Koululaitos, sellaisena kuin me sen nykyäänkin tunnemme, oli 1800-luvun
lopulla vielä uusi asia. Sen toimintaa valvoivat kansakoulutarkastajat,
jollaisena Alexander Haapanen teki valtaosan työurastaan. Tässä
artikkelissa luodaan katse siihen, minkälaisia olivat korkean
virkamiehen työmatkat tuohon aikaan; aamut alkoivat varhain, illat
venyivät myöhään, minkä lisäksi Alexander oli huonouninen ja
säästäväinen luonteeltaan.
1800-luvun puolivälissä monissa maissa alettiin rakentaa modernin koulun perustuksia. Keskustelu oli värikästä ja esillä oli monenlaisia vaihtoehtoja.
Yhtäältä kannatettiin ns. preussilaista opetussysteemiä. Siinä tarkoituksena oli luoda maan hallintoa tukeva järjestelmä, jossa kansalaisten tottelevaisuutta vahvistettiin opettamalla heille tiettyjä perustaitoja kuten lukemista mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti. Toisaalta oli näkemyksiä, joissa korostettiin valinnaisuutta ja yksilöllisyyttä. Jotkut puhuivat klassisen antiikin Kreikan koulukunnan mukaisen filosofian ja ajattelun taidon merkityksestä, osa korosti käytännön taitojen tärkeyttä.
Vastailmestyneessä kirjassa Koulukirja (Otava 2017) Saku Tuominen ja Martti Hellström kertovat Suomen koululaitoksen synnystä seuraavaa:
”Suomessa pappi ja luonnontieteiden maisteri Uno Cygnaeus esitteli vuonna 1857 julkaistussa kannanotossaan oman ehdotuksensa suomalaisen kansakoulun järjestelmästä. Senaatti piti ajatuksesta ja lähetti miehen maailmalle, myös Preussiin.
Preussilaisen mallin sijaan Cygnaeus innostui kuitenkin enemmän (niin ikään preussilaisten) Adolph Diesterwegin ja Friedrich Fröbelin vapaammasta kasvatusfilosofista.
Merkittävien tahojen vastustuksesta huolimatta Suomen koulun pohjan loivat juuri Cygnaeuksen ajatukset. Hänen vallankumouksellisen ehdotuksensa mukaan kansakoulusta tulisi kaikille säädyille ja molemmille sukupuolille yhteinen kunnallinen – ei enää kirkollinen – koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita.
Suomalaisessa mallissa näkyivät teollistumisen ajan ihanteet, mutta Cygnaeuksen työn johdosta perinteinen suomalainen koulu poikkesi selvästi esimerkiksi yhdysvaltalaisesta. Käsityö sai Suomessa maailmanlaajuisesti harvinaisen vahvan aseman, samoin liikunta. Cygnaeus arvosti kansakoulunopettajien taiteellisia taitoja, erityisesti musiikillista lahjakkuutta ja kädentaitoja.”
Uno Cygnaeus siis loi suomalaisen kansakoululaitoksen, ja tämän laitoksen toimeenpanoa täytyi valvoa. Nimenomaan kansakoulujen tarkastaminen oli keskeinen osa Alexander Haapasen nelikymmenvuotista työuraa Koulutoimen ylihallituksessa; Alexander aloitti ylitarkastaja Uno Cygnaeuksen apulaisena vuonna 1981 ja jäi eläkkeelle kouluneuvoksena 1921.
Menestyksekkääseen uraan mahtui kolme virantäyttöihin liittyvää pettymystä, joita hänen poikansa Arvo on kuvaillut seuraavasti: ”Isä näyttää nauttineen oman virastonsa taholta suurta luottamusta, mutta senaatti muutti kouluhallituksen esitykset.”
1) Vuonna 1888 kouluhallitus esitti kansakouluntarkastajan virkaan yksimielisesti kanslisti Alexander Haapasta, mutta senaatti nimitti virkaan toiselle sijalle asetetun hakijan Alex Bernerin.
(Vuonna 1892, Bernerin kuoltua, Alexander nimitettiin tähän virkaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana venäläistämispolitiikasta mainittakoon, että tuona vuonna oli astunut voimaan asetus, jonka mukaan tällaisia virkanimityksiä varten tuli hankkia lausunto kenraalikuvernööriltä. Lausunto oli puoltava, Alexanderia ei siis nähty poliittisesti vaaralliseksi.)
2) Vuonna 1898 avoinna oli kansakoulun ylitarkastajan virka.
Virkaan valittiin kuitenkin kokenut Gustaf Lönnbeck, jota Alexanderkin kovasti
arvosti.
3) Syyskuussa 1911 Lönnbeck joutui pitkälle sairaslomalle, ja Alexanderista tuli hänen sijaisensa. Vuoden 1912 tuokokuussa Lönnbeck kuoli. Koulutoimen Ylihallitus esitti yksimielisesti virkaan Alexanderia. Ylitirehtöörin apulainen, K. A. Franssila valmisteli asian ja antoi seuraavanlaisen kirjallisen lausunnon:
”Kansakouluntarkastaja Koulutoimen Ylihallituksessa Alexander Haapanen on virkavuosiltaan hakijoista vanhin. Kaikestaan on hän toiminut Ylihallituksen eri viroissa 31 ½ vuotta, josta ajasta noin 20 vuotta vakinaisena nykyisessä virassaan. Samalla on hän eri aikoina virkaatekevänä hoitanut nyt täytettävän olevaa virkaa yhteensä noin 2 vuotta ja hoitaa sitä nytkin. Toimien puheenjohtajana, jäsenenä tai sihteerinä virallisissa koulu- y.m. kokouksissa on hän julkaissut lukuisan joukon mietintöjä ja pöytäkirjoja y.m. Tämän lisäksi on hakija tunnustusta saavuttaen toiminut eri aineiden opettajana eräissä oppikouluissa ja 2 vuotta kaupunkilaiskansakoulussakin.
Ottaen huomioon tarkastaja H:n erittäin ansiokkaasti suoritetun pitkäaikaisen virkatoiminnan, hänen erinomaisen perehtymisensä kansakouluasioihin sekä erilaisiin kouluhallinnon alaan kuuluviin tehtäviin, myöskin juuri täytettävänä olevan viran hoitoon, sekä yhä vielä murtamattoman työkykynsä, saan omasta puolestani alamaisesti ehdottaa, että koulutoimen Ylihallituksen avoinna olevaan kansakoulun Ylitarkastajan virkaan armossa nimitettäisiin saman Ylihallituksen kansakouluntarkastaja Alexander Haapanen.”
Keisarillinen Senaatti hautoi asiaa varsin kauan, ja vasta puolisen vuotta myöhemmin, 28. joulukuuta, antoi päätöksen, jossa virkaan nimitettiinkin toinen henkilö. Sen kummemmin päätöstä ei perusteltu, mutta on mahdollista, että päätöksen vaikutti se tosiseikka, että syksyn kuluessa Alexander oli sairastunut reumatismiin ja joutunut sairaslomalle, joka jatkui vuoden 1913 puolelle.
Se, mitä seuraavassa aion käsitellä, liittyy kansakouluntarkastajan työnkuvaan. Työhön kuului paljon matkustelua, tarkastuskäyntejä eri puolille Suomea, jotka sen aikaisilla kulkupeleillä eli laivoilla, junilla sekä hevosen vetämillä vaunuilla ja rei’illä, olivat ajallisesti pitkiä ja fyysisesti raskaita. (Esimerkiksi vuonna 1899 Alexander teki yhteensä 7 matkaa, joiden kohteena olivat Sortavala, Suomussalmi, Jokela, Tyrvää, Vaasa, Jyväskylä ja Turku.)
Itse tarkastustyön sisällöstä Alexanderin kirjeet eivät paljon kerro. Minkäänlaisista yllätyskäynneistä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan koulukäynneillä hän seurasi opetusta, minkä lisäksi paikalla oli valmisteltua ohjelmaa, puheita, ja usein päivällinen yms. koulun johdon kanssa.
Enemmän kirjeet vaimolleen Julialle kertovat siitä, minkälaista itse matkustaminen oli ja mitä Alexander matkoilla näki. Yhteistä näille matkoille oli, että päivät olivat pitkiä, nukkumaan pääsi vasta myöhään ja herätys oli aikaisin, minkä lisäksi Alexander oli luonteeltaan huonouninen.
Seuraavassa on kaksi lyhyttä katkelmaa, jotka kertovat juuri näistä seikoista. Ensimmäinen on kirje Julialle Sortavalasta huhtikuussa 1892.
”Keli on ollut niin surkea, kuin juuri kuvitella saattaa. Sunnuntaina en jaksanut enempää kuin 6 peninkulmaa [= 60 km]. Minä suorastaan kaaduin sänkyyn väsyneenä ja päänsäryn uuvuttamana. Kello ei ollut enempää kuin 22, kun menin nukkumaan, enkä ollut tyytyväisempi kuin koulupoika, joka pitkästä huomispäivän läksystä on lukenut vain ensimmäisen kappaleen. Minulla oli läksystä jäljellä maanantaiksi 15 peninkulmaa [= 150 km] – ja se ei ole mikään leikinasia tässä kelissä.
Mutta osaan olla sitkeä tarpeen tullen. Kello 6 aamulla olin jo pystyssä, istuuduin rekeen ja kestin yhteen mittaan, kunnes kello 1.30 yöllä koputin Sortavalan kievarin ovelle, noin 17 tunnin ajon jälkeen. Pisimmän tauon pidin Koitsanlahdessa, missä herkuttelin syömällä tuoreita munia ja paistettuja muikkuja. Muuten tuotti minulle iloa evääni, josta hyvällä halulla tein voileivän toisensa jälkeen sillä aikaa, kun minua kuljetettiin eteenpäin huonolla tiellä. Helpotusta tuotti kuitenkin se, että paikoin saatettiin oikeista järvien ja lahtien poikki, ja viimeiset 15 virstaa (= 15 km) ajoin sitten Laatokan jäillä ja se sujui mainiosti. Huvia tuotti kaunis sää, jota riitti koko matkan, päivällä paahtoi aurinko ja yöllä oli mitä kirkkain kuutamo.
Neljä tuntia kestäneen levon jälkeen olin taas tänään pystyssä kello 6, laittauduin kuntoon esittäytyäkseni johtajan luona kello 7 ja sitten seminaariin.”
Toinen katkelma on kirjoitettu 18 vuotta myöhemmin, niin ikään huhtikuussa, jolloin Alexander siis on ollut jo 58-vuotias. Alexander on tarkistuskierroksella Kaskisen kunnassa, joka on länsirannikolla, Porin ja Vaasan puolessavälissä, ja liikkeellä yhdessä piiritarkastaja Forsmanin kanssa. Illalla he ovat olleet kokouksessa Frönäsin koululla:
”Frönäsin syrjäisessä metsäkylässä ei ole kestikievaria. Majoituimme sen vuoksi erään räätälin luona, joka antoi meille suuren tuvan kaksine sänkyineen ja tyytyi vaimoineen nukkumaan viereisessä kamarissa. Meillä oli illalla paljon keskusteltavaa, Forsmanilla ja minulla, minkä jälkeen syötyämme valtavan annoksen riisipuuroa menimme makuulle. Mutta minä en saanut unta: 1) tupa oli ylettömän kuuma, 2) toverini kuorsasi kaikissa äänilajeissa ja 3) reumatismi repi jalkaani niin, etten löytänyt sopivaa asentoa. Vasta 2:n jälkeen uinahdin hieman, mutta pian heräsin jälleen. Aamulla olin väsynyt, mutta jo 5.30 räätälin vaimo tuli tupaan, sytytti tulen uuniin ja ryhtyi keittämään kahvia meille. Minä heräsin tietysti heti, kun hän raapaisi tulta tikkuun. Mutta Forsman vain kuorsasi, vaikka tuli rätisi ja kahvimylly surisi. Onnellinen ihminen!”
Mutta palataan sitten ajassa taas taaksepäin, hieman pidemmän kirjekokonaisuuden pariin.
Kesäksi 1989 Haapasten perhe muutti Naantaliin, jotta Julia saattoi saada siellä kylpylähoitoa terveysongelmiinsa. Alexander ei kuitenkaan voinut koko kesää lomailla, vaan joutui pian lähtemään 14 päivää kestävälle virkamatkalle, joka suuntautui kahteen niinkin toisistaan etäällä olevaan paikkaan kuin Uuteenkaarlepyyhyn ja Sortavalaan.
Käydään ensin matka pääpiirteittäin läpi: Naantalista Uudenkaupungin, Rauman, Porin, Kristiinankaupungin ja Kaskisten kautta Vaasan Alexander matkusti laivalla (katkoviiva). Vaasasta Uuteenkaarlepyyhyn, joka oli virkamatkan toinen määränpää, Alexander matkusti hevosen vetämillä rattailla (pisteviiva). Uudestakaarlepyystä Seinäjoelle, sieltä Ähtärin, Oriveden, Tampereen ja Toijalan kautta Riihimäelle, josta edelleen Lappeenrantaan junalla (yhtäjaksoinen viiva). Lappeenrannasta Saimaata pitkin Imatralle laivalla ja loppumatka Sortavalaan, virkamatkan toiseen määränpäähän, hevoskyydillä. Takaisin tullessa Alexander ylitti Laatokan laivalla ja jatkoi Viipuriin, josta sitten junalla Helsinkiin.
Lähdetään matkaan. Alexanderin ensimmäinen kirje on kirjoitettu Porissa ja päivätty 11.6.1889.
”Tuskin enempää kuin 24 tuntia on kulunut siitä, kun sinä sekä Elsa ja Uno häivyitte näköpiiristäni seistessänne nenäliinoja huiskutellen Naantalin laivalaiturilla. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että siitä on jo niin pitkä aika! Olen kokenut tänä varsin lyhyenä aikana itse asiassa kaikenlaista, josta saat tässä kuulla joitakin yksityiskohtia.
Kun Naantali oli jäänyt taakse ja sen mukana kaikki, mikä minulle on rakasta tämän maan päällä, tutustuin ”Södern”-laivaan, jonka havaitsin erittäin loisteliaaksi ja miellyttäväksi (muistuttaa ”Don Juania” meidän yhteiseltä Saimaan matkaltamme). Monissa laitureissa poikettiin ja uusia matkustajia saatiin, osittain laitureilta, osittain veneistä meren selällä. Erityisesti Merimaskun salmi ja Lempisaari olivat kauniita seutuja.
Kello 19:n aikaan laskimme Uudenkaupungin laituriin. Vaikka kapteeni antoi aikaa vain 20 minuuttia, vaeltelin kaupungin keskustaan niin pitkälle kuin aika salli ja ennätinkin nähdä jotain niistä paikoista, missä lapsena usein juoksentelin mutta jotka sittemmin parissa vuosikymmenessä ovat puoliksi unohtuneet. Ihmisiä tapasin paljon, pelkkiä tyypillisiä uuskaupunkilaisnaamoja, mutta en ketään tuttavaa.
Kaupungilla kävellessäni taivas oli mennyt pilveen, ja olin juuri ja juuri palannut laivaan, kun sangen ankara ukkossade puhkesi. Jyrisi ja salamoi, kun jätimme kaupungin, ja sade jatkui taukoamatta Raumalle asti, missä pysähdyimme kello 23–2.30 ajaksi.
Vaikka jonkin verran vielä satoi, ilma oli raskas ja yö tulossa, retkeilijän into minussa oli liian kova jättääkseni käyttämättä tilaisuutta saada nähdä vanhaa Raumaa. Lähdin siis ihan yksinäni ja jalkaisin – koska en suostunut puolijuopuneiden ajurien tarjouksiin – kulkemaan 2 virstan [= 2 km] mittaista matkaa alavaa ja sateen kastelemaa kaupunkia kohden. Tapaamani poliisin ja yövartijan ohjeiden mukaan otin vaivakseni vaeltaa koko kaupungin läpi, toista pääkatua alas, toista ylös ja lisäksi poikkeamia sivuille kirkolle, raatihuoneelle ja jopa ”vainajien kaupunkiin”. Palattuani hyvinkin ½ peninkulman [= 5 km] mittaiselta vaellukseltani, käväisin Suoja-nimisessä ravintolassa laivalaiturin luona, missä sammutin janoni ½-pullollisella Rauman olutta. (Ruokaa minun ei tarvinnut ostaa runsaan eväslaukkuni ansioista.)
Taivas oli jälleen kirkastunut, ilma tuntui raikkaalta, ja minä ryömin hyttiini pannakseni maaten. Mutta siellä oli musiikkia. Hyttitoverini, lihava patruuna Porin seudulta, kuorsasi hirveällä bassolla, kun naapuri viereisessä hytissä yhtä loistokkaasti hoiteli tenorin ääntä. Tässä nyt olin kahden tulen välissä ja ajattelin, että nukkumisesta ei täällä tule mitään. Mutta kuinka ollakaan, vaivuin yhtä kaikki piankin miellyttävään tiedottomuuteen.
Heräsin vasta silloin, kun olimme kaukana merellä ja vuode tanssi kuin olisin ollut valtavassa keinussa. Aurinko paistoi sisään ikkuna-aukoista, ja niin uninen kuin olinkin, piti minun kiivetä pesukaapin kannelle voidakseni nähdä, miltä meri näytti. Ja se vaiva kannatti: Mahtavasti rajattoman laaja meri nosti kuohureunaiset aaltonsa ja niiden yllä paistoi aurinko sinisellä pilvettömällä taivaalla. Se oli majesteetillisen suurenmoista, mutta ei mitenkään huolestuttava näky. Minä jopa hiukan raotin ikkunaa nauttiakseni suun täydeltä aamuilmaa, mutta suljin sen taas pian makuutoverini vuoksi, joka tosin oli laulanut itsensä väsyksiin ja nukkui nyt hiljaa kuin kunnon väki. Peräännyin taas takaisin makuulle ja nautin tanssista laineilla. Mutta kaikki eivät nauttineet, pian kuulin vähän kaikkialta ilmeisiä meritaudin oireita. Onneksi ei naapurini näyttänyt tautia saavan. Uneni katkesi vasta höyrylaivan vihellykseen Reposaaren kohdalla. Nyt täytyi vähitellen laittautua kuntoon, jotta saisi nähdä kaupunkiin tulon. Noustuani kannelle sain ihmeekseni kuulla, että merenkäynti oli ollut niin valtava, että laineiden huiput olivat pyyhkäisseet jopa korkean komentosillan yli.
Taival Reposaaresta kaupunkiin oli sangen mielenkiintoinen sille, joka sen näki ensi kerran: peninkulmien mittaiset niityt, jotka olivat syntyneet entisestä merenpohjasta, ympäröivät jokea molemmin puolin; näiden taustalla tummia metsiä ja lähempänä kaupunkia loppumaton rivi lankku- ja lautatapuleita.
Kello 9 olimme perillä. Pori on odottamattoman kaunis kaupunki, varsinkin laivarannan lähiseutu on komea siisteine, kaksi- ja kolmikerroksisine kivitaloineen, jollaisia täällä on huomattava määrä. Kaupungissa on kauniita leveitä katuja, neljä puistokatua, jotka ulottuvat kaupungin laidasta toiseen eri ilmansuunnissa, puistoja ja muita laitoksia. Neljän tunnin ahkeran vaelluksen kestäessä luulen nähneeni enimmän paikkakunnan nähtävyyksistä, mm. kirkon ja kansakoulurakennuksen, molemmat sekä päältä että sisältä. Retkeni päätin ”oopperakellarissa”, jossa mielestäni ansaitsin saada pihvin, eipä siksi, että evääni olisivat ihan lopussa, mutta halusin suoda ruumiilleni vähän lämmintä ruokaa vaihteeksi.”
[…]
Seuraavan kirjeen, ja seuraavat matkan tapahtumat, Alexander on kirjannut ylös höyrylaiva Nordenilla seuraavana päivänä eli 12.6.1889, kello 18:
”Ennen kuin jätän yksinäisen pienen kansihyttini, käyn teitä nyt, kun merenkäynti tekee kirjoittamisen mahdolliseksi, pieneksi hetkeksi tervehtimässä. Matka Reposaaresta Vaasaan on ollut mahtava. Yöllä ei ollut mainittavaa tuulta, vaikka niin arveltiin, mutta päivällä on ollut melkoista keikkumista. Ei niinkään tuulen vuoksi – tuulen suunta on sitä paitsi ollut myötäinen – mutta laiva on niin rakennettu, ettei se siedä paljoakaan.
Eilisillan jälkeen olen lisännyt maantieteen tuntemustani kahdella kaupungilla, jotka ovat Kristiinankaupunki ja Kaskinen. Kristiinankaupunki esittää idyllistä rokokoota. Paikkakunnan kansakouluopettaja Snickers oli oppaanani. Kävimme kansakoulun tiloissa, raatihuoneessa, jonka tornista koko seutu oli nähtävissä. Kaskinen puolestaan on tuskin niin paljon kaupunki kuin Naantali. Se muistuttaa ruotsalaista kalastajakylää. Siellä nousi laivaan maisteri Willebrand, joka on matkalla Vaasaan. Muuten en ole ketään tuttavia tavannut matkallani enkä heitä ole kaivannutkaan, sillä olen mieluimmin yksinäni ajatusteni ja kirjeeni kanssa. […]
Tällä kerta en jatka pitemmästi, sillä haluan kiirehtiä kannelle nähdäkseni, miltä Vaasa näyttää. Kun olen perillä, koetan mahdollisimman kiireellisesti ottaa selville, mitä eniten näkemisen arvoista siellä on – ja sitten, luultavasti hevoskyydillä, riennän eteenpäin. Vasta juuri otin eväslaukusta viimeisen hyvän aterian ja virkistäydyin kahvilla syöden sen ohella viimeisen vehnäspullan Naantalista. Nyt höyrypilli puhaltaa. Ylös!”
Alexander jatkaa kirjettä kolme tuntia myöhemmin, kello 21:
”No niin, nyt on Vaasa katsastettu. Se on kaunis kaupunki, kenties kaunein Suomessa Helsingin jälkeen, kuten Willebrand väittää. Mutta nyt on jäljellä kenties matkani pahin taival, 8 peninkulman ajo kyytihevosen rattaissa läpi yön. Mutta lisänä tämäkin – ellei huvissa niin ainakin vaihtelussa. Hevonen odottaa. Hyvästi rakkaani! Jumala suojatkoon teidän lepoanne ja minun yöllistä matkaani!”
Seuraava kirje on kirjoitettu Seinäjoella kahta päivää myöhemmin, 14.6.1889, kello 22.30:
[…] Viimeiset rivini sinulle olivat ”Nordenin” hytistä Vaasan lähettyviltä. Minä suoritin silloin yöllä suurteon ajamalla yhtä mittaa kyytihevosella aina Uuteenkaarlepyyhyn saakka, jonne matka ei ollut, kuten Vaasassa minulle sanottiin, 8 vaan 9 ½ peninkulmaa (= 95 km). Vain tunnin, aamulla 5:stä 6:een lepäsin Munsalan kievarissa, ja perille tulin 9.30, juuri kun tutkinto alkoi seminaarissa. Laittauduin hienoksi niin pian kuin saatoin ja kiiruhdin toimitukseen, minne minua tiedettiin odottaa, muun muassa siksi, että siellä oli Helsingistä lähetetty oikovedos minua odottamassa. Monen päivän merimatkan ja koko yön valvonnan jälkeen oli istuminen tunkinnoissa ensin kello 10–13 ja sitten 16–18, väen täyttämissä, joskus tunkkaisissakin huoneissa, jonkin verran rasittavaa, mutta siinähän se sentään meni. Kun iltakin tuli, menin heti, kun seminaarista olin päässyt, kello 20 vuoteeseen. Oli vähän outoa siinä maata auringon paistaessa rullaverhojen takana ja lintujen viserrellessä ulkona ja kadulla oli täysi liikenne. Mutta en kauan tuumiskellut, uskoin itseni ja teidän kaikki Jumalan varjelukseen ja nukahdin kuin kivi.”
Alexander on jatkanut samaa kirjettä vielä seuraavana päivänä, ”Vaasan radalla 15.6.1889 klo 9 e.pp.”, koska ei ole saanut kirjettä postiin.
”Eilen illalla menin makuulle yhden aikaan ja tänään aamuherätys oli kello 5. Jo sitä ennen olin valveilla huolissani siitä, etten myöhästyisi. Levottomuus oli kuitenkin tarpeeton, sillä lapsenitkulla ja muilla samanlaisilla varovaisuustoimenpiteillä oli siitä pidetty huolta etten junasta myöhästyisi. Tänään olen jo lukenut, vieläpä perusteellisesti, oikovedosarkit, jotka Helsingistä oli lähetetty minulle Uuteenkaarlepyyhyn mutta joihin en siellä ajanpuutteen vuoksi ennättänyt puuttua.”
Tämän jälkeen kirjeessä mainitaan erinäisiä havaintoja ja sattumuksia Myllymäen, Ähtärin, Oriveden ja Toijalan asema, jossa, lauantaina siis, Alexander pääsi laittamaan pitkää työn alla olleen kirjeen Turun-junan kyytiin ja sitä kautta Julialle Naantaliin sunnuntaiksi. Seuraavan kirjeen Alexander on päässyt lähettämään vasta perillä Sortavalassa torstaina 20.6.1889.
”Jätin sinut viimeksi Toijalan asemalle. Rakkaat suloiset muistot nousivat mieleeni, kun sivuutimme Toijalan, Liljevikin ja Hämeenlinnan. Kello 19.30 tulimme Riihimäellä ja saimme siellä kuluttaa kokonaista 3 tuntia odottaessa Helsingistä tulevaa yöjunaa. Eikä siellä ollut edes sohvaa, jossa hieman olisi voinut lepuuttaa väsynyttä ruumistaan. Kirjoitin pari kiitoskorttia Uuteenkaarlepyyhyn, istuin, kävelin ja roikuin – vihdoin sain jatkaa matkaa. Mutta toiveessani saada junaosastosta pitkä penkki, jolle voisin pitkällään yön maata, petyin pahan kerran. Vaunut olivat niin täynnä matkustajia, ettei edes istuinpaikkoja riittänyt kaikille, vielä vähemmän makuupaikkoja. Kaikki muistutti siirtolaisjunaa, mutta itse asiassa oli kysymyksessä pääkaupungista Viipurin laulujuhlille lähteä ryhmä. Lahdessa kello 12 aikaan lunastin lisälipun toiseen luokkaan ja siellä sain levätä. Lippu oli vain Kaipiaisiin, mutta junailija jätti minut sohvalle nukkumaan ja niin minä jatkoin samassa asennossa siihen asti, kunnes tulimme Simolaan, missä Lappeenrannan rata alkaa.
Kello 5.30 sunnuntai-aamuna vaihdoin siis junaa ja vajaan tunnin kuluttua olin Lappeenrannassa. Nyt alkio, ikään kuin korvaukseksi siitä pitkästä kyytihevosmatkasta, pieni laivaretki Saimaalla, miellyttävin ja runollisin koko matkalla. Olin näet siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että saatoin lyhentää 36 virstan (= 36 km) mittaisen kärryillä ajon käyttämällä erästä Imatran laivaa, joka vei minut Vuoksenniskalle. […] Saimaan selät olivat niin peilinkirkkaat, niin haaveilevat, niin rauhalliset tänä ihanana sunnuntaiaamuna, että minusta tuntui, että näky oli liian kaunis maalliselle silmälle. Mutta en saanut olla toimettomana nytkään. Oli aika alkaa valmistella Sortavalassa pidettävää puhetta.
Kun olin tullut perille ja sallinut itselleni sen, että poikkesin Imatran koskelle, joka ei milloinkaan voi olla jättämättä merkittävää vaikutelmaa, kuinka usein sen näkeekin, ja sen jälkeen vahvistautunut syömällä aamiaista Siitolassa ja varustanut eväslaukkuani tarpeellisella täydennyksellä, olin valmis jatkamaan matkaani.”
Alexander matkusti hevoskyydillä koko päivän, ja illalla kylmyys sekä väsymys – ”sekä kyytipoika että minä torkuimme viimeisellä kyytivälillä, joten hevonen lienee ollut ainoa, jolla silmät olivat auki” – aiheuttivat sen, että Alexander päätti pysähtyä yhtä kievarinväliä aiemmin kuin oli ajatellut. Kello oli tuolloin 12 yöllä.
”Olin mielestäni ihan lamassa seuraavana aamuna kello 5.30, kun tyttö ohjeeni mukaan tuli minut herättämään ja toi kahvia. Mutta ei auttanut, ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa istuin jo taas rattailla.”
Viimeiset 5 ½ peninkulmaa eli noin 55 kilometriä taittuivat reilussa neljässä tunnissa, joten Alexander oli perillä Sortavalassa kymmeneltä, jolloin alkoi seminaari.
Yhden pitkän, kello 24 asti illallispöydässä jatkuneen päivän Alexander hoiti velvollisuuksiaan Sortavalassa. Seuraavana aamuna, kello 6.30, hän aloitti kotimatkansa Helsinkiin Ladoga-laivalla Laatokan yli.
Seuraavan, ja viimeisen matkan aikana lähettämänsä, kirjeen Alexander on päivännyt ”Pietarissa, Suomen rautatieasemalla 22.6.1889 klo 7.20”. Koko päivän ja yön kestäneellä matkalla nousi ”täydellinen myrsky”.
”[…] Useimmat olivat hyvin sairaita, niin että toivoivat kuolevansa. Minä kuuluin niihin harvoihin, jotka eivät näin kokeneet. Makasin, mutta en voinut nukkua, koska piti pitää kiinni, ettei putoaisi sängystä. Ajoittain katselin pitkiä hetkiä ulos hytin ikkunasta komeita laineita.
Tänään olen ollut ihan yksinäni tässä suuressa kaupungissa. Tästä kirjoitan enemmän sitten Helsingissä. Nyt en ennätä enempää. Et voi kuvitella, mikä kohina vallitsee täällä ympärilläni, II-luokan odotussalissa…"
Esitys pidetty Haapasen suvun 82. joulukahveilla 17. joulukuuta 2017.