< Etusivulle
Perhe Haapanen

Tämän sivun tekstit kertovat isoisäni isovanhemmista, kouluneuvos Alexander Haapasesta (1851–1936) ja hänen vaimostaan Julia Haapasesta (os. Pletnew, 1858–1912). Heitä voidaan pitää sukumme kantavanhempina sikäli, että he ottivat ensimmäisinä käyttöön sukunimemme.

 

"Kun katselen läpi muistojen kaukoputken varhaisinta lapsuuteni aikaa, näen itseni pienenä seitsenvuotiaana poikasena. Kyyneliin uponneena olin vast'ikään saattanut rakkaan äitini haudan lepoon, minne isäni jo monta vuotta aikaisemmin oli kätketty. Olin siis isätön ja äiditön ja koditon – olin orpo tämän suruvoittoisen sanan täydessä merkityksessä. Mutta Hän, joka on isättömien Isä, piti kättään minun ylläni. Sain uuden kodin ja uudet vanhemmat, jotka antoivat minulle hellyyttä ja suojaa ja paljon muuta, jota vanha koti tuskin olisi voinut tarjota."

perhepotretti_1.jpg


Edellinen katkelma Alexander Haapasen 50-vuotispäivänään pitämästä puheesta kertoo, miten orvoksi jääneen köyhän maalaispojan elämä sai odottamattoman käänteen tämän päästyä Vehmaan kappalaispappilaan kasvattipojaksi. Yläalkeiskoulun ja lukion jälkeen nuorukainen jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa. Suunniteltu pappisura kävi mahdottomaksi, sillä kylmät ja kosteat sakastit eivät keuhkotautiselle sopineet. Haapanen teki työuransa kouluhallituksessa ensin ylitarkastaja Uno Cygnaeuksen apulaisena, sitten tarkastajana, vt. ylitarkastajana ja kouluneuvoksena. Haapanen osallistui muun muassa Suomen edustajana Pariisin Maailmannäyttelyihin vuosina 1889 ja 1900.


"Täällä on niin paljon puuhaa ja iloisia huudahduksia: yhteiskoulu tekee huviretken Korkeasaareen. Lapset ovat niin iloisia ja me olemme valmistaneet voileipiä ja panneet pussin vehnäpullia sekä rahaa laivamatkaa varten. Kuinka hyvin muistan kouluajoilta, mitä tällainen ilmoitus merkitsi – mutta minulla ei ollut ketään, joka pienimmälläkään eleellä olisi minulle mitään järjestänyt: Niin, minun lapsuusaikani – – –" (Julian kirje Alexanderille v. 1905)

 

Pitkät viivat kertovat, että iloista kerrottavaa Julia Haapasen lapsuudesta ei ole. Isä jätti perheensä tytön ollessa vuoden vanha. Julia kasvoi vuoroin äitinsä, vuoroin äitinsä serkun, Fredrika Grotellin, perheessä. Grotelleilla kokoontui Turusta Helsinkiin levinnyt Evankelisten ystäväpiiri (myöh. Evankelinen herätysliike), jossa Julia ja Alexander tapasivat. He avioituivat vuonna 1880 ja heille syntyi 15 lasta.

 

                                                                                          ***


Tekstit perustuvat suurimmilta osin Alexander ja Julia Haapasen pojan, kanslianeuvos Arvo Haapasen (1900–1990. Istuu vuonna 1902 otetussa kuvassa isänsä sylissä. Isoisäni isä Lennart seisoo käsi isänsä olalla) eläkepäivillään kirjoittamaan, syntymästä perunkirjoitukseen etenevään kronikkaan vanhemmistaan. Suururakka vei kymmenisen vuotta, ja valmiissa esityksessä on yli 4 000 käsinkirjoitettua sivua. Arvon tytär kirjoitti työn puhtaaksi 2 100 konekirjoitussivuun. 

 

Tärkeimpinä lähteinään Arvo käytti (nyttemmin Kansallisarkistoon luovutettua) "perhearkistoa". Arkiston laajuus Kansallisarkistossa on 1,1 hyllymetriä, ja se sisältää muun muassa Alexanderin (ja joiltain osin myös Julian) kouluvihkoja ja -todistuksia, tutkintotodistuksia, ansioluetteloita, virantäyttöön ja virkavapauksiin liittyviä asiakirjoja, erittäin laajan kirjeenvaihdon, muistiinpanovihkoja, puheita, kutsukortteja, valokuvia, pohjapiirustuksia, veroilmoituksia sekä Aleksanderin läpi elämänsä pitämiä pennintarkkoja tilikirjoja. Lisäksi Arvo on tehnyt sukututkimusta muun muassa haastatteluiden, kirkonkirjojen, kouluhallituksen pöytäkirjojen ja monien julkaisemattomien ja julkaistujen lähteiden avulla, kuuluihan perheen lähimpään ystäväpiiriin muun muassa Suomen ensimmäinen naismaisteri Emma Irene Åhström ja liikemies, kahvipaahtimon perustaja Gustav Paulig.

 

Sivun tekstivalikoima kasvaa hiljalleen.


 
Alexanderin virkamatkat halki Suomen: laivalla, reellä, rattailla ja junalla
Koululaitos, sellaisena kuin me sen nykyäänkin tunnemme, oli 1800-luvun lopulla vielä uusi asia. Sen toimintaa valvoivat kansakoulutarkastajat, jollaisena Alexander Haapanen teki valtaosan työurastaan. Tässä artikkelissa luodaan katse siihen, minkälaisia olivat korkean virkamiehen työmatkat tuohon aikaan - aamut alkoivat varhain, illat venyivät myöhään, minkä lisäksi Alexander oli huonouninen ja säästäväinen luonteeltaan.

Koululaitos, sellaisena kuin me sen nykyäänkin tunnemme, oli 1800-luvun lopulla vielä uusi asia. Sen toimintaa valvoivat kansakoulutarkastajat, jollaisena Alexander Haapanen teki valtaosan työurastaan. Tässä artikkelissa luodaan katse siihen, minkälaisia olivat korkean virkamiehen työmatkat tuohon aikaan; aamut alkoivat varhain, illat venyivät myöhään, minkä lisäksi Alexander oli huonouninen ja säästäväinen luonteeltaan.

 

1800-luvun puolivälissä monissa maissa alettiin rakentaa modernin koulun perustuksia. Keskustelu oli värikästä ja esillä oli monenlaisia vaihtoehtoja.

 

Yhtäältä kannatettiin ns. preussilaista opetussysteemiä. Siinä tarkoituksena oli luoda maan hallintoa tukeva järjestelmä, jossa kansalaisten tottelevaisuutta vahvistettiin opettamalla heille tiettyjä perustaitoja kuten lukemista mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti. Toisaalta oli näkemyksiä, joissa korostettiin valinnaisuutta ja yksilöllisyyttä. Jotkut puhuivat klassisen antiikin Kreikan koulukunnan mukaisen filosofian ja ajattelun taidon merkityksestä, osa korosti käytännön taitojen tärkeyttä.

Vastailmestyneessä kirjassa Koulukirja (Otava 2017) Saku Tuominen ja Martti Hellström kertovat Suomen koululaitoksen synnystä seuraavaa:

 

”Suomessa pappi ja luonnontieteiden maisteri Uno Cygnaeus esitteli vuonna 1857 julkaistussa kannanotossaan oman ehdotuksensa suomalaisen kansakoulun järjestelmästä. Senaatti piti ajatuksesta ja lähetti miehen maailmalle, myös Preussiin.

 

Preussilaisen mallin sijaan Cygnaeus innostui kuitenkin enemmän (niin ikään preussilaisten) Adolph Diesterwegin ja Friedrich Fröbelin vapaammasta kasvatusfilosofista.

 

Merkittävien tahojen vastustuksesta huolimatta Suomen koulun pohjan loivat juuri Cygnaeuksen ajatukset. Hänen vallankumouksellisen ehdotuksensa mukaan kansakoulusta tulisi kaikille säädyille ja molemmille sukupuolille yhteinen kunnallinen – ei enää kirkollinen – koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita.

 

Suomalaisessa mallissa näkyivät teollistumisen ajan ihanteet, mutta Cygnaeuksen työn johdosta perinteinen suomalainen koulu poikkesi selvästi esimerkiksi yhdysvaltalaisesta. Käsityö sai Suomessa maailmanlaajuisesti harvinaisen vahvan aseman, samoin liikunta. Cygnaeus arvosti kansakoulunopettajien taiteellisia taitoja, erityisesti musiikillista lahjakkuutta ja kädentaitoja.”

 

Uno Cygnaeus siis loi suomalaisen kansakoululaitoksen, ja tämän laitoksen toimeenpanoa täytyi valvoa. Nimenomaan kansakoulujen tarkastaminen oli keskeinen osa Alexander Haapasen nelikymmenvuotista työuraa Koulutoimen ylihallituksessa; Alexander aloitti ylitarkastaja Uno Cygnaeuksen apulaisena vuonna 1981 ja jäi eläkkeelle kouluneuvoksena 1921.

 

Menestyksekkääseen uraan mahtui kolme virantäyttöihin liittyvää pettymystä, joita hänen poikansa Arvo on kuvaillut seuraavasti: ”Isä näyttää nauttineen oman virastonsa taholta suurta luottamusta, mutta senaatti muutti kouluhallituksen esitykset.”

 

1) Vuonna 1888 kouluhallitus esitti kansakouluntarkastajan virkaan yksimielisesti kanslisti Alexander Haapasta, mutta senaatti nimitti virkaan toiselle sijalle asetetun hakijan Alex Bernerin.

 

(Vuonna 1892, Bernerin kuoltua, Alexander nimitettiin tähän virkaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana venäläistämispolitiikasta mainittakoon, että tuona vuonna oli astunut voimaan asetus, jonka mukaan tällaisia virkanimityksiä varten tuli hankkia lausunto kenraalikuvernööriltä. Lausunto oli puoltava, Alexanderia ei siis nähty poliittisesti vaaralliseksi.)

 

2) Vuonna 1898 avoinna oli kansakoulun ylitarkastajan virka. Virkaan valittiin kuitenkin kokenut Gustaf Lönnbeck, jota Alexanderkin kovasti arvosti.

 

3) Syyskuussa 1911 Lönnbeck joutui pitkälle sairaslomalle, ja Alexanderista tuli hänen sijaisensa. Vuoden 1912 tuokokuussa Lönnbeck kuoli. Koulutoimen Ylihallitus esitti yksimielisesti virkaan Alexanderia. Ylitirehtöörin apulainen, K. A. Franssila valmisteli asian ja antoi seuraavanlaisen kirjallisen lausunnon:

 

”Kansakouluntarkastaja Koulutoimen Ylihallituksessa Alexander Haapanen on virkavuosiltaan hakijoista vanhin. Kaikestaan on hän toiminut Ylihallituksen eri viroissa 31 ½ vuotta, josta ajasta noin 20 vuotta vakinaisena nykyisessä virassaan. Samalla on hän eri aikoina virkaatekevänä hoitanut nyt täytettävän olevaa virkaa yhteensä noin 2 vuotta ja hoitaa sitä nytkin. Toimien puheenjohtajana, jäsenenä tai sihteerinä virallisissa koulu- y.m. kokouksissa on hän julkaissut lukuisan joukon mietintöjä ja pöytäkirjoja y.m. Tämän lisäksi on hakija tunnustusta saavuttaen toiminut eri aineiden opettajana eräissä oppikouluissa ja 2 vuotta kaupunkilaiskansakoulussakin.

 

Ottaen huomioon tarkastaja H:n erittäin ansiokkaasti suoritetun pitkäaikaisen virkatoiminnan, hänen erinomaisen perehtymisensä kansakouluasioihin sekä erilaisiin kouluhallinnon alaan kuuluviin tehtäviin, myöskin juuri täytettävänä olevan viran hoitoon, sekä yhä vielä murtamattoman työkykynsä, saan omasta puolestani alamaisesti ehdottaa, että koulutoimen Ylihallituksen avoinna olevaan kansakoulun Ylitarkastajan virkaan armossa nimitettäisiin saman Ylihallituksen kansakouluntarkastaja Alexander Haapanen.”

 

Keisarillinen Senaatti hautoi asiaa varsin kauan, ja vasta puolisen vuotta myöhemmin, 28. joulukuuta, antoi päätöksen, jossa virkaan nimitettiinkin toinen henkilö. Sen kummemmin päätöstä ei perusteltu, mutta on mahdollista, että päätöksen vaikutti se tosiseikka, että syksyn kuluessa Alexander oli sairastunut reumatismiin ja joutunut sairaslomalle, joka jatkui vuoden 1913 puolelle.

 

Se, mitä seuraavassa aion käsitellä, liittyy kansakouluntarkastajan työnkuvaan. Työhön kuului paljon matkustelua, tarkastuskäyntejä eri puolille Suomea, jotka sen aikaisilla kulkupeleillä eli laivoilla, junilla sekä hevosen vetämillä vaunuilla ja rei’illä, olivat ajallisesti pitkiä ja fyysisesti raskaita. (Esimerkiksi vuonna 1899 Alexander teki yhteensä 7 matkaa, joiden kohteena olivat Sortavala, Suomussalmi, Jokela, Tyrvää, Vaasa, Jyväskylä ja Turku.)

 

Itse tarkastustyön sisällöstä Alexanderin kirjeet eivät paljon kerro. Minkäänlaisista yllätyskäynneistä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan koulukäynneillä hän seurasi opetusta, minkä lisäksi paikalla oli valmisteltua ohjelmaa, puheita, ja usein päivällinen yms. koulun johdon kanssa.

 

Enemmän kirjeet vaimolleen Julialle kertovat siitä, minkälaista itse matkustaminen oli ja mitä Alexander matkoilla näki. Yhteistä näille matkoille oli, että päivät olivat pitkiä, nukkumaan pääsi vasta myöhään ja herätys oli aikaisin, minkä lisäksi Alexander oli luonteeltaan huonouninen.

 

Seuraavassa on kaksi lyhyttä katkelmaa, jotka kertovat juuri näistä seikoista. Ensimmäinen on kirje Julialle Sortavalasta huhtikuussa 1892.

 

”Keli on ollut niin surkea, kuin juuri kuvitella saattaa. Sunnuntaina en jaksanut enempää kuin 6 peninkulmaa [= 60 km]. Minä suorastaan kaaduin sänkyyn väsyneenä ja päänsäryn uuvuttamana. Kello ei ollut enempää kuin 22, kun menin nukkumaan, enkä ollut tyytyväisempi kuin koulupoika, joka pitkästä huomispäivän läksystä on lukenut vain ensimmäisen kappaleen. Minulla oli läksystä jäljellä maanantaiksi 15 peninkulmaa [= 150 km] – ja se ei ole mikään leikinasia tässä kelissä.

 

Mutta osaan olla sitkeä tarpeen tullen. Kello 6 aamulla olin jo pystyssä, istuuduin rekeen ja kestin yhteen mittaan, kunnes kello 1.30 yöllä koputin Sortavalan kievarin ovelle, noin 17 tunnin ajon jälkeen. Pisimmän tauon pidin Koitsanlahdessa, missä herkuttelin syömällä tuoreita munia ja paistettuja muikkuja. Muuten tuotti minulle iloa evääni, josta hyvällä halulla tein voileivän toisensa jälkeen sillä aikaa, kun minua kuljetettiin eteenpäin huonolla tiellä. Helpotusta tuotti kuitenkin se, että paikoin saatettiin oikeista järvien ja lahtien poikki, ja viimeiset 15 virstaa (= 15 km) ajoin sitten Laatokan jäillä ja se sujui mainiosti. Huvia tuotti kaunis sää, jota riitti koko matkan, päivällä paahtoi aurinko ja yöllä oli mitä kirkkain kuutamo.

Neljä tuntia kestäneen levon jälkeen olin taas tänään pystyssä kello 6, laittauduin kuntoon esittäytyäkseni johtajan luona kello 7 ja sitten seminaariin.”

 

Toinen katkelma on kirjoitettu 18 vuotta myöhemmin, niin ikään huhtikuussa, jolloin Alexander siis on ollut jo 58-vuotias. Alexander on tarkistuskierroksella Kaskisen kunnassa, joka on länsirannikolla, Porin ja Vaasan puolessavälissä, ja liikkeellä yhdessä piiritarkastaja Forsmanin kanssa. Illalla he ovat olleet kokouksessa Frönäsin koululla:

 

”Frönäsin syrjäisessä metsäkylässä ei ole kestikievaria. Majoituimme sen vuoksi erään räätälin luona, joka antoi meille suuren tuvan kaksine sänkyineen ja tyytyi vaimoineen nukkumaan viereisessä kamarissa. Meillä oli illalla paljon keskusteltavaa, Forsmanilla ja minulla, minkä jälkeen syötyämme valtavan annoksen riisipuuroa menimme makuulle. Mutta minä en saanut unta: 1) tupa oli ylettömän kuuma, 2) toverini kuorsasi kaikissa äänilajeissa ja 3) reumatismi repi jalkaani niin, etten löytänyt sopivaa asentoa. Vasta 2:n jälkeen uinahdin hieman, mutta pian heräsin jälleen. Aamulla olin väsynyt, mutta jo 5.30 räätälin vaimo tuli tupaan, sytytti tulen uuniin ja ryhtyi keittämään kahvia meille. Minä heräsin tietysti heti, kun hän raapaisi tulta tikkuun. Mutta Forsman vain kuorsasi, vaikka tuli rätisi ja kahvimylly surisi. Onnellinen ihminen!”

 

Mutta palataan sitten ajassa taas taaksepäin, hieman pidemmän kirjekokonaisuuden pariin.

 

Kesäksi 1989 Haapasten perhe muutti Naantaliin, jotta Julia saattoi saada siellä kylpylähoitoa terveysongelmiinsa. Alexander ei kuitenkaan voinut koko kesää lomailla, vaan joutui pian lähtemään 14 päivää kestävälle virkamatkalle, joka suuntautui kahteen niinkin toisistaan etäällä olevaan paikkaan kuin Uuteenkaarlepyyhyn ja Sortavalaan.

 

Käydään ensin matka pääpiirteittäin läpi: Naantalista Uudenkaupungin, Rauman, Porin, Kristiinankaupungin ja Kaskisten kautta Vaasan Alexander matkusti laivalla (katkoviiva). Vaasasta Uuteenkaarlepyyhyn, joka oli virkamatkan toinen määränpää, Alexander matkusti hevosen vetämillä rattailla (pisteviiva). Uudestakaarlepyystä Seinäjoelle, sieltä Ähtärin, Oriveden, Tampereen ja Toijalan kautta Riihimäelle, josta edelleen Lappeenrantaan junalla (yhtäjaksoinen viiva). Lappeenrannasta Saimaata pitkin Imatralle laivalla ja loppumatka Sortavalaan, virkamatkan toiseen määränpäähän, hevoskyydillä. Takaisin tullessa Alexander ylitti Laatokan laivalla ja jatkoi Viipuriin, josta sitten junalla Helsinkiin.

 

Joulukahvi_2017_KARTTA2.JPG 

 

Lähdetään matkaan. Alexanderin ensimmäinen kirje on kirjoitettu Porissa ja päivätty 11.6.1889.

 

”Tuskin enempää kuin 24 tuntia on kulunut siitä, kun sinä sekä Elsa ja Uno häivyitte näköpiiristäni seistessänne nenäliinoja huiskutellen Naantalin laivalaiturilla. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että siitä on jo niin pitkä aika! Olen kokenut tänä varsin lyhyenä aikana itse asiassa kaikenlaista, josta saat tässä kuulla joitakin yksityiskohtia.

 

Kun Naantali oli jäänyt taakse ja sen mukana kaikki, mikä minulle on rakasta tämän maan päällä, tutustuin ”Södern”-laivaan, jonka havaitsin erittäin loisteliaaksi ja miellyttäväksi (muistuttaa ”Don Juania” meidän yhteiseltä Saimaan matkaltamme). Monissa laitureissa poikettiin ja uusia matkustajia saatiin, osittain laitureilta, osittain veneistä meren selällä. Erityisesti Merimaskun salmi ja Lempisaari olivat kauniita seutuja.

 

Kello 19:n aikaan laskimme Uudenkaupungin laituriin. Vaikka kapteeni antoi aikaa vain 20 minuuttia, vaeltelin kaupungin keskustaan niin pitkälle kuin aika salli ja ennätinkin nähdä jotain niistä paikoista, missä lapsena usein juoksentelin mutta jotka sittemmin parissa vuosikymmenessä ovat puoliksi unohtuneet. Ihmisiä tapasin paljon, pelkkiä tyypillisiä uuskaupunkilaisnaamoja, mutta en ketään tuttavaa.

 

Kaupungilla kävellessäni taivas oli mennyt pilveen, ja olin juuri ja juuri palannut laivaan, kun sangen ankara ukkossade puhkesi. Jyrisi ja salamoi, kun jätimme kaupungin, ja sade jatkui taukoamatta Raumalle asti, missä pysähdyimme kello 23–2.30 ajaksi.

 

Vaikka jonkin verran vielä satoi, ilma oli raskas ja yö tulossa, retkeilijän into minussa oli liian kova jättääkseni käyttämättä tilaisuutta saada nähdä vanhaa Raumaa. Lähdin siis ihan yksinäni ja jalkaisin – koska en suostunut puolijuopuneiden ajurien tarjouksiin – kulkemaan 2 virstan [= 2 km] mittaista matkaa alavaa ja sateen kastelemaa kaupunkia kohden. Tapaamani poliisin ja yövartijan ohjeiden mukaan otin vaivakseni vaeltaa koko kaupungin läpi, toista pääkatua alas, toista ylös ja lisäksi poikkeamia sivuille kirkolle, raatihuoneelle ja jopa ”vainajien kaupunkiin”. Palattuani hyvinkin ½ peninkulman [= 5 km] mittaiselta vaellukseltani, käväisin Suoja-nimisessä ravintolassa laivalaiturin luona, missä sammutin janoni ½-pullollisella Rauman olutta. (Ruokaa minun ei tarvinnut ostaa runsaan eväslaukkuni ansioista.)

 

Taivas oli jälleen kirkastunut, ilma tuntui raikkaalta, ja minä ryömin hyttiini pannakseni maaten. Mutta siellä oli musiikkia. Hyttitoverini, lihava patruuna Porin seudulta, kuorsasi hirveällä bassolla, kun naapuri viereisessä hytissä yhtä loistokkaasti hoiteli tenorin ääntä. Tässä nyt olin kahden tulen välissä ja ajattelin, että nukkumisesta ei täällä tule mitään. Mutta kuinka ollakaan, vaivuin yhtä kaikki piankin miellyttävään tiedottomuuteen.

 

Heräsin vasta silloin, kun olimme kaukana merellä ja vuode tanssi kuin olisin ollut valtavassa keinussa. Aurinko paistoi sisään ikkuna-aukoista, ja niin uninen kuin olinkin, piti minun kiivetä pesukaapin kannelle voidakseni nähdä, miltä meri näytti. Ja se vaiva kannatti: Mahtavasti rajattoman laaja meri nosti kuohureunaiset aaltonsa ja niiden yllä paistoi aurinko sinisellä pilvettömällä taivaalla. Se oli majesteetillisen suurenmoista, mutta ei mitenkään huolestuttava näky. Minä jopa hiukan raotin ikkunaa nauttiakseni suun täydeltä aamuilmaa, mutta suljin sen taas pian makuutoverini vuoksi, joka tosin oli laulanut itsensä väsyksiin ja nukkui nyt hiljaa kuin kunnon väki. Peräännyin taas takaisin makuulle ja nautin tanssista laineilla. Mutta kaikki eivät nauttineet, pian kuulin vähän kaikkialta ilmeisiä meritaudin oireita. Onneksi ei naapurini näyttänyt tautia saavan. Uneni katkesi vasta höyrylaivan vihellykseen Reposaaren kohdalla. Nyt täytyi vähitellen laittautua kuntoon, jotta saisi nähdä kaupunkiin tulon. Noustuani kannelle sain ihmeekseni kuulla, että merenkäynti oli ollut niin valtava, että laineiden huiput olivat pyyhkäisseet jopa korkean komentosillan yli.

 

Taival Reposaaresta kaupunkiin oli sangen mielenkiintoinen sille, joka sen näki ensi kerran: peninkulmien mittaiset niityt, jotka olivat syntyneet entisestä merenpohjasta, ympäröivät jokea molemmin puolin; näiden taustalla tummia metsiä ja lähempänä kaupunkia loppumaton rivi lankku- ja lautatapuleita.

 

Kello 9 olimme perillä. Pori on odottamattoman kaunis kaupunki, varsinkin laivarannan lähiseutu on komea siisteine, kaksi- ja kolmikerroksisine kivitaloineen, jollaisia täällä on huomattava määrä. Kaupungissa on kauniita leveitä katuja, neljä puistokatua, jotka ulottuvat kaupungin laidasta toiseen eri ilmansuunnissa, puistoja ja muita laitoksia. Neljän tunnin ahkeran vaelluksen kestäessä luulen nähneeni enimmän paikkakunnan nähtävyyksistä, mm. kirkon ja kansakoulurakennuksen, molemmat sekä päältä että sisältä. Retkeni päätin ”oopperakellarissa”, jossa mielestäni ansaitsin saada pihvin, eipä siksi, että evääni olisivat ihan lopussa, mutta halusin suoda ruumiilleni vähän lämmintä ruokaa vaihteeksi.”

 

[…]

 

Seuraavan kirjeen, ja seuraavat matkan tapahtumat, Alexander on kirjannut ylös höyrylaiva Nordenilla seuraavana päivänä eli 12.6.1889, kello 18:

 

”Ennen kuin jätän yksinäisen pienen kansihyttini, käyn teitä nyt, kun merenkäynti tekee kirjoittamisen mahdolliseksi, pieneksi hetkeksi tervehtimässä. Matka Reposaaresta Vaasaan on ollut mahtava. Yöllä ei ollut mainittavaa tuulta, vaikka niin arveltiin, mutta päivällä on ollut melkoista keikkumista. Ei niinkään tuulen vuoksi – tuulen suunta on sitä paitsi ollut myötäinen – mutta laiva on niin rakennettu, ettei se siedä paljoakaan.

 

Eilisillan jälkeen olen lisännyt maantieteen tuntemustani kahdella kaupungilla, jotka ovat Kristiinankaupunki ja Kaskinen. Kristiinankaupunki esittää idyllistä rokokoota. Paikkakunnan kansakouluopettaja Snickers oli oppaanani. Kävimme kansakoulun tiloissa, raatihuoneessa, jonka tornista koko seutu oli nähtävissä. Kaskinen puolestaan on tuskin niin paljon kaupunki kuin Naantali. Se muistuttaa ruotsalaista kalastajakylää. Siellä nousi laivaan maisteri Willebrand, joka on matkalla Vaasaan. Muuten en ole ketään tuttavia tavannut matkallani enkä heitä ole kaivannutkaan, sillä olen mieluimmin yksinäni ajatusteni ja kirjeeni kanssa. […]

 

Tällä kerta en jatka pitemmästi, sillä haluan kiirehtiä kannelle nähdäkseni, miltä Vaasa näyttää. Kun olen perillä, koetan mahdollisimman kiireellisesti ottaa selville, mitä eniten näkemisen arvoista siellä on – ja sitten, luultavasti hevoskyydillä, riennän eteenpäin. Vasta juuri otin eväslaukusta viimeisen hyvän aterian ja virkistäydyin kahvilla syöden sen ohella viimeisen vehnäspullan Naantalista. Nyt höyrypilli puhaltaa. Ylös!”

 

Alexander jatkaa kirjettä kolme tuntia myöhemmin, kello 21:

 

”No niin, nyt on Vaasa katsastettu. Se on kaunis kaupunki, kenties kaunein Suomessa Helsingin jälkeen, kuten Willebrand väittää. Mutta nyt on jäljellä kenties matkani pahin taival, 8 peninkulman ajo kyytihevosen rattaissa läpi yön. Mutta lisänä tämäkin – ellei huvissa niin ainakin vaihtelussa. Hevonen odottaa. Hyvästi rakkaani! Jumala suojatkoon teidän lepoanne ja minun yöllistä matkaani!”

 

Seuraava kirje on kirjoitettu Seinäjoella kahta päivää myöhemmin, 14.6.1889, kello 22.30:

 

[…] Viimeiset rivini sinulle olivat ”Nordenin” hytistä Vaasan lähettyviltä. Minä suoritin silloin yöllä suurteon ajamalla yhtä mittaa kyytihevosella aina Uuteenkaarlepyyhyn saakka, jonne matka ei ollut, kuten Vaasassa minulle sanottiin, 8 vaan 9 ½ peninkulmaa (= 95 km). Vain tunnin, aamulla 5:stä 6:een lepäsin Munsalan kievarissa, ja perille tulin 9.30, juuri kun tutkinto alkoi seminaarissa. Laittauduin hienoksi niin pian kuin saatoin ja kiiruhdin toimitukseen, minne minua tiedettiin odottaa, muun muassa siksi, että siellä oli Helsingistä lähetetty oikovedos minua odottamassa. Monen päivän merimatkan ja koko yön valvonnan jälkeen oli istuminen tunkinnoissa ensin kello 10–13 ja sitten 16–18, väen täyttämissä, joskus tunkkaisissakin huoneissa, jonkin verran rasittavaa, mutta siinähän se sentään meni. Kun iltakin tuli, menin heti, kun seminaarista olin päässyt, kello 20 vuoteeseen. Oli vähän outoa siinä maata auringon paistaessa rullaverhojen takana ja lintujen viserrellessä ulkona ja kadulla oli täysi liikenne. Mutta en kauan tuumiskellut, uskoin itseni ja teidän kaikki Jumalan varjelukseen ja nukahdin kuin kivi.”

 

Alexander on jatkanut samaa kirjettä vielä seuraavana päivänä, ”Vaasan radalla 15.6.1889 klo 9 e.pp.”, koska ei ole saanut kirjettä postiin.

 

”Eilen illalla menin makuulle yhden aikaan ja tänään aamuherätys oli kello 5. Jo sitä ennen olin valveilla huolissani siitä, etten myöhästyisi. Levottomuus oli kuitenkin tarpeeton, sillä lapsenitkulla ja muilla samanlaisilla varovaisuustoimenpiteillä oli siitä pidetty huolta etten junasta myöhästyisi. Tänään olen jo lukenut, vieläpä perusteellisesti, oikovedosarkit, jotka Helsingistä oli lähetetty minulle Uuteenkaarlepyyhyn mutta joihin en siellä ajanpuutteen vuoksi ennättänyt puuttua.”

 

Tämän jälkeen kirjeessä mainitaan erinäisiä havaintoja ja sattumuksia Myllymäen, Ähtärin, Oriveden ja Toijalan asema, jossa, lauantaina siis, Alexander pääsi laittamaan pitkää työn alla olleen kirjeen Turun-junan kyytiin ja sitä kautta Julialle Naantaliin sunnuntaiksi. Seuraavan kirjeen Alexander on päässyt lähettämään vasta perillä Sortavalassa torstaina 20.6.1889.

 

”Jätin sinut viimeksi Toijalan asemalle. Rakkaat suloiset muistot nousivat mieleeni, kun sivuutimme Toijalan, Liljevikin ja Hämeenlinnan. Kello 19.30 tulimme Riihimäellä ja saimme siellä kuluttaa kokonaista 3 tuntia odottaessa Helsingistä tulevaa yöjunaa. Eikä siellä ollut edes sohvaa, jossa hieman olisi voinut lepuuttaa väsynyttä ruumistaan. Kirjoitin pari kiitoskorttia Uuteenkaarlepyyhyn, istuin, kävelin ja roikuin – vihdoin sain jatkaa matkaa. Mutta toiveessani saada junaosastosta pitkä penkki, jolle voisin pitkällään yön maata, petyin pahan kerran. Vaunut olivat niin täynnä matkustajia, ettei edes istuinpaikkoja riittänyt kaikille, vielä vähemmän makuupaikkoja. Kaikki muistutti siirtolaisjunaa, mutta itse asiassa oli kysymyksessä pääkaupungista Viipurin laulujuhlille lähteä ryhmä. Lahdessa kello 12 aikaan lunastin lisälipun toiseen luokkaan ja siellä sain levätä. Lippu oli vain Kaipiaisiin, mutta junailija jätti minut sohvalle nukkumaan ja niin minä jatkoin samassa asennossa siihen asti, kunnes tulimme Simolaan, missä Lappeenrannan rata alkaa.

 

Kello 5.30 sunnuntai-aamuna vaihdoin siis junaa ja vajaan tunnin kuluttua olin Lappeenrannassa. Nyt alkio, ikään kuin korvaukseksi siitä pitkästä kyytihevosmatkasta, pieni laivaretki Saimaalla, miellyttävin ja runollisin koko matkalla. Olin näet siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että saatoin lyhentää 36 virstan (= 36 km) mittaisen kärryillä ajon käyttämällä erästä Imatran laivaa, joka vei minut Vuoksenniskalle. […] Saimaan selät olivat niin peilinkirkkaat, niin haaveilevat, niin rauhalliset tänä ihanana sunnuntaiaamuna, että minusta tuntui, että näky oli liian kaunis maalliselle silmälle. Mutta en saanut olla toimettomana nytkään. Oli aika alkaa valmistella Sortavalassa pidettävää puhetta.

 

Kun olin tullut perille ja sallinut itselleni sen, että poikkesin Imatran koskelle, joka ei milloinkaan voi olla jättämättä merkittävää vaikutelmaa, kuinka usein sen näkeekin, ja sen jälkeen vahvistautunut syömällä aamiaista Siitolassa ja varustanut eväslaukkuani tarpeellisella täydennyksellä, olin valmis jatkamaan matkaani.”

 

Alexander matkusti hevoskyydillä koko päivän, ja illalla kylmyys sekä väsymys – ”sekä kyytipoika että minä torkuimme viimeisellä kyytivälillä, joten hevonen lienee ollut ainoa, jolla silmät olivat auki” – aiheuttivat sen, että Alexander päätti pysähtyä yhtä kievarinväliä aiemmin kuin oli ajatellut. Kello oli tuolloin 12 yöllä.

 

”Olin mielestäni ihan lamassa seuraavana aamuna kello 5.30, kun tyttö ohjeeni mukaan tuli minut herättämään ja toi kahvia. Mutta ei auttanut, ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa istuin jo taas rattailla.”

 

Viimeiset 5 ½ peninkulmaa eli noin 55 kilometriä taittuivat reilussa neljässä tunnissa, joten Alexander oli perillä Sortavalassa kymmeneltä, jolloin alkoi seminaari.

 

Yhden pitkän, kello 24 asti illallispöydässä jatkuneen päivän Alexander hoiti velvollisuuksiaan Sortavalassa. Seuraavana aamuna, kello 6.30, hän aloitti kotimatkansa Helsinkiin Ladoga-laivalla Laatokan yli.

 

Seuraavan, ja viimeisen matkan aikana lähettämänsä, kirjeen Alexander on päivännyt ”Pietarissa, Suomen rautatieasemalla 22.6.1889 klo 7.20”. Koko päivän ja yön kestäneellä matkalla nousi ”täydellinen myrsky”.

 

”[…] Useimmat olivat hyvin sairaita, niin että toivoivat kuolevansa. Minä kuuluin niihin harvoihin, jotka eivät näin kokeneet. Makasin, mutta en voinut nukkua, koska piti pitää kiinni, ettei putoaisi sängystä. Ajoittain katselin pitkiä hetkiä ulos hytin ikkunasta komeita laineita.

 

Tänään olen ollut ihan yksinäni tässä suuressa kaupungissa. Tästä kirjoitan enemmän sitten Helsingissä. Nyt en ennätä enempää. Et voi kuvitella, mikä kohina vallitsee täällä ympärilläni, II-luokan odotussalissa…"

 

Esitys pidetty Haapasen suvun 82. joulukahveilla 17. joulukuuta 2017.


Orpopoika saapuu Uuteen Jerusalemiin [Alexanderin lapsuus ja nuoruus]
Alexander Haapanen jäi orvoksi kahdeksanvuotiaana. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän sai uudet vanhemmat, jotka pystyivät antamaan paljon sellaista, jota vanha koti tuskin olisi voinut tarjota. Tässä tekstissä käyn läpi isoisäni isoisän lapsuuden ja nuoruuden pariinkymmeneen ikävuoteen asti.


Esitys pidetty Haapasen suvun 77.  joulukahveilla 16.12.2012.



ale_nuorena.jpgElokuussa 1851 syntynyttä Alexander Haapasta pidetään hyvällä syyllä suvun kantaisänä.

      Mutta ei hän toki neitseellisesti ole syntynyt: kaikki esivanhemmat neljänteen polveen asti tunnetaan, ja heistä vanhimman, taivassalolaisen isännän Jaakko Juhonpojan kautta suvun historiaa voidaan seurata vuoteen 1698 asti.

      Kantaisyys liittyy sukunimeen. Siinä missä Alexanderia edeltävät sukupolvet vanhempiensa pojiksi ja tyttäriksi, Alexander oli ensimmäinen, jolla oli sukunimi. Kymmenen vanhana Alexander Efraiminpoika sai sukunimena Haapanen, lapsuudenkotinsa Haapanalan mukaan.

      Talonnimen näkökulmasta kantaisyyttä voi tarkastella vielä yhdestä uudesta näkökulmasta.

      Alexanderin isä, Efraim Eerikinpoika, joka siis kuoli hieman ennen kuin Alexander täytti neljä vuotta, oli ostanut Haapanalan-talon vuonna 1832. Mutta kyseinen talohan oli toki ollut olemassa jo kauan. Varhaisin maininta Haapanalan talosta löytyy vuodelta 1655, jolloin Vehmaan kirkkoon laadittiin Taivassalon rovastin tarkastusmatkan yhteydessä ensimmäinen kirkon penkkijako. Tässä penkkijaossa mainitaan, että aatelisten paikka oli kuorissa, minkä jälkeen listataan penkkirivi penkkiriviltä "tavallisten ihmisten" istumapaikat. Penkkirivejä on yhteensä 23, ja riviltä 11 löytyy nimi "Haapanalan Simo".

      Tällä tavoin suvun historian voi ajatella etenevän kaksisataa vuotta ”kantaisän” syntymää edeltävään aikaan. Ja mainittakoon vielä, että Haapanalan talon myöhemmät omistajat ovat ottaneet itselleen käyttöönsä Haapanala-sukunimen.

      Enää Haapanalan talosta ei ole jäljellä edes perustuksia, ei edes maata perustusten alla. Paikka, jolla Haapanalan talo aikoinaan sijaitsi, myytiin ajat sitten Suomen kiviteollisuudelle. Uhlun avolouhoksesta nostettua punertavaa Vehmaan graniittia viedään laajalti ulkomaillekin, ja siitä on tehty muun muassa Havis Amanda -patsaan allas ja Kolmen sepän patsaan jalusta.

 

                                                             ***

 

Nimmari_nettisivuille.jpgMutta asiaan. Alexander syntyi siis Vehmaalla elokuun 22. päivänä 1851.

      Nykyään Vehmaa on varsin tavanomainen suomalainen pikku paikkakunta. Paljon peltoa, joita erottaa pienet metsäkaistaleet. Vaikka Suomi oli hyvin erilainen yhteiskunta 160 vuotta sitten, kenties Vehmaa ei lopulta niin radikaalisti ole muuttunut: Kunnan pinta-ala on pysynyt samana, ja sen hyörinän, minkä autot ja koneet ovat Vehmaalle nykypäivänä tuoneet, korvasi varmaan Alexanderin lapsuudenaikana se, että Vehmaalla oli tuolloin enemmän väkeä kuin nyt. Vuonna 2010 Vehmaan väkiluku oli vajaat 2 400 henkeä, ja 1850-luvulla Vehmaa eli historiansa väkirikkainta aikaa, väkiluku ylitti 4 000.

 

Alexanderin lapsuudesta ei arvatenkaan ole kirjallisia dokumentteja, mutta todennäköisesti hän vietti tavallista maalaislapsen elämää: leikki pelloilla ja metsissä, puuhaili eri kotieläimien kanssa ja otti toki pienestä pitäen osaa erinäisten kotitöiden hoitoa. Kansakouluja, joiden parissa Alexanderin myöhemmin tuli elämäntyönsä tekemään, ei tuolloin vielä ollut. Ensimmäinen kiertokoulukin perustettiin Vehmaalle vasta 1860-luvulla. Alexander-pojan kouluhistoria lienee siis vaatimaton.

      Jotain tietoa Alexanderin varhaislapsuudesta onneksi on, ja se on vieläpä ensikäden tietoa. 80-vuotispuheessaan Alexander kertoi lapsuudestaan seuraavaa:

      "Kasvavana poikasena sain jo yleisesti kantaa nimeä 'Kraku-Matti', joka syntymäseutuni kielimurteessa ilmaisee kivulloista, raihnaista raukkaa. Itse en suinkaan tätä lempinimeä rakastanut, mutta mitäpä siitä, sain pitää vain hyvänäni."

      Alexanderin lapsuuden dramaattisin ja merkittävin käänne tapahtui, kun hän oli 8-vuotias. Siitäkin on tarjolla ensikäden tietoa, tällä kertaa Alexanderin 50-vuotispuheesta:

 

"Katselen  läpi muistojen kaukoputken varhaisinta lapsuuteni aikaa. Näen itseni pienenä kahdeksanvuotiaana poikasena. Kyyneliin uponneena olin vastikään saattanut rakkaan äitini haudan lepoon, minne isäni jo monta vuotta aikaisemmin oli kätketty. Olin siis isätön ja äiditön ja koditon - olin orpo tämän suruvoittoisen sanan täydessä merkityksessä. Mutta hän, joka on isättömien Isä, piti kättään minun ylläni. Sain uuden kodin ja uudet vanhemmat, jotka antoivat minulle hellyyttä ja suojaa ja paljon muuta, jota vanha koti tuskin olisi voinut tarjota."

 

Uusilla vanhemmilla Alexander tarkoittaa Vehmaalla toimineen kappalaispappilan pastoria Viktor Mauritz Roslinia ja tämän perhettä, joiden luokse orvoksi jäänyt poika pääsi kasvattilapseksi.

      Miten tämä tarkalleen tapahtui, ei ole tiedossa, mutta on kaksi seikkaa, jotka tavalla tai toisella siihen saattoivat asiaan vaikuttaa:

 

1) Alexanderin vanhempi kahdesta isoveljestä, tuolloin 14-vuotias Kustaa Adolf, oli töissä kappalaispappilassa, ja kenties pikkuveli jollain tapaa tuli huomatuksi isoveljensä kautta.

 

2) Yksi Alexanderin kummeista oli Penttilän kappalaispappilan renki Heikki Gabrielinpoika. Ehkä hänen oli onnistunut jollain tapaa vaikuttaa orvoksi jääneen kummipoikansa tilanteeseen.

 

Miten kaikki todella tapahtui, jäänee arvoitukseksi. Varmaa kuitenkin on, että Alexander sai "uudet vanhemmat", jotka todella pystyivät antamaan paljon sellaista, jotka vanha koti tuskin olisi voinut tarjota. Suomi oli jyrkkä luokkayhteiskunta, ja yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen oli äärimmäisen harvinaista ja epätodennäköistä – eikä läheskään aina edes tavoiteltavaa. Mutta Alexanderille näin kävi.

      Se, minkälaisessa henkisessä ympäristössä Alexander nuoruuttaan vietti, käy hyvin ilmi seuraavasta vanhoilla päivillä kirjoitetusta kirjeestä:

 

"Kun minä, 8-vuotias poikanen, istuin yhdenistuttavien kiesien takaistuimella seuraten kasvatusisääni pastori Roslinia ensi kerran matkalla Uuteenkaupunkiin, ja kaupunkimaisema yhtäkkiä aukeni silmieni eteen pitkine katuineen, komeine valkoisiksi maalattuine taloriveineen ja lukemattomine tuulimyllyineen oikealla puolella olevalla harjanteella, tämä suurenmoinen näkymä viehätti minua niin, että tulin ajatelleeksi Uutta Jerusalemia kultakatuineen, mistä olin kuullut kerrottavan."

 

Tällaisia olivat siis ajatukset pojalla, joka ei kaiketi ollut käynyt koskaan edes Turussa, saati Helsingissä tai ulkomailla.

 

                                                                 ***

 

Roslinin oma poika Mikael oli reilun vuoden Alexanderia nuorempi. Kun isä-Roslin valmisti poikaansa yläalkeiskoulua varten, saman opin sai myös Alexander.

      Tämä tehtävä ei ole ollut helppo, kun muistetaan, että Alexander oli tuolloin ummikkosuomenkielinen, Roslinien kotikieli kuten opetuskieli Turun yläalkeiskoulussakin oli puolestaan ruotsi. Mutta tavalla tai toisella Alexander ruotsin kielen oppi, ja niin Alexander ja Mikael aloittivat nelivuotisen yläalkeiskoulun, vieläpä suoraan toiselta luokalta.

      Kouluja oli tuohon aikaan harvassa, ja tavallista oli, että koululaiset pääsivät kotiin vain parin kolmen kuukauden kesälomien ajaksi.

      Aleksanderin ja Mikaelin ensimmäisen kesäloman aikana pastori Roslin nimitettiin Ahvenanmaalla sijainneen Jomalan kirkkoherraksi, joten tästä lähtien poikien matka suuntasi lomilla Ahvenanmaalle.

      Toisaalta oli myös niitä, jotka olivat kotoisin Ahvenanmaalta, mutta kävivät koulua mantereen puolella. Mainittakoon heistä tässä yhteydessä kaksi.

      Kleofas Immanuel Nordlund oli Aleksanderia pari vuotta vanhempi ja vietti useita kesiä Jomalan pappilassa uskonnollisessa opissa – ja hänestä tulikin myöhemmin pappi. Näiden kesien aikana Kleofas Immanuel Nordlund ja Aleksander ystävystyivät, mutta paltaan heihin myöhemmin.

      Aleksanderia kolme vuotta vanhempi Emma Irene Åhström kävi puolestaan Jyväskylän tyttöseminaarissa, ja kun hän saapui kesälomalla kotiinsa Ahvenanmaalle, Roslin esitteli Emma Irenelle "poikansa Alen ja Mikaelin" – eli Alexander oli nyt hänen oma poikansa siinä missä Mikaelkin – ja pyysi, että he ottaisivat Emma Irene  mukaan kasvion keräämisretkilleen.

      Seuraava katkelma Emma Irenen muistelmateoksesta Elämäni ja ystäväni:

 

                                                                  ***

 

"Meidän pitäisi kerrankin aloittaa kasvien tutkiminen, muuten ei siitä tulekaan mitään", sanoi Ale minulle eräänä päivänä. "Parasta on alkaa heti ja ottaa veitsi ja kasvilaukku mukaan."

      Usein olinkin ajatellut, miten ja milloin ryhtyisimme tutkimaan kasveja; tahtomatta kuitenkaan kysyä jätin asian ratkaisemisen turvallisesti "maistereitteni" huostaan. Ja niin lähdettiinkin. Maantie oli leveä. Ale kulki sen toista ja minä toista ojanviertä. Tien leveys oli mielestäni sopiva kuva uuden ystäväni ja minun välisestä suhteesta. Kuinka tiedokas hän olikaan! Hän oli opiskellut latinaa, kreikkaa, kenties myös hepreaa, algebraa jne., ja mitä osasin minä! Luultavasti en tulisi saamaan mitään mainittavaa tässä maailmassa aikaan. Toiveeni tuli minun sijoittaa toiseen maailmaan. Kulkiessamme kyseli Ale paljon seminaarista, mm. hän kysäisi:

      "Luetteko seminaarissa latinaakin?"

      "Eeei", vastasin. "Tytöillähän ei ole tapana lukea latinaa."

      Kuinka onnettomaksi tunsinkaan itseni. Tunsin, kuin veitsi olisi tungettu sydämeeni.

      "Kyllä minä lukisin, jos saisin", sanoin.

      Välillämme oleva kuilu laajeni yhä, ja kuljin taikka oikeammin laahauduin yhä lähemmäs ojan reunaa.

 

(Elämäni ja ystäväni, toimittanut Elsa Enäjärvi-Haavio. WSOY, 1933)

 

                                                            ***

 

Sittemmin suomalainen koulumaailma kehittyi, ja Emma Irene Åhströmistä tuli suomen ensimmäinen naismaisteri. Hän valmistui Helsingin yliopistosta samana vuonna kuin Alexanderkin 1882.

      Vuonna 1932 maisteriksi promotoimisesta oli kulunut 50 vuotta, ja Alexander ja Emma Irene olivat yhdessä mukana yliopiston promootiossa, josta heidät nyt promovoitiin riemumaistereiksi. Sivumennen mainittakoon, että myös sen hetkinen Suomen tasavallan presidentti Per Svinhufvud kuului tähän samaan riemumaisterien vuosikertaan.

      Merkittävää Alexanderin ja Emma Irenen ystävyydessä oli myös se, että Jyväskylän seminaarin johtajana toimi Emma Irenen kouluaikaan kansakoululaitoksen perustaja Uno Cygnaeus. Cygnaeus oli Emma Irene tukija ja epävirallinen holhoojakin, koska Emma Irenen isä oli kuollut varhain.

      Kun Alexander viitisentoista vuotta myöhemmin etsi töitä, puhui Emma Irene ystävänsä puolesta niin menestyksekkäästi, että kansakoulujen ylitarkastajana työskennellyt  Cygnaeus otti Alexanderin apulaisekseen.

      Kouluhallituksesta muodostui se paikka, jossa Alexander seuraavat 40 vuotta työskenteli eri tehtävissä ja josta hän 69-vuotiaana jäi eläkkeelle. Alexanderin ja Emma Irenen yhteydenpito puolestaan jatkui aina vuoteen 1934 asti, jolloin Emma Irene 87 vuoden ikäisenä kuoli.

 

                                                                ***

 

Mutta palataan vielä takaisin nuoruusvuosiin.

      Keväällä 1867 15-vuotias Alexander valmistui yläalkeiskoulusta. Koska hänen yleisarvosanansa oli kiitettävä, hän jatkoi samassa rakennuksessa Aurajoen varrella sijaitsevaan lukioon. Kolme vuotta myöhemmin 1870, Alexander valmistui ylioppilaaksi niin ikään kiitettävin arvosanoin.

      Seuraavaksi olivat vuorossa yliopisto-opinnot ja muutto Helsinkiin.

      Nyt palataan Kleofas Immanuel Nordlundiin, kesälomakaveriin Ahvenanmaalta.

      Koska Nordlund – kuten jo mainittua – oli kaksi vuotta Alexanderia vanhempi, hän myös muutti opiskelujen perässä Helsinkiin kaksi vuotta Alexanderia aiemmin.

      Kun Alexander sitten syksyllä 1970 muutti Helsinkiin, oli luontevaa, että hän aluksi majoittui Nordlundin luona. Nordlund oli mukana Evankelisessa ystäväpiirissä, jonka kokouksiin Alexander kämppäkaverinsa mukana osallistui. Sehän oli luontevaa, koska Alexanderin kasvatusisä oli Suomen johtavia evankelisia pappeja.

      Nykyään tästä ystäväpiiristä on kasvanut Suomen suurin herätysliike (Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys), mutta tuolloin se oli juuri rantautunut Ruotsista Suomeen ja sen ensimmäinen kokoontumispaikka oli Fredrika ja Erik Wilhelm Grotellien kotona Unioninkadulla.

      Fredrika Grotellin serkun tytär oli nimeltään Julia Pletnev. Tämän 13-vuotiaan työttäsen Alexander ystäväpiirin kokoontumisissa tapasi. Lainatkaamme vielä kerran Alexanderia siitä, miten hän 50-vuotispuheessaan tästä tapaamisesta kertoi:

 

"Oi, kuinka elävänä onkaan muistissani se ilta, jolloin aivan nuorena ylioppilaana ensimmäisen kerran näin "hänet", pienen ujon, lyhyeen hameeseen pukeutuneen koulutytön! Melkein silmänräpäyksessä minulle kirkastui, että hän oli oleva sydämeni valittu, kumppanini läpi elämän."


Julia: "Niin, minun lapsuusaikani – –" [Julian lyhyt elämänkerta]
Julia Haapasen lapsuudesta ei perhepiirissä koskaan avoimesti puhuttu, koska mitään mukavaa kerrottavaa ei ollut. Tässä tekstissä käsittelen isoisäni isoäidin lapsuutta ja nuoruutta naimisiinmenoon asti. Lisäksi esittelen muutamin vedoin perheen elämää vuosisadan alkuvuosina Eol-nimisessä talossa Katajanokalla.

Esitys pidetty Haapasen suvun 76. joulukahveilla joulukuussa 2012.


 


Julia_nuorena.jpgTapana on kertoa suvun kantaisän Alexander Haapasen elämästä. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan suvun kantaäiti Julia Haapanen (syntynyt 9.4.1859). Tähän on nähdäkseni kolme keskeistä syytä:


1) Hän oli miestään nuorempi ja kuoli jo 54-vuotiaana.

2) Julian lapsuudesta tiedetään hyvin vähän. Arvo Haapanen (s. 1900), siis poika, on muistellut, ettei äidin lapsuudesta puhuttu avoimesti perhepiirissä koskaan. Eikä vähiten sen takia, että mitään mukavaa kerrottavaa ei juuri ollut.

 
3) Jos varhaisista vuosista tiedetään vähän, niin nuoruuden jälkeen hänellä oli se  kohtalo, joka nykyään toistuu nykypäivän kehitysmaiden naisten kohdalla: Julialla ei ollut oikeutta omaan vartaloonsa: Hän synnytti ensimmäinen lapsensa 10 kuukautta naimisiin menon jälkeen, ja seuraavien 22 vuoden aikana Julia synnytti 15 lasta.

 
On siis selvää, ettei tästä kotirouvan elämästä ole jäänyt samalla tavalla dokumentteja kuin hänen kouluja käyneestä miehestään. Jotain Julian elämästä kuitenkin tiedetään, ja sen kertaaminen on paikallaan siksikin, että Julian kuolemasta tulee kuluneeksi ensi vuonna pyöreät sata vuotta.

 

Lopuksi teen hyppäyksen ajassa eteenpäin ja kerron Katajanokalla sijainneesta Eol-nimisestä talosta, jossa Alexander ja Julia Haapanen pitkää asuivat.

 

                                                      ***


Lähdetään liikkeelle Julian äidistä Amanda Lindholmista.

 

Hän syntyi 1836 Espoon Bembölessä, eli lähellä nykyistä Espoon Ikeaa. Seuraava tieto on 15 vuotta myöhempää, jolloin hän pääsi ripille. Marraskuussa vuonna 1857, 21-vuotiaana, Amanda muutti Helsinkiin, ja jo tammikuussa eli kaksi kuukautta myöhemmin meni naimisiin. Sulhanen oli 29-vuotias Konstantin Jefimoff Pletnew, suomalaisen linjapataljoonan aliupseeri ja aatelismies.

Pletnew oli kotoisin Rjazanin läänistä, Moskovan kaakkoispuolelta. Ihmetellä voi, millä kielellä Amanda ja Konstantin keskenään kommunikoivat. Tuskin Espoon maaseudulla kasvanut Amanda osasi venäjää, ja toisaalta, miksi Pletnew, joka oli kotoisin Suomesta katsoen Moskovan takaa, olisi osannut ruotsia tai suomea.

Mutta kenties yhteisellä kielellä ei ollut tuossa avioliitossa niin väliä. Kuten Julian poika Arvo isoäidistään kirjoittaa, "21-vuotias vasta maalta muuttanut tyttörukka oli ilmaisesti joutunut vaikeuksiin". Ja tämä vaikeus liittyy tietysti siihen, että Julia syntyi alle kolme kuukautta häiden jälkeen.

Tulevista vuosista Arvo on kirjoittanut seuraava:

"Äidin varhainen lapsuus on kaikesta päättäen ollut vaikeaa, joskaan meillä ei ole mitään varsinaisia tosiasioita esitettävänä. Perhepiirissä siitä ei ole avoimesti puhuttu mitään, mutta muistelen kuulleeni sellaisia vihjauksia, että kun K. J. Pletnew jätti Helsingin 1959 ja matkusti Pietariin, hän olisi ottanut mukaansa vaimonsa ja lapsensa, mutta suomalainen sepäntyttö ei kelvannut jäseneksi aatelisperheeseen, vaan mummu oli pian palannut lapsineen takaisin Suomeen. Näin hänestä oli tullut ’yksinhuoltaja’, kuten nykyisin on tapana sanoa."

Isä Pletnewistä ei tiedetä kuin kaksi muuta yksityiskohtaa:

1) Kuolinvuosi. Täsmällisesti sitäkään ei tiedetä, mutta hän on kuollut ennen vuotta 1876 päätellen siitä, että Julian äitiä kutsuttiin leskeksi hänen mennessään tuona vuotena uudelleen naimisiin. Isä oli siis kuollut ennen kuin Julia täytti edes kahdeksaa vuotta.

2) Sotilasarvo. Hänet on ylennetty aliupseerista, koska kun Alexander ja Julia aikanaan menivät naimisiin ortodoksisessa kirkossa, Juliaa kutsuttiin "edesmenneen luutnantti Konstantin Pletnewin tyttäreksi".

Arvo jatkaa äitinsä lapsuudesta vielä seuraavalla tavalla:

"Tähän surkeuteen liittyy vielä seuraava tapaus, josta Helsingin luterilaisen seurakunnan kirkonkirjat kertovat näin:  Syyskuun 30. päivänä 1863 (eli Julian ollessa 5-vuotias) aliupseeri K. J. Pletnewin vaimo Amanda Wilhelmina Fredrika o.s. Lindholm synnytti aviottoman lapsen, joka kasteessa 2.10.63 sai nimen Wasili Konstantin. Wasili Konstantinin myöhemmistä vaiheista ei ole mitään tietoja."

 

Mitä ikinä onkaan tapahtunut, ainakaan äitinsä ja sisarpuolensa kanssa hän ei ole saanut elää?

                                                           ***


Vuonna 1967 Julian äiti Amanda meni uusiin naimisiin Johan Wikströmin kanssa, joka oli yliopiston pedelli eli vahtimestari. Tuntemattomaksi jääneen velipuolen, Wasilin, lisäksi, Julialle syntyi vielä neljä sisaruspuolta, joskin heidänkään osalta elämä ei ollut kovin armelias vaan kolme heistä kuoli jo lapsena.

Arvon arvion mukaan "olosuhteet ovat mummun, siis Amandan, uuden avioliiton myötä jotenkin vakiintuneet, muta sopusointu ei liene uudessakaan perheessä ollut aivan täydellinen".

Mihin tämä arvio perustuu, ei selviä, mutta yhden perusteen tarjoaa katkelma Julian vuonna 1905 työmatkalla olleelle miehelleen Alexanderille lähettämästä kirjeestä. Puhe on lasten luokkaretkestä Korkeasaareen.

 

”Täällä on niin paljon puuhaa ja iloisia huudahduksia: yhteiskoulu tekee huviretken Korkeasaareen. Lapset ovat niin iloisia ja me olemme valmistaneet voileipiä ja panneet pussin vehnäpullia sekä rahaa laivamatkaa varten. Kuinka hyvin muistan kouluajoilta, mitä tällainen ilmoitus merkitsi – mutta minulla ei ollut ketään, joka pienimmälläkään eleellä olisi minulle mitään järjestänyt: Niin, minun lapsuusaikani ––.”

 

Lause päättyy pitkään, paljonpuhuvaan viivaan.

 

Se tiedetään, että Julialla oli ikään kuin kaksi kotia. Oma koti ja Täti Grotellin koti, jossa hän myös vietti paljon aikaa. Kuvaavaa on, että Julian koulutodistuksiin on vuosina 1874–78 merkinnyt holhoojaksi nimensä neljä kertaa isäpuoli Johan Wikströn ja viisi kertaa täti Grotell.

                                                          ***

 

Täti Grotellista on syytä kertoa enemmän, koska hän on merkittävä henkilö suvun tulevien vaiheiden mielessä.

Kyse on siis Johanna Fredrika Grotellista, jonka kutsumanimenä käytettiin Fredrikaa. Omaa sukua hän oli Zvetkoff , joskin tarkalleen ottaen Feodor Zvetkoff oli hänen isäpuolensa. Johanna myös oli avioton lapsi.

 
Fredrika Grotell eli täti Grotell oli Julian äidin Amanda serkku. Heillä oli siis yhteiset isovanhemmat. Täti Grotell Hän ei siis ollut muodollisesti täti, mutta tädiksi häntä kutsuttiin.

Grotellit olivat lapseton mutta varsin vauras pariskunta. Erik Grotell oli merikapteeni.

Tuohon aikaan koulunkäynti ei ollut varsinkaan tytöille ollenkaan tavallista, ja Arvon arvio on, että pitkälti täti Grotellin ansiota oli, että Julia ylipäänsä laitettiin kouluun. Julia aloitti koulun 13-vuotiaana. Vaikkei se ole ollut tuohon aikaan mitenkään poikkeuksellisen korkea koulunaloitusikä, kenties kuitenkin iästä johtuen hän on aloittanut koulun suoraan toiselta luokalta.

Kuudennella luokalla Julia sai ehdot historiasta, ehkä osin terveydellisten ongelmiensa vuoksi. Ehdot hän kuitenkin suoritti, ja pääsi jatkamaan 7. eli viimeiselle luokalle. Mutta tämä, kaiketi keuhkoihin liittyvä sairaus vaivasi niin, että hän joutui olemaan koko kevätlukukauden poissa koulusta. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun ja kävi 7. luokan uudestaan.

Jo Fredrikan äidin Esterin kotona ja sittemmin Grotellien kotona alkoi kokoontua evankelisten uskovaisten piiri, joka seurasi pappi Fredrik Gabriel Hedbergin opetusta. Hedbergiä pidetään evankelisen herätysliikkeen perustajana, ja "Suomen evankelisen liikkeen historiaa" -kirjan mukaan Ester ja Fredrika Zvetkoffien olivat ensimmäisiä, jotka Helsingissä liittyivät "tuohon pieneen uskovaisten seuraan, jotka elivät sulasta Herran armosta, autuutensa toivoa mihinkään omaan ansioonsa tai kelpaavuuteensa perustamatta".

Ja se, miksi tämä Julian kakkoskodissa Grotelleilla kokoontunut evankelisten ystäväpiiri on niin merkittävä, liittyy siihen, että Alexander Haapanen papin kasvattipoikana meni mukaan tämän ystäväpiirin toimintaa ja tapasi siellä Julian.

Vanhin varma todistus siitä, että Alexander ja Julia ovat toisensa tavanneet, on vuodelta 1873, jolloin Alexander kirjoitti Julialle syntymäpäivänä kirjeen. Kirjeen sisältö kuitenkin kertoo, että he jo jossain määrin tuntevat. Ei ole siis mahdotonta, että he olisivat tavanneet jo vuonna 1871, jolloin syksyllä Alexander muutti Helsinkiin ja alkoi opiskella Helsingin yliopistossa. Siihen viittaisi myös Alexanderin 50-vuotissyntymäpäivillään vuonna 1901 pitämä puhe, jossa hän puhuu 30 yhteisestä vuodesta.

Alexander oli tuolloin 20-vuotias, Julia 13-vuotias.

 

ensimm__inen_kirje__nettisivuille.jpg

                                                   

"Till lilla Julia! I dag firar Du Den femtonde födelsedag..." Kirje, jonka Alexander kirjoitti Julialle tämän 15-vuotissyntymäpäivänä 9. huhtikuuta 1873. 

 

***

Syksyllä 1880 Alexander ja Julia menivät naimisiin, ja ensimmäinen lapsi Ester Julia syntyi 16. kesäkuuta 1981. Kuten jo mainittua, lapsia syntyi kaikkinensa 15.

 

Ensimmäisen ja viimeisen väli on 22 v 8 kka ja 1 pv, eli kahden peräkkäisen lapsen syntymän väli on keskimäärin 18 kk. Lyhimmillään, kahden ensimmäisen lapsen kohdalla, väliä on vain 12 kk 23 pv, mutta pitää muistaa, että ensimmäinen lapsi, Ester Julia, kuoli kolmiviikkoisena. Pisin väli on ollut 7. ja 8. syntyneiden Einon ja Toivon välillä, 26 kk 20 p.

15 lapsesta 2 syntyi kuolleena eikä heillä ole tunnettua hautapaikkaa. Alexanderin ja Julian kanssa samassa haudassa Hietaniemen hautausmaalla ovat kolme pikkulapsena kuollutta lasta. Takaiskuistakin huolimatta perhe oli suuri.

Hypätään ajassa eteenpäin. Vuosisadan vaihteeseen mennessä perheessä oli jo yhdeksän lasta.


Yhtenä suunnitelmana on ollut omakotitalon rakentaminen. Arvo sanoo, ettei hän muista, että tällaisesta olisi koskaan perhepiirissä puhuttu, mutta arkistosta hän on löytänyt kaksi omakotitalopiirustusta, joista toisessa on 308 neliötä ja toisessa 260. Lisäksi on tallessa Gustav Pauligin lähettämä kirje, jossa hän kommentoi rakennussuunnitelmia, ja siitä myös selviää, että joku tonttikin on ollut jo katsottuna.

Minne omakotitalo olisi ollut tarkoitus rakentaa, ei ole tiedossa, koska suunnitelmat muuttuivat sittemmin täysin.

Eol.jpgVuonna 1902 perhe osti asunnon Katajanokalta talosta, joka oli vielä työn alla. Silloin taloilla oli yleisesti nimet, ja tämän talon nimi oli EOL. Se valmistui 1903. (Nykyään saman talossa asuu muun muassa presidentti Koivisto.)

Talon suunnittelivat arkkitehdit Geselius, Lindgren & Saarinen, jotka olivat tuon ajan kuuluisimpia suomalaisia arkkitehteja. He olivat suunnitelleet yhdessä tai erikseen muun muassa vakuutusyhtiö Pohjolan talon Aleksanterinkadulla, kansallismuseon ja rautatieaseman. He olivat myös suunnitelleet Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin vuoden 1900 näyttelyyn, jossa Alexander Haapanenkin oli työtehtävissä paikalla ja missä he ainakin jollain tapaa olivat epäilemättä tavanneet.

Asunto oli iso. Siinä oli 260 neliötä, josta kylläkin 20 neliön yksiö oli vuokrattu ulos. Kun nyt katsoin Katajanokalla myynnissä olevia asuntoja, silmään osui samojen arkkitehtien toisesta talosta 210-neliöinen huoneisto, jonka hinta oli 1 320 000 euroa.

 

Asuntojen ja Helsingin hintataso on muuttunut: tuolloin kauppahinta oli 17 000 markkaa, joka on Suomen Pankin kertoimella nykyrahaan muutettuna 71 300 euroa – summa, jolla ei saisi nykyisin Katajanokalta edes yksiötä. Haapasten asunnosta se ei kävisi edes käsirahaksi.

Mutta mikään pieni ostos ei asunto tuolloinkaan ollut. Pitää muistaa, että kauppasumma oli enemmän kuin Alexanderin kahden vuoden ansioita. Ja pitää muistaa, että tuon ajan mukaisesti perheessä oli vain yksi palkansaaja, jonka tuloilla koko perhe piti elättää.

Yksin perheen rahoilla tuota asuntoa ei olisi voitu ostaa, vaan tässä asunnonostossa ratkaisevaa oli taas Täti Grotell. Hän lainasi koko tuon kauppasumman.

                                                       ***

Kun asunto oli iso ja lapsia paljon, kodinhoito vaati tietysti apuvoimia. Kuriositeettina kerrottakoon, että tuohon aikaan ei keskuslämmitystä vielä ollut, ja kyseisessäkin huoneistossa oli 12 erilaista tulipesää, joten puiden lisääminenkin oli jo aikamoinen urakka.

Perheessä oli kolme apulaista: Lyydi oli sisäkkö, Gustava keittäjä ja Lilli lastenhoitaja

Näiden kodinhoitajien palkkaus kertoo paljon siitä, miten eriarvoinen luokkayhteiskunta Suomi tuolloin oli.

 

Alexanderin palkka kouluhallituksesta kaikkine sivutöineen oli nykyrahaksi muutettuna 3 700 euron luokkaa – brutto ja netto olivat tuohon aikaan varsin sama summa. Sisäkölle ja keittäjälle puolestaan maksettiin kuukaudessa hieman yli 70 euroa, ja lastenhoitaja Lillille, joka ilmeisesti oli lapsi itsekin, 20 euroa.

Eikö siinä vielä kaikki, palkat maksettiin tarveharkintaisesti: Joinain kuukausina palkanmaksusta ei löydy tilikirjoista lainkaan merkintöjä.


Eriarvoisuus näkyi muussakin kuin palkkauksessa. Asunnossa oli sisävessa, mutta sitä käytti vain herrasväki, palvelijoita varten oli pihalla ulkohuussi. Arvo on muistellut, että kun käytiin esimerkiksi ruokaostoksilla Kauppatorilla, johon on Eolista matkaa puolisen kilometriä, herrasväki eli Julia ja mukana olleet lapset kävelivät yhdessä, mutta keittäjä sen sijaan ei milloinkaan kävellyt rinnalla vaan pari kolme askelta jäljessä. Lisäksi Julia ja keittäjä saattoivat kyllä vaihtaa ajatuksia esimerkiksi ruoan määrästä ja laadusta, mutta niitä näitä he eivät jutustelleet.

”Mieleen tulee vielä muuan seikka, joka tavallaan sekin koskee apulaisia”, Arvo kirjoittaa vanhemmistaan tekemässään kronikassa.

 

”Eolissa oli tietysti ulko-ovessa kello, jota soitettaessa joku – yleensä kotiapulainen – meni avaamaan. Keittiöstä pääsi apulaisten huoneen läpi oikotietä ulko-ovelle. Lisäksi oma soittokellonsa oli ruokasalissa, salissa ja vanhempien makuuhuoneessa. Ruokasalin kelloja käytettiin enimmäkseen aterioiden aikana, jolloin äiti sillä kutsui sisäkön tehtäviinsä. Mutta muulloinkin, jos äidillä oli apulaisille asiaa, hän soitti lähinnä olevaa kelloa, jolloin sisäkkö saapui äidin luo. Vaikka Äidillä olisi ollut asiaa keittäjälle, hän soitti kelloa, sisäkkö saapui ja äiti pyysi, että tämä ilmoittaisi keittäjälle, että äidillä oli tälle asiaa. Tähän tapaan nämä kellot ’pelasivat’.” 


Lennart muistelee äitiään haudalla vuonna 1959
"...Paljosta kiitollisina me lapset muistamme rakkaita vanhempiamme ja erinomaisen hyvää lapsuutemme kotia. Kun äiti sen jätti, menetys oli korvaamaton."

Haakuva_nettisivuille.jpgJulia Pletnew syntyi 9.IV.1859 Helsingissä ja kuoli 6.IV.1912 Helsingissä. Alla puhe, jonka perheen poika Lennart piti äitinsä haudalla 100-vuotis muistojuhlassa 9.4.1959.

 

Oikealla: Hopeahääkuva vuodelta 1905. 

 

"Rakkaat omaiset ja sukulaiset.

 

Kun me tänään omistaudumme rakkaan äitimme - isoäitimme - anoppimme muistolle, toteamme, että vain pienellä osalla meistä on hänestä oma, henkilökohtainen muistikuva. Useimmat tuntevat hänet vain kuulemansa perusteella. Näin täytyykin olla, sillä äiti jätti meidät jo 47 vuotta sitten.

      Isän saimme pitää keskuudessamme vielä 24 vuotta äidin kuoleman jälkeen. Tästä on ollut seurauksena, että rakas, pikku äitimme tuntuu jääneen jotenkin syrjäisempään asemaan ajatusmaailmassamme ja muisteloissamme, ainakin näennäisesti. - Senpä vuoksi tahtoisin nyt koettaa lyhyesti luonnehtia ja kuvata äitiä tässä tilaisuudessa.

      Puhuin "pikku" äidistämme – sellaisena minä häntä aina ajattelen ja muistelen, tosin suurta arvonantoa ja kunnioitusta tuntien. Äitihän oli, kuten useinkin perheenemännät vuosisadan kummallakin puolen, lyhyenlainen varreltaan ja muodoltaan vähän pyöreähkö. Hän oli melko iloinen ja vilkas, hyvin herttainen ja lämminsydäminen. Äiti kyllä hyvin tiesi, mitä tahtoi, hänellä oli jopa melko luja tahto. Onneksi hänellä oli myös jommoinenkin annos temperamenttia. Sanoin "onneksi", sillä sitähän hän tarvitsikin, kun kuusi poikaa ja palveluskunta oli pidettävä kurissa ja järjestyksessä. Kun poikia oli kuusi, sisaremme Elsa oli jo siirtynyt omaan kotiinsa, missä Erkki syntyi jo vähän ennen Kaarlo-enoaan, joten äidillä oli kotona poikiensa lisäksi vielä kolme kilttiä tyttöäkin.

      Hyvä, hellä äitimme oli mainio perheenemäntä, joka ruokki ja puki meidät kiitettävällä tavalla. Hän auttoi meitä joskus läksyjen lukemisessa. Maantieteen kartasto oli hänellä vielä hyvässä muistissa kouluvuosiltaan, ja vieraitten kielten ääntämisessä hän oli ansiokas auttaja. Muistan tämän omasta kokemuksestani.

      Kun sanon, että ruokakunnan vahvuus perheessämme oli tavallisissa kotioloissa 14 henkeä ja kesäisin Aavarannalla usein sen lisäksi joku viipyväkin vieras, voi toki ihmetellä, miten äiti ehti ja jaksoi näin suurta taloutta hoitaa ja järjestää. En emmi sanoessani, että kyllä äidillä monasti olikin raskaat päivät. Muistakaamme vielä, että hänen terveytensä ei ollut vahva ja että fyysillinen kestokyky yleensäkin oli heikko. Voimme toiselta puolen pitää mielessämme, että elimme aikaa ennen I maailmansotaa. Se aika poikkesi paljon siitä, mihin nykyisin olemme tottuneet. Jos jätämme syrjään ne huolet, ne murheet, mitkä idän kylmät viimat silloinkin tiellemme viskelivät, elimme monessa suhteessa tuolloin verrattain leppoisaa aikaa. Yleinen kiire ja paineen alla työskentely eivät vielä olleet tavottaneet ihmisiä pauloihinsa. Rahalla oli kiinteä arvonsa, virkamiesten palkat olivat suhteellisen riittoisat eivätkä verot olleet rasittavia. Oli myös saatavissa palkattua apua helposti tarvittaessa, jota varsinkin Aavarannalla käytettiinkin.

      Kaikesta tästä huolimatta oli äidillä kyllä työtä ja huolehtimista. Kuitenkin minä olen varma siitä, että jos äiti nyt voisi tehdä vierailun esimerkiksi eräissä nuorissa perheissä, missä on useampia lapsia, hän suuresti ihmettelisi sitä, miten niiden nuoret perheenemännät ehtivät ja jaksavat tehdä itse kaiken sen, mikä heidän osallaan on velvollisuuksia ja tehtäviä, jopa usein vielä ansiotyötäkin.

     Tiedämme kaikki, että äiti oli isän erinomainen elämänkumppani, että he molemmat toisiaan mainiosti täydentäen olivat toisiinsa lämpimästi kiintyneitä. Paljosta kiitollisina me lapset muistamme rakkaita vanhempiamme ja erinomaisen hyvää lapsuutemme kotia. Kun äiti sen jätti, menetys oli korvaamaton."


"Isä viisastelee äidin kustannuksella"
Ennen puhelinta kirjeet olivat ainoa tapa yhteydenpitoon yli pitkien matkojen. Tässä Alexanderin ja Julian kirjeenvaihdolle harvinaislaatuisessa katkelmassa Alexander kommentoi kirjeenvaihtoa sinänsä – varsin pisteliäästi.

Esitys pidetty Haapasen suvun 75. joulukahveilla 19.12.2010.


h__iden_j__lkeen.jpgLuen seuraavassa katkelman kirjeestä, jonka Aleksander on lähettänyt Julialle toukokuussa 1877. Katkelma on siitä poikkeuksellinen Aleksanderin muihin kirjeisiin verrattuna, että siinä Aleksander kommentoi aluksi pitkästi hänen ja Julian välistä kirjeenvaihtoa sinänsä, ja siirtyy vasta sitten perinteisempään sisältöön eli viime aikojen tapahtumiin. Aleksanderin ja Julian poika Arvo Haapanen on kommentoinut kirjettä, noin sata vuotta sen kirjoittamisen jälkeen, sanomalla, että "kirjeessä isä viisastelee äidin kustannuksella". Arvio on osuva.

 

Pieni taustoitus on kuitenkin paikallaan. Alexander Haapanen on kyseisenä keväänä 25 vuotias ja opiskelee kuudetta vuotta Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Opintonsa rahoittaakseen hän työskentelee opettajana Helsingin ruotsalaisessa poikien kansakoulussa. Hänen tuleva vaimonsa, Julia Pletnew, täyttää kevään kuluessa 19 vuotta. He ovat tunteneet toisensa jo reilut neljä vuotta.

      Alexanderin lukukausi jää helmikuussa kesken, sillä hänen kasvatusisänsä pastori Roslin, joka johtaa Jomalan pappilaa Ahvenanmaalla, on sairastunut ja pyytänyt, että Aleksander tulisi häntä työvelvoitteissa auttamaan. Alexander lähtee matkaan Helsingistä helmikuun 13. päivänä.

      Mainitsen tästä matkasta muutaman yksityiskohdan, jotka tilikirjasta käyvät ilmi ja jotka muistuttavat siitä, että matkanteko oli tuolloin melko erilaista kuin nykypäivänä.

      Rantarataa ei tuolloin vielä ollut, joten matka Helsingistä Turkuun kulki Riihinmäen ja Toijalan kautta. Turussa Alexander yöpyy ja yösija on maksanut 2 markkaa 60 penniä – sisältäen kynttilän. Koska tuohon aikaan ei ollut vielä laivaliikennettä talvisin, matka jatkuu kievarista kievariin, joista Alexander vuokraa käyttöönsä hevosen, reen ja kuskin. Kievarinvälit olivat 10–20 virstaa, ja yksi virsta oli hieman yli kilometrin.

      Viiden kievarin jälkeen Aleksander yöpyy sukulaistensa luona Vehmaalla ja seuraavana päivänä jatkaa matkaa viiden kievärinvälin verran, joiden aikana hän ylittää meren Ahvenanmaalle. Sää on ollut niin huono, että tilikirjan mukaan on tarvittu kaksi hevosta reen eteen.

      Merenylityksen jälkeen hän taas yöpyy, ja viimeiseksi päiväksi matkaa on jäljellä vielä kolmen kievarinvälin verran. Kaikkinensa matka Helsingistä Jomalaan, Maarianhaminan kupeeseen, kesti lähes neljä vuorokautta.

      Kirjeestä Julialle selviää, millaista tämä matkanteko on ollut sydäntalvella. Siinä Aleksander kertoo eräästä taipaleesta näin:


”Vaikka vauhti ei ollut kovin kova, siitä huolimatta reki kaatui ja minä makasin kinoksessa niin monta kertaa, etten niitä voi luetella. Onnellista oli, että olin hyvin varustautunut, ettei tullut vilu. Olisitpa vain nähnyt minut Papan koirannahkaturkissa kuin mikäkin rovasti turkislakki päässä. Voin vakuuttaa, että vaikka olisit istunut vieressäni, en olisi nähnyt sinua enempää kuin nyt maatessani vuoteessa 250 virstan päässä.”

 

Aleksander vietti Pappilassa kasvatti-isänsä apuna helmikuusta elokuuhun. Luen nyt pätkän kirjeestä, jonka Aleksander on kirjoittanut Julialle 8. toukokuuta.


Kerrottakoon taustaksi, että Aleksanderin ja Julian kirjeenvaihdossa näkyy kautta linjan se, että Aleksander kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja taajaan – esimerkiksi Ahvenanmaan-matkan ensimmäisen vuorokauden aikana hän ehtii kirjoittaa jo kaksi kirjettä. Julia puolestaan kirjoittaa harvemmin ja lyhyemmin, mikä voi osin johtua siitä, että vaikka hänen vanhempansa tiesivät suhteesta Alexanderiin, Julia asui osittain tätinsä luona, ja he eivät nuorten yhteydenpidosta tiedä.

 

Pätkä, jonka luen, on siitä poikkeuksellinen Aleksanderin muihin kirjeisiin verrattuna, että siinä Aleksander kommentoi aluksi pitkästi nimenomaan hänen ja Julian välistä kirjeenvaihtoa sinänsä, ja siirtyy vasta sitten perinteisempään sisältöön eli viime aikojen tapahtumiin. Sanottakoon vielä, että Julia on eräässä aikaisemmassa kirjeessään pyytänyt, että Aleksander koittaisi kirjoittaa oikein pitkästi, mihin Aleksander viittaa heti kirjeen alussa.

 

Aleksanderin kirje kuuluu alkutervehdysten jälkeen näin:


Olen siis taas aikeissa kirjoittaa sinulle, mutta en todellakaan aio koettaa kirjoittaa oikein pitkästi. [Tämä on viittaus Julian eräässä aiemmassa kirjeessä esittämään toiveeseen.] Mutta jos onnettomuudekseni kirje kuitenkin muodostuisi pitemmäksi kuin oikeastaan olisi tarpeen, olisi ehkä viisainta jakaa se pykäliin tai lukuihin ja varustaa se sisällysluettelolla, jotta paremmin kiinnittäisit huomiosi sellaisiin kohtiin, joihin toivoisin saavani jonkinlaisen vastauksen. Mutta sittenkin, kun minä niin monissa muissakin tapauksissa annan muiden näkökohtien kuin  viisauden määrätä toimenpiteeni, tapahtukoon näin nytkin – mitään pykälänmerkkejä en käytä, ja sinä saat sitten selvitä niin hyvin kuin voit – ja minä tyytyä niihin  vähiin vastauksiin, jotka sinä aikoinaan haluat suoda minulle. Oikeastaan minun ei pitäisi, noudattaakseni edes jossain suhteessa sinun esimerkkiäsi, vielä pitkään aikaan kirjoittaa sinulle, mutta minä annan armon mennä oikeuden edelle, tai oikeammin: minä sallin myös tässä tapauksessa tunteeni puhua, ja että olen kiltti, sitä kaiketi sinä et sentään epäile.

     Ja nyt on järjestyksessä kiitos. Kiitän sinua kirjeestäsi, jonka sain toissapäivänä, sunnuntaina. Niin, kiitän sinua koko sydämestäni; suurempaan kiitollisuuteen en pysty. Jos milloinkaan kirje on ollut toivottu - niin kyllä juuri tämä oli.  Ota huomioon, että tänään on täsmälleen 12 viikkoa siitä, kun jätin Helsingin, siitä kun jätin sinut. Ja kun me täällä maalla neiti Fohströmin konserttien ja muiden iloittelujen puutteessa onnistumme selvitytymään vain päivästä kerrallaan, niin meillä on seitsemän päivää viikossa: mutta 7 x 12 = 84.

     Näiden 84 päivän aikana olen saanut sinulta yhden kirjelippusen ja yhden kirjeen. Siinä kaikki! Eipä juuri ole aihetta sanoa, että minua hemmotellaan kirjeillä; eipä edes siinä tapauksessa, että niitä saisin hiukan tiheämminkin. Kirje, jota suurella kärsivällisyydellä on saanut odottaa pitkiä ja monia viikkoja, herättää lopulta saapuessaan samanlaisia tunteita kuin kesälintu, joka on eksynyt lämpimämmistä maista tänne lumen ja pakkasen keskelle: se herättää yhtä paljon ikävöintiä ja kaipuuta kuin iloa. Niin oli asia varsinkin nyt sunnuntaina vastaanottamani kirjeen kohdalla, kuten seuraavassa lähemmin kerron.

     Minun ajatukseni on nyt lähinnä tämä: kun minä olen saanut turhaan odottaa sinulta kirjettä noin kuukauden tai pari, herää minussa aina ajatus: "Jos vain hyvää tahtoa olisi ollut, niin kyllä hän olisi kirjoittanut". Kun kirje sitten vihdoin saapuu ja sinä selität, kuinka vaikeata sinun on kirjoittaa ja pyydät, etten olisi sinulle vihainen laiminlyöntisi vuoksi, on kaikki "kauna" yht'äkkiä kuin poispyyhkäisty ja tunnen itseni taas niin leppyneeksi ja hyväntahtoiseksi kuin suinkin on mahdollista. Kuluu sitten taas viikkoja melkein malttamattomassa odotuksessa, ja samat epäilykset kuin ennenkin todellisesta viipymisen syystä heräävät jälleen, kunnes uusi kirje ne taas hälventää. Nyt huomionarvoisena yhden kuukauden ja yhdentoista päivän aikana, joka kului edellisen ja nyt saapuneen kirjeesi välillä, olen tullut tiettyyn päätelmään, joka - jos haluat sen tietää - on tällainen: Olen valmis myöntämään, että sinun on varsin vaikeaa kirjoittaa minulle useammin, mutta en pidä sitä mahdottomana. Luulen, että sinä näissäkin olosuhteissa voit kirjoittaa ainakin kerran kuussa. Tädin luona se ei käyne ollenkaan, mutta kotonasi, jonne sinä nyt, kun koulunkäyntisi ei ole esteenä, voinet pistäytyä ei vain sunnuntaisin vaan silloin tällöin arkenakin. Jos keskimäärin käyt kotona 6–8 kertaa kuussa, voisi kaiketi yksi tai pari käyntiä etupäässä koskea minua. Että siellä on ahdasta, sen tiedän; mutta pitäisi toki tilan sallia sinun istua jossain nurkassa paperipalanen edessäsi; ellei mustepullolle ole tilaa, ota lyijykynä. Tiedän omasta kokemuksestani, mitä keinoja hyvä tahto keksii; myös minulta olet saanut kirjeitä, jotka on kirjoitettu mitä merkillisimmissä paikoissa, tilanteissa ja olosuhteissa. Ja jos tulos ei ole niin perin hyvä, kelpaa se kuitenkin. Mutta etkö myönnä, jos olet oikein vilpitön, että hyvän, kekseliään ja kaiken mahdolliseksi tekevän tahdon puute on melkoiselta osaltaan syynä siihen, että minä olen saanut sinulta niin harvoja ja lyhyitä kirjeitä? Tätä minä pelkään, ja hyvin mielelläni antaisin sinun yrittää saada minut vakuuttuneeksi siitä, että olen erehtynyt, jos niin todella on tapahtunut; mutta tuhat kertaa mieluummin soisin, ettei mitään tällaista vakuuttamista tarvittaisi, vaan että sinä sen sijaan kirjoittaisit vähän useammin.

     Julia hyvä, et kai sinä nyt vain käsitä väärin juuri sanottua, niin että luulisit minun olevan tyytymätön, kun kirjoitat niin harvoin tai että vaatisin sinua kirjoittamaan useammin- ei, sinähän et ole velvollinen lainkaan minulle kirjoittamaan, ellet itse sitä tahtoisi, ja siksi minä olen niin sydämestäni kiitollinen myös vähästä. Mutta koska minä paljon pidän sinusta ja kovasti kaipaan sinua, niin myös hartaasti ikävöin sinun kirjeitäsi. Sinähän sanot ottavasi mielellään vastaan minun kirjaani ja se minusta on hauskaa, koska ymmärrän sitä, että sinä sentään vähän pidät minusta - tosin vielä epäröin, oletko koskaan tuntenut 1/100 edellä mainitsemastani "ikävöinnistä".

 

Se kohta, johon edellinen katkelma loppui, osui kirjepaperin alareunaan. Eräässä aiemmassa kirjeessään Julia on kirjoittanut, että hänen täytyy lopettaa kirje, koska paperi loppuu. Niinpä Alexander on tähän viitaten kirjoittanut kyseisen kirjepaperin marginaaliin seuraavan alaviitteen:

 

Nyt paperi loppuu "ja siksi Julia lopettaa", mutta Alexander ei lopeta sen vuoksi, sillä hän on keksinyt hienon keinon, hän ottaa uuden paperin, mikä sopisi esimerkiksi muillekin.

 

kirje_ristiin_kirjoitettu_nettisivuille.jpg

 

Kuva: Joissain kirjeissä tekstiä on kirjoitettu päällekäin sekä vaaka- että pystysuuntaan. Kirjepaperin pitkän sivun pituus on 20 senttiä. Kyseinen kirje on kirjoitettu 9. heinäkuuta 1876.

 

[Kirjettä pääsee tarkastelemaan lähemmin kuvakkeesta, joka on "Perhe Haapanen" -etusivulla tämän artikkelin otsikon vierellä, oikealla alhaalla.]


Alexanderin seikkailu merellä

-Tapahtuma-aika: Heinäkuu 1884.

-Tapahtumapaikat: Villa Hummelvik (Helsinki) sekä laivat 'Von Döbeln' ja 'Åland'.

-Päähenkilöt: Alexander ja Julia Haapanen, Von Döbeln -laivan kapteeni

-Sivuhenkilöt: Elsa ja Uno Haapanen, Karl Troberg, Lääketieteen kandidaatti Falken, korppoolaiset rähinöitsijät, Von Döbelnin ruorimies.

-Lentävä lause: "Se mahtoi tuntua sinusta yhtä hauskalta kuin minusta, jos saan kärpäsen lennosta vangituksi."


Pidetty Haapasen suvun 77. joulukahveilla 22.12.2013. 

 

Tämänkertainen seikkailuhenkinen joulukahvipuhe sijoittuu 129 vuoden takaisiin tapahtumiin eli heinäkuuhun 1884. Kesä on ollut lämmin ja nelihenkinen perhe viettää sitä tapansa mukaisesti ”maalla”, Villa Hummelvikissä.

     Kyseinen huvila on edelleen olemassa, joskin maaseudun rauhasta ei ole enää tietoakaan. Rakennus sijaitsee Töölössä, Kesäkadun varrella Sibelius-puiston eteläpäässä. Kartanon tuolloisia maita halkoo nykyään Mechelininkatu, jossa kulkee yli 23 000 autoa vuorokaudessa.

 

(Nykyisin huvilan omistaa Helsingin kaupunki, ja kun Nuorten Luontotalo vuonna 2010 muutti siitä pois, rakennuksen nimeksi palautui Pauligin huvila. Nimi juontuu siitä, että Haapasten perhetutut Gustav ja Bertha Paulig ostivat huvilan vuonna 1886 ja se oli Pauligien omistuksessa aina 1930-luvulle saakka. Lue lisää kartanon historiasta)

 

Jos koko perhe, Alexander, Julia, Elsa, 2v, ja Uno, 2kk, olisi voinut viettää kesää yksinomaan aloillaan, me tuskin tietäisimme siitä mitään. Mutta heinäkuussa Alexanderille tuli heinäkuussa tarve lähteä matkalle Ahvenanmaalle, jossa hänen lukioaikainen kämppäkaveri Karl Troberg, josta sittemmin on tullut hänen kasvattisiskonsa puoliso, vihitään Brändön kirkkoherraksi.

     Matka antoi aihetta kirjeenvaihdolle, joka on meidän ikkunamme matkapäivien tapahtumiin. Alexander lähti matkaan perjantai-illalla 4. heinäkuuta ollakseen Brändössä sunnuntaiaamulla. 

 

”Suuri mahtava ’Von Döbeln’ liukui hiljaa majesteetillisesti peilikirkkaassa vedessä, johon Viaporin ja Kaivopuiston piirteet kuvastuivat uinuvassa öisessä hämärässä. Hankin kurkulleni hieman kostuketta, ja jätettyäni viipyvät hyvästini kallisarvoiselle rannikolle, joka häämötti tuolla etäisellä Hummelvikillä ja kätki öiseen varjoonsa kalleimman, mitä omistan, sen mikä yksin tekee minulle elämän arvokkaaksi – tuli tärkeimmäksi tehtäväkseni etsiä itselleni makuupaikka. Mutta mitään hyttipaikkaa ei ollut saatavissa, niin paljon oli laivassa matkustajia! Tämä tietysti rajoitti mukavuuksiani, mutta yö oli niin ihana, niin lämmin, että todella olisi ollut vahinko viettää sitä ummehtuneessa hytissä. Istuin sen vuoksi hetken vielä valveilla miettien yhtä ja toista. Mutta luonto vaatii osansa, vaivuin vähitellen raukeuteen ja läksin peräkannelle etsimään mahdollisimman hyvää paikkaa, missä saisin nojaa väsyneelle päälleni.”

 

Samaan aikaan kun Alexander kirjoitti edellistä tekstiä kirjeen päiväyksen mukaisesti "lauantaina 5. heinäkuuta Von Döbelnin tupakkasalongissa", Julia aloitti Hummelvikissä ensimmäisen kirjeensä.

 

”Minun osaltani yö on kulunut aivan kuin ennenkin. Klo 11 aikaan ja ½ 4 aikaan Uno on ollut hereillä ja heti taas nukahtanut; 4 aikaan menen aina katsomaan, miten pikku Elsa voi; näihin päiviin saakka hän on aina ollut kovin hikisenä, mutta ehkäpä tilanne helpottuu, kun sää näyttää nyt viilenevän.”

 

Siirrytään takaisin laivalle:

 

”Monin keskeytyksin ja kirjoittamisen edistyessä hitaanlaisesti (sitä kun on vaikeuttanut laivan koneiston synnyttämä tärinä) aika on edennyt klo 2:een ja minä odotan kiinnostuneena päivälliskutsua, sillä mitään aamiaista en ole syönyt, vaan nauttinut vain kupin huonoa kahvia ja hieman leipää sekä lasillisen sherryä limonaadin kera, minkä muuan tuttu matkatoveri, lääketieteen kandidaatti Falken minulle tarjosi.”

     Kuten kirje sitten kertoo, hetken kuluttua päivälliskello soi. Tarjoilut ovat prameat: on runsas voileipäpöytä, erinomainen vihanneskeitto, haukea voisulan kera, lintua ja vanukasta konjakkikastikkeineen.

     ”Kylläpä on maistuva, voi kunpa sinun päivällisesi maistuisi sinulle yhtä hyvin! Ellei jokainen runosuoni minussa olisi kuivunut, pitäisi tämän kirjeen olla runollisen tuulahduksen koskettama, sillä se on kirjoitettu alusta loppuun musiikin ja yksi- ja kaksiäänisen laulun siivittämänä. Nyt minun on taas keskeytettävä, sillä on sangen rasittavaa tanakan päivällisen jälkeen istua kirjoittamassa 25 asteen lämmössä.”

 

Paltaan taas kuivalle maalle, jossa Julia pohtii kirjeessään lastenkasvatuksellisia kysymyksiä:

 

”Kunpa Elsastamme tulisi kiltti tyttönen, suloinen ja rakastettavahan hän on, mutta hänen kiivas luonteensa näyttää vain kuin yltyvän ­– hän parkuu ja potkii niin sanomattomasti jokaisesta pienimmästäkin asiasta – se voi olla kuinka vähäpätöistä hyvänsä, kunhan se vain hänelle on vastenmielistä. Tiedätkö, olen varannut häntä varten pienen vitsan, joka on pantu ovenpieleen mutta jota ei vielä ole käytetty ja tapahtukoon se vain todella tarpeellisella ja välttämättömällä hetkellä ja tarkoitetuin vaikutuksin, kun sitä ensi kerran tarvitaan. Voi, voi – kuinka kipeältä tuntuu, että sellaista tarvitaan – mutta ehkäpä on niin, että vitsalla kasvatetaan hyviä lapsia.”

 

Sumun vuoksi Von Döbeln saapuu Turkuun aikataulusta myöhässä vasta lauantai-iltapäivällä kello 16.30. Alexander vaihtaa Åland-nimiseen laivaan, joka kello 17.00 lähtee, nimensä mukaisesti, kohti Ahvenanmaata.

  

”Kello 11 yöllä tulimme Korppooseen, missä höyrylaiva viipyy 3–4 tuntia. Minä ryömin makuulle, ymmärtämättömästi kylläkin, etusalonkiin, missä sain – tuskin mielenylennyksekseni – olla halpahintaisen kapakkaelämän todistajana ja sitä jatkui koko laiturissa olo ajan, koska puolet korppoolaisista on käsittänyt velvollisuudekseen osoittaa laivalle huomaavaisuuttaan tulemalla sinne peuhaamaan ja räyhäämään, joten täytyy omata paljon keskimääräistä paremmat unenlahjat voidakseen sellaisissa olosuhteissa sulkea silmänsä.

     Vasta kun laiva jälleen lähti liikkeelle, nukahdin ja nukuin klo ½ 5:een. Viimeinen sanani kapteenille illalla koski sitä, että hän lupauksensa mukaan hyvissä ajoin ja tarpeellisella teholla antaisi merkinsoiton Lappo-nimisen saaren kohdalla, mistä minä toivoin saavani soutajia viemään minut Brändöhön, noin peninkulman päähän (=noin 10 kilometriä). Aloin odotella, että merkinanto vihdoin alkaisi kuulua, sillä kello 5 sivuutettaisiin Lappon Saari. Odotin ja odotin, mutta laiva vain eteni tavallisella vauhdillaan – ei mitään vihellystä.

     Lopulta kävin kärsimättömäksi tähän tuloksettomaan odotukseen ja asia alkoi minusta tuntua kummallisen salaperäiseltä. Pukeuduin, nousin kannelle ja kysyin ruorimieheltä, emmekö jo pian saavu Lappoon.

     'Lappoon, sen me olemme jo aikoja sitten sivuuttaneet ja tulemme kohta Kumlingeen', hän vakuutti.

     'Oletteko sitten antaneet merkin?'

     'E-en, miksi minä olisin viheltänyt, ei minulle mitään ole sanottu.'

Ryntäsin raivoissani nukkuvan, mitään pahaa aavistamattoman kapteenin luo.

     'Mitä tämä merkitsee?' kysyin melko töykeästi, 'tehän olette antaneet minun ajaa Lappon ohi ilman ainoatakaan vihellystä'.

     Kapteeni ryntäsi pystyyn vahvasti sadatellen ja lupasi heti kääntää laivan takaisin päin, koska hän niin häpeällisesti oli antanut itseänsä pettää. Ja nyt seurasi komentohuutoja – – Seis! Takaisin! – – ja ohjausliikkeitä, niin nopeita ja merkillisiä, että koneenkäyttäjät ja miehistö, jotka eivät olleet edellä käytyä keskusteluamme kuulleet, varmaan luulivat, että kapteeni oli tullut höperöksi.

     Ja keskellä merenselkää laiva käännettiin kulkemaan takaisin samaa vakoa, jonka se juuri oli kyntänyt. Mutta emme olleet kauankaan ajaneet tuolla tavoin, takaisinpäin, ennen kuin tähystelevät katseemme havaitsivat siellä täällä purjeveneitä, joissa arveltiin Kumlingen asukkaiden olevan matkalla Brändön kirkkoon ja huomasimme tällöin myös erään karin takaa tulevan veneen, jonka keula osoitti suoraan meitä kohti.

     'He ovat varmasti kirkkomiehiä', vakuutettiin.

     Koneet pysäytettiin, laiva lipui ulapalla, merkkiviiri nostettiin mastoon ja nenäliinoilla ja sateensuojilla heiluttamalla koetettiin veneessä olijoille ilmoittaa, että he ohjaisivat veneensä laivan rinnalle. Tämä onnistui, ja hämmästyneinä he tiedustelivat, mistä oli kysymys. Tarkoitus oli helposti ilmaistu ja kun olettamuksemme heidän matkansa päämäärästä osoittautui täsmälleen oikeaksi, kesti vain silmänräpäyksen, kun minä laukku kädessäni hyppäsin kumlingelaisten kalaveneeseen, ja niin matka jatkui, Åland Ahvenanmaalle, minä hyväntahtoisten kirkkomatkalaisten mukana Brändöhön.

     Tuuli oli kohtalainen, mutta kääntyi myöhemmin vastakkaiseksi tai oikeastaan ihan tyyneksi, joten täytyi turvautua airoihin. Muuten sää oli niin suotuisa kuin toivoa saattoi, joten aika kului erinomaisen miellyttävästi, niin ettei juuri huomannutkaan, ennen kuin kolme tuntia oli kulunut noin kahden peninkulman (=noin 20 kilometriä) pituiselle venematkalle. Kun hyvin tiesin, ettei ahvenanmaalainen pitänyt arvokkaasta vaitiolosta, ylläpidin vilkasta keskustelua, kerroin Helsingin oloista ja sain tietoja Ahvenanmaan asioista. Sen ohella tarjosin heille hieman makeisia matkarepustani – ainoa tarjottava, mitä minulla matkassani oli, ja luulen sen langenneen hyvään maahan.”

 

Palatkaamme lopuksi Helsinkiin. Lasten kanssa öitä valvova ja ikävissään riutuva vaimo lukee kirjeestä miehensä hurjasta meriseikkailusta ja ryhtyy tietysti heti kirjoittamaan vastausta.

 

”Kylläpä sinua aina kauniit säät suosivat matkoillasi ja niin ihmeellisesti sinua onnisti – olihan ihan kuin olisit varta vasten ennakolta tilannut purjeveneen kohtaamaan Åland-laivan ja vielä enemmän sattuman varassa oli, että saavuit Turkuun hyvissä ajoin. Se mahtoi tuntua sinusta yhtä hauskalta kuin minusta, jos saan kärpäsen lennosta vangituksi.


Orpopojasta kouluneuvokseksi [Alexanderin lyhyt elämäkerta]

*1851 Vehmaa +1936 Helsinki. / Fil.kand. Hgin yliopistosta 1882. / Opetustöitä 1875–1898. Kansakoulun tarkastaja 1892–1918. Kouluneuvos 1918–1921./ Perusti ja toimitti Joulusanoma lapsille -lehteä 1890-1926. / Vihittiin avioliittoon Julia Pletnewin kanssa 1880, jäi leskeksi 1912. Lapsia 13.



A_Haapanen_1877_pieni_nettisivuille.jpgSyntyi 22.VIII.1851 Vehmaalla (ristimänimi Aleksander Efraiminpoika). Kuoli 25.VI.1936 Helsingissä.

 

Vanhemmat: talollinen Efraim Eriksson Haapanalan-talosta ja Loviisa Matintytär. A.H:n isä kuoli pojan ollessa 4-vuotias, äiti vuonna 1859 pojan täyttäessä 8 vuotta. Vuodesta 1859 H.H. oli rovasti Viktor Mauritz Roslinin kasvattipoikana ja oleskeli Jomalan pappilassa Ahvenanmaalla.

 

Opinnot: Ylioppilas Turun lukiosta 16.VI.1870. Fil.kand. Helsingin yliopistosta 26.V.1882.

 

Työ: Helsingin ylemmän kansakoulun opettaja 1875–77; Helsingin ruotsalaisen lyseon opettaja 1877–79 ja Nya svensks läroverketin opettaja 1891–93. Vuosina 1881–98, lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, uskonnon ja kirkkohistorian opettaja neiti H. Tavaststjernan yksityisessä tyttökoulussa. Yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi 1878–92. Kansakoulun ylitarkastajan (Uno Cygnaeuksen) koulutoimen ylihallituksessa lisäapulainen 1881–85, kanslisti 1885–89 ja aktuaari 1889-92, kansakoulun tarkastaja 1892–1918, kouluneuvos kansanopetusosastolla 16.VIII.1918–1.IV.1921. Uno Cygnaeuksen lausunnon mukaan A.H. oli "osoittanut erinomaista intoa, velvollisuudentuntoa, järjestysaistia ja taitavuutta sekä muuten kaikissa suhteissa osoittanut minulle ystävällistä auliutta".

 

A_Haapanen_vanhana_pieni.jpgMuita tehtäviä: Suomen kansakoulunopettajain leski- ja orpokassan johtokunnan sihteeri 1889–1929. Kouluylihallituksen määräyksestä valvonut Pariisin maailmannäyttelyssä keväällä 1900 Suomen koulunäyttelyä. Suomen ev.-lut. pyhäkouluyhdistyksen johtokunnan jäsen v. 1890–1930 ja varapuheenjohtaja vuodesta 1905. – Toimitti kouluhallituksen kansanopetusta käsittelevät tilastolliset julkaisut vuosilta 1877–1901. Pyhäkoululehden ja Söndagsskolebladetin toimittaja 1889–91. Joulusanoma lapsille (1890–1926) ja Julbudskap till barnen (1890–1908) -lehtien perustaja ja toimittaja.

 

Arvomerkit: Stanislain ritarikunnan III luokan arvomerkki huhtikuussa 1896 ja Annan ritarikunnan III luokan arvomerkki vuonna 1908. 

 

 

Riemumaisteri_pieni_nettisivuille.jpgVihitty avioliittoon 28.VIII.1880 Helsingissä Julia Pletnewin (1859–1912) kanssa.


Lapset:

1. 16.6.-29.7.1881 Ester Julia

2. 9.7.1882 Elsa Irene

3. 30.4.1884-3.9.1889 Uno Johannes

4. 11.2.1886 poika (syntyi kuolleena)

5. 17.4.1887 Helmi Maria

6. 24.7.1888 Lennart Alexander

7. 25.3.1890 Eino Viktor

8. 11.6.1892 Toivo Bertel

9. 4.12.1893 Toini Julia

10. 20.5.1895 Ester Lempi

11. 19.4.1897-29.1.1900 Uno Ilmari

12. 17.11.1898 poika (syntyi kuolleena)

13. 24.2.1900 Arvo Wilhelm

14. 3.1.1902 Lauri Gunnar

15. 17.2.1904 Kaarlo Elias

 

Kuvat:

Ylin: A.H. vuonna 1977.

Keskellä: Alexander ikämiehenä

Alin: A.H. riemumaisterina vuonna 1932, seppeleensitojana tytär Etti.

Alla: Kajaanin raatihuone ikuistettuna lyijykynällä muistikirjaan kansakouluntarkistusmatkalla. 

 

Kajaanin_raatihuone_pieni.jpg



Haapasen perheen lapset
Julia ja Alexander Haapaselle syntyi 15 lasta. Kaksi heistä syntyi kuolleena, Ester, Uno Johannes ja Uno Ilmari kuolivat lapsina. Edelleen ennen isänsä kuolemaa aikuiseksi varttuneista lapsista kuoli vielä kolme: Eino väkivaltaisesti vuonna 1918, Kaarlo ja Elsa sairauksiin vuosina 1927 ja 1934.

Julia ja Alexander Haapaselle syntyi 15 lasta. Kaksi heistä syntyi kuolleena, Ester, Uno Johannes ja Uno Ilmari kuolivat lapsina. Edelleen ennen isänsä kuolemaa aikuiseksi varttuneista lapsista kuoli vielä kolme: Eino väkivaltaisesti vuonna 1918, Kaarlo ja Elsa sairauksiin vuosina 1927 ja 1934. 

 

Julia ja Alexander Haapasen lapset:

 

1. 16.6.1881–29.7.1881 Ester Julia

2. 9.7.1882–2.1.1934 Elsa Irene

3. 30.4.1884–3.9.1889 Uno Johannes

4. 11.2.1886 poika (syntyi kuolleena)

5. 17.4.1887 Helmi Maria

6. 24.7.1888 Lennart Alexander

7. 25.3.1890–26 tai 27.2.1918 Eino Viktor

8. 11.6.1892 Toivo Bertel

9. 4.12.1893 Toini Julia

10. 20.5.1895 Ester Lempi

11. 19.4.1897–29.1.1900 Uno Ilmari (Immu)

12. 17.11.1898 poika (syntyi kuolleena)

13. 24.2.1900 Arvo Wilhelm

14. 3.1.1902 Lauri Gunnar

15. 17.2.1904–14.4.1927 Kaarlo Elias

 

Ensimmäisen ja viimeisen syntymän välillä on 22 v, 8 kk ja 1 p eli kahden peräkkäisen syntymän väli on keskimäärin 18 kk. Lyhimmillään (1. ja 2. syntymä) väli on 12 kk 23 p, pisimmillään (7. ja 8. syntymä) 26 kk 20 p.

 

Haapasen perheen kolmanneksi nuorin lapsi, Arvo, on kirjoittanut sukuselvityksessään näiden laskelmien perään seuraavasti:

 

"Voi pikku Äiti kulta! Paljon on Sinulta vaadittu ruumiin ja hengen voimia saattaessasi meidän kaikki maailmaan! Ja niin paljon kuin minun on pitänyt monenlaisia asiakirjoja tutkia selvitellessäni näitä asioita, kuinka vähän olenkaan tavoittanut mitään sellaista, jota voisi tulkita valitukseksi tai tyytymättömyydeksi. Helmin syntymän (17.4.1887) jälkeen olen havainnut Uno Cygnaeuksen kirjeissä sanontoja, jotka viittaavat siihen, ettei kaikki Äidin kohdalla ollut aivan hyvin. Ja kertoohan Isä kirjeissään, miten hän hyvissä ajoin kävi Helsingissä (perhehän asui silloin Lohjalla) varaamassa Äidille paikan yksityisessä synnytyslaitoksessa – mutta jostain syystä Helmi syntyikin Lohjalla.

      Toinen tapaus tulee vielä mieleeni. Minun (Arvon) syntyessäni on tarvittu muun muassa professori W. Pippingin apua, koska hänelle on "konsultaattiosta" maksettu 20 markkaa. Siihen tapahtumaan viitannee Äiti myös kirjeessään, jonka hän 9.4.1900, siis omana syntymäpäivänään, kirjoitti Isälle Pariisiin [jossa Alexander oli valvomassa Suomen osastoa Maailmannäyttelyssä]. Hän kirjoitti muun muassa näin:

      "Jumalan tahto kuitenkin oli, että olen saanut elää tämän päivän; muutama kuukausi sitten en sitä uskonut, vaan mietteissäni oli sangen usein ajatus, että minun olisi kaikki jätettävä".

      Minun – tämän kirjoittajan – maailmaan tullessako Sinulle – Äiti rakas, oli tuollaiset ajatukset?!" 


Uno-pojan lyhyt elämä (30.4.1884–3.9.1889)
"Minulla oli pieni poika puoli kuudennella vuodella. Hän oli noita helläsydämisiä, suloisia lapsiluonteita, joista sanotaan, että he ovat liian hyviä tälle maailmalle. Tietysti hän oli vanhempiensa silmäterä, heidän ilonsa ja toivonsa, ja hänen herttainen luonteensa viehätti kaikkia, jotka ympäröivät häntä. Mutta Herra katsoo usein hyväksi ottaa meiltä, mihin sydämemme enimmin on kiintynyt, ettei tämä meidän rakkautemme tulisi paulaksi sielullemme. Niin tapahtui nytkin."

"Minulla oli pieni poika puoli kuudennella vuodella. Hän oli noita helläsydämisiä, suloisia lapsiluonteita, joista sanotaan, että he ovat liian hyviä tälle maailmalle. Tietysti hän oli vanhempiensa silmäterä, heidän ilonsa ja toivonsa, ja hänen herttainen luonteensa viehätti kaikkia, jotka ympäröivät häntä. Mutta Herra katsoo usein hyväksi ottaa meiltä, mihin sydämemme enimmin on kiintynyt, ettei tämä meidän rakkautemme tulisi paulaksi sielullemme. Niin tapahtui nytkin." 

 

Uno Johannes syntyi 40. huhtikuuta 1884. Hänen elämänsä jäi lyhyeksi – viitteen ja puoleen vuoteen – ja sitäkin vähemmän siitä tiedämme.

      Tilikirjoista löytyy tietoa ristiäisistä. Tallessa on rokotuskortti. Kirjeet tarjoavat vain muutamia välähdyksiä hänen elämäänsä: kerran hän tippui sängystä sillä seurauksella, että poski punotti ja hieman turposi. Muutamaan otteeseen Julia kirjoitti työmatkoilla olleelle Alexanderille vanhimman pojan leikeistä. Enimmin häntä kosketeltiin kirjeissä sinä kesältä, joka jäi Uno-pojan viimeiseksi, koska tuo kesä antoi aihetta kirjeenvaihtoon sekä Aleksanderin pitkän kotimaahan että Pariisin Suureen maailmannäyttelyyn suuntautuneiden virkamatkojen vuoksi – joista jälkimmäisessä myös Julia oli mukana.

      Kesäksi 1889 perhe muutti Naantaliin, jossa Julia saattoi saada kylpylähoitoja. Lapsia oli perheessä tuohon aikaan neljä (Elsa, Helmi, Uno ja Lennart), minkä lisäksi mukana oli kaksi kotiapulaista (Mina ja Marta) sekä täti ja setä Grotell, jotka saapuivat Naantaliin hieman myöhemmin.

      Matkaan lähdettiin Helsingistä 5. kesäkuuta, ensin Hangö-laivalla Turkuun, jossa yövyttiin, minkä jälkeen matka jatkui Leimu-laivalla Naantaliin. Jo 10. päivä Alexander joutui lähtemään virkamatkalle, mikä antoi aihetta kirjeenvaihdolle ja tietoa pienen Unon voinnin heikkenemisestä.

Jo 11. kesäkuuta Julia kirjoittaa, että Elsa ja Uno olivat mukana kylvyssä, minkä jälkeen "Elsa oli niin riehakkaansa ennen nukahtamistaan, Uno sen sijaan sanoi olevansa kovin väsynyt". Kun Julia seuraavana päivänä, 12. kesäkuuta, jatkaa samaa kirjettä, hän kertoo perheen "nautinnollisesta aamupäivästä".

      "Kylvyn jälkeen tulin kotiin ja joimme kahvia ja taas heti ulos minä ja nuo kaksi isompaa ja suuntasimme kulkumme kirkonmäelle, sinne missä me sinun kanssasi viime sunnuntaina istuimme hetken. Mutta silloin oli kova myrsky – tänään niin tyyntä ja aurinko levitti lämpöään tuhansien kukkasten ylle ja suloiset pienet koivut loivat varjonsa siihen paikkaan, jossa me ruohikossa istuimme, Uno enimmäkseen pitkänään ja häntä nukutti. Siellä heti päätimme, että kaikki tulemme päivällisen jälkeen tänne."

      13. kesäkuuta päivätyssä kirjeessään Julia kertoo, kuinka hän lasten kanssa meni laivarantaan Grotelleja vastaan ja "pikku Uno parka pyrki suorastaan nukkumaan kadulla". Seuraavan kerran hän palaa Unon vointiin 21.6.

      "En ole mitään kirjoittanut Unosta, joka joinakin päivinä on näyttänyt oireita sairaudesta, mutta kun olen alati odottanut, että tämä menisi ohi, en ole hänestä maininnut. Nyt tämä näyttää itsepäisesti jatkuvan: hän syö huonosti, haluaa vain nukkua ja palelee ja on niin hiljainen ja vaitelias; hän ei ole ollut meressä kuin kaksi kertaa ja tänäänkin minun täytyi kieltää, koska häntä paleli jo etukäteen – mutta se maksoi hänelle kyyneliä. hän on laihtunut kovasti. Esimerkiksi tänään aamupäivällä hän asettui täällä verannalla makuulle ja nukahti, mutta silloin tuli Mina ruokineen (paistia perunoineen, mansikoita ja maitoa) ja minä herätin hänet saadakseni hänet syömään, mutta vain joitakin mansikoita ja maitoa hän halusi ja heti hän nukahti uudestaan ja nukkuu nyt edelleen. Täti haluaa, että kysyisin lääkäriltä."

       Heinäkuun alussa Alexander palasi virkamatkaltaan Naantaliin. Oleilu kotona jäi kuitenkin lyhyeksi. Suomi nimittäin osallistui syksyllä järjestettävään Suureen maailmannäyttelyyn Pariisissa, ja muiden muassa Suomen osastolla esiteltiin kansakoululaitostamme ja kansakoulunopettajien oppilaiden valmistamia käsitöitä. Alexander Haapanen oli vastuussa tämän näyttelyosuuden järjestämisestä.

      Apurahan turvin Alexander matkusti virkamatkalle Pariisiin yhdessä Julian kanssa. Viisiviikkoinen matka alkoi 18. heinäkuuta, ja matkan ajan lapsia hoitivat Grotellit.

      Unon vointi oli kesän kuluessa parantunut, mutta viimeisessä Grotellien matkalaisille lähettämässä kirjeessä kerrotaan, että "täällä voimme jotakuinkin hyvin kaikki, mutta Uno sairastui elokuunkuumeeseen 18. päivänä. Tiistaina (20.8.) olin hänen kanssaan lääkärillä, joka sanoi, että tämä menee pian ohi."

       Unon vointi kuitenkin huononi. Alexander ja Julia saapuivat Naantaliin maanantaina 26.8., ja perjantaina 30.8. koko perhe lähti viemään sairasta lasta Helsinkiin. Hebe-niminen laiva on kulkenut suoraan Naantalista Helsinkiin, ja laivan kapteeni on antanut oman hyttinsä käytettäväksi sairaan lapsen kuljetukseen. Perille on päästy 1. syyskuuta, jolta päivältä tilikirjassa mainitaan seuraavaa: "Unos bärare i Hfors 2,-, hyrkusk & forman 3,-".

Tiistaina 3. syykuuta Uno kuoli, kuolinsyy oli aivokalvontulehdus.

      Jotain vanhempien tuntemuksista saamme tietää sitä kautta, että Alexanderista oli tullut pyhäkoululehden toimittaja, ja vuoden 1890 ensimmäisessä numerossa hän julkaisi kirjoituksen "Jumalan rauha", jossa hän muun ohella haluaa "lukijan luvalla tuoda esiin hiljakkoin tapahtuneen kohtauksen omasta elämästäni:

 

"Minulla oli pieni poika puoli kuudennella vuodella. Hän oli noita helläsydämisiä, suloisia lapsiluonteita, joista sanotaan, että he ovat liian hyviä tälle maailmalle. Tietysti hän oli vanhempiensa silmäterä, heidän ilonsa ja toivonsa, ja hänen herttainen luonteensa viehätti kaikkia, jotka ympäröivät häntä. Mutta Herra katsoo usein hyväksi ottaa meiltä, mihin sydämemme enimmin on kiintynyt, ettei tämä meiden rakkautemme tulisi paulaksi sielullemme. Niin tapahtui nytkit. Palaten pitkästä matkasta ja onnellinen toivosta, että nyt, niin kuin aina ennenkin, seisin nähdä lapseni tulevan minua vastaan ilosta loistavin silmin ja avoimin sylin, astuin kodin kynnyksen yli. Mitä saan toki nähdä! Itkettyneitä silmiä mihin vain käännyin. Ja tuo rakas lapsi! Ah, tuolla makasi hän tuskan vuoteella, uikuttaen ja tiedottomana, laihtuneilla kasvoilla, kukan kaltaisena, jonka halla on hävittänyt. Kiva tauti oli hiljakkoin kohdannut poikaa ja keskeyttänyt hänen iloiset leikkinsä, joita hän ei enää olisi jatkava. Vielä muutamia tuskallisia päiviä ja hänen vapautettu henkensä sai kohota noita autuaallisia asuntoja kohti, joissa ei enää ole kipua eikä itkua. Oi, miten isän- ja äidinsydän särki! kohtaus tuntui niin odottamattomalta, niin kovin raskaalta, eikä yhtään lohdutuksen sanaa tahtonut löytää tietä murehtivaan sydämeen.

       Mutta tämän tuskan maljan pohjassa oli kuitenkin pisara lohdutusta. Vähän ennen sairastumistaan oli pienokainen saanut rahasen ja rientänyt kauppapuotiin, jossa hän oman mielensä mukaan oli ostanut kukkakortin tervetuliaisiksi isälleen. Kun tämä sitten annettiin minulle, näin tuossa vähäpätöisessä kortissa pienen käden – ikään kuin oman poikani lämmin, pehmeä käsi! – joka tarjosi taitetun kukan – ah, kuinka lukemattomia kukkakimppuja hän olikaan sitonut minulle kuluneen kesän onnellisina päivinä! – mutta kuvan alla olivat sanat: Jumalan rauha! Samoin kuin kerran Herra, joka katsoo ainoastaan mielenlaatua, pani suuren arvon köyhän lesken rovolle uhriarkussa, niin oli tämä pieni kortti, itsessään aivan arvoton, minulle erinomaisen kallis ollen viimeinen osoite liikuttavasta, aavistavasta lapsenrakkaudesta. Ja nuo kalliit sanat 'Jumalan rauha', soivat korvissani yöllä ja päivällä; se oli tämän lapsen hyvästijättötervehdys, joka ylhäältä kuiskasi lohdutusta ja lepoa ahdistetulle sydänraukalleni. Se teki minulle helpommaksi tulemaan hiljaiseksi Herran edessä, antautumaan hänen johdatuksensa alle ja tavaamaan tuota vaikeasti opittua läksyä: 'Isä, tapahtukoon sinun tahtosi'!"


Alexander ja Lennart – juopa joka meitä erottaa

"Meillä oli lapsina sellainen käsitys aina, että meidän kotimme ja meidän vanhempamme olivat paljon paremmat kuin muiden. Minulla on vielä tänä päivänä tämä sama käsitys", kirjoitti Lennart kirjeessä isälleen tämän 80-vuotispäivänä.


Kirje, jonka Alexander on kirjoittanut pojalleen Lennartille

 

"Eol 21.XII.12 klo 6 a.p

 

Rakas Lennartini!

 

Kiitos, sydämellinen kiitos kirjeestäsi ja siinä mainitsemastasi mielenkiintoisesta uutisesta. Valitan, etten ollut tilaisuudessa heti siihen vastata, silloin kun vaikutus oli veres ja tunne mahdollisimman välitön. Mutta ruvettiin yhtäkkiä puuhaamaan Kassankokousta, joka eilen pidettiin meidän salissamme – – [kirje jatkuu ko. kokouksen selostamisella].

      Niin – otan kaikesta sydämestäni osaa teidän toiveihinne. Kun nyt mamma olisi elossa, miten hänen äidinsydämensä olisi iloinnut! [Julia oli kuollut puoli vuotta aiemmin.] Niin mielelläni toivottaisin odotetulle tulokkaalle 'Jumalan siunausta' aivan alusta asti. Sillä, minun käsitykseni mukaan, siitä riippuu hänen elämänsä onni, se merkitsee hänelle paljon enemmän kuin ”isoisän karaktääri”. Mutta tässä taitaa olla se raja, joka vie meidän ajatuksemme eri suunnille? Miten kauan täytynee näin olla? En moiti, mutta suren, että sellainen juopa on olemassa. Tiedän, että Sinä, joka aina olet tuottanut vanhemmillesi niin paljon iloa, et tahallasi tässäkään suhteessa tahdo saattaa minua murheelliseksi; apu on tuleva ylhäältäpäin. Ja toivon sen vielä tulevankin. Älä pane pahaksi, että liitän tähän erään leikkeleen, jossa puhutaan samanlaisesta asiasta ja joka hyvin kuvaa minunkin sydämeni tunteet [leikkelettä ei ole tallessa]."

 

Kirjeessä, jota ei ole tallessa, johon tämä kirje on vastaus ja johon se viittaa, sisältää tietysti tiedon siitä, että Lennart ja Irma odottavat ensimmäistä lastaan, Aulikkia, joka syntyi 22. heinäkuussa 1913; tätä kirjoittaessani joulukuussa 2014 Aulikki on 101-vuotias ja asuu Espoossa.

      Mihin tarkalleen viitataan "rajalla" ja "juopalla", joka isän ja pojan ajatukset erottaa, siihen aiempi kirjeenvaihto, siltä osin kuin se on tallessa ja läpilukemani, anna vastausta. Oletan kuitenkin, että ristiriidat liittyvät tavalla tai toisella uskontoon ja uskonnollisuuteen.

       On kuitenkin selvää, että nämä erimielisyydet, mitä ja missä laajuudessa ne sitten koskettelivatkin, olivat ohimeneviä. Lennart hoiti vuosikymmenten varrella monia Alexanderin asioita, viimeisenä niistä testamentin täytäntöönpanon. Yhden vakuutuksen lämpimistä suhteista antaa kirje, jonka Lennart on päivännyt isänsä 80-vuotispäivänä. (Kirje on kirjoitettu alkujaankin suomeksi, vaikka Lennart kuului siihen lapsikatraaseen, 1800-luvun puolella syntyneeseen, jonka aikaan kotikieli Haapasille oli yksinomaan ruotsi.)

 

"Isälle 22. VIII 1931

 

Kun palautan mieleeni muistikuvia lapsuudestani, nousee usein etualalle kuva 5­­–6-vuotiaasta poikasesta, joka isän tukemana ja ohjaamana ensi kertaa taaperteli luistimillaan Åkermanin radalla etelä-satamassa. Se oli elämys pikku miehen elämässä. Isä oli siinä tärkeänä tekijänä.

      Uimisen taidon alkeet isä niinikään minulle opetti. Kerran, kun palatessamme Bobäckista vilvoittelimme Fasan rannan raikkaassa vedessä, polskuttelin taasen isän käsien varassa. Siitäpä luiskahdinkin umpisukkulaan ja olin, vieläpä kauan sen jälkeenkin siinä luulossa, että muka olin ollut hukkua.

      Monasti kommenteerattu jalkapatikkamatkamme isän kanssa Aavarannalta Lohjan–Fiskarsin–Billnäsin ja Tammisaaren kautta Tenalaan, on myös muistiini syöpynyt suurtapahtumana. Me pojat, Toivo, Eino ja minä olimme silloin 6–10 vuoden ijässä. Hyvää huolta isä meistä piti, ja kaikkialla matkan varrella hyvät ateriat ja kunnolliset makuusijat. –Retkellämme me jo näin aikaisin saimme tutustua kauniiseen osaan isänmaatamme, josta vanha viljelys jo oli jättänyt monenlaista kiintoisaa jälkeä.

      Kohtalaisen kovassa kurissa meitä kotona pidettiin. Ei selkäsaunakaan ollut harvinainen, milloin me siihen annoimme aihetta. Syyttä ei kuitenkaan saunaan pantu. Ainakin minun osalleni laukesi isällinen kuritus poikkeuksetta oikeamielisesti ja oikeinosuvasti. Siitäkin monasti isää mielessäni kiitän.

      Muutkin sisarukset muistanevat, kuinka haikea oli meillä mieli, kun isä tämän tästä lähti pitkille matkoilleen. Äiti turhaan koetti kyyneleitään tukehduttaa. Me lapset pääsimme monasti asemalle saattelemaan, jolloin katselimme, kun isä levitteli vuodevaatteita III:nnen luokan kovalle lavitsalle. – Sitten sukeutui vilkas kirjeenvaihto isän ja kodin välillä. Monista kiireistään, matkan vaivoista ja rasituksista huolimatta muisti ja jaksoi isä lähettää meille aina huolella laadittuja kirjeitään. Tällä kirjeenvaihdolla lasten ja isän välillä on ollut myöhemminkin meille merkitystä.

      Ilo oli suuri kotona varsinkin, milloin isä kotiutui ulkomaanmatkoiltaan. Meistähän melkein tuntui, kuin osa Parisin tai Tukholman näyttelyistä olisi siirretty huoneeseen Antinkadulle 23. Suuren perheen kaikille jäsenille oli hauskoja, tervetulleita tuomisia jos jonkinlaisia, tuolit, pöydät, sohvat täynnä.

Entä isän huolelliset jouluvalmistukset! Päivästä päivään isä viikkokaupalla poikkesi puodista toiseen. Paketit hävisivät kotona eri piilopaikkoihin jo odottelevien lasten mielenjännitys kohosi kohoamistaan. Kun sitten aatto tuli ja juhla-aterian jälkeen oli hartaushetki pidetty, jaettiin kuin ehtymättömästä runsaudensarvesta itse kullekin joululahjoja. Nämä hyvin valitut lahjat osoittivat, kuinka isä, kuten äitikin, uhrasivat paljon ilahduttaakseen lasten mieltä. – Joulutunnelma oli aattona kodissamme niin ehyt ja tiivistetty, sitä yhä vieläkin mielelläni muistelen, vaikka lapsuuden aika on jo kauas etääntynyt.

      Hellästi, mutta samalla varmalla kädellä isä meitä lapsia ohjasi. Kun pojasta tuli nuorukainen ja kun tämän oli jo aika miehistyäkin, osoitti isä taas suurta ymmärtämystä ja tarkkaa vaistoa suhteessa kehitysikään. Elämänhaluisen mutta hapuilevan ylioppilaan tulemiset ja menemiset, osanotto railakkaaseen toverielämään, joka arvatenkaan ei aina vastannut juuri isän toivomuksia, tämä kaikki mahtoi joskus herättää arvostelua, ehkäpä huoltakin. Isä ei kuitenkaan koskaan kuuluvasti huokaillut, ei moralisaarnoilla väsyttänyt. Isä ei pakottamalla tahtonut pojalleen tyrkyttää omaa käsitystään. Isän aikanaan antama hyvä opetus ei varmastikaan ollut langennut aivan tienoheen. Isän osoittama luottamus velvoitti ja isän oma esimerkki tuki nuorta miestä. Monasti olen kiittäen muistellut isän suhtautumista minuun ylioppilaana ollessani.

      Verraton kesäkoti Aavarannalla ja ilmava, avarasuojainen Eol kaupungissa muodostivat kehyksen lapsuuteni kodille, jonka muistoa rakkaudella vaalin, josta vieläkin kiitän. Työssä väsymätön, uhrautuvainen kodi luoja ja rakentaja oli isä. Ei kuitenkaan isä yksin. Kaikkiaan muistikuviini lapsuuteni kodissa liittyy erottamattomasti myös oma äitimme. Hänen silmänsä lämmin katse, kätensä pehmeä kosketus ja hilpeä mielensä, pikku äidin, samalla pystyvän perheenemännän, koko olemus painoi isän rinnalla leimansa kotiimme. Meillä oli lapsina sellainen käsitys aina, että meidän kotimme ja meidän vanhempamme olivat paljon paremmat kuin muiden. Minulla on vielä tänä päivänä tämä sama käsitys.

 

Isän Lennart"


Aleksanterin kylpylämatka Wiesbadeniin 1911
Iän myötä Aleksanteria alkoivat vaivata nivelkivut. Keväällä 1911 hän lähti saamaan niihin hoitoa Saksaan, Wiesbadeniin, joka oli jo tuolloin keittosuolalähteidensä ansiosta kuuluisa terveyskylpyläkaupunki.
      "Näin nyt asiat ovat; ja minä istun täällä kevään ihanuudessa kuin siipeen ammuttu lintu – kykenemättä saamaan mitään aikaan – edes aikani kuluksi. Ei – en toistaiseksi usko, että tällainen kylpylöissä vietetty aika olisi oikein minua varten”, Aleksanteri pohti kirjeessään Julialle pari päivää perille pääsyn jälkeen.

Esitys pidetty Haapasen suvun 81. joulukahveilla 2016.

 

Iän myötä Aleksanteria alkoivat vaivata nivelkivut, minkä vuoksi hän joutui turvautumaan kylpyhoitoihin. Reumatismin lisäksi syitä hoitojen aloittamiselle oli muitakin: Aleksenterilla oli huonot unenlahjat, ja hän syytti tästä hermojensa heikkoutta. Lisäksi hänellä oli kädessään jonkinlainen kirjoituskramppi, koska monet hänen työtehtävänsä, kuten sihteerinä toimiminen, olivat kirjoittamista.

      Keväällä 1911 – juuri 60 vuoden kynnyksellä – nivelkivut olivat äityneet niin pahoiksi, että Aleksateri päätti, lääkäriensä suosituksesta, lähteä Saksaan Wiesbadeniin saamaan kylpyhoitoa. Wiesbaden on 110 000 asukkaan kaupunki Frankfurtin lähellä, jossa tuohon aikaan kävi noin 180 000 kylpylävierasta vuodessa.

      Wiesbadenin matkaa varten Aleksanteri otti virkavapaata 15.4.–31.5. ajaksi. Matkaan hän lähti 19.4., ensin Arcturus-nimisellä laivalla Kööpenhaminaan, josta junalla Hampuriin ja sieltä – pari päivää tuossa kaupungissa opiskelemassa olevan Toivo-pojan luona oleiltuaan – edelleen junalla Wiesbadeniin. Matka tuotti kirjeenvaihtoa, joka luo paitsi ajankuvaa yleisesti, kertoo myös perheen elämästä ja dynamiikasta sekä tuonaikaisista kylpylähoidoista.

 

Katkelmia Aleksanterin kirjeestä Julialle 20.4.1911:


”Tyynenä ja aurinkoisena kimmelteli meri eilen hangosta lähdettäessä – ja niin on ollut kaiken aikaa. Tyynenä kuin ihmisrinta, joka vain huomaamattomasti kohoaa hitaasti hengitettäessä. Höyrylaivamme muistuttaa ulkonäöltään korkeaa työntekijää arkikamppeissaan. Kaikki kiillotus ja hienous on kulunut kovassa talviliikenteessä, ja niinpä se otetaankin nyt telakalle, maalataan ja puhdistetaan kesävuoroja varten. Mutta sisäpuolelta kaikki on nytkin asiallista ja hyväkuntoista – myös II luokassa. Täältä ei puutu mitään, paitsi loistoa ja ylellisyyttä, jota minä niin vähän kaipaan.

      Ruoan suhteen olemme suorastaan lihotuskuurilla. Lounaaseen, jolle meidät eilen heti laivaan tultuamme kutsuttiin, kuului erilaisia voileipäpöydän antimia, kuten lohta, sardiineja, salaattia, pieniä lihapullia perunoineen, munakasta sekä vasikanselkää paksun hyvän kastikkeen kera. I luokassa heillä oli vielä lisäksi kalaruoka ja hedelmiä. Kello 5 kellonsoitto kutsui teelle. Teen lisäksi tarjottiin ranskanleipää ja voita, hedelmämarmelaadia, korppuja ja keksejä. Kello 7 tarjottiin päivällinen: lihakeittoa (kohtalaisen hyvää!), paahtopaistia ja tuoreita hedelmiä (omenia ja appelsiineja). Koreat lumivuoripyramidit vaelsivat I luokkaan. Tänä aamuna annettiin aamiaisena kahvia sekä leipää ja voita, kaurapuuroa, käristettyä sianlihaa ja perunamuhennosta. Joten – ei täällä nälkää näe!

      Matkaseurani on kunnollista, siistiä väkeä: muuan nuori maisteri Iversen on kuin aivan nuori ylioppilaskandidaatti – mutta maisterinsormus hänellä on sormessa ja matka suuntautuu Göttingeriin matematiikanopintoja varten. Oppman (yliopp.?), hyttitoverini, hieno nuori mies, tuntee Lennartin ja on ollut Irman luokkatoveri (saanut Irmasta mitä parhaimman käsityksen), hän on virkistysmatkalla Lontooseen, Pariisiin, Roomaan. Pari kolme englantilaista ja pari suomalaista kansanmiestä matkalla Englantiin. Naisväki on heikosti edustettuna; kolme suomea puhuvaa naista (ei mitään ylellisyyttä puvuissa!). Sitten täällä on keulassa noin 120 siirtolaista, enimmäkseen nuorta väkeä, miehiä ja naisia, lapsiakin on joukossa. Herra Oppman, hyttitoverini, harrastaa valokuvausta. Hän on siirtolaisten joukosta keksinyt nuoren rakastavan pariskunnan ja ikuistanut heidät kamerallaan. Kuten on yleistä, siirtolaiset järjestävät tanssiaisia etukannella ja tanssivat innokkaasti, vaikka musiikki aikaansaadaan vain huuliharpulla. Herra Oppman on muuten nuorukainen, jolla on hienot elämäntavat: hänellä on matkassaan paitsi oma tyyny myös housunkiristäjä ja vaateripustimet sekä kenkälestit, jotta kengät eivät yön aikana menettäisi muotoaan!”

 

Hyppään hieman ajassa hieman eteenpäin kirjeeseen, jonka Aleksanteri on kirjoittanut koto-Suomeen perillä Wiesbadenissa.

 

”Näin pitkälle olen siis matkallani tullut kevättä ja lämpöä kohti, että voin istua tätä kirjoittamassa puutarhassa asuntoni edustalla. 15 asteen lämmössä varjossa ja ympärilläni tuhatääninen linnunlaulu, maan ollessa jaloissani valkoisena pudonneista omenan- ja kirsikankukista. Kaikki tämähän sinänsä on tavattoman ihanaa ja tuntuu ihmeelliseltä, että on näin yhtäkkiä kuin taianiskusta saanut siirtyä sarastavasta keväästä melkein täyteen kesään. Sikäli voinen sanoa, että olen saavuttanut maalin pitkällä matkallani. Mutta samalla, kun olen matkustanut kesää kohden, kesää kohden luonnossa, samalla olen etääntynyt Sinusta, aarteeni, rakkaista lapsistani, kalliista, hyvästä kodistani – olen loitonnut kaikesta, mikä on minulle kalliimpaa kuin kesän lämpö ja linnun laulu. Jos asetan nämä vastakkain, minun täytyy yhä kysyä itseltäni: tokko olen mitään voittanut?

     Että mieleni auringon paisteesta ja riemuitsevasta ihanasta luonnosta huolimatta ei ole täysin toivorikas, siihen on toinenkin syy. Kun eilen aamulla kello 11 aikaan saavuin tänne 12 tunnin yhtämittaisen yöllisen matkan jälkeen, olin sangen kurjassa kunnossa [Ale on siis matkustanut koko yön päivävaunussa]. Olin näet – vedonko vuoksi vain siksikö, että ruumiini oli saanut mukautua mitä kummallisimpiin asentoihin saadakseen jotain lepoa yön aikana – äkkiä saanut ns. noidannuolen ristiselkääni. Seurauksena oli, että tullessani hospitsiin olin kuin mikäkin raajarikko, sekä kiero että vino.”

 

Seuraavana päivänä Aleksanteri käy lääkärin luona, jonka on määrä ohjeistaa kylpyhoidoista.

 

”Hän tutki sydäntäni tarkoin ja havaitsi, että se toimii epäsäännöllisesti. Ja koska tri Hagelstam ei ollut siinä maaliskuussa havainnut mitään vikaa, hän katsoi rasittavan matkan syypääksi. Hän selitti, etten tämän ikäisenä saisi tehdä junamatkoja öisin enkä missään tapauksessa viettää öitä istuen. Myös munuaiset tarkastettiin monin tavoin, mutta siinä kohdin kaikki oli kunnossa.

       Sitten hän kysyi, kuinka kauan viipyisin täällä, ja kun minä vastasin, että minun pitää toukokuun lopussa olla kotona, sanoi hän, että aika on aivan liian lyhyt: olihan kysymys virkistymisestä ja kirjoituskrampeista eikä sellaisia asioita paranneta niin pian. Minun pitää välttämättä ottaa kylpyjä, mutta kuumat kylvyt häiritsevät yhä sydämen toimintaa, minkä vuoksi lähipäivinä kylvyt eivät tule kysymykseen. Niinpä hän määräsi, että minun pitää ajaa raitiovaunulla suoraan asuntooni ja pysyä alallani, istua ulkona puutarhassa mahdollisimman paljon, sydäntä ei saa rasittaa kovin runsaalla ravinnolla, kahvia, jossa on runsaasti maitoa, voin juoda, mutta ei olutta eikä viiniä ja yöksi minun tulee ottaa 25 tippaa sitä lääkettä, jota varten hän kirjoitti reseptin (= valerianaa). Ylihuomenna minun pitää palata hänen luokseen ja hän toivoo, että sydän on siihen mennessä palannut normaaliin toimintaan.

      Näin nyt asiat ovat; ja minä istun täällä kevään ihanuudessa kuin siipeen ammuttu lintu – kykenemättä saamaan mitään aikaan – edes aikani kuluksi. Ei – en toistaiseksi usko, että tällainen kylpylöissä vietetty aika olisi oikein minua varten.”

 

Kahden päivän kuluttua Aleksanteri käy taas lääkärin vastaanotolla, ja nyt terveys on sellainen, että kylpyhoidot voidaan aloittaa.

 

”Hän kirjoitti minulle seuraavan päiväjärjestyksen: kello 7 nousu, klo ½ 8 aamiainen, kello ½ 10 20 minuutin kylpy 34-asteisessa vedessä, sen aikana juodaan 1 lasillinen Kochbrunnen-vettä; kahtena päivänä peräkkäin kylpy, kolmantena päivänä kylpy jää pois; Kylvyn jälkeen kello ½ 11 – ½ 1 vuoteessa; iltapäivällä 3–4 kävelyä.” [Kochbrunnen-keittosuolalähteen vesi on lämpötilaltaan luonnostaan 68-asteista ja siinä on lähes 9 prosenttia suolaa ja paljon hiilihappoa.]

 

Tulevissa kirjeissä Aleksanteri kertoo kylpyhoidoista ja retkistään Wiesbadenissa ja lähikaupungeissa. Julia puolestaan kertoo omissa kirjeissään perheen arjesta ja Aavarannan kesävalmisteluista ja erityisesti tietysti siitä, että Helmille syntyi vapunaikaan lapsi.

      Kirjeessään 10.5. Aleksanteri kirjoittaa asioista, joita ”olen jo kauan mietiskellyt, mutta vasta eilen illalla ne saivat sellaisen selvyyden, että saatoin ne pukea ymmärrettävään muotoon”.

 

”Se, mitä olen ajatellut ja kauan mielessäni hautonut, on seuraava seikka. Minulle on ihan selvää, että Sinä tämän rasittavan ajan jälkeen, jonka olet läpikäynyt, tarvitset lepoa ja virkistystä. Nyt minulla on kaksi vaihtoehtoista suunnitelmaa:

      1) että Sinä, sitten kun minä noin kesäkuun 16. päivän maissa olen palannut kokouksesta Oulusta, Sinä lähdet johonkin lepokotiin vähintään pariksi viikoksi, esimerkiksi Päivölään tai Mattilaan, jota on kehuttu;

      2) että Sinä tulet minua vastaan Hampuriin, missä tapaamme 23. p:n illalla ja jatkamme yhdessä kotiin Lyypekin, Warnemünden ja Kööpenhaminan kautta.

      Näiden kahden ehdotuksen välillä saat vapaasti valita sen, mikä Sinusta tuntuu paremmalta. Edellinen tuo Sinulle enemmän todellista lepoa, mutta ikävää on pitkän eron jälkeen taas erota. Jälkimmäinen sattuu pahasti juuri ennen maallemuuttoa, mutta eiköhän se sentään saattaisi järjestyä. Mehän tulemme kotiin jo maanantaina 29. p:nä. Juuri tässä on jälkimmäisen vaihtoehdon heikko kohta, kun aika ulkomaanmatkaasi varten jää niin lyhyeksi – eikä sitä pitemmäksi voi tehdä. Olen miettinyt tätä asiaa monta kertaa ”pääni ympäri”. Mutta Sinähän nautit niin kovasti merimatkasta – jos vain sää on suotuisa! – ja sitten muutaman päivän olo saksalaisella maaperällä, Toivon tapaaminen ja kotimatka yhdessä ukkosi kanssa – onhan kaikki tämäkin jonkin arvoista! ja voi tuottaa – joskaan ei niin paljon ruumiin lepoa – niin kuitenkin mielen virkistystä ja viihdytystä.

      Punnitse nyt, rakas ystävä, näitä ehdotuksia yhdessä lasten kanssa. Ovathan hekin toki jo niin suuria, ja sittenhän meillä on vanhat, uskolliset kotiapulaiset, joten heidän pitäisi voida selviytyä. Kukaties Aina G[ranfelt, Julian serkku ja hyvä ystävä] voisi joskus käväistä meillä kyselemässä, puuttuuko mitään.

      Jos nyt asetat etusijalle jälkimmäisen ehdotuksen, kuten minä mielelläni soisin, on Sinulla valittavissa kaksi tietä: 1) Helsinki – Stettin [kuului tuolloin Saksaan, nykyisin Puolaan], jolloin Sinulla olisi seurana Toini Hildén [Karl Hildénin, joka myös on saamassa kylpylähoitoja Wiesbadenissa, puoliso]. Mutta silloin saat tehdä melko pitkän rautatiematkan Stettinistä Hampuriin yksinäsi. Edellyttäen, että laiva tulee Stettiniin maanantaina klo 1 ajoissa päivällä, Sinulla on luullakseni hyvä, suora junayhteys Hampuriin, joka lähtee klo 2.22 ja on perillä klo 11.18.

      Minä kuitenkin melkein antaisin etusijan vaihtoehdolle 2) eli linjalle Helsinki – Lyypekki, varsinkin jos sattuisi niin, että olisi Linnean [toinen tuota reittiä ajavista laivoista] vuoro. Lyypekin laivareitillä on vähemmän avomerta – ja sitten on niin lyhyt ja yksinkertainen matka Lyypekistä Hampuriin. Jos haluat jäädä Lyypekkiin yöksi, Sinulla on sopiva asunto rouva Jaehnken luona, Fischstr. Sinä ostat vain tulolipun, tietysti I luokassa. Mutta varaat matkaasi rahaa myös paluumatkaa varten ynnä korkeintaan 100 mk mahdollisia ostoksia varten. Sinun ei tarvitse vaihtaa Saksanmarkoiksi enempää kuin kymmenkunta markkaa. Me saamme ne kyllä sitten vaihdetuksi Hampurissa tai Lyypekissä tarpeen mukaan. Ellet saa irrotetuksi rahoja siellä kotona, voit lainata vaikka Einolta tai Berta Pauligilta. Taloutta varten Sinun on tietysti jätettävä jokin summa; Einohan voinee sinä aikana toimia kassanhoitajana. Hän huolehtii myös passin hankinnasta, joka ostetaan mieluimmin 5 vuotta varten. Sitä varten hän hakee papintodistuksen (Ruotsal. pohj. srk:n kirkkoherranvirasto Annankadulla, maksaa 50 p.) ja vie sen Lääninhallitukseen, sisäänkäynti Maariankadulta 1. kerros. Passin saa seuraavana päivänä. Hänen on silloin myös kysyttävä, onko se esitettävä poliisikamarissa. Passi maksaa 6,24 mk. Sinun ei tarvitse ottaa paljoa mukaasi näin lyhyelle matkalle; eiköhän kaikki mahtuisi minun pitkään kaislakoriin + pieni kori yötarpeita ym. varten. Näin Sinun on mukavampi.

      Kun olet tehnyt päätöksesi, ilmoitat minulle asiasta niin pian kuin mahdollista, vaikkapa kortilla.”

 

Näiden alustusten myötä Julia – yllättäen – päätyy valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta sen, että han matkustaa Aleksanteria vastaan Hampuriin. Niinpä 13.5. Aleksanteri kirjoittaa lapsille osoitetun kirjeen.

 

”Rakkaat lapset Einosta alkaen pikku Kaarloon asti!

 

Te tiedätte hyvin ja olette nähneet, miten äärettömän paljon hommaa ja huolta Äidillä on ollut, eritoten näinä viime aikoina. Tästä kaikesta on Äiti kovasti rasittunut ja virkistyksen tarpeessa. Isä on sen tähden kehottanut Äitiä tulemaan Isää vastaan. Näin ollen tulette Te lyhyeksi ajaksi – noin yhdeksi viikoksi – jäämään sinne yksin. Sehän ei nyt saata tuntua Teistä hauskalta. Mutta sittenkin Isä varmasti uskoo, ettei yksikään Teistä tahdo vastustaa Äidin pientä virkistysmatkaa. Päinvastoin Isä tietää, että jokainen Teistä vakuuttaa Äidille: Äiti saattaa huoleti lähteä, me tahdomme kukin tehdä parhaamme, ettei ikävyyksiä sillä aikaa meidän tähden tapahdu.

      Minä Eino koetan vanhimpana veljenä valvoa kodin parasta ja täyttää Isän paikan, me Toini ja Ester tahdomme yhdessä [kodinhoitajien] Liisin ja Lyydin kanssa hoitaa Äidin tehtäviä ja me Arvo, Gunnar ja Kaarlo tahdomme näyttää, että osaamme tämän ajan olla oikein ahkeria, sovinnollisia ja kaikin tavoin kilttejä sekä pitää lupauksemme, kun [kodinhoitaja] Martta meitä muistuttaa, jos sattuisimme unohtamaan – sitten on niin hauskaa odottaa Isää ja Äitiä taas kotiin, ja ehkä Isä tuo mukanaan meille postikorttejakin tai jonkun muun sievän esineen tulijaisiksi…

      Näin Isä kuulee Teidän juttelevan ja iloitsee siitä.”

 

Niin matka toteutui, mutta nyt, kun Aleksanteri ja Julia olivat yhdessä, ei kirjeenvaihtoa ja sitä myötä tarkempia tietoja matkan yksityiskohdista ole jäänyt talteen.

       Wiesbadenin kylpyhoitojen myötä Aleksanterin reumatismi ja muut vaivat hieman hellittivät. Samantyyppiset vaivat häiritsivät kuitenkin Aleksanterin terveyttä tulevaisuudessa vielä monia kertoja, joiden vuoksi hän muun muassa joutui jäämään vuodeksi vapaalle viranhoidostaan.

 

Epilogi: 


Joulukirjeessään Emma Irene Åhströmille vuonna 1915 Aleksanteri kertoo myös omasta terveydestään (Muistutuksena, että Julia oli tuolloin jo kuollut. Hän menehtyi sappivaivoihin keväällä 1912). Aleksanteri oli käynyt tuona syksynä jonkinlaisissa kylmävesihoidoissa - erotuksena Wiesbadenin hoidoista, jotka olivat kuumavesikylpyjä. Nämä kylmävesihoidot olivat myös jollain tapaa tepsineet.

 

”Arvelen nyt itsekin jonkin verran edistyneeni parannuksen tiellä, kunhan vain polvet vielä hieman hellittäisivät. Nyt voin myös pitää sukkia jalassa, ensimmäisen kerran vesihoidon alkamisen jälkeen. Muuten, minun vesitohtorini on suljettu Lapinlahden sairaalaan. Hän lienee sotkeutunut jonkinlaisiin poliittisiin hourailuihin ja on käynyt ilmi, että hänen mielentilansa on sellainen, ettei häntä voi pitää vastuullisena sanomisistaan. Siitä huolimatta minä jatkan kylpyjäni.”

 

Muutamaa viikkoa myöhemmin, tammikuun 15. päivänä vuonna 1916, Aleksanteri kirjoittaa taas Emma Irenelle joulunajan kuulumisista, ja kertoo hieman myös vesihoidoistaan.

 

”Terveyteni on viime viikkoina edennyt hyvään suuntaan kukon askeleen verran – ehkä hieman enemmänkin. Minun on ainakin helpompi olla, olinpa sängyssä tai tuolissa. Pari viikkoa sitten oli lääkärini minun luonani – ei siis vesilääkärini, joka joutui Lapinlahden sairaalaan, vaan tohtori de la Chapelle. Lähinnä hänet oli kutsuttu Esterin vuoksi, jolla on pitkäaikainen päänsärky ja ajoittain kuumetta. Mutta samalla kertaa hän tiedusteli minun voinnistani. Hän istui luonani – vastoin tavallisuutta – kokonaisen tunnin ja kuunteli selvästi kiinnostuneena kertomustani siitä vesikäsittelystä, jonka olin syksyn aikana saanut. Ja yllätyksekseni hän antoi tunnustuksen saamalleni hoidolle. Se ei ole humpuukia, hän sanoi, vaan harkittu suunnitelma, joka pyrkii samaan, jota hän halusi tavoittaa lääketieteellistä tietä jalkojen sähköisillä kylvyillä. Mutta tämä vesikäsittely on kuulemma oikea ”hevoskuuri”, jota ei kukaan lääkäri uskaltaisi ottaa vastuulleen. Mutta kun kaikesta päätellen potilas on sen kestänyt, lienee parasta jatkaa. Niin hän arveli, ja eikö se Sinustakin ollut varsin ennakkoluuloton lausunto ollakseen lääketieteellisen henkilön antama.”


Eino murhataan aseostomatkalla Pietarissa 1918
Helmikuun ensimmäisenä 1918 päiväämässään paperissa Eino luettelee ne henkilöt, joilta on lainaa saanut, ja kirjoittaa olevansa lähdössä suojelusosastoon täyttämään kansalaisvelvollisuuttan. "Jos sille tielle jäisin, niin toivon, etteivät velkojani tule minua liiaksi kiroamaan." Paperin hän sulkee kirjekuoreen ja jättää näkyvälle paikalle kotiinsa.

Helmikuun ensimmäisenä 1918 päiväämässään paperissa Eino luettelee ne henkilöt, joilta on lainaa saanut, ja kirjoittaa olevansa lähdössä suojelusosastoon täyttämään kansalaisvelvollisuuttan. "Jos sille tielle jäisin, niin toivon, etteivät velkojani tule minua liiaksi kiroamaan." Paperin hän sulkee kirjekuoreen ja jättää näkyvälle paikalle kotiinsa.

 

Ensimmäisen maailmansodan tapahtumat kävivät Haapasten perheen kuudennelle lapselle, vuonna 1890 syntyneelle Eino Viktorille kohtalokkaiksi.

      Eino kirjoitti ylioppilaaksi Suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1909. Tämän jälkeen hän opiskeli teknillisessä korkeakoulussa 1909–1912, ja jatkoi sitten diplomi-insinööriksi Köthenin korkeakoulussa Saksassa.

      Kesällä 1918 Einon opinnot olivat loppusuoralla – paperiteollisuusosaston diplomi-insinöörin tutkintotodistus on päivätty 30.7. eli kaksi päivää Ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen, joskin tutkintotodistus on toimitettu hänelle jälkikäteen, sillä hän oli lähtenyt "vihollismaasta" kohti Suomea jo muutama viikko aiemmin.

      Kun vihamielisyydet alkoivat, Eino pyrki Suomeen ensin Berliinin kautta. Tavarat jäivät sinne, mutta matka sotaa käyvien maiden kesken ei onnistunut. Niinpä hän muutti suuntaa ja matkusti "puolueettoman maan" kansalaisen toverina eli ruotsalaisen opiskelututtunsa kanssa Ruotsiin. Ruotsista hän lähetti kaksi sähkettä – 24. heinäkuuta Laholmista ja 9. elokuuta Båstadista – joissa hän pyysi lähettämään kiireesti rahaa. Lopulta Eino pääsi takaisin Suomeen.

      Sodan alun epätietoisuuden jälkeen arki Suomessa sujui rauhallisesti, eikä Euroopassa riehuva sota näkynyt Haapasten arjessa kuin rahan arvon heikkenemisenä ja ruokatarvikkeiden puutteena. Vuonna 1916 Eino pääsi töihin insinööriksi Ljaljaan, joka sijaitsee Uralin itärinteellä. Syksyllä 1917 elämä siellä kävi kuitenkin "liian vaikeaksi", ja Eino palasi Suomeen. Hän sai uusia töitä Parikkalasta Kangaskosken paperitehtaalta, mutta vain hetkeksi, kuten käy ilmi Einon 4. tammikuuta isälleen kirjoittamasta kirjeestä:

 

"Jälleen on hiuskarva katkennut ja Damokleen miekka rytinällä pudonnut. Sain paroonilta (tehtaanomistaja) uudenvuoden lahjaksi irtisanomisen huhtikuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Hän oli päättänyt lopettaa tuotannon pitkähköksi ajaksi ja kun silloin teknillisellä johtajalla ei ole työtä, minä olen vapaa."

      Eino yrittää etsiä uusia töitä, mutta heikoin tuloksin. Hän ei tohdi kertoa tulevasta irtisanomisestaan kihlatulleen Agdalle, jonka kanssa on sovittu vietettävän häitä kesällä. Aleksanderille hän kirjoittaa muutaman kirjeen ja valittelee, että työtä ei tunnu löytyvän. Viimeisin niistä on kirjattu 23. tammikuuta. Seuraavan kerran Aleksander kuulee pojastaan lyhyessä kirjeessä, joka on päivätty 21. helmikuuta1918 Pietarissa.

 

"Rakas isä. Lähetän Isälle ja kaikille muille lämpimimmät tervehdykseni. En ole voinut saada tietoja siitä, miten Te kaikki voitte, mutta toivon kuitenkin, että esim. Gösta on saattanut järjestellä asiat Teidän kaikkien hyväksi. Terveiset kaikille, kaikille.

 

Isän oma Eino" 

 

Seuraavan kerran Aleksander kuuli pojastaan reilun viikon kuluttua, kun hänelle soitettiin Pietarin suomalaisesta seurakunnasta ja kerrottiin, että Eino on murhattu. Paikallinen sanomalehti Novaja Petrogradakaja Gasjeta (Uusi Pietarin lehti, 8.3.1918) uutisoi seuraavaa:

 

"Eilen ilmoitettiin salaperäisestä rikoksesta, joka oli paljastettu Uudenkylän metsässä lähellä Lahtaa, mistä löydettiin murhattuina neljä miestä, joita kaikki oli ammuttu päähän ja vatsaan, sekä kaksi hevosta. Kahta heistä ei ole vielä tunnistettu. Heidät oli riisuttu vaatteista, ja heidän palttoonsa olivat reessä. Yhdeltä miehistä löydettiin papereita, joissa oli nimi Eino Viktor Haapanen. Tarkastettaessa hänen pukuaan löydettiin housujen taskusta lompakko, jossa oli 360 ruplaa. Saappaissa oli revolveri.

      Rikos oli todennäköisesti tapahtunut jossain muualla, mutta sittemmin olivat rosvot kuljettaneet murhatut Uudenkylän metsään, missä he ampuivat hevoset.

      Lompakossa, joka löydettiin insinööri Haapaselta, oli seuraavansisältöinen paperi: Suuri Ratakatu, talo N:o 10, huoneisto 24, ins. Alexander Michaek Guugo. Rikosasiain virkamiehet suuntasivat matkansa ilmoitettuun paikkaan ja saivatkin selville, että ins. Haapanen oli todellakin ollut ins. Guugon luona suomalaisen tuttavansa kanssa ja kertonut saapuneensa Pietariin ostamaan sokeria ja kalosseja, joita hän oli arvellut saavansa Uudestakylästä. Edelleen saatiin tietää, että yksi murhatuista oli tehtaanomistaja Parviainen." 

 

Eino kuolleena_1.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Kuva: Vainajien avatut arkut. Eino edestä lukien toisessa arkussa.

 

Todellisuudessa Eino ei tietenkään ollut lähtenyt Pietariin sokeri- ja kalossiostoksille. Kuten muistokirjoitukset kertoivat, Eino oli matkalla ostamssa aseita. H. J. Boströmin toimittamassa Sankarien muistolle -niminen kirjassa (1927) tapahtumista kerrotaan seuraavaa:


"Eino Haapanen lähti kolmen muun suomalaisen kanssa toiselle aseidenostomatkalle Pietariin. Viivyttyään matkalla viikon verran oli kaikki valmista paluumatkalle. Kiväärit oli koottu erääseen latoon kaupungin ulkopuolelle, josta nelikko lähti niitä 26. päivän illalla kuljettamaan Suomeen. Tällä matkalla he joutuivat väijyksissä olevain punaisten uhriksi. Ruumiit löydettiin metsätieltä Uudessakylässä. Miten murha tapahtui, on jäänyt hämäräksi."

 

Kaikki neljä haudattiin Parviaisten sukuhautaan Uspenskin Hautausmaalle. Sittemmin tämä hautausmaa on poistettu käytöstä ja maa otettu muuhun käyttöön.

  

Eino kyllä tiesi, että hän oli lähdössä tielle, josta paluu ei ole varma. Einon asunnosta Parikkalasta löytyi nimittäin kirjekuoreen laitettu paperi, jossa hän listaa, keneltä kaikilta hän oli lainaa saanut. Velkojia oli 13 Suomessa ja muutamia Köthenissä, ja velkaa oli yhteensä noin 1 000 markkaa. (= n. 360 euroa, joskin pitää muistaa, että vuosina 1914–18 rahanarvo romahti kymmenesosaan, joten todellisuudessa velkaa oli otettu paljon enemmän kuin inflaation syömä loppusumma antaa ymmärtää.) Listauksen perään hän oli kirjoittanut:

 

"Lähden nyt suojelusosastoon täyttämään kansalaisvelvollisuuttani. Jos sille tielle jäisin, niin toivon, etteivät velkojani tule minua liiaksi kiroamaan. Maksetuiksi olisivat tulleet kaikki, jos saisin elää, mutta jos kohtalo sen määrää, niin jään mielelläni tantereelle tiedossa, että olen isänmaani puolesta voitavani tehnyt. Toivottavasti järjestynee asiat jollain tavoin ilman, että kukaan jää minusta liikoja kärsimään. Arvattavasti henkivakuutukset kuitenkin joutuvat maksettavaksi.

 

Kangaskoskella helmikuun 1 p:nä 1918.

Eino Haapanen"


Samana päivänä metsästystä ja postimerkkeilyä harrastanut Eino Viktor liittyi Antrean suojeluskuntaan.


Lapsenlapset muistelevat asumistaan Aleksanderin kanssa 1920- ja 30-luvuilla
"Morfar oli aina aamusta alkaen pukeutuneena täyteen asuun, mihin muun muassa kuului valkoinen paita ja solmio kimaltelevine helminauhoineen. Jokapäiväisillä kävelyillään hänellä oli mukanaan musta, hopeäpäinen keppi, jolla saattoi tietäkin koetella, näkö kun oli jo heikentynyt."

Aleksander Haapanen myi suuren, Eol-nimisessä talossa Katajanokalla sijainneen asuntonsavuonna 1924 ja osti huoneiston vastavalmistuvasta talosta Temppelikadulta Töölöstä. Aleksanderin tyttären, Ester Lempi Tervosen (s. 1895) nelilapsinen perhe muutti asumaan Aleksanderin kanssa, ja he asuivatkin yhdessä aina Aleksanderin kuolemaan eli vuoteen 1936 saakka.

      Kun Aleksanderin poika Arvo Haapanen 1980-luvulla kokosi ”kronikkaansa” (johon tämän sivuston tekstit suurilta osin perustuvat) vanhempiensa elämästä, hän pyysi Esterin kahta vanhinta tytärtä, Anna-Liisa (Anneli) Hjelteä ja Maija-Leena Pietilää kertomaan elämästään isoisänsä kanssa. Ja näin he tekivätkin.

      Annelin ja Maija-Leenan kirjalliset muistelot käsittelevät luonnollisesti pitkälti samoja aiheita ja täydentävät toisiaan. Koska oleellisempaa on mielestäni kuulla välähdyksiä Aleksander Haapasen vanhuusvuosista lastenlasten silmin ja korvin – jopa suinkin – kuin pyrkiä turhantarkkuuteen sen suhteen, kumpi muistelijoista nimenomaan jonkin tietyn asian on maininnut, olen koostanut seuraavan tekstin yhdistelemällä sekä Annelin että Maija-Leenan muisteloita. Vaihtelu nimityksissä morfar ja muffa juontuu nimenomaan tästä kertojien yhdsitelystä; Maija-Leena käytti muistelossaan Aleksanderista ensin mainittua nimitystä, Anneli jälkimmäistä.

 

***

 

”Ensi kerran kävimme morfarin kanssa katsomassa uutta tulevaa kotiamme keväällä 1924. Talo oli puolivalmis ja morfar johdatteli meidän huoneesta toiseen kertoen, mihin sängyt, tuolit, pöydät ja kaapit pannaan, jopa pianollekin löytyi paikka salin ikkunaseinustalla. Meitä lapsia eniten kiinnostivat lattialla olevat valtavat höylälastukasat, ja kun morfar selitti, etteivät nämä ole enää lattialla tänne muutettaessa, niin hän antoi meille mukaan leikkeihimme suuren pussillisen lastuja.

      Asunto oli tilava: Morfarin puolella iso Sali, jossa oli aikaisemmasta Eolin kodista Katajanokalta tuotu antiikkinen sohvakalusto, lasioviset, korkeat kirjakaapit, puneinen leposohva sekä natiseva keinutuoli, samettipöytäliinainen kulmapöytä, jossa oli kideradio kuulokkeineen. Musta piano ja nurkassa jalustalla suurikokoinen Uno Cygnaeuksen kipsipatsas täydensivät kalustusta.

      Salin takana oli morfarin oma huone, jossa oli iso messinkipäätyinen sänky, sohvakalusto, kirjoituspöytä, piironki sekä ruusupuinen korkeahko kaappi, joka oli meidän lasten mielestä harvinainen aarreaitta. Joka ilta menimme me neljä tyttöä perätysten sanomaan morfarille "hyvää yötä" ennen hampaiden pesua. Hän avasi salaperäisen kaappinsa oven, ja siellä oli "jännittäviä" pusseja, jotka sisälsivät herkkuja: neliskulmaisia keltaisia ja punaisia karamelleja, lakritsikuvioita, aivan erikoisen jänniä happamia karamelleja, joissa oli erilaisia kuvioita, ja viikunoita ja usein myös taateleita. Kukin tytöistä sai yhden makeisen, minkä jälkeen morfar muistutti hampaidenpesusta.

      Muffan kirjoituspöytä oli aina eriomaisessa järjestyksessä, ja keskimmäisessä laatikossa oikealla puolella oli muffalla hyvässä järjestyksessä paljon kiiltokuvia, joita hän liimaili kirjeisiin aina lastenlasten nimi- ja syntymäpäiviksi. Kirjoituspöydällä oli meitä lapsia kiinnostava lasipallo, minkä sisällä näkyi ihania, sateenkaaren värisiä pisaroita sekä luinen porokuvioinen paperiveitsi, harmaa marmorinen leiskari ja valtavan pitkät sakset. Niillä hän aina leikkasi saapuneista kirjelmistä tyhjät, valkoiset reunat ja alaosan pois huolellisesti, jotta hänellä aina oli antaa piirustuspaperia ahkerille piirtäjille. Joskus hän tunnetulla taidollaan piirteli malliksi hevosia ja koiria.

      Sunnuntaisin oli tapana, että koko perhe kokoontui saliin, jossa morfar luki päivän tekstiä ja sen selitystä. Äiti [Etti] istui pianon ääreen ja säesti virren. Kun olimme vähän vanhempia, otti morfar meidät mukaansa Luther-kirkkoon, jonka johtokuntaan hän kuului. Eräällä kirkkomatkallamme hän kertoi tositarinan äidin ja Toini-tädin esiintymisestä mainitun yhdistyksen juhlatilaisuudessa. Heitä oli tyttöinä pyydetty sinne esittämään nelikätistä pianonsoittoa, ja kun esityksen piti alkaa, huomattiin, ettei heillä ollut nuotteja mukanaan. Morfar rauhoitti hätääntyneitä tyttöjä kysyen, eikö heillä ollut yhtään kappaletta, jonka he osaisivat ulkoa. "Kyllä, eräs valssi, mutta sopiikohan se nyt kirkon tiloihin?" "Soittakaa oikein hitaasti", sanoi morfar, ja niin kiusallinen tilanne oli pelastettu.

      Käydessäni [Maija-Leena] ruotsinkielistä lastentarhaa Museokadulla morfar oli useimmiten minua saattamassa. Hän oli kiinnostunut siellä oppimistani asioista, joita kertoilin. Tarhassa oli vierustoverinani eräs Olli (Auterinen), joka totesi helmiä lankaan pujoteltaessa: "Ei tämä ole poikien tehtävää." Avuliaana minä pujotin hänelle helminauhan ja kerroin tämän morfarille. "Ei se ollut oikein tehty – jokaisen on itse suoritettava tehtävänsä

– ne vaikeimmatkin", hän sanoi. Tämän jälkeen sai Olli itse pujottaa helmensä.

      Kun olimme sairaana, hän tuli usein istumaan vuoteemme viereen lohduttamaan ja lukemaan satuja. Käväsipä vielä Nymanin kaupasta hakemassa viinirypäleitä ja anis-karamelleja sekä poikkesi vielä Vainion kirjakaupassa, mistä osti paperinukkearkin ajankuluksemme.

       Morfar oli aina aamusta alkaen pukeutuneena täyteen asuun, mihin muun muassa kuului valkoinen paita ja solmio kimaltelevine helminauhoineen. Jokapäiväisillä kävelyillään hänellä oli mukanaan musta, hopeäpäinen keppi, jolla saattoi tietäkin koetella, näkö kun oli jo heikentynyt.

      

***

 

Ennen kuin jatkan Annelin ja Maija-Leenan yhteismuistelolla, lainaan väliin muutamia otteita Aleksanderin terveydentilasta kertovista kirjeistä. Joulukuun 16. päivänä vuonna 1934 päivätyssä kirjeessä Ester Lempi eli Etti kirjoitti veljelleen Lennartille "isän puolesta".

 

Isä olisi kyllä mieluiten itse sinulle kirjoittanut, mutta on se nykyään niin hankalaa. Toissapäivä ja ehkä osa edellisestäkin meni kokonaan hänen kirjoittaessaan sukulaisilleen [eli isonveljensä tyttären perheelle] Lokalahdelle. Kun ei hän lyijykynän jättämästä jäljestä mitään nähnyt, päätti hän yrittää kirjoittaa musteella. Ensimmäiseksi kaatui mustepullo. Tuli sentään kirje lopulta valmiiksi, mutta tutkiessaan sitä eilen aamulla pikku lamppunsa avulla isä sittenkin katsoi parhaaksi osoittaa sen paperikoriin.

 

Seuraavana kesänä, 84-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen, Aleksander kertoi itse kirjoittamassaan kirjeessä seuraavaa:

 

Kiitos, kiitos onnitteluista ja kirjeistä, joita tuli koko joukon ikäänkuin enteeksi siitä että loppu on lähellä. Parempaa kirjettä kuin tätä ette voi odottaa. Kuljen synkkää tulevaisuutta kohti. Olen näet huomannut, että vasen silmäni on pimeä.

 

Hieman myöhemmin, syyskuun 6. päivä 1935 Aleksander kirjoitti Lennartille:

 

Olihan täällä toissapäivänä tohtori Wiekkolakin pitämässä syystutkintoa. Keuhkoista hän sanoi: 'Onpa täällä moskaa', mutta sydäntä tutkiessaan hän huudahti: 'Mokoma laitos! Toimii säntillisesti kuin vanha tottunut seinäkello!'

 

***

 

Palaan lopuksi vielä Annelin ja Maija-Leenan muistoihin.

 

"Morfar merkitsi meille lapsille hyvin paljon, koska äiti ja isä virketehtäviensä vuoksi joutuivat olemaan paljon poissa kotoa. Hänen luokseen menimme iloinemme ja pienine suruinemme, ja aina oli hänellä hyvä sana sanottavana. Hänhän oli luonteeltaan tasainen, rauhallinen ja sovitteleva eikä hän milloinkaan väsynyt meitä opastaessaan. Tosin mekin opimme kunnioittamaan hänen lepohetkiään. Silloin hiivimme hiljaa salin oven taakse ja odottelimme, milloin hän heräisi päiväkahville. Iltaisin hän istui punainen shaali harteillaan kuuntelemassa radiota ja usein nukahtikin nojatuoliin kesken uutisten.

      Viimeisinä vuosina muffan näkö meni aina vain huonommaksi, mutta hän halusi aivan loppuun saakka seurata Uudesta Suomesta, mitä maailmalla tapahtui. Muffan Herttainen, Kemiöstä kotoisin oleva apulainen, neiti Ebba Österblom luki kyllä ääneen muffalle, mutta hänen suomenkielentaito oli perin heikko. Niinpä muffa usein pyysi meitä muita lukemaan ainakin Uuden Suomen pääkirjoituksen, jota luettaessa hän kuitenkin ainakin pariin otteeseen nukahti. Voimat alkoivat loppua.

      Aivan loppuvaiheessa tuli vielä yöksi eri hoitajatar valvomaan morfarin vierelle. Hän ei ollut ollenkaan sairaalahoidossa, vaan lääkäri kävi kotona häntä katsomassa. Suuri oli murheemme juhannuksena 1936, kun morfar meidät jätti ja saimme saattaa hänet omais- ja ystäväsaatossa Hietaniemen sukuhautaan.”

 

Esitys pidetty Haapasen suvun 80. joulukahveilla 20. joulukuuta 2015.

Matti Haapanen (s. 1964): Mitä on olla kotona?
Tämän artikkelin on kirjoittanut Alexander ja Julia Haapasen pojan (Arvo s. 1900) pojan (Antti s.1936) poika Matti Haapanen (s. 1964), ja se on julkaistu aiemmin kirjassa Identiteetit liikkeessä – Suomalaisten kokemuksia Belgiasta (2007). Artikkelissa Matti kuljettaa rinnakkain maalishuhtikuun muistiinpanoja eri ajoissa ja paikoissa. Omat päiväkirjamerkintänsä hän on kirjoittanut Brysselissä keväällä 2006. Alexanderin täsmälliset tilikirjamerkinnät kertovat puolestaan liikkumisesta, olemisesta ja ostoksista hänen osallistuessaan Suomen edustajana Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Kolmannen tason tarjoavat Julian koto-Suomesta lähettämät kirjeet, joissa hän kertoo miehelleen arjen kuulumisia Helsingistä.

Mitä on olla kotona?


Tämän artikkelin on kirjoittanut Alexander ja Julia Haapasen pojan (Arvo s. 1900) pojan (Antti s.1936) poika Matti Haapanen (s. 1964), ja se on julkaistu aiemmin kirjassa Identiteetit liikkeessä – Suomalaisten kokemuksia Belgiasta (2007).

      Artikkelissa Matti kuljettaa rinnakkain maalis–huhtikuun muistiinpanoja eri ajoissa ja paikoissa. Omat päiväkirjamerkintänsä hän on kirjoittanut Brysselissä keväällä 2006. Alexanderin täsmälliset tilikirjamerkinnät kertovat puolestaan liikkumisesta, olemisesta ja ostoksista hänen osallistuessaan Suomen edustajana Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Kolmannen tason tarjoavat Julian koto-Suomesta lähettämät kirjeet, joissa hän kertoo miehelleen arjen kuulumisia Helsingistä.

 

“Jonkunhan nää hommat on tehtävä” – on ollut minun asenteeni päättäessäni jäädä kotiin hoitamaan kahta poikaamme, vuosimallia 1996 ja 1997. Tietysti myös se että vaimo tienaa paremmin on tukenut kotiin jäämistä, niin Suomessa kuin täällä Belgiassa.

      Sain isältä pinon isoisäni sukututkimusaineistoa. Tarkoitus oli hyödyntää “joutenoloani” Euroopan pääkaupungissa ja saattaa aineisto digitaaliseen muotoon. Aineisto herättää mielenkiintoisia ajatuksia kotona olemisesta ennen ja nyt: mikä on yhteistä, mikä on erilaista, mitä meille ja Euroopalle on tapahtunut sadassa vuodessa. Jätän päätelmät lukijalle, ja tarjoan yksinkertaisesti kolmenlaisia päiväkirjamerkintöjä muutaman viikon ajalta. Yksi osa koostuu virkamiehen kurinanalaisista kirjanpitomerkinnöistä, toinen hänen rouvansa tunteellisista kirjeistä ja kolmas omista päiväkirjamerkinnöistäni.

      Virkamies on isoisoisäni, kansakoulutarkastaja (myöhemmin kouluneuvos) FM Alexander Haapanen (1851–1936). Hän oli talollisen poika Vehmaalta, jolta kuoli ensin isä (1855) ja sitten äiti (1859). Hän sai melkoisen säätyluokkanosteen jouduttuaan kasvattilapseksi pappisperheeseen. Omaa poikaansa kirittäjäkseen kirkkoherra kustansi myös kasvatin koulutuksen

      Isoisoisäni puoliso oli Julia Haapanen (1858–1912),  o.s. Pletnew, suomalaisnaisen ja venäläisen upseerin tytär. Alexander ja Julia avioituivat vuonna 1880 ja saivat vuoden 1900 kevääseen mennessä 15 lasta, joista kolmanneksi nuorin syntyi helmikuussa 24. päivä 1900 (kirjoittajan isoisä Arvo Haapanen). Vain kuukautta aikaisemmin kolmivuotias Uuno Ilmari oli menehtynyt, jo kolmas samanlainen raskas menetys perheessä ja jo toinen kuollut Uuno-poika. Lapsista yksi kuoli jo parin kuukauden iässä ja kaksi leikki-ikäisinä.                      

      Maaliskuun 8. päivä 1900 kouluylihallituksen kansakoulutarkastaja Haapanen jätti pariviikkoisen kuopuksen ja muun perheen ja lähti Helsingistä Pietarin kautta Pariisiin maailmannäyttelyyn rakentamaan osastoa, jossa esiteltiin suomalaista koululaitosta. Matkalla hän poikkesi katsomaan vanhinta tytärtään, Elsaa, joka oli lähetetty sisäoppilaitokseen Strasbourgiin, Saksan keisarikuntaan, kenties romanssia jäähdyttelemään.

      Alexander Haapasen kirjeitä kotiin ei ole säilynyt, mutta kirjanpidossa on tarkat merkinnät matkan kuluista. Hänellä oli 1 200 silloisen markan suuruinen matka-apuraha kahden kuukauden reissua varten, lisäksi hiukan omaa rahaa Elsa-tyttärelle vietäväksi. Kiertojunalippu Helsinki–Pietari– Berliini–Strasbourg–Pariisi–Hampuri–Tukholma maksoi 207,90 markkaa, passi 7,25 mk ja laivalippu Tukholmasta Helsinkiin “Wellamolla” 7 mk.

      Alexander Haapanen puhui lapsilleen suomea mutta vaimolleen ruotsia. Myös Julia Haapasen kirjeet on kirjoitettu ruotsiksi. Isoisäni käänsi ne eläkepäivinään suomeksi, samalla kun käsin kirjoitti 3000 sivua tekstiä isästänsä ja perheestänsä. Alkuperäismateriaali on tallennettuna Kansallisarkistossa.

     Kolmannet merkinnät on tehnyt reilua vuosisataa myöhemmin kirjoittaja, hortonomi (amk) Matti Haapanen (s.1964), biologivirkamiesperheen poika. Työskennellyt nuoriso-ohjaajana Fallkullan kotieläintilalla, sivutoimena elokuvien käsikirjoitus. Vuodesta 1996 lähtien toiminut lähes päätoimisesti koti-isänä, vuodesta 2002 lähtien siinä toimessa Belgiassa. Lapset käyvät Eurooppa-koulua.

 

*


                                                  Pariisi 18.3.1900


                                                  Romeo ja Julia                           2,35

                                                  Kahvia                                       -,85

                                                  Omnibus ja laiva                       -,25

                                                  Postimerkkejä                           l,

                                                  Postikortteja                              -,30

                                                  Paketillinen kynttilöitä              1,10

                                                  Champagne                               -,50

                                                  Leivos                                       -,20

 

*

 

Helsinki, Katajanokka

 

Rakas kaivattu Alexanderini!

 

Olen kovin pahoillani, kun kirjeesi Strasburgista ei vielä ole saapunut, vaikka ilmoitat Einon kortissa, että samalla kertaa lähetät kirjeen äidille; ellen tuota tietäisi, olisin tietysti luullut, ettet ennättänyt kirjoittaa muuta kuin kortit, sillä olihan niitä monta yhdeltä paikkakunnalta, mutta nyt tuntuu niin ikävältä tietää, että kirje minulle on matkalla, mutta kukaties ei ehkä saavukaan perille.  Minullehan on melkein elinehto se ilo, että saan sinulta tietoja ja että siten voin ajatuksissani seurata sinua.

      Ensimmäisen yön olen nyt itse hoitanut pojua; hoitaja kylvetti hänet illalla ja sen jälkeen pyysin, että hän vain jättäisi minut, sillä hänhän odottaa joka minuutin saavansa mahdollisesti kutsun lähteä pois. Pienokainen nukkui hyvin puoli viiteen, mutta vastoin tavallisuutta ei nukahtanutkaan uudelleen, vaan makasi silmät ammollaan. En minä nyt sentään ole niin kovin väsynyt, kunhan ei kylkeni anna merkkejä itsestään  mutta se voi kyllä viedä ihan kaikki voimani.....

 

Oma Lulusi

 

*


Bryssel 18.3.2006

 

Tavallinen lauantai, venytään vaimon kanssa sängyssä pitkään. Lapset pomppaa varhain katsomaan kökköpiirrettyjä. Hyvää niissä on sentään ranskankieli. Jospa se sieltä pulpahtaisi. Viikon vapautus kaurapuurosta osuu tälle aamulle. Juhlapäivä lasten mielestä, mutta tosiasiassa koulussa polleilevat rankalla kohtalollaan. Vaimon keskieurooppalaiset työkaverit kauhistelevat lasten kohtaloa: ei edes maitoon, vaan veteen keitettyä puuroa!

      Ruokakaupasta vielä täydennystä, sunnuntaiksi lammasta. Olin Eurooppa-myönteinen, enkä valinnut uusseelantilaista vaan hiukan kalliimpaa walesilaista. Kärryyn tuli myös Valion juustoraastetta. Jospa Suomessakin joku viitsisi lehmiä käyttää ulkona.

 

*


                                                  Pariisi 19.3.1900

 

                                                  1 pullo Malagaa                           2,50

                                                  Mutoskop                                     -,20

                                                  Lämpömittari                               1,75

                                                  Louvren saippuoita                      1,75

                                                  6 pientä silkkihuivia                    5,70

                                                  3 pitkänomaista silkkihuivia        1,65

                                                  2 kravattia                                    1,9

 

*


Helsingissä 19.3.1900

 

oma Alexanderini!

 

(.....) mutta mikä ei lainkaan ole hauskaa on näyttelypuuhien myöhästyminen; kuinka mahdatkaan olla pahoillasi, kun et heti voi ryhtyä työhösi  ja miten nyt kotiinpaluusi tästä johtuen siirtyy kauemmas. Minusta tuntuu, että Runeberg on osoittanut anteeksiantamatonta hutilointia ja välinpitämättömyyttä, hän kun niin innokkaasti vaati aikaista tuloa sinne. Niin tämä on ehkä vain pientä alkua, varmaankin saat vielä kokea monia ikävyyksiä, mutta älä siitä välitä  kyllä Jumala auttaa sinua suoriutumaan. Nyt niinkuin ennenkin pieni lisä ihmistuntemukseen jää ainoaksi voitoksi.

      Mitä minun olisi sanottava Elsan Pariisinmatkasta? Muuten iloitsen sanomattomasti, mutta kun se taas tulee merkitsemään sinulle suuria kieltäymyksiä, se surettaa minua. Kuinka oletkaan kieltäytynyt jo nyt, kun olit niin monta päivää ilman ruokaa, vain sen vähäisen evään varassa, joka oli pussissa kotoa lähtiessäsi. Kyllä pussilla olisi ollut toinen koko ja eri sisältö, jos olisin asian oikein käsittänyt. Sen lisäksi olet eri kaupunkeihin tullessasi itse raahannut matkatavaroitasi raitiovaunuihin etkä käytä ajoneuvoja, kuten jokainen muu tekisi. Tämä kyky on sekin Jumalan lahja, jolta kaikki hyvä tulee.

      Poika on ollut taas niin rauhallinen enkä sure nyt lainkaan hänen ravinnostaan, sitä on jälleen riittävästi, kun minulla on hyvä ruokahalu...

 

*


Bryssel 19.3.2006

 

Tavallista sunnuntairumbaa, partiota kahdessa eri osoitteessa ja yhdet syntymäpäivät. Tää on kai se mun homma, rouva kieltäytyy ajamasta tässä maassa. On kuulemma liian sekavat liittymät ja aggressiivinen ajotapa. Ohjaa kyllä kiitettävästi pelkääjän paikalta.

      Nyt se tapahtui, kauan pelätty kolari. Montgomeryllä pamahti auto perään. Näytti ettei tullut vaurioita, ei tarvinnut täytellä niitä vihreitä kaavakkeita, mitä niin sujuvasti muut tien päällä väsäävät. Illalla huomasin kuitenkin pienen kulman lohjenneen takavilkusta. Hiukan järkytti pikkumaisuuteni, kun päätin siitä laskuttaa kaveria. Oli antanut järkytyksissään käyntikorttinsa.

 

*

 

                                                  Pariisi 20.3.1900


                                                  Bon marche, kravatti           -,95

                                                  Kengät                                 10,75

                                                  Parranajo                             -,25

 

*


Helsinki

 

Odotan niin kovasti saada sinulta kuulla, ovatko korttini ja kirjeeni saavuttaneet sinut Pariisissa. Kuulehan, en tiedä millä arvonimellä minun pitäisi sinua kutsua ranskaksi ja siksi olen kirjoittanut pelkästään “monsieur”. Inpecteur des écoles – olisi kenties oikein? Sinun pitää ilmoittaa minulle asiasta- en milloinkaan ennen kirjoittanut ranskaa ja siksi minulla ei ole aavistustakaan, kuinka pitäisi kirjoittaa.

      ...Nyt juuri olin tuolla ulkona lääkärin luona, joka viimeisen kerran vieraili meillä; “aivan mainiosti”– oli päätös. He saavat kaikkea kuten ennenkin paitsi viiniä, olutta tai kaljaa. Taivaan Jumalalle olkoon kiitos kaikesta ja myös menneestä ajasta..

      Hyvästi rakkaani, sydämmellisisen syleilyn lähettää sinulle oma


Lulusi

 

*


Bryssel 20.3.2006 

 

Skypetin faijan kanssa pitkät tovit. Kaksi “päiväjoutilasta”, sopii vähän jaaritella, ei hassumpaa. Etäisyys riisuu turhat arkiset kuviot. Niin taas isä uteli suunnitelmista, onkohan sillä ikävä mua vai poikia vai toivooko se että pääsisin taas kunnon leipätöihin?

      Illalla muistin, että neljä vuotta Brysselissä tuli tänään täyteen. Poikien kanssa hiukan herkisteltiin alkuajan jännityksillä. Poikaraukat, suoraan Vihdin metsistä kiljuvia, mutta hyvin puettuja lapsia vilisevään leikkipuistoon, jossa toisen hiekkakakkua ei kunnioiteta. Sinä keväänä poikia ei meinannut saada luopumaan pitkistä kalsareista millään – toivat varmaan turvallisuudentunnetta muutoksen mylläkkään.

     Voi myös sitä meidän asuntoa ensiviikkoina, kumisi tyhjyyttä. Jokainen mööpelinostoreissu päätyi lopulta Ikeaan, kämppä on edelleen kuin katalogista. Mutta kun ei ole tottunut venttaamaan kalusteita kuutta viikkoa. Outoa Euroopan tiheimmin asutussa kolkassa. Luulisi patjakasankin olevan nurkilla.

 

*


                                                  Pariisi 21.3.1900


                                                  Postikortteja                  -,50

                                                  Omnibus                        -,30

                                                  Kahvia                           -.60

                                                  Kiiltokuvia                    -,75

                                                  Sateensuoja                   6,95

                                                  Rintaneula                     3,-

                                                  Käsineet                        1,95

                                                  Postimerkkejä               -,50

                                                  Omnibus                       -,30

 

*


Bryssel 21.3.2006

 

Sovittiin Youssefin kanssa treffit puistoon koulun jälkeen. Kevät antaa odottaa. Puistossa melko vähän tuttuja naamoja. Rupee pojat kasvamaan ulos leikkipuistosta. Aiemmin me päivystettiin siellä joka päivä ja kasvot kävivät tutuiksi. Vain ruotsalainen au pair oli siellä niillä sateisillakin keleillä, kun me kelattiin työolojamme ja autokuumeen kehittymistä. Mutta nyt minä olen jäämässä työttömäksi. Lasten reviirit kasvaa ja lapsiluku ei. Youssef saa vielä nähdä uudet vuosikerrat hiekkalaatikon lapsia, heidän kuopus vasta kiepsahtaa kyljelleen. Voimia!

 

*


                                                  Pariisi 22.3.1900


                                                  Printemps

                                                  1/2 tus. nenäliinoja                 2,40

                                                  1/2 tus. nenäliinoja                 1,80

                                                  2 muistokirjaa                        1,30

                                                  Savukekotelo                          1,45

 

*


Bryssel 22.3.2006

 

Pitkästä aikaa koulunkirjastossa töissä. Eskarilaisille piti lukea satuja, löysin hyllystä kivan kirjan kotieläimistä. Paneuduimme navetan eläimiin. Siinä tuli kerrattua uuhet, hiehot ja karjut. Voi sitä riemua kun lapset kertoivat omista kotieläinkokemuksistaan. Tästä duunista saa heti nostettua “tilin” lasten kasvoilta.

      Hienoa kun koti-ihmiset jaksaa pyörittää kirjastoa. Taitaa olla paljon lainauksia kuin suomalaisessa kunnankirjastossa ikään. Suomessa rynnätään heti kirjastoon koko perheellä, pojista kunnankirjasto täynnä suomenkielisiä kirjoja on tosi yliveto. Mulle vanhempainvapaalla pihaan pyörähtävä kirjastoauto oli nelipyöräinen henkireikä.

      Peräänajokaveri oli ihmeissään laskutuksesta, mutta sanoi maksavansa.

 

*


                                                  Pariisi 23.3.1900

 

                                                  Kahvia                           -.40

                                                  Ajo                                 -,15

                                                  Ajo                                 -,30

 

*


Helsinki

 

Tänään olen totisesti saanut iloita sinulta saapuneiden kirjeiden lukemisesta: aamulla 9 aikaan tuli kortteja Ennille ja Estherille, hetki sen jälkeen Täti soitti puhelimessa ja pyysi, että lähettäisin hakemaan kirjettä, jonka sinä olit hänelle kirjoittanut ja klo 1 sain jälleen oman kirjeen. Vaikka päiväykset olivat erilaisia, saapuivat ne yhtä aikaa tänne; sydämellinen kiitos kaikista. Kyllä sinä tiedät, kuinka rakasta minulle on saada kuulla sinusta, mutta minä olen todella huolissani sinusta, kun siellä on niin hirveän kylmä. Kunhan et saisi reumatismia, silloin olisi parempi ettet lainkaan olisi sinne lähtenyt, sillä se on paha tauti.

 

*


Bryssel 23.3.2006

 

Siivooja pitäisi löytää, sanoo vaimo. Ei ole paikat semmoisessa jöössä, että viikonloppua vasten voitaisiin kepeästi vaan spasieerata. Tää on mulle periaatekysymys, jos ei piru vie yksi joutilas mies saa pidettyä kämppää kunnossa, niin on kumma. Tosin hiukan sädekehää tavoittelen, taidan pystyä luettelemaan aika liudan kotirouvia, joilla käy siivooja. Parhailla on au pair päälle.

      No, lepyttiin ja katsottiin dvd:ltä illalla Näkymätön Elina. Esikoinen hyppi vielä sängystä kuikkimaan. Kohta jo saadaan olla teinin kanssa iltaa viettämässä...

 


                                                  Pariisi 24.3.1900

 

                                                  Credit Lyonnais                     1,20

                                                  Mutoskop                              -,50

                                                  Kahvia                                   -,60

                                                  Saippua                                  -,40

                                                  Hammastahnaa                      -,65

                                                  Kenkävoidetta                       -,25

                                                  Hajuvettä                               1,95

                                                  Hajuvettä 4 pientä pulloa      -,70

                                                  Kirjepaperia ja -kuoria           -,95

                                                  Sikaareja                                -,75

                                                  Viikunoita                              -,50

                                                  Parranajo                                -,30

 

*


Helsinki

 

Minä tunnen voimieni päivittäin vahvistuvan joskin vähitellen ja ruokahalua minulla on ja ruokaa on pojalle vielä riittämiin...


Oma Lullusi

 

Ehdotuksena esitän vielä seuraavaa: sinä ostit kerran 3 markan myyjäisissä ihastuttavan sievän samettilippaan – sehän olisi verrattoman sievä mormorille korttien säilyttämiseen, joita hän nyt pitää makeislaatikossa – sellaisia voisi olla vaikka useampia, jos mahdollista. Elsan huoneessa sellainen koriste olisi sievä. Jos sinusta puserokangas on Ennille liikaa, niin sopiihan lipas tai sievät kirjoituspöytäsakset ja veitsikin hänelle mainiosti. Nämä nyt vain ovat ehdotuksia.

 

*


Bryssel 24.3.2006

 

Eilinen sanailu pörräsi päässä. Miksi joutilas ukko ei kykene riittävästi kuuraamaan ja hieromaan kotiaan, niin että kaikki olisivat tyytyväisiä. Vähän ryhdistyin ja toin narsisseja puutarhasta sisälle.

      Oman lapsuuden muistikuvat kotiäitiydestä ovat vähän hatarat. Mutsin kuolema jätti vähän siloitellun kuvan yhdeksän vuotiaan pojan muistiin. Mutsi, biologian opettajaksi valmistunut, oli kotona hoitamassa meitä kolmea, pikkuisen teki sijaisuuksia. Mutta olin mä  puolipäiväisesti Susitien tarhassa, Jänis-ryhmässä. Lompsin itse iloisesti toista kilometriä, nyt kuskaan kädestä pitäen koululaisiani ovelta ovelle. Pullamössöä!

      Kirjahyllyssä Suomessa on arkistoituina Hopeapeilin artikkeli kotiäitien työpanoksesta. Tais olla vuosi 72 kun luonnonsuojeluvirkamiehen perhe pääsi mukaan julkkisten joukkoon. Äiti ja isä laskeskelivat kotityön hinnaksi 700 mk kuussa.

      Hääyön jälkeen appiukkoni sanoi, että kyllä toisen on jäätävä kotiin lapsia hoitamaan. Mielessäni vastustelin, mutta tosipaikan edessä en paljon pullikoinut. Appiukko ei ole sen koommin kommentoinut, mutta anoppi jaksaa ylistää. Äitipuolikin kiittelee modernia miestä miniälleen. Minulle muistelee kuinka käsivarret venyi maata viistäviksi, kun oman työpäivän päälle piti vielä raahata kaupasta teineille litratolkulla maitoa.

      Multa on kyllä jäänyt kaalikääryleet pyörittämättä ja  housunpolvet paikkaamatta, verhojakaan en osaa päärmätä, mutta kait mä aika edullisesti kokkaan ja vielä mielelläni. Kait olen päivärahani tienannut, vaimo maksaa sen mitä au-pair saisi. Tosin sillä kertyneellä rahalla rahoitettiin puolet Pösöstä. Maksetaan mulle kyllä eläkettäkin.

 

*


                                                  Pariisi 25.3.1900


                                                  Omnibus                       -,30

                                                  Kahvia                          -,60

 

*


Helsinki

 

Sinä et saa lainkaan arvostella kirjeitäni, sillä varmaankaan et tiedä kuinka monin keskeytyksin ne on kirjoitettu...Kuinka tuleekaan olemaan hauskaa näyttää pikku poikaa sinulle, kun tulet, hän on niin suloinen ja kiltti ja taas vähän lihonnut  lauantaina punnittaessa. Nyt hän on jo yli kuukauden ikäinen – niin on taas aika Jumalan avulla kulunut.

      (...) Olen päättänyt, että tänään käytän viimeisen kerran neitiä kylvettämiseen, sillä luulen selviäväni; ja jos jonakin päivänä olen erityisen väsynyt, jätän kylvettämisen kokonaan. Kun hän lakkasi olemasta täällä öisin, maksoin hänelle määräämänsä palkkion 30 mk, jonka hän sanoi laskeneensa siten, että perusteena oli 2,50 markan päiväpalkka, siis vähemmän kuin mitä neiti W. antoi hänelle- ja minä olin luonnollisesti hyvin tyytyväinen.

 

*


Bryssel 25.3.2006

 

Meilillä vielä opastin tätien tulon yksityiskohtia. Piti vähän varoitella, että jää tulppaanit näkemättä, kun kevät ei ole lämmennyt. Belgialaisen kalenterin mukaan talvi on virallisesti ohi. Tietävät sekunnilleen kuinka pitkät vuodenajat ovat. Suomessa kevät on tullut, kun voi kulkea Espalla palsa auki ja ilman tumppuja.

      Mukava päästä taas kohta isännöimään vieraita. Sitä näkee omia kulmia toisin silmin, kun tuttujen kanssa kiertää. Ystäville ja sukulaisille on ehkä enemmän aikaa täällä, kun ne vaan saa järjestettyä paikan päälle. Hullut päivät on lennättänyt ystäviä vuosien mittaan ihan mukavasti. Joku on puistossa tuota virtaa ihmetellytkin.

 

*


                                                  Pariisi 26.3.1900

 

                                                  Pension 15.3.–15.4 J. Vesque (täysihoito)

                                                  15.3.–20.3 á 6 fr.                    30,-

                                                  21.3.–15.4. á 7 fr.                   182,-

                                                  Bougis                                    1,-

                                                  Kahvia                                    -,40

 

*


Bryssel 26.3.2006

 

Vaimo lähti muutamaksi päiväksi Wieniin kokoukseen. Niin jäi multa pingiksen peluu. Ehkä ensiviikolla sitten.

      Kuittipinot kenkälaatikossa uunin päällä odottavat vielä toimintaa, niin kuin moni muukin. Mua ei millään huvita pohtia mihinkä menoerään meidän rahat oikein liukenevat. Jos maltilla kuluttaa ja luksusta on luomumpi ruokakori, niin ei kait tuota tarvitse enää menneitä takoa excel-taulukkoon. Voivat tulevat polvet sitten pyytää kuluttajaprofiilin suoraan Stokkalta, osuuskaupasta ja Delhaizelta. Eivät ylläty muusta kun rusinoiden kulutuksesta.

      Isoisoisän kurinalainen kulujen kirjaaminen koski myös kerjäläiselle Pariisissa annettua 10 senttiä, mutta tapaus ei kirjanpidon mukaan toistunut. Ei ole pojasta polvi parantunut, Brysselin kerjäläisille ei ole paljon herunut.

 

*

 

                                                  Pariisi 27.3.1900

 

                                                  Raitovaunu                             -,30

                                                  Savukkeita                              -,70

 

*


Bryssel 27.3.2006

 

Vähän tympeä päivä. Viikko pitäisi saada ryhdikkäästi alulleen, mutta tuli etupäässä roikuttua netissä. Podcastit tekee asian helpommaksi, mutta hömppä tahtoo viedä kaiken ajan. Päiväunet sohvalla ja keskipäivänpeili tulee uniin sieltä taustalta. Pitää kuunnella iltauutiset sitten valvetilassa.

       Koulun portilla puitiin remonttimurheita. Ehkä sittenkin olen onnellisempi näin kun päätettiin pysyä vuokralla. Jos oltaisiin ostettu täältä kämppä, niin olisiko sitä elo paljon miehisempi. Porakone aina ojossa. Soitella, tilata ja reklamoida ranskaksi. Jospa mä saan hormonit tasapainoon sitten kesälomalla taimikonhoidossa ja mökkiremontissa. Vaimokin taantuu mökillä ja tahtoo aina tiskata, huolehtii jopa kokkaamisesta, jota se ei täällä tee koskaan.

      Eineslasagne uunista ja pöytäkin vain puoliksi siivottu. Ehkäpä huomenna on elo ryhdikkäämpää.

 

*


                                                  Pariisi 28.3.1900

 

                                                  Parranajo                       -,35

                                                  Tulitikkuja                      -,05

                                                  Postimerkkejä                1,-

                                                  Lääkettä päänsärkyyn     1,-

                                                  Kahvia                           -,60

                                                  Kuvia                             -,50

                                                  Makeisia                        -,60

                                                  Imuke [mynstycke]        -,15

 

*


Bryssel 28.3.2006

 

Iltayöstä hain vaimon lentokentältä. Pojat nukkuivat kotona. Takaraivossa molemmilla pieni murhe: entäpä jos ajetaan kolari matkalla? Ajan kieli keskellä suuta Siltamäen läpi (kuopuksen antama nimitys Zaventemin risteysrytäkälle). Toinen vaihtoehto olisi Leenan istuutua taksikuskin kyytiin, joka luulee itsensä Duvalliksi ja vetää ajolinjat 120 km/h sen mukaisesti. Minä tyydyn rajoitusten mukaiseen. Kotona vasta sitten yksi Duvel. Vaimo toi tuliaisiksi vähän eksoottisemman puutarhalehden, pikkuhinnalla iloinen kotimies. Jätän raportoimatta poikien koulumurheet.

 

*


                                                  Pariisi 29.3.1900

 

                                                  Kahvia                          -,60

                                                  Konjakkia                      2,-

                                                  Sokeria                          -,15

 

*


Bryssel 29.3.2006

 

Aamuyöstä soi ovikello. Poliisi pyysi tulemaan kadulle, kun auton kanssa on ongelmia. Naapuri oli kuullut rysäyksen ja kurkannut kadulle. Jeeppi pakenee paikalta.

      Siinä se sitten oli nokka ja perä rutussa tiellä poikittain. Pulssi kapusi kahteensataan, kun kiersin autoa. Takanurkka sisällä ja nokka haitarilla. Poliisit löysivät peräänajajan muutaman korttelin päästä. Pää pökkyrässä ja jeepin nurkka rutussa. Oli kuulema yötöistä palatessaan saanut sairaskohtauksen. Puhallus oli puhdas, mikä oli jotenkin huojentavaa kuulla tässä rattijuoppojen maassa.

      Reilussa tunnissa oli hinausauto hakenut auton. Mulle jäi ämpärillinen lasimurskaa.

 

*


                                                  Pariisi 30.3.2006

 

                                                  Kahvia                          -,65

 

*


Helsinki

 

Sydänystäväni!

 

(...) Tänään meillä on ollut hieman miellyttävämpi sää, lumetonta ja ihanaa auringonpaistetta. Siksipä olen ollut hetken ulkona kävelemässä täällä auringossa siinä toivossa, että saisin vatsani kuntoon, se kun on ollut niin hankalaa. Jos otan jotain lääkettä, voin pahoin ja samalla myös poika-  ja ilmankaan en näytä voivani olla - pelkään kylkeni vuoksi. Järjestys oli aluksi parempi, en tiedä miksi nyt on hankalaa, vaikka olen koettanut saada tilaisuutta liikkua täällä kadulla sekä aamu- että iltapäivisin.

 

*


Bryssel 30.3.2006

 

”Ca va”, kyseli autokorjaamon miehet, kun menin aamulla koulun portilta suoraan autoa peräämään. Minä vastasin, että eihän tässä mitään hätää, kun koko perhe oli kotona sängyissään, kun perään pasahti. Sanoivat auton olevan lunastuskunnossa. Heittivät karkean arvion lunastushinnasta. Melkein oli puoleen pudonnut auton hinta vajaassa kolmessa vuodessa. Kovien vakuutusmaksujen kanssa kulut olivat karkeasti 500 € kuussa, eikä siinä ole vielä dieseleitä. Mukava summa lompakossa ajella bussilla, junalla ja taksin takapenkillä. Länsimainen ihminen orjuuttaa itseään järjettömästi lähtemisen vapaudella.

      Koulun porttiparlamenttiin tuli säpinää. “Kyllä kait sä nyt merkkiä vaihdat, kun elämän aikana niin vähän kuitenkin pääsee autokauppoja tekemään!” “Väriä on ainakin vaihdettava!” Illalla rupesi jo tuskastuttamaan autokaupparumba. Pitäis olla kait rohkeampi ja kokeilla elämistä ilman autoa. Nyt olisi tilaisuus. Sain vara-autoksi Pösö 106:n. Nähtyäni menopelin kovistelin isomman auton tätien saapumisien vuoksi. Lupasivat hoitaa.

 

*


                                                  Pariisi 31.3.1900

 

                                                  Taskupeili                      1,45

                                                  Pullo madeiraa              2,-

 

*


Helsinki

 

(...) Paraikaa he kaikki laulavat äänissä Lennart johtajana lasten kamarissa.

-

Tässä syntyi ikävä katkos, kun Eino tuli juuri kotiin kaulassaan verihaava, jonka Rafael oli saanut aikaan, mutta kun en ollut aivan vakuuttunut Einon selityksestä, olen soittanut neiti Lampénille ja nyt myös Rafaelille itselleen ja huomaan, että pääsyyllinen on R. , joka toisten ärsyttämänä antoi kiivaudelleen ylivallan ja lienee uhkaillut jopa veitsellä. Tämä oli epämiellyttävä välikohtaus minun kodikkaalle esitykselleni lapsistamme.

 

*


Bryssel 31.3.2006

 

Pitkästä aikaa koulun retkellä tiedepuistossa kuopuksen luokan kanssa. Mukava kohde. Leikin ja kokeilemisen keinoin tutustutaan fysiikan lakeihin. Pääsin itsekin leikkimään. Samalla ihmettelee kuinka urbaanissa ympäristössä kaiken maailman temppupaikkoja rakennetaan. Ollaan asiakkaita ja kuluttajia. Tämä maa elää toisten selkiä pesemällä, vaikka Mauno Koivisto epäili sen tuottavuutta.

      Lampun kolhija toivottaa kaikesta huolimatta viihtymään Belgiassa. Olin meilannut hänelle kuvan kolaroidusta autosta ja vapauttanut hänet pienestä korjauskulusta.

      Illalla paloi käämit ruokapöydässä. Vaimon kotiintulo venyi taas ohi illallisajan ja me sitten aloitettiin kolmistaan. Jotenkin vetelää oli perunankuorinta. Onkohan nämä lapset ylipassattuja? Aina on aikuinen sitomassa kengännauhat ja reppua pakkaamassa.

 

*


                                                  Pariisi 1.4.1900

 

                                                  Parranajo                       -,30

                                                  Savukkeita                     -,70

                                                  Sikaareja                        -,60

 

*


Bryssel 1.4.2006

 

Iltapäivällä kävin hakemassa uuden sijaisauton. Siitä sitten kentälle. Eeva, Irma ja Simo tulivat jo hiukan vanhusten askeleilla, mutta itse asiassa ovat reissanneet elämänsä aikana niin paljon, että minä olen ihan kotihiiri siinä rinnalla. Ainoastaan Irma oli piipahtanut Brysselissä aiemmin, kun viisilapsisen perheen kuopus lähti vaihto-oppilaaksi Ameriikkoihin 1958. Silloin ei lennetty suoraan Suomesta. Kivasti kuvaili tuota visiittiä.

      Savon murre puskee sisaruksilla pintaan kun toisiaan tapaavat. Eevakin ollut perheellisenä tuon 50 vuotta Sipoossa ja kieli tallessa! Kaksikielisessä ympäristössä voi oma kieli säilyä rikkaana. Mitenkähän omalle suomen kielelle käy jos täällä kauan majaillaan. Joskus tuntuu että puhuu lapsille ihan väärillä termeillä. Ikäisiinsä verrattuna meidän muksuilla on ainakin säälittävän kapea voimasanojen varasto.

      Kotona ihmetellään, haistellaan ilmaa ja majoittaudutaan. Taas on ruisleipää. Unohtui aprillipilat kun tuli arvovieraita.

 

*


                                                  Pariisi 2.4.1900


                                                  Postimerkkejä                  1,-

                                                  Postikortteja                     1,10

                                                  Kahvia                              -,55

                                                  Kynttilöitä paketti            1,10

 

*


Helsinki

 

Maalta tulee kyselyjä, aiotko myydä kauraa, ja kun me emme tästä asiasta mitään keskustelleet kotona ollessasi, olen vain sanonut, että kyllä myydään, mutta hintaa ei voida määritellä (...) Forströmin vaimo jätti tänään täällä 5 mk etukäteen, jotta hän saattaisi olla varma siitä, että saisi kolme tynnyrillistä siemeneksi...

      ...Mutta, mutta voi sitä kylmyyttä! Varjelkoon Jumala armossaan ja laupeudessaan sinua, ettet sairastuisi - ajatella, sairastua siellä kaukana kaikista omaisista eikä pystyisi edes lääkärin kanssa keskustelemaan.

      (...)Nyt taas päätös tällä kertaa. Jos suinkin mahdollista, koeta välttää vilustumista. Sinun pitää joka ilta lämmittää itseäsi samalla tavoin; onhan vanhastaan tunnettu asia, että konjakki on vastamyrkkyä vilustumiselle.

      Toini tervehtii isäänsä – haluaa itse kirjoittaa; kertoo että hän pääsee ulos kävelemään. Sinua tervehtivät sydämmellisesti kaikki, kaikki ja oma

 

Lullusi

 

Pikku poika edistyy kuin nuottien mukaan, minkä vuoksi en kyllin saata Jumalaa kiittää. Kuinka rakasta tulee olemaan saada häntä sinulle näyttää, miten hän on menestynyt; miten sanomattoman suloiselta tuntuu, että minulla on hänelle riittävästi ruokaa.

 

*


Bryssel 2.4.2006

 

Kaikki äidin jäljellä olevat sisarukset väittivät nukkuneensa hyvin vieraassa sängyssä. Sunnuntain kirpputoriostoksilla huomasivat kuinka paljon suomalaisia asuu tässä kaupunginosassa. Simo löysi mieleiset venäläiset hopealusikat. Sitten vein kovat sienestäjät pyökkimetsää ihmettelemään.

      Päivälliseksi paahdoin paistin viimekesäisestä kasvattivasikasta, taas kehuttiin kokkia. Itse olin vain mielissäni, että pääsin viimein passaamaan juuri näitä sukulaisia.

      Illalla Irman kanssa aloimme skannaamaan mummon ja vaarin valokuvia koko suvun  bittiomaisuudeksi. Mukana ennennäkemättömiä negatiiveja ja kuvia, paljon mutsistakin. Pojat näkevät miltä tuntemattomaksi jäänyt mummu näytti nuorena. Retusoin revenneen yo-kuvan kelvolliseksi.

      Tädit tenttaavat, miten jaksan olla kotona. Sitä on vaikea selittää, mutta kai jokainen kotiäiti tietää miltä päässä välillä tuntuu. Aikaa on periaatteessa vaikka kuinka, aikaa olla hyvä ihminen ja isä. Käytännössä jalot aikeet kilpistyvät pyyhkimättömään pöytään ja kasaan pesemättömiä sukkia.

       Mutta huomenna lähdetään Hollantiin sipuleita tsiigaamaan – kevät voi tulla vastaan.

 

 

Teksti on julkaistu aiemmin teoksessa Maria Lähteenmäki ja Minna Aalto (toim.) 2007: Identiteetit liikkeessä: Suomalaisten kokemuksia Belgiasta. Turku, Siirtolaisuusinstituutti.


Varanotaari Kirsti Haapanen (muistokirjoitus, HS 5.3.2011)
Varanotaari Kirsti Haapanen kuoli 26. tammikuuta 2011 Helsingissä. Hän oli 95-vuotias, syntynyt 9. heinäkuuta 1915 Tampereella. Haapanen oli J.V. Snellmanin lapsenlapsenlapsi ja sukuseuran aktiivijäsen. Haapanen kirjoitti ylioppilaaksi Turun tyttölyseosta 1935 ja lähti lotaksi eturintamalle heti talvisodan sytyttyä.


Kirjoittamani muistokirjoitus Kirsti Haapasesta Helsingin Sanomissa (Kirsti oli isäni täti ja Alexanderin pojan Lennartin tytär).


Varanotaari Kirsti Haapanen kuoli 26. tammikuuta 2011 Helsingissä. Hän oli 95-vuotias, syntynyt 9. heinäkuuta 1915 Tampereella. Haapanen oli J.V. Snellmanin lapsenlapsenlapsi ja sukuseuran aktiivijäsen. Haapanen kirjoitti ylioppilaaksi Turun tyttölyseosta 1935 ja lähti lotaksi eturintamalle heti talvisodan sytyttyä.

 

Varanotaari Kirsti Haapanen kuoli 26. tammikuuta 2011 Helsingissä. Hän oli 95-vuotias, syntynyt 9. heinäkuuta 1915 Tampereella. Haapanen oli J.V. Snellmanin lapsenlapsenlapsi ja sukuseuran aktiivijäsen.

 

Haapanen kirjoitti ylioppilaaksi Turun tyttölyseosta 1935 ja lähti lotaksi eturintamalle heti talvisodan sytyttyä. Vanhempien maanitteluista huolimatta hän piti lomaa rintamalta seuraavan viiden vuoden aikana niin vähän kuin mahdollista. Hänet palkittiin sotaveteraanien Tammenlehvällä. Alemman oikeustutkinnon hän suoritti Helsingin yliopistossa 1959.

 

Työuransa Haapanen teki pääasiassa Suomen Matkailuliitossa. Palkkatyön ohella vapaaehtoistyö Suomen Punaisessa Ristissä oli tärkeä osa Haapasen elämää. Hän toimi muun muassa ystäväpalvelussa ja verenluovutuksessa sekä seisoi keräyslippaan kanssa Helsingin kaduilla aina viime vuosiin saakka.

 

Haapasella ei ollut omaa perhettä, mutta sisarustensa jälkikasvulle Kirsti-täti muodostui poikkeuksellisen läheiseksi. Jokainen kortti tai lahja, kuten postimerkit, pikku kivet koruihin hiottaviksi ja Kaivopuistosta kerätyt linnunsulat kalastusvieheisiin, oli aina valittu ja askarreltu saajaa ajatellen. Haapasella oli laaja ystäväpiiri, ja hän osallistui vanhojen työkavereiden tapaamiseen vielä marraskuussa.

 

Liikunta sekä myönteinen ja humoristinen elämänasenne pitivät Haapasen skarpissa kunnossa. Vaikka näkö viimeisinä vuosina heikkeni ja lonkka vihoitteli, rytmihäiriöstä kärsivä sydän oli ja pysyi paikallaan – liekö Kirsti koskaan sanonut pahaa sanaa kenestäkään.

 

Joulun alla Haapanen sai kotonaan vakavan sairaskohtauksen. "Allt är bra", hän lohdutti sairaalassa käyneitä. Pitkän ja hyvän elämän päätteeksi hän kertoi viimeisen toiveensa, joka täyttyikin pian.

 

Muun saattoväen rinnalla Kirsti Haapasen saattoi hautaan hänen 97-vuotias siskonsa.

 

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 5. maaliskuuta 2011)