitä, joilta riskitekijät puuttuvat, mutta jotka silti päätyvät rikosurille, hän kirjoittaa teoksessaan Rikollisuuden syyt (Nemo 2008).
Kirjassa esitellään lukuisia teorioita. Esimerkiksi leimaamisteorian mukaan henkilön nimeäminen rikolliseksi alkaa toimia itseään toteuttavana ennusteena. Se johtaa muiden ihmisten torjuntaan, mikä lähenee niin kutsuttua kontrolliteoriaa: kun sosiaaliset siteet löystyvät, rikoskäyttäytyminen mahdollistuu. Paineteoriassa rikosmotivaatio selitetään turhautumisella, joka syntyy, kun unelmat eivät käykään toteen. Konfliktiteorian mukaan taas henkilö ajattelee korjaavansa vääryyksiä rikosten avulla.
Viime aikoina kriminologit ovat kuitenkin päätyneet korostamaan sattuman osuutta ihmisen elämässä. Sattuma puuttuu peliin, kun ihmiset valikoivat puolisoitaan, kun työnantajat valikoivat työntekijöitään tai kun vanhemmat valikoivat asuinaluetta, jolla heidän lapsensa tulevat kasvamaan, Kivivuori kirjoittaa. Yksikin sattuma voi olla käännekohta.
Sattumia mahtuu myös Timo Calzadan elämään.
Vankilareissu numero yksi
Vuonna 1965 Timon perhe muutti Kontulaan, kuten monet muutkin keskustan ahtaissa asunnoissa asuneet lapsiperheet. Kontulan kaupungistuminen oli kuitenkin vasta aluillaan.
”Mä olin asunut Kaivopuistossa, joten nuo lehmät oli aika omituisia mulle, varsinkin kun niitä oli ihan pihapiirissä.”
Pietarinkadulla alkanut näpistely tiivistyi samanhenkisen kaveripiirin myötä entistä rikollisemmaksi toiminnaksi. 12-vuotiaana Timo käytti ensi kertaa amfetamiinia, 13-vuotiaana hän kävi Tukholmassa ja 14-vuotiaana Kööpenhaminassa – ja tämä kaikki salaa vanhemmilta.
”Usein pelotti ihan tajuttomasti lähteä tekemään jotakin selkeästi rikollista, mutta pakko oli, ettei menettänyt kasvojaan.”
Alamäki jyrkkeni. Timolla oli ongelmia opettajien kanssa, ja hän vaihtoi koulua puolenkymmentä kertaa. 14-vuotiaana hänet huostaanotettiin koulupinnaamisten vuoksi ja lähetettiin Kotiniemen koulukotiin Vilppulaan.
”Se, miten meitä siellä lainausmerkeissä kasvatettiin, perustui väkivaltaan, fyysiseen ja henkiseen. Me oltiin siellä ylipitkiä päiviä miesten töissä, vedettiin metsästä tukkeja tienposkeen puolen metrin hangessa. Me oltiin siellä orjia, ja nämä eivät ole mitään mielikuvia vaan oikeata elämää”, Calzada sanoo.
Kerran Timo kävi kysymässä koulukodin johtajalta lomaa päästäkseen kotiin.
”Siis siis, totta kerran, kyllähän sinä lomalle pääset, kun olet niin hyvä hiihtämäänkin”, johtaja nyökytteli.
”No milloin?”
”Katsopas Timo tuonne”, johtaja sanoi osoittaen ulos ikkunasta. ”Näetkö tuon lipputangon tuolla.”
”Joo, näen.”
”No sinä pääset lomille sitten, kun tuon lipputangon nuppi kukkii.”
Sillä hetkellä Timolle selvisi, että hän pääsisi koulukodista pois vasta sinä päivänä, kun täyttäisi 18 vuotta. Tai vuotta aikaisemmin, jos menisi vapaaehtoisena armeijaan.
Vuosia oli edessä aivan liikaa. Ainoa pakoreitti olisi vankila, jonka jälkeen hänen ei enää tarvitsisi palata koulukotiin. Timo päätti kaverinsa kanssa karata, tehdä rikoksia ja tunnustaa. ”Ja me tunnustettiin varmuuden vuoksi paljon sellaistakin, mitä ei oltu tehty.”
Seuraavat seitsemän kuukautta Timo vietti Keravan nuorisovankilassa.
”Sehän tuntui koulukodin jälkeen siltä kuin olisi kotiin tullut”, Calzada kuvailee ensimmäisiä tunnelmiaan kiven sisässä.
Vankilassa rikollisen elämän ihannointi tarttui 15-vuotiaaseen Calzadaan yhä voimakkaammin. ”Kuvittelin, että se on täysillä elämistä, että on pää sekaisin ja tekee mitä haluaa.”
Vaikka vanhemmat eivät poikaansa hylänneet, Timo viihtyi vankilasta vapauduttuaan paremmin kadulla kuin kotona. Tietty kehityskulku oli kuljettu loppuun: seuraavat parikymmentä vuotta Calzada oli täysipäiväinen rikollinen ja narkomaani.
”Mä käytin hirveitä määriä huumeita, myös vankilassa. Joskus olen ollut vapautuessani sellaisessa kunnossa, että olisin suoraan voinut mennä katkolle”, Calzada kertoo.
Volyymi arvailujen varassa
Timo Calzadan tekoset ovat yksittäisiä tapauksia suurissa luvuissa. Suomessa tehdään nimittäin noin 800 000 rikosta vuodessa.
Yli puolet tapauksista on liikennerikoksia. Omaisuuteen kohdistuu vajaa kolmannes rikoksista. Väkivalta- ja seksuaalirikosten osuus on koko potista noin viisi, huumausainerikosten vajaa kaksi prosenttia.
Lapin yliopiston rikosoikeiden professori Terttu Utriainen kuitenkin muistuttaa, että tilastoissa on kyse vain ilmi tulleista rikoksista. Siinä missä henkirikokset harvoin jäävät pimentoon, esimerkiksi myymälävarkauksissa ja näpistyksissä tilanne on aivan toinen.
”Ja jos ajatellaan perheväkivaltaa, niin siinä todellinen volyymi on aikalailla arvailujen varassa”, Utriainen sanoo.
Vaikka rikosten yhteismäärä on pysynyt vuodesta toiseen melko vakiona, muutamia trendejä rikostilastoista on Utriaisen mukaan havaittavissa.
Ensinnäkin omaisuusrikosten määrä on hiljalleen laskussa.
”Ajatellaan vaikkapa varkautta, joka on hyvin klassinen omaisuusrikos. Eivät ne suuret keikat tapahdu tänä päivänä niin, että varastetaan jokin esine, vaan kyllä se menee tuonne talousrikollisuuden puolelle”, Utriainen kertoo.
Toinen kehityssuunta on huumausainerikosten tasainen kasvu.
Nimenomaan huumeet olivat myös Timo Calzadan pitkän rikosuran perusta.
”Kyllähän ne on kaikki siihen elämäntapaan liittyneet”, Calzada kuvailee rikoksiaan.
Törkeiden huumausainerikosten lisäksi hänet on tuomittu kerran tai useammin muun muassa ampuma-aseen luvattomasta hallussapidosta, pahoinpitelystä, törkeästä ryöstöstä, varkaudesta sekä murrosta, vaaran aiheuttamisesta, ajokiellon rikkomisesta, liikenteen vaarantamisesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.
1990-luvun lopulta on vielä iso vyyhti talousrikoksia. Ne liittyivät rakennusbisnekseen.
”Aluksi me maksettiin veroja, mutta sitten eivät rahat tahtoneet riittää. Työmiehen on kuitenkin saatava palkkansa ja tavarantoimittajan rahansa, niin verottajahan siinä ensimmäisenä jäi näppejään nuolemaan.”
Calzada ei kiistä rikoksiaan. Häntä kuitenkin harmittaa, ettei laki ole kaikille sama.
”Olen seurannut näitä vaalirahakeskusteluja ja tuota rahoilla vatkaamista. Jos mä olisin tekemässä noita samoja asioita, niin olisin käräjäoikeudessa talousrikoksesta syytettynä alta aikayksikön”, hän sanoo.
”Mutta sitä mä olen ennenkin sanonut, että sellainen hallitus kuin kansakin”, hän virnistää.
Rusinat pullasta
Mutta palataan vielä hetkeksi tilastoihin.
Murha ja tappo ovat rikoksista äärimmäisiä ja Suomessa harmillisen yleisiä. Henkirikosten määrässä mitaten Suomi kuuluu edelleen enemmän itään kuin länteen. Ilmiötä on selitetty muun muassa sotaisalla historialla, mutta rikosoikeiden professori Utriainen ei sitä niele. Väkivallasta kun ei ole Saksan, Ranskan ja Englanninkaan historiassa pula.
Utriainen ehdottaa yhdeksi syyksi yhteisöllisyyden puutetta, joka sekin juontaa niin ikään historiasta.
”Kun meillä tehtiin isoajakoa, talot rakennettiin peltojen keskelle kauas toisistaan. Keski-Euroopassa talot taas ovat läjässä ja pellot kylän ulkopuolella”, hän sanoo.
”Ja toisaalta kaupunkiasuminen on ollut Keski-Euroopassa muutenkin tiivistä jo vuosisatoja, meillä tämä kaupungistuminen on vielä varsin uutta.”
Yksi leimallinen tekijä suomalaisessa rikosmaisemassa on alkoholi. Mutta ei sekään yllättävää ole.
”Jos katsotaan vaikka suomalaista kirjallisuutta ja näytelmiä, niin tyypillisestihän niissä ryypätään ja rähjätään. Se on sellaista agraarista koheltamista, mutta ehkä se kuvastaa tätä yhteiskunnan kehitysvaihetta”, Utriainen sivaltaa. ”Se on kuitenkin positiivista, että nuoriso nykyään juo vähemmän kuin aikaisemmin.”
Utriainen varoittaa tuudittautumasta siihen, että sivistyneenä länsimaana pysytään vain hyvien Pisa-tulosten perusteella.
”Kyllä liberalismiinkin tietyt säännöt kuuluvat: esimerkiksi se, että vanhempien täytyy huolehtia lapsistaan ja julkiset paikat pidetään siisteinä. On syntynyt harha, että hyvinvointivaltiolle voi luovuttaa kaikki velvollisuudet. Mutta ei se niin mene, hyvinvointivaltio voi hävitä, jos siitä ei pidetä huolta.”
Utriainen muistuttaa, että harvaanasutussa Suomessa nimenomaan valtio on ollut se tekijä, joka on pitänyt yhteiskunnan koossa. Hän ottaa esimerkiksi armeijan. Se on koonnut ikäluokan ja siellä on käyty loppuun kesken jäänyt kansakoulu tai opeteltu uimaan.
”Nykyään edes armeija ei huoli kaikkia”, hän sanoo tuohtuneesti. ”Tulosvastuun myötä myös julkisen puolen instituutiot poimivat rusinat pullasta. Minusta se on aivan edesvastuutonta, että nuoret jätetään työttömiksi ja heille maksetaan siitä rahaa. Nuorten tehtävä on joko työ tai opiskelu, mutta kotiin ei saa jäädä makaamaan.”
Jumalan mitta
Timo Calzada on käynyt sekä kouluja että tehnyt työtä.
”Kävin aikanaan Turussa keskikoulun loppuun, umpihumalassa mutta yli kahdeksan keskiarvolla”, hän sanoo ja tarkoittaa Turulla Kakolan vankilaa.
Kiven sisässä hän on opiskellut myös rannikkolaivurin, yleisen radiopuhelimenhoitajan, kuljetus- ja huolinta-alan sekä merkonomin tutkinnot. Kuusi vuotta hän työskenteli Helsingin keskusvankilan kirjapainossa.
Ennen viimeisintä tuomiotaan Calzada oli yksitoista vuotta vapaalla. Hän pyöritti sukellusliikettä ensin Kontulassa, sitten neljä ja puoli vuotta Teneriffalla. Sen jälkeen hän asui puolitoista vuotta Kuubassa, missä avioitui kolmannen kerran – ja sai eksoottisen sukunimensä.
Sitten tuli neljästoista tuomio, se ”tilapäinen rahapula ja yhden päivän sekoilu” vuodelta 2006. Sen aikana Calzada kävi Raamattuopistoa. Ja se oli hänelle kouluista merkittävin.
Me olemme heikkoja, keskeneräisiä ja joskus hyvinkin haavoittuvia olentoja. Tai ainakin minä olen kaikkea tätä, Calzada kirjoittaa nettiblogissaan.
Elämälläni, jota elin aiemmin, kun Vastustaja varasti minulta lukuisia vuosia omiin tarkoitusperiinsä ne käyttäen, tein täydellisen konkurssin. Yrityksieni konkurssit olivat siihen nähden pieniä asioita.
Tänään ymmärrän, että kaikki tapahtunut on ollut Jumalan suunnitelmaa. Onneksi Jumalan mitta, sanon vielä kerran, onneksi Jumalan mitta on erilainen kuin ihmisten mitta. En usko, että kelpaisin kaikille kristityillekään, koska usein kristityt tykkäävät hyöriä omissa pikku porukoissaan, eikä samaan aitaukseen meinaa mahtua sysimustaa lammasta.
Mutkia avioelämään
Kodikastahan täällä on. Pari kynttilää pöydällä, tauluja ja hedelmiä kulhossa.
Timo on varoittanut, että kaksiossa Itä-Helsingin Puotilassa on vielä keskeneräistä. Hän vapautui koevapaudesta tammikuun alussa.
Ehkä osuutensa kodikkuuteen on myös Timon tuoreella tyttöystävällä Jaanalla.
”Kun tarpeeksi kauan odottaa ratikkapysäkillä, niin tulee se sama ratikka uudestaan”, Timo vitsailee. Jaana on nimittäin hänen ”vaimo numero yksi”, vihillä käytiin vuonna 1988.
”Itse asiassa meidän piti mennä naimisiin jo kuusi vuotta aiemmin”, Jaana kertoo, ”mutta tuli vähän mutkia matkaan”.
”Joo, mulla tuli siihen kuuden vuoden mutka. Mulla on kohtalaisen pitkiä nämä mutkat aina”, Timo jatkaa. Ja molemmat nauravat.
Avioelämää ei 1980-luvun lopussa kestänyt kauan. Jaana oli juuri päässyt kuiville, mutta Timo jatkoi vanhaa elämäntapaansa ja oli pian taas vankilassa. Yhteyttä on pidetty kuitenkin säännöllisesti läpi vuosikymmenten.
”Kyllähän Timpasta on aina tiennyt, mistä sen löytää. Jos on halunnut nähdä, niin on mennyt Kakolaan”, Jaana sanoo, ja taas nauretaan.
Nyt Timokin on ollut raittiina melkein 20 vuotta.
Puolen metrin askeleet
Pietarinkadun Pikku-Timosta on ryvettynyt karskinkokoinen ja läpeensä tatuoitu pitkäaikaisvanki.
”Toki sitä kaipaa sellaisia pikku asioita, jotka jäi lapsuudessa kokematta, piparkakkujen leipomista ja pulkkamäkeä perheen kanssa. Mutta tosiasia on, että itse valitsin kadun ja kaverit, vaikka monta kertaa tekikin mieli mennä takaisin kotiin... ja monta kertaa tuli salaa itkettyä.”
Mutta ei, hän ei kadu elämäänsä, saati ole katkera.
”Turha sitä on itsesäälissä rypeä ja spekuloida, että mitä jos olisin tehnyt toisin. Ei tullut tehtyä. Piste”, hän sanoo tiukasti. ”Kai sitä on tarvinnut nämä kokemukset sitten kuitenkin.”
Siitä Timo on pahoillaan, että perhe ja lähiomaiset ovat joutuneet hänen takiaan kärsimään. Välillä hän on ollut vuosia teillä tietymättömillä.
Vastedes hän aikoo olla läsnä. Tytär ja 7-vuotias tyttärenpoika asuvat sadan metrin päässä. Myös välit siskoihin ja äitiin ovat hyvät. Timo on käynyt Kriminaalihuollon tukisäätiön vertaistukikurssin ja työskentelee vapaaehtoisena Kampin palvelukeskuksessa.
Viimeiset puolitoista vuotta päivärytmin on sanellut vakava maksan vajaatoiminta. Se on seurausta 1970-luvulla vankilan tatuointivälineistä saadusta hepatiitti C:stä. Työkyvyttömyyseläkepaperit ovat vetämässä.
”Ei kukaan ota töihin 56-vuotiasta vankilakaveria, jos vastassa on joku nuori ja innokas – ja mä kun en ole enää edes kovin innokas. Että loppuluisussa tässä mennään”, Calzada sanoo, muttei malta olla kauan vakavana.
”En mä kuitenkaan näe toivottomuutta, päinvastoin, toivoni perustuu Jumalan antamiin lupauksiin Raamatussa. Nyt saan kuljeksia puolen metrin askelilla eikä ole mihinkään kiire. Ekan kerran elämässä ei ole mihinkään kiire”, hän toistelee. ”Kiireet on nyt finaalissa.”
Juttu on julkaistu Arvo-lehdessä 1/2010
Timo Calzada menehtyi maaliskuussa 2013.