Kaikki jutut ovat journalistisia eli tosiasioihin perustuvia, joskin jotkin tiedoista saattavat olla vanhentuneita. Alkuperäinen julkaisuajankohta selviää kunkin juttunäytteen lopusta.
      Osasta juttuja on ladattavissa pdf-tiedosto, jonka kautta on mahdollista tutustua myös jutun visuaaliseen ilmeeseen.
JUTTUNÄYTTEET
KIRJOITTAJASTA / ABOUT ME
Olen toimittaja ja teen parhaillaan väitöskirjaa puheen muokkaamisesta sitaateiksi lehtijuttuihin. / I'm a journalist and currently doing my Ph.D on quotations in journalistic articles.
Henkilökuvia
Sysimusta lammas (Timo Calzada 2010)

Timo Calzada on viettänyt vankilassa puolet elämästään. Miksi?

 

Voit lukea artikkelini tämän jutun tekemisestä Kirjoittajasta-osiosta


Timo Calzada on viettänyt vankilassa puolet elämästään. Miksi?

 

timoC.jpg”Se oli sellainen yhden päivän sekoilu”, Timo Calzada muistelee vuotta 2006.

     Suunnitelmana oli toimittaa maakätkössä olevat kaksi amfetamiinikiloa ostajalle ja netota tilapäistä rahapulaa helpottamaan vajaat 10 000 euroa.

     Mutta mutta... Calzadan epäonneksi poliisi oli keikasta varsin tietoinen. Kännykkä oli kuuntelussa ja maakätkölläkin vierailtu.

     ”Lopputulos oli, että mä sain kaksi kiloa sokeria ja viisi vuotta.”

     Mutta se ei suinkaan ollut Calzadan ensivierailu vankilaan. Hän on nimittäin lusinut 21 vuotta suomalaisvankiloissa ja viitisen vuotta ulkomailla. Muu aika onkin sitten ollut pitkälti ehdonalaista vapautta.

 

Ostaako täti kevätpörriäisen?

 

Marjakiisselin värinen jugend-talo on prikulleen entisellään. Calzada suorii C-rapulle.

     ”Tässä mä asuin”, hän sanoo ja nykii kahvasta. Mutta rappujen ovet eivät ole keskikaupungilla enää auki kuten 1954 syntyneen Calzadan lapsuudessa.

     Kyllähän täällä kelpasi asua, Pietarinkadulla eteläisimmässä Helsingissä.

     ”Tuolla sisäpihalla oli pesula”, Calzada innostuu muistelemaan, ”me pelattiin pihalla jalkapalloa, ja pari timoCkansi.jpgkertaa pallo osui niihin lakanoihin. Se pesulan akka möykkäsi ihan helvetisti, niin minähän kävin kerran kusemassa sen postiluukusta sisään”, Calzada sanoo, silmät venyvät viiruiksi ja hän horahtaa äänekkääseen naurunremakkaan.

     Vaikka ympärillä oli paljon varakkaita ihmisiä, ei työläisperheessäkään suoranaista puutetta koskaan ollut.

     ”Lähinnä mä näpistelin karkkia ja tupakkaa. Siinä oli sellainen oma jännityksensä.”

     Timo kävi myymässä ovelta ovelle Kevätpörriäinen-lehteä. Hän oli varannut mukaan lyijykynän, eivätkä kaikki lehden ostaneet viitsineet hakea kuulakärkikynää vaan kirjoittivat omavalintaisen ostohintansa Timon tarjoamalla kynällä. Kotona Timo kumitteli numeroita ja sai vähän ylimääräistä itselleen.

     Toiminta oli epärehellistä, mutta vastaavanlaista pikku vilppiä on moni pojankoltiainen tehnyt. Miksi juuri Timosta tuli rikollinen?

     ”Olisi helppoa syyllistää vanhempia, mutta se on kyllä väärä kohde”, Calzada toteaa. ”Vaikka ei oltu äveriäitä, niin koti oli aina hyvä ja lämminhenkinen. Eikä mun kolmella sisarella ole koskaan ollut mitään ongelmia.”

     Kysymys rikollisuuden syistä on mietityttänyt tutkijoita vuosikymmenet. Kriminologian tutkija Janne Kivivuoren mukaan riskitekijöiden tunnistamisesta huolimatta rikosuran ennustaminen on vaikeaa: Aina on henkilöitä, joille on kasaantunut kosolti riskitekijöitä mutta jotka syystä tai toisesta uhmaavat niitä. Tai yksilöitä, joilta riskitekijät puuttuvat, mutta jotka silti päätyvät rikosurille, hän kirjoittaa teoksessaan Rikollisuuden syyt (Nemo 2008).

     Kirjassa esitellään lukuisia teorioita. Esimerkiksi leimaamisteorian mukaan henkilön nimeäminen rikolliseksi alkaa toimia itseään toteuttavana ennusteena. Se johtaa muiden ihmisten torjuntaan, mikä lähenee niin kutsuttua kontrolliteoriaa: kun sosiaaliset siteet löystyvät, rikoskäyttäytyminen mahdollistuu. Paineteoriassa rikosmotivaatio selitetään turhautumisella, joka syntyy, kun unelmat eivät käykään toteen. Konfliktiteorian mukaan taas henkilö ajattelee korjaavansa vääryyksiä rikosten avulla.

     Viime aikoina kriminologit ovat kuitenkin päätyneet korostamaan sattuman osuutta ihmisen elämässä. Sattuma puuttuu peliin, kun ihmiset valikoivat puolisoitaan, kun työnantajat valikoivat työntekijöitään tai kun vanhemmat valikoivat asuinaluetta, jolla heidän lapsensa tulevat kasvamaan, Kivivuori kirjoittaa. Yksikin sattuma voi olla käännekohta.

     Sattumia mahtuu myös Timo Calzadan elämään.

 

Vankilareissu numero yksi

 

Vuonna 1965 Timon perhe muutti Kontulaan, kuten monet muutkin keskustan ahtaissa asunnoissa asuneet lapsiperheet. Kontulan kaupungistuminen oli kuitenkin vasta aluillaan.

     ”Mä olin asunut Kaivopuistossa, joten nuo lehmät oli aika omituisia mulle, varsinkin kun niitä oli ihan pihapiirissä.”

     Pietarinkadulla alkanut näpistely tiivistyi samanhenkisen kaveripiirin myötä entistä rikollisemmaksi toiminnaksi. 12-vuotiaana Timo käytti ensi kertaa amfetamiinia, 13-vuotiaana hän kävi Tukholmassa ja 14-vuotiaana Kööpenhaminassa – ja tämä kaikki salaa vanhemmilta.

     ”Usein pelotti ihan tajuttomasti lähteä tekemään jotakin selkeästi rikollista, mutta pakko oli, ettei menettänyt kasvojaan.”

     Alamäki jyrkkeni. Timolla oli ongelmia opettajien kanssa, ja hän vaihtoi koulua puolenkymmentä kertaa. 14-vuotiaana hänet huostaanotettiin koulupinnaamisten vuoksi ja lähetettiin Kotiniemen koulukotiin Vilppulaan.

     ”Se, miten meitä siellä lainausmerkeissä kasvatettiin, perustui väkivaltaan, fyysiseen ja henkiseen. Me oltiin siellä ylipitkiä päiviä miesten töissä, vedettiin metsästä tukkeja tienposkeen puolen metrin hangessa. Me oltiin siellä orjia, ja nämä eivät ole mitään mielikuvia vaan oikeata elämää”, Calzada sanoo.

     Kerran Timo kävi kysymässä koulukodin johtajalta lomaa päästäkseen kotiin.

     ”Siis siis, totta kerran, kyllähän sinä lomalle pääset, kun olet niin hyvä hiihtämäänkin”, johtaja nyökytteli.

     ”No milloin?”

     ”Katsopas Timo tuonne”, johtaja sanoi osoittaen ulos ikkunasta. ”Näetkö tuon lipputangon tuolla.”

     ”Joo, näen.”

     ”No sinä pääset lomille sitten, kun tuon lipputangon nuppi kukkii.”

     Sillä hetkellä Timolle selvisi, että hän pääsisi koulukodista pois vasta sinä päivänä, kun täyttäisi 18 vuotta. Tai vuotta aikaisemmin, jos menisi vapaaehtoisena armeijaan.

     Vuosia oli edessä aivan liikaa. Ainoa pakoreitti olisi vankila, jonka jälkeen hänen ei enää tarvitsisi palata koulukotiin. Timo päätti kaverinsa kanssa karata, tehdä rikoksia ja tunnustaa. ”Ja me tunnustettiin varmuuden vuoksi paljon sellaistakin, mitä ei oltu tehty.”

     Seuraavat seitsemän kuukautta Timo vietti Keravan nuorisovankilassa.

     ”Sehän tuntui koulukodin jälkeen siltä kuin olisi kotiin tullut”, Calzada kuvailee ensimmäisiä tunnelmiaan kiven sisässä.

     Vankilassa rikollisen elämän ihannointi tarttui 15-vuotiaaseen Calzadaan yhä voimakkaammin. ”Kuvittelin, että se on täysillä elämistä, että on pää sekaisin ja tekee mitä haluaa.”

     Vaikka vanhemmat eivät poikaansa hylänneet, Timo viihtyi vankilasta vapauduttuaan paremmin kadulla kuin kotona. Tietty kehityskulku oli kuljettu loppuun: seuraavat parikymmentä vuotta Calzada oli täysipäiväinen rikollinen ja narkomaani.

     ”Mä käytin hirveitä määriä huumeita, myös vankilassa. Joskus olen ollut vapautuessani sellaisessa kunnossa, että olisin suoraan voinut mennä katkolle”, Calzada kertoo.

 

Volyymi arvailujen varassa

 

Timo Calzadan tekoset ovat yksittäisiä tapauksia suurissa luvuissa. Suomessa tehdään nimittäin noin 800 000 rikosta vuodessa.

     Yli puolet tapauksista on liikennerikoksia. Omaisuuteen kohdistuu vajaa kolmannes rikoksista. Väkivalta- ja seksuaalirikosten osuus on koko potista noin viisi, huumausainerikosten vajaa kaksi prosenttia.

     Lapin yliopiston rikosoikeiden professori Terttu Utriainen kuitenkin muistuttaa, että tilastoissa on kyse vain ilmi tulleista rikoksista. Siinä missä henkirikokset harvoin jäävät pimentoon, esimerkiksi myymälävarkauksissa ja näpistyksissä tilanne on aivan toinen.

     ”Ja jos ajatellaan perheväkivaltaa, niin siinä todellinen volyymi on aikalailla arvailujen varassa”, Utriainen sanoo.

     Vaikka rikosten yhteismäärä on pysynyt vuodesta toiseen melko vakiona, muutamia trendejä rikostilastoista on Utriaisen mukaan havaittavissa.

Ensinnäkin omaisuusrikosten määrä on hiljalleen laskussa.

     ”Ajatellaan vaikkapa varkautta, joka on hyvin klassinen omaisuusrikos. Eivät ne suuret keikat tapahdu tänä päivänä niin, että varastetaan jokin esine, vaan kyllä se menee tuonne talousrikollisuuden puolelle”, Utriainen kertoo.

     Toinen kehityssuunta on huumausainerikosten tasainen kasvu.

     Nimenomaan huumeet olivat myös Timo Calzadan pitkän rikosuran perusta.

     ”Kyllähän ne on kaikki siihen elämäntapaan liittyneet”, Calzada kuvailee rikoksiaan.

     Törkeiden huumausainerikosten lisäksi hänet on tuomittu kerran tai useammin muun muassa ampuma-aseen luvattomasta hallussapidosta, pahoinpitelystä, törkeästä ryöstöstä, varkaudesta sekä murrosta, vaaran aiheuttamisesta, ajokiellon rikkomisesta, liikenteen vaarantamisesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.

     1990-luvun lopulta on vielä iso vyyhti talousrikoksia. Ne liittyivät rakennusbisnekseen.

     ”Aluksi me maksettiin veroja, mutta sitten eivät rahat tahtoneet riittää. Työmiehen on kuitenkin saatava palkkansa ja tavarantoimittajan rahansa, niin verottajahan siinä ensimmäisenä jäi näppejään nuolemaan.”

     Calzada ei kiistä rikoksiaan. Häntä kuitenkin harmittaa, ettei laki ole kaikille sama.

     ”Olen seurannut näitä vaalirahakeskusteluja ja tuota rahoilla vatkaamista. Jos mä olisin tekemässä noita samoja asioita, niin olisin käräjäoikeudessa talousrikoksesta syytettynä alta aikayksikön”, hän sanoo.

     ”Mutta sitä mä olen ennenkin sanonut, että sellainen hallitus kuin kansakin”, hän virnistää.

 

Rusinat pullasta

 

Mutta palataan vielä hetkeksi tilastoihin.

     Murha ja tappo ovat rikoksista äärimmäisiä ja Suomessa harmillisen yleisiä. Henkirikosten määrässä mitaten Suomi kuuluu edelleen enemmän itään kuin länteen. Ilmiötä on selitetty muun muassa sotaisalla historialla, mutta rikosoikeiden professori Utriainen ei sitä niele. Väkivallasta kun ei ole Saksan, Ranskan ja Englanninkaan historiassa pula.

     Utriainen ehdottaa yhdeksi syyksi yhteisöllisyyden puutetta, joka sekin juontaa niin ikään historiasta.

     ”Kun meillä tehtiin isoajakoa, talot rakennettiin peltojen keskelle kauas toisistaan. Keski-Euroopassa talot taas ovat läjässä ja pellot kylän ulkopuolella”, hän sanoo.

     ”Ja toisaalta kaupunkiasuminen on ollut Keski-Euroopassa muutenkin tiivistä jo vuosisatoja, meillä tämä kaupungistuminen on vielä varsin uutta.”

      Yksi leimallinen tekijä suomalaisessa rikosmaisemassa on alkoholi. Mutta ei sekään yllättävää ole.

     ”Jos katsotaan vaikka suomalaista kirjallisuutta ja näytelmiä, niin tyypillisestihän niissä ryypätään ja rähjätään. Se on sellaista agraarista koheltamista, mutta ehkä se kuvastaa tätä yhteiskunnan kehitysvaihetta”, Utriainen sivaltaa. ”Se on kuitenkin positiivista, että nuoriso nykyään juo vähemmän kuin aikaisemmin.”

     Utriainen varoittaa tuudittautumasta siihen, että sivistyneenä länsimaana pysytään vain hyvien Pisa-tulosten perusteella.

     ”Kyllä liberalismiinkin tietyt säännöt kuuluvat: esimerkiksi se, että vanhempien täytyy huolehtia lapsistaan ja julkiset paikat pidetään siisteinä. On syntynyt harha, että hyvinvointivaltiolle voi luovuttaa kaikki velvollisuudet. Mutta ei se niin mene, hyvinvointivaltio voi hävitä, jos siitä ei pidetä huolta.”

     Utriainen muistuttaa, että harvaanasutussa Suomessa nimenomaan valtio on ollut se tekijä, joka on pitänyt yhteiskunnan koossa. Hän ottaa esimerkiksi armeijan. Se on koonnut ikäluokan ja siellä on käyty loppuun kesken jäänyt kansakoulu tai opeteltu uimaan.

     ”Nykyään edes armeija ei huoli kaikkia”, hän sanoo tuohtuneesti. ”Tulosvastuun myötä myös julkisen puolen instituutiot poimivat rusinat pullasta. Minusta se on aivan edesvastuutonta, että nuoret jätetään työttömiksi ja heille maksetaan siitä rahaa. Nuorten tehtävä on joko työ tai opiskelu, mutta kotiin ei saa jäädä makaamaan.”

 

Jumalan mitta

 

Timo Calzada on käynyt sekä kouluja että tehnyt työtä.

     ”Kävin aikanaan Turussa keskikoulun loppuun, umpihumalassa mutta yli kahdeksan keskiarvolla”, hän sanoo ja tarkoittaa Turulla Kakolan vankilaa.

     Kiven sisässä hän on opiskellut myös rannikkolaivurin, yleisen radiopuhelimenhoitajan, kuljetus- ja huolinta-alan sekä merkonomin tutkinnot. Kuusi vuotta hän työskenteli Helsingin keskusvankilan kirjapainossa.

     Ennen viimeisintä tuomiotaan Calzada oli yksitoista vuotta vapaalla. Hän pyöritti sukellusliikettä ensin Kontulassa, sitten neljä ja puoli vuotta Teneriffalla. Sen jälkeen hän asui puolitoista vuotta Kuubassa, missä avioitui kolmannen kerran – ja sai eksoottisen sukunimensä.

     Sitten tuli neljästoista tuomio, se ”tilapäinen rahapula ja yhden päivän sekoilu” vuodelta 2006. Sen aikana Calzada kävi Raamattuopistoa. Ja se oli hänelle kouluista merkittävin.

     Me olemme heikkoja, keskeneräisiä ja joskus hyvinkin haavoittuvia olentoja. Tai ainakin minä olen kaikkea tätä, Calzada kirjoittaa nettiblogissaan.

     Elämälläni, jota elin aiemmin, kun Vastustaja varasti minulta lukuisia vuosia omiin tarkoitusperiinsä ne käyttäen, tein täydellisen konkurssin. Yrityksieni konkurssit olivat siihen nähden pieniä asioita.

     Tänään ymmärrän, että kaikki tapahtunut on ollut Jumalan suunnitelmaa. Onneksi Jumalan mitta, sanon vielä kerran, onneksi Jumalan mitta on erilainen kuin ihmisten mitta. En usko, että kelpaisin kaikille kristityillekään, koska usein kristityt tykkäävät hyöriä omissa pikku porukoissaan, eikä samaan aitaukseen meinaa mahtua sysimustaa lammasta.

 

Mutkia avioelämään

 

Kodikastahan täällä on. Pari kynttilää pöydällä, tauluja ja hedelmiä kulhossa.

     Timo on varoittanut, että kaksiossa Itä-Helsingin Puotilassa on vielä keskeneräistä. Hän vapautui koevapaudesta tammikuun alussa.

     Ehkä osuutensa kodikkuuteen on myös Timon tuoreella tyttöystävällä Jaanalla.

     ”Kun tarpeeksi kauan odottaa ratikkapysäkillä, niin tulee se sama ratikka uudestaan”, Timo vitsailee. Jaana on nimittäin hänen ”vaimo numero yksi”, vihillä käytiin vuonna 1988.

     ”Itse asiassa meidän piti mennä naimisiin jo kuusi vuotta aiemmin”, Jaana kertoo, ”mutta tuli vähän mutkia matkaan”.

     ”Joo, mulla tuli siihen kuuden vuoden mutka. Mulla on kohtalaisen pitkiä nämä mutkat aina”, Timo jatkaa. Ja molemmat nauravat.

     Avioelämää ei 1980-luvun lopussa kestänyt kauan. Jaana oli juuri päässyt kuiville, mutta Timo jatkoi vanhaa elämäntapaansa ja oli pian taas vankilassa. Yhteyttä on pidetty kuitenkin säännöllisesti läpi vuosikymmenten.

     ”Kyllähän Timpasta on aina tiennyt, mistä sen löytää. Jos on halunnut nähdä, niin on mennyt Kakolaan”, Jaana sanoo, ja taas nauretaan.

     Nyt Timokin on ollut raittiina melkein 20 vuotta.

 

Puolen metrin askeleet

 

Pietarinkadun Pikku-Timosta on ryvettynyt karskinkokoinen ja läpeensä tatuoitu pitkäaikaisvanki.

     ”Toki sitä kaipaa sellaisia pikku asioita, jotka jäi lapsuudessa kokematta, piparkakkujen leipomista ja pulkkamäkeä perheen kanssa. Mutta tosiasia on, että itse valitsin kadun ja kaverit, vaikka monta kertaa tekikin mieli mennä takaisin kotiin... ja monta kertaa tuli salaa itkettyä.”

     Mutta ei, hän ei kadu elämäänsä, saati ole katkera.

     ”Turha sitä on itsesäälissä rypeä ja spekuloida, että mitä jos olisin tehnyt toisin. Ei tullut tehtyä. Piste”, hän sanoo tiukasti. ”Kai sitä on tarvinnut nämä kokemukset sitten kuitenkin.”

     Siitä Timo on pahoillaan, että perhe ja lähiomaiset ovat joutuneet hänen takiaan kärsimään. Välillä hän on ollut vuosia teillä tietymättömillä.

     Vastedes hän aikoo olla läsnä. Tytär ja 7-vuotias tyttärenpoika asuvat sadan metrin päässä. Myös välit siskoihin ja äitiin ovat hyvät. Timo on käynyt Kriminaalihuollon tukisäätiön vertaistukikurssin ja työskentelee vapaaehtoisena Kampin palvelukeskuksessa.

     Viimeiset puolitoista vuotta päivärytmin on sanellut vakava maksan vajaatoiminta. Se on seurausta 1970-luvulla vankilan tatuointivälineistä saadusta hepatiitti C:stä. Työkyvyttömyyseläkepaperit ovat vetämässä.

     ”Ei kukaan ota töihin 56-vuotiasta vankilakaveria, jos vastassa on joku nuori ja innokas – ja mä kun en ole enää edes kovin innokas. Että loppuluisussa tässä mennään”, Calzada sanoo, muttei malta olla kauan vakavana.

     ”En mä kuitenkaan näe toivottomuutta, päinvastoin, toivoni perustuu Jumalan antamiin lupauksiin Raamatussa. Nyt saan kuljeksia puolen metrin askelilla eikä ole mihinkään kiire. Ekan kerran elämässä ei ole mihinkään kiire”, hän toistelee. ”Kiireet on nyt finaalissa.”

 

Juttu on julkaistu Arvo-lehdessä 1/2010
Rauhan mies (Martti Ahtisaari 2011)

Kaksi vuotta sitten presidentti Martti Ahtisaari sai kutsun maailman

vaikutusvaltaisimpaan rauhanryhmään, The Eldersiin. ”Vaikken minä

lisätöitä etsinyt, niin eihän tuollaiseen pyyntöön voinut sanoa kuin

kiitos kyllä, tullaan”, pian 74 vuotta täyttävä rauhannobelisti kertoo.


Kaksi vuotta sitten presidentti Martti Ahtisaari sai kutsun maailman vaikutusvaltaisimpaan rauhanryhmään, The Eldersiin. ”Vaikken minä lisätöitä etsinyt, niin eihän tuollaiseen pyyntöön voinut sanoa kuin kiitos kyllä, tullaan”, pian 74 vuotta täyttävä rauhannobelisti kertoo.

 

IMG_9555.JPGJugendtalon päädystä sisään ja toiseen kerrokseen. Presidentin toimisto on avara, vaalea ja valoisa. Ikkunoista avautuu näkymä Helsingin Etelärantaan ja merelle.

      Ja siinähän se roikkuu seinällä, Nobel-diplomi. Työpöydällä katse kiinnittyy tyylikkääseen karttapalloon. Siitä sopii tarkkailla työmaata.

      Ahtisaaren työajasta ison osan vie tällä hetkellä Nelson Mandelan perustama The Elders, kenties maailman vaikutusvaltaisin rauhanryhmä, johon hän sai kutsun kaksi vuotta sitten.

      – Mandela on yksi niistä harvoista ihmisistä, joita minä todella ihailen, Ahtisaari sanoo ja esittelee työhuonettaan: Kummallakin päätyseinällä on suuri Afrikka-aiheinen maalaus, molemmat lahjoja Mandelalta. Ja tuolla työpöydällä, Nobel-diplomin alla, on pieni puinen rasia, jossa on pala Mandelan Robben Island -vankilasaarelta louhimaa kalkkikiveä. Se on muistutus, että kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa.

      – Vaikken minä lisätöitä etsinyt, niin eihän tuollaiseen pyyntöön voinut sanoa kuin kiitos kyllä, tullaan.

      Kymmenhenkisen The Eldersin toiminnan ydin ovat vierailut maailman konfliktialueilla. Huhtikuussa Ahtisaari oli mukana nelihenkisessä delegaatiossa Pohjois-Koreassa. Lisäksi The Elders tunnetaan tiukkasanaisista julkilausumistaan.

      Ahtisaari myöntää, että The Elders on ”uudenlainen ulottuvuus” hänen työskentelytapoihinsa. Perinteisesti Ahtisaari on vaalinut suhteita jopa vastenmielisimpiin johtajiin, sillä rauhanvälittäminen vaatii keskusteluyhteyttä.

      – Aikaisemminhan en ole tällaiseen julkiseen mielipiteidenilmaisuun osallistunut. Mutta sen olen aina sanonut, että arvostan niitä, jotka ovat IMG_9553.jpgmenneet barrikaadeille ja vaatineet muutosta, koska näiden henkilöiden tekemää työtä olen voinut käyttää rauhanhieronnassa hyväkseni.

      Ahtisaaren mielestä The Eldersin voima on paitsi Mandelan, Desmond Tutun ja Kofi Annanin kaltaisten henkilöiden arvovallassa, myös siinä, että ryhmäläisiä eivät henkilökohtaiset poliittiset ambitiot enää rasita.

      – Ja silloinhan voi sanoa vähän reippaamminkin. Aina täytyy kuitenkin pohtia, että sanomiset varmasti edesauttavat tavoitteita. Sellaiseen oikeassa olemisen kautta syntyvään omahyväisyyteen ei pidä sortua, hän täsmentää.

      Ahtisaaren ääni on vähäeleinen ja paikoin kuulumattomiin painuva, mutta olemus hyväntuulinen ja paneutunut. Vastaukset ovat välillä monipolvisia mutta kaareutuvat aina lopulta kysymysten ympärille.


Valttina pohjoismaisuus


Kun Ahtisaaren perustama rauhanvälitysjärjestö Crisis Management Initiative (CMI) juhlisti huhtikuussa 10-vuotissyntymäpäiviään prameasti Kansallisteatterissa, se oli samalla ensimmäinen osa rauhantyölle omistettua Ahtisaari-päivää. Jatkoa seuraa marraskuussa.

      Idea rauhannobelistin nimikkopäivästä syntyi Jorma Ollilan johtamassa maabrändivaltuuskunnassa. Myös Ahtisaarella itsellään on ajatus Suomen brändikirjaan.

      – Jos Suomen brändäystä ajatellaan, niin pohjoismaalaisuus on yksi parhaimpia ulkopolitiikan alueitamme. Pohjoismaat sijoittuvat tänäkin päivänä vertailussa kuin vertailussa kymmenen parhaan joukkoon. Mielestäni se, että olen kasvanut pohjoismaisen yhteistyön hengessä, on ollut minulle suurin tuki, minkä olen kokenut, hän kehuu.

      Pohjoismaat olivat tärkeä viitekehys Ahtisaarelle jo silloin, kun hän 1960-luvulla loi suomalaisen kehitysyhteistyön perustan. Edelläkävijöistä otettiin mallia.

      – Olen joskus ajatellut, ettei kehitysyhteistyössä ole lopulta suurta eroa siihen, mitä me teemme kotimaassamme: koulutamme väkeä, tuemme alueellista tasa-arvoa ja toteutamme näitä, sanoisinko, pohjoismaisia arvoja. Nämä periaatteet ovat kehitysyhteistyössäkin keskeisiä.

      Ahtisaari näkee selvän yhteyden kehitysyhteistyön ja rauhanvälityksen välillä: ilman taloudellista kehitystä on vaikea säilyttää rauha hyvästäkään rauhansopimuksesta huolimatta.

      Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen julkisuudessa on mietitty muun muassa sitä, kääntykö Suomi nyt sisäänpäin ja mitä tapahtuu kehitysyhteistyömäärärahoille. Ahtisaaren ei kuitenkaan ”huolehdi tästä ilmiöstä millään tavalla”.

      – Se on merkittävä protestiliike, mutta ei yhtään sen enempää kuin mitä kannatusluvut sanovat. Pitää muistaa, että 80 prosenttia suomalaisista on toista mieltä, Ahtisaari perustelee.

      – Sinänsä täytyy kuunnella heitä ja käydä argumentointia myös heidän kanssaan siitä, että miten he suhtautuvat vastaavanlaiseen toimintaan kotimaassa. Ja minä uskon, että siinä he jakavat sen yleisen näkemyksen, että aluepolitiikkaa tulee harjoittaa.


Ei politiikan painolastia


Ahtisaari on kutsunut presidentinkauttaan ”syrjähypyksi”, sillä hän ei ollut ennen sitä kuten ei sen jälkeenkään ollut missään poliittisessa tehtävässä.

      Suomi rämpi vuoden 1994 vaalien alla syvässä lamassa. Suomalaiset olivat pettyneitä perinteisiin poliitikkoihin ja halusivat presidentin, jonka maine ei ollut ryvettynyt lama-ajan poliittisissa kähinöissä.

      Ahtisaari otti tehtäväkseen työttömyyden hoidin ja Suomen uudenlaisen asemoimisen kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen ja Naton rauhankumppani. Myös työttömyys väheni.

       – Tämän jälkeen olin oikeastaan tehnyt sen, mitä tulin tekemään. Koska minä en ole poliitikko, minulla oli paljon työvaihtoehtoja, joita poliittisilla toimijoilla hyvin harvoin on. Esimerkiksi Kofi Annan tarjosi YK:n pakolaisavun pääsihteerin tointa.

      Ahtisaarella oli kuitenkin oma suunnitelmansa. Voittoa tavoittelemattoman CMI:n oli tarkoitus tukea aluksi presidentin omaa toimintaa ja kehittyä mahdollisimman nopeasti itsenäiseksi toimijaksi.

      Tällä hetkellä CMI:llä on reilut 40 työntekijää ja toimistot muun muassa Helsingissä ja Brysselissä. Ahtisaari on CMI:n hallituksen puheenjohtaja ja alivuokralainen – presidentin eläke-etuihin kuuluu työhuone sihteeripalveluineen. Vaikka Ahtisaaren työajasta vain pieni osa liittyy CMI:hin, järjestön toiminnanjohtajan Tuija Talvitien mukaan Ahtisaaren maine ja vahva auktoriteetti tarjoavat CMI:lle edelleen etulyöntiaseman.

      – Mutta pitää muistaa, ettei nimi kanna loputtomiin, jos työmme ei ole korkeatasoista.


Vaikea välttää ylisanoja


Tuija Talvitie korostaa, että Ahtisaari on yksi kansainvälisesti arvostetuimpia rauhanvälittäjiä – asia, joka suomalaisilta joskus unohtuu.

      – Onnistuneet rauhanvälitysprosessit ovat aika harvinaisia, erityisesti niin että rauha osoittautuu pysyväksi. On täysin poikkeuksellista, jos tällaisia tapauksia on hoitanut menestykkäästi useampia.

      Talvitie kehuu Ahtisaaren osaamista, elämänkokemuksen luomaa viisautta, presidenttiyden ja pitkän YK-uran synnyttämää ”käsittämätöntä” suhdeverkostoa ja vankkaa moraalista käsitystä siitä, että väärin ei saa tehdä.

      – Ja jos jostain haluaa keskustella tai saada sparrausta, hän jakaa aina todella anteliaasti aikaansa ja osaamistaan.

      Suomen Kuvalehden toimittaja Katri Merikallio tutustui presidenttiin työstäessään Acehin rauhanprosessia käsittelevää kirjaa ”Miten rauha tehdään” (WSOY 2006). Tällä hetkellä hän kirjoittaa syksyllä julkaistavaa elämänkertaa yhdessä Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen kanssa.

      – Ahtisaari on osoittautunut hyvin jännittäväksi ihmiseksi nyt, kun olen oppinut häntä tuntemaan ja jututtanut hänen kanssaan töitä tehneitä ihmisiä. Hänestä on vaikea puhua käyttämättä ylisanoja, mikä on näin toimittajalle melkein kiusallista, Merikallio kertoo.

      Hän on tutustunut Ahtisaaren käymiin rauhanprosesseihin ja ihailee Ahtisaaren kyky sitouttaa neuvotteluiden osapuolet yhteiseen prosessiin.

      – Acehlaiset ihmettelivät ääneen, miten he olivat päätyneet tekemään yhdessä indonesialaisten kanssa työtä sellaisen päämäärän eteen, joka ei alkujaan edes ollut heidän päämääränsä. Ahtisaari on sellainen hyvä valmentaja, jonka tiimiin kaikki haluavat mukaan.

      YK:n entisen pääsihteerin ja rauhannobelistin Kofi Annanin mukaan hyvä rauhanneuvottelija analysoi tarkasti kiistan todelliset kynnyskysymykset ja löytää neuvotteluille juuri oikean hetken: mitä paremmaksi jommankumman osapuolen sotilaallinen asema käy, sitä vähemmän puheet tulitauosta ja neuvotteluista yleensä kiinnostavat. Lisäksi hyvällä rauhanneuvottelijalla on oltava kärsivällisyyttä.

      – Ja Martillahan sitä on. Hän jaksoi odottaa ratkaisua Namibiassa 13 vuotta, Annan suitsutti Ahtisaarta CMI:n juhlaseminaarissa puhuessaan.

      – Yritin vuosia selvittää, mikä on tämä piirre, joka tekee hänestä niin tehokkaan neuvottelijan vaikeiden ja joskus mahdottomien henkilöiden kanssa. Sitten eräs ystäväni kertoi minulle eräästä suomalaisesta sanasta, ja nyt tiedän, että Martissa on paljon 'sisua'.”


Lähi-itä rauhoitettava


Maailmalla ei juuri ole kriisiä, jonka tiimoilta joku ei olisi CMI:n tai presidentin toimiston ovea kolkuttelemassa. Akuutein konflikteista on Ahtisaaren mielestä ehdottomasti Israelin ja Palestiinan kysymys.

      – Minua ärsyttää, kun sanotaan, että pitäisi saada neuvotteluja aikaan. Siellähän on neuvoteltu 30 vuotta ja enemmänkin. Kaikki kyllä tietävät, että oikeudenmukaisen ratkaisun tulee perustua vuoden 1967 rajoihin, joten jos muu ei auta, täytyy harkita, että kansainvälinen yhteisö sanelee ratkaisun.

      Ahtisaaren mielestä Pohjois-Afrikan arabimaita myllertänyt liikehdintä tekee Lähi-idän kriisistä entistäkin ajankohtaisemman. Vaikka Pohjois-Afrikan maissa onnistuttaisiin järjestämään vapaat vaalit, demokratian edellyttämään monipuoluejärjestelmään on siitä vielä pitkä matka.

      – Jos puolue saa 2/3 äänistä, se ei välttämättä innostu ajamaan monipuoluejärjestelmää vaan ihmettelee, että miksi tämä 1/3 ei meitä äänestäneet, Ahtisaari tietää.

      – Pohjois-Afrikassa on nyt lähtenyt muutosprosessi käyntiin, mutta se on taitolaji, miten tästä muutoksesta saataisiin edellytykset demokratian iskostumiselle arabimaihin. Israel–Palestiina-kysymyksen ratkaisulla tulisi olemaan myönteinen vaikutus tässä kehityksessä, mutta jos ratkaisua ei nyt saada aikaan, se voi radikaalisti hankaloittaa tilannetta.


Evakkous herkisti aistit


Rauhan edistämisen ohella Ahtisaari haluaa kasvattaa uusia rauhanneuvottelijoita ottamalla nuorempia kollegoja työtehtäviinsä mukaan. Ilman tätä Suomesta tuskin voi tulla brändityöryhmän toiveiden mukainen ”rauhanturvaamisen suurvalta”.

      Ahtisaaren itse on hankkinut pohjan rauhanvälittämiseen pääasiassa elämänkoulussa. Hän syntyi Viipurissa vuonna 1937, mutta sota vei kodin jo kolmivuotiaana.

      – Evakkona sitä joutui asumaan väliaikaisesti ihan vieraiden ihmisten luona ja heidän hyväntahtoisuutensa varassa. Siinä oppi aistimaan herkästi, mitä ihmiset ajattelevat sinusta ja siitä tilanteesta, Ahtisaari pohtii.

      – Teininä pelasin koripalloa Oulun NMKY:ssä. Pelikaverit ovat myöhemmin sanoneet, että jos meille tuli joskus kinaa, niin kuin kavereiden kesken tulee, se olin aina minä, joka rupesi sovittelemaan. Ehkä se on se, etten pidä ihmisten riitelystä, Ahtisaari kertoo ja uskoo senkin juontuvan lapsuudestaan.

      – Vanhempani eivät koskaan riidelleet... tai olisivatkohan kerran, jos oikein rupean miettimään.

      Niin ikään lapsuudenkodista juontaa myös Ahtisaaren vakaumus siitä, että muita ihmisiä tulee kohdella arvokkaasti ja kunnioittavasti.

      – Ei menestys ole koskaan yksinomaan itsestä kiinni. Jokainen tarvitsee erinomaisia työtovereita, hän tähdentää.

      Ahtisaari tekee Helsingissä ollessaan lyhennettyä mutta sitäkin tiiviimpää työpäivää. Työmatkoja on edelleen lähes viikottain. Presidentin erityisavustajana ja CMI:n hallituksessa työskennellyt nykyinen Ilkka-lehden päätoimittaja Matti Kalliokoski on verrannut entistä esimiestään polkupyörään: jos se pysähtyy, se kaatuu.

      Eeva tiesi, minkälaisen miehen kanssa hän vuonna 1968 meni naimisiin, ja ovatpa ystävät kuvailleet Marttia unelma-aviomieheksi: menestyvien miesten kohdalla ei ole itsestään selvää, että myös perheen tarpeet otetaan aina huomioon. Marko on muistellut, että huolimatta jopa 200 vuotuisesta matkustuspäivästä isän ollessa kotona tämä todella oli kotona, läsnä.

      Juhannuksen alla Ahtisaari täyttää 74 vuotta. Eläkkeelle hän ei kuitenkaan ole jäämässä.

      – Olen edelleen hyvässä kunnossa, joten jatkan niin kauan kuin tämä tuntuu mielekkäältä.

      Rauhanteko vaatii myös rahaa, ja rahoittajat vaativat vuosien sitoumuksia. Mutta tietenkään kyse ei ole rahasta.

      – Olen saanut todella paljon näistä kaikenlaisista tehtävistäni, joten kyllä minä katson jopa velvollisuudekseni auttaa muita niin paljon kuin ehdin.


_________________________________________________________

 

USKOMATON ELÄMÄNTYÖ

 

Martti Ahtisaari on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen. Ministeri Jaakko Iloniemi tutustui Ahtisaareen jo silloin, kun häntä ei vielä tuntenut juuri kukaan.

      – Olimme silloin niin eri sfääreissä, että tuskinpa olisimme osanneet kuvitellakaan uraa, jonka Ahtisaari on tehnyt, Iloniemi, 79, muistelee.

      Ahtisaari oli valmistunut kansakoulunopettajaksi vuonna 1959, mutta lähtenyt jo ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Pakistaniin Ruotsin kehitysapuna toimivan oppilaskodin johtajaksi. Kolmen vuoden jälkeen Ahtisaari palasi Suomeen, ja Iloniemi palkkasi hänet ulkoministeriön vasta perustettuun kehitysaputoimistoon 1965.

      – Johtajan ominaisuuksia hänessä kyllä oli jo tuolloin – selkeä tavoitteellisuus, mainio organisaatiokyky ja vankka prioriteettien taju. Niiden lisäksi olen aina arvostanut hänen horjumatonta realismiaan, joka ei syrjäytä tasapainoista idealismia, Iloniemi arvioi.

      Vuonna 1973 Ahtisaari nimitettiin suurlähettilääksi vain 36-vuotiaana. Asemapaikka oli Tansania, ja toimialueeseen kuuluivat myös Sambia, Somalia ja Mosambik. Sosiaalidemokraattisen taustan on arveltu vaikuttaneen nimitykseen, mutta sen jälkeen uran nousujohtaisuus on perustunut yksinomaan näyttöihin.

      Vuonna 1977 Ahtisaari ryhtyi ratkomaan Namibian itsenäistymiskysymystä YK:n alipääsihteerinä ja pääsihteerin erityisedustajana. Kylmän sodan kangistama prosessi päättyi vasta vuonna 1990. Seuraavana vuonna hän eteni korkeimpaan virkamiestason vakanssiin, valtiosihteeriksi.

      Vielä ennen presidenttikauttaan Ahtisaari selvitteli YK:n toimeksiannosta Persianlahden sodan tuhoja ja etsi ratkaisua Bosnian sotaan. Presidenttikauden huipensi Kosovon sodan rauhanvälitys, josta suomalaiset kansanedustajat ehdottivat Ahtisaarelle Nobelia vuosina 2000 ja 2001.

      Työ jatkui Turkissa, Pohjois-Irlannissa, Itävallassa, Länsirannalla, Irakissa, Etiopiassa ja Eritreassa, sekä Keski-Aasiassa. Vuonna 2005 solmitun Acehin rauhansopimuksen jälkeen Nobelin piti olla varma. Lehdet varailivat jo haastatteluaikoja.

      Seuraavana vuonna mahdollisuudet olivat vieläkin paremmat, sillä rauha Acehissa oli osoittautunut kestäväksi. ”En halua, että minua enää esitetään Nobel-ehdokkaaksi. En halua olla joka vuosi tällaisten spekulointien kohteena”, Ahtisaari harmitteli, kun palkinto ei taaskaan osanut kohdalle.

      Nobel tuli vuonna 2008. Ei yksittäisestä rauhanprosessista vaan koko elämäntyöstä.


Juttu on julkaistu OP-Pohjola-ryhmän Chydenius-talouslehdessä 2/2011.


Tämä tie vie vain yhteen suuntaan (Amer Butros-Hanna 2009)

Mistä ne pakolaiset tänne oikein tulevat? Irakilaisella Amer Butros-Hannalla

on takanaan kolme sotaa, diktaattori ja vähän vaikeampi vankilareissu.

 

(Julkaistu tammikuussa 2009. Lue myös alla oleva seurantajuttu tammikuulta 2011.)


Mistä ne pakolaiset tänne oikein tulevat? Irakilaisella Amer Butros-Hannalla on takanaan kolme sotaa, diktaattori ja vähän vaikeampi vankilareissu.


amer.jpg"Täysi hauta on parempi kuin tyhjä elämä", Amer Butros-Hanna siteeraa arabialaista sananlaskua.

     Hän on 55-vuotias perheellinen uussuomalainen. Välillä hän haaveilee siitä, että voisi tavata sukulaisiaan ja käydä tutuissa paikoissa Irakissa.

     Ja välillä hän toivoo, että hänet olisi teloitettu eikä hänen olisi koskaan tarvinnut lähteä pakolaiseksi.

     Amerin arabia on matalaa ja hieman karheaa. Tulkkinamme toimiva Salah Elagoz toistaa tulkkauksessaan Amerin äänen väriä ja käsien liikkeitä.

     Amer kohottaa kättään merkiksi ja alkaa kertoa tarinaansa.

 

Luut rutisivat allamme

 

Olin viisitoistavuotias, kun baath-puolue vuonna 1968 kaappasi vallan Irakissa.

     Baath teki öljyvaroin monia uudistuksia, mutta samalla se tiukensi hiljalleen otettaan Irakin kansasta. Asiat olivat kuitenkin hyvin: jos pysyi erossa politiikasta eikä puhunut pahaa hallituksesta, saattoi elää varsin normaalia elämää. Saddam Hussein oli tuolloin Irakin varapresidentti, mutta hänen roolinsa maan todellisena johtajana vahvistui koko ajan.

     Minulla oli onnea. Sukulaisiani oli hyvissä asemissa valtion viroissa, ja ylioppilaaksi kirjoitettuani pääsin heidän avullaan virkailijaksi viestintäministeriöön Bagdadiin. Koko Irak toimii suhteilla meidän kulttuurissamme tämä on normaalia.

     Vuonna 1979 Saddam nousi valtaan ja jakeli televisiossa kuolemantuomioita kymmenille amer2.jpgpuoluetovereilleen. Hän halusi päästä eroon jokaisesta, joka saattaisi muodostua uhaksi. Siitä alkoi Irakin alamäki.

     Heti seuraavana vuonna syttyi sota Irania vastaan. Vaikka olin onnistunut saamaan suhteitteni avulla helpotuksia asepalveluksessa, jouduin rintamalle pariksi vuodeksi. Suurimman osan ajasta toimin virkailijana tiedotusjoukoissa. Me päätimme, mitä kansalaisille sodasta ja vihollisesta kerrottiin.

     Näin sodassa hirveyksiä, joita en unohda koskaan.

     Ehkä pahimpana mieleeni on jäänyt Basran suuri taistelu vuonna 1982. Valoraketit valaisivat yötä, ja kun katsoin panssarivaunun luukusta eteenpäin, näin maan horisonttiin asti ruumiiden peitossa. Luut rutisivat, kun ajoimme ruumiiden päälle.

     Kaikki eivät olleet kuolleita, yhtä lailla telaketjujemme alla murskaantuivat myös haavoittuneet.

 

Ystäviä on vaikea löytää

 

Olohuoneen sisustus ei juurikaan eroa perisuomalaisesta. On ruokapöytä, huonekasveja ja tauluja, joista monessa on kristillisiä kuva-aiheita. Lähi-itään viittaavat lähinnä vesipiiput ja silkkiset punaiset pöytäliinat, sekä tietysti tarjoilut: oreganolla päällystetyt leivät ja taatelitäytteiset leivokset.

     Amer kaataa kahvia isoihin kuppeihin. Hetken kuluttua, ennen kuin ne ovat ehtineet tyhjentyä, hän täyttää ne uudestaan.

     Hän on asunut Suomessa yhdeksän vuotta. Ensimmäiset viisi vuotta hän kävi terapiassa Helsingissä toimivassa Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Nykyään hän istuu Irakin kristittyjä puolustavan Suomi-Assyria-yhdistyksen hallituksessa ja käy kerran viikossa tulkkimme Salah Elagozin runopiirissä. Runoharrastuksen Amer aloitti jo vuosia sitten – pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa.

     Muuten aika kuluu enimmäkseen kotona. Ystävien löytäminen on ollut vaikeaa, sillä Amer ei osaa juurikaan englantia, suomen kielestä puhumattakaan. Ja vaikka irakilaisia on Suomessa paljon, Amerilla on heidän kanssaan varsin vähän yhteistä. Irak on monikulttuurinen maa, eikä hän tunne perheensä lisäksi yhtään Suomessa asuvaa kaldealaiskristittyä.

     Amer kurottaa tupakka-askin sohvapöydältä. Hän on lyhyehkö, niin kuin Lähi-idästä kotoisin olevat suomalaisen mittapuun mukaan usein ovat, aavistuksen vatsakas ja jo reilusti kaljuuntunut. Parta ja sentin parin tukansänki ovat kauttaaltaan harmaat.

     Toinen paljaista jaloista nousee ristiin toisen päälle. Amer puhaltaa savua hiljaa ympärilleen.

     Hän tietää, että irakilaiset ovat kiitollisia yhdysvaltalaisille Saddamin nujertamisesta. Sen jälkeen Yhdysvallat kuitenkin teki paljon virheitä, hän moittii.

     Suurin niistä oli se, että amerikkalaiset hajottivat baath-puolueen ja armeijan. Irakissa kaikki kuuluivat puolueeseen – kaikkien oli kuuluttava. Vähän niin kuin Hitlerin Saksassa.

     "Saksan tiedemiehet, insinöörit ja lääkärit, he olivat kaikki natseja. Mutta kun Hitler ja hänen johtajansa kaatuivat, kuka jäi rakentamaan Saksaa?" Amer kysyy ja levittää kätensä.

     "Samat tiedemiehet, insinöörit ja lääkärit. Amerikkalaiset olisivat voineet syrjäyttää Saddamin mutta jättää viisaat ihmiset virkoihinsa."

     Yhdysvallat hajotti puolueen, ja Irak romahti. Amer vertaa yhden perheen ja puolueen hallintoa rukousnauhaan: kun nauha katkeaa, kaikki helmet pomppivat eri suuntiin.

 

Tyranni ja typerys

 

Tapasin Saddamin työni puolesta kolme tai neljä kertaa. Kerran kättelin häntä, mutta siitä en muista juuri mitään, koska pelkäsin kuollakseni.

     Mielestäni Saddam oli tyranni ja typerys. Tyranni siksi, että hän kehitti Irakista vainoharhaisen poliisivaltion. Kaikki pelkäsivät toisiaan, jopa ministeri siivoojaansa.

     Typerä Saddam oli siinä, ettei hän suostunut kuuntelemaan ketään, ei edes lähimpiä neuvonantajiaan. Minäpä kerron esimerkin. Riad Hussein oli Irakin terveysministeri ja Saddamin luottomies. Irakin ja Iranin sodan jämähdettyä pattitilanteeseen Iran esitti rauhanehdokseen, että Saddam luopuu vallasta. Riad kysyi varovasti, voisiko Saddam harkita siirtyvänsä väliaikaisesti syrjään, jotta sota saataisiin loppumaan. Parin päivän kuluttua ministeri teloitettiin.

     Mutta vaikka Saddam oli tyranni, hän onnistui pitämään Irakin koossa. Tänä päivänä kristittyjen tilanne Irakissa on hirveä, meitä vainotaan ja tapetaan ja uhkaillaan kääntymään muslimeiksi. Saddam ei antanut minkään tällaisen tapahtua. Vaikka hän esiintyi joskus Koraani kädessään, uskonnot eivät häntä kiinnostaneet. Häntä kiinnosti vain se, ettei kukaan uhannut hänen valtaansa. Jos Saddam olisi sallinut eri uskontojen hyökätä toisiaan vastaan, Irak olisi syöksynyt kaaokseen jo tuolloin.

     Sodan loputtua vuonna 1988 minä palasin ministeriöön töihin. Irakin talous oli kuitenkin surkeassa tilassa, eikä ministeriöllä ollut varaa työllistää kaikkia virkailijoitaan. Niinpä perustin oman yrityksen.

     Liiketoimintani avulla ulkomaiset yritykset saivat tavaransa tullin läpi viikossa, kun normaalisti aikaa saattoi kulua jopa neljä kuukautta. Tietysti annoin virkailijoille rahaa, mutta se on maan tapa. Ei sitä Irakissa edes kutsuta lahjonnaksi vaan lahjaksi. Minulla oli neljä työntekijää, ja yritykseni menestyi hyvin.

     Kesäkuussa 1993 kaikki kuitenkin muuttui.

     Se oli lauantai 20. päivä. Kello oli jo yksi yöllä. Olin puolipukeissani juomassa teetä, kun ovikello soi.

 

Irak tarvitsee diktaattorin

 

Ensisilmäyksellä niitä ei Amerista huomaa.

     "Minäpä näytän", hän sanoo ja nojautuu sohvalta eteenpäin. Hän tarttuu ylähuuleensa ja nostaa sitä ylöspäin.

     Amerin yläleuka on murskaantunut, samoin kämmenselkä, josta tosiaan törröttää kummallinen luumötikkä. Polven ympärillä on hakkaamisen tunnottomaksi jättämä alue.

     Amer nousee seisomaan ja yrittää nostaa vasenta käsivartta sivulle. Se nousee vain hieman, koska olkanivel vioittui, kun häntä riiputettiin kädet selän taakse sidottuina.

     "Vielä vuosi sitten ajattelin aivan eri tavalla", Amer toteaa suhtautumisestaan kiduttajiinsa. Silloin hän olisi kuulemma halunnut "jauhaa heidät lihamyllyssä". Amerin mukaan ihminen kuitenkin tulee vanhetessaan lähemmäs Jumalaa, ja siksi myös mies itse on nykyään anteeksiantavampi.

     Amer on yksi Saddamin terrorin uhreista. Silti Irak tarvitsisi hänen mielestään johtoonsa diktaattorin. Sellaisen "vahvan mutta anteliaan miehen, joka pitää keppiä toisessa kädessä ja demokratiaa toisessa".

     Irakin kansa ei Amerin mielestä ole vielä valmis demokratiaan, koska maasta puuttuu keskustelun kulttuuri.

     "Jokainen irakilainen haluaa olla oikeassa ja pakottaa toiset hyväksymään omat ajatuksensa. Se näkyy läpi Irakin historian. Uusi hallitsija pyrkii tuhoamaan kaiken vanhan, vaikka siinä olisi myös hyvää ja säilyttämisen arvoista."

     Siksi irakilaisten täytyy Amerin mukaan hyväksyä uusia ajattelutapoja. Tämä voi kuitenkin kestää kauan, sillä demokratiaa ei voi tuoda tai ostaa öljyrahoilla.

 

Oikeutta alle minuutissa

 

Yö oli heille hyvää aikaa, koska kaikki, jotka eivät osanneet pelätä, löytyivät silloin kotoaan.

     Minä en osannut pelätä mitään. Avasin oven.

     Ulkona seisseet miehet osoittivat minua välittömästi pistooleillaan. Heidän piirteensä näyttivät yövalaistuksessa erityisen kovilta. He eivät olleet tavallisia poliiseja vaan Mukhabaratin siviilipukuisia miehiä. Mukhabarat oli baath-puolueen tiedustelupalvelu, kaikkein pahin ja pelätyin.

     Minut vietiin autoon ja matkan ajaksi laitettiin huppu päähän. Minua herjattiin, ja vastasin samalla mitalla. Silloin yksi miehistä iski pistoolilla suuhun. Yksi isku riitti. Yläleukani murskaantui, ja verta vuoti rinnuksille.

     Perillä jouduin selliin, joka oli niin ahdas, etten voinut maata enkä seistä suorana. Koppi oli pilkkopimeä. Siellä ei ollut edes lamppua, jotta vanki ei voisi tehdä itsemurhaa sähköllä. Jostain kaukaisesta moskeijasta kantautuvista imaamin rukouskutsuista saatoin päätellä, oliko yö vai päivä.

     Kuuden päivän kuluttua räjähti. Seinät sortuivat ja olin tukehtumaisillani savuun ja pölyyn. Myöhemmin sain tietää, että Mukhabaratin rakennukseen oli osunut Yhdysvaltojen mereltä laukaisemia ohjuksia. Amerikkalaiset iskivät, koska Irak oli yrittänyt salamurhata George Bush vanhemman Kuwaitissa.

     Räjähdys sattui kello yksi yöllä, ja aamuviideltä pidätetyt lastattiin autoihin. Meidät kuljetettiin Abu Ghraibin vankilaan, valtavaan vankilalinnakkeeseen reilut 30 kilometriä Bagdadista länteen.

     Abu Ghraibissa oli tilapula, ja meidät ahdettiin kuin sardiinit tölkkiin, 70 vankia 9 neliömetrin huoneeseen. Seisoimme vieri vieressä. Oli kesäkuu, ja sisällä saattoi olla jopa 50 astetta lämmintä. Haju oli hirvittävä ja monet pyörtyivät. Sellissä ei ollut edes tilaa kaatua.

     Kolmen päivän jälkeen meidät palautettiin takaisin Mukhabaratin rakennukseen.

     Heinäkuun 8. päivänä alkoivat kuulustelut. Minun haluttiin tunnustautuvan maanpetturiksi, koska tein työtä ulkomaalaisten kanssa ilman valtion valvontaa. Yhdestä kuulustelijan kysymyksestä arvasin, että ilmiantajani oli eräs työntekijäni, vähän yli 60-vuotias mies, joka toimi yrityksessäni kuriirina.

     He kysyivät, miksi olin yhteydessä ulkomaalaisiin. Kerroin totuudenmukaisesti, että tein työtä heidän kanssaan. Myönsin tietäväni, mitä he tekivät Irakissa, mutten sitä, mitä he tekivät kotimaassaan. Ei sillä ollut minulle väliä.

     Vankeja kuulusteltiin aina samassa huoneessa, ja sen vieressä oli toinen huone, jossa kidutettiin. Viekää kidutukseen, kuulustelija huusi.

     Minua kidutettiin monella tapaa. Kaapelit kiinnitettiin korvannipukoihin tai kiveksiin. Sähkö saatiin kankea pyörittämällä, ja mitä kovempaa kankea pyöritettiin, sen kovempi sähköisku oli tulossa.

     Käteni sidottiin selän taakse ja minut nostettiin köydellä kattoon roikkumaan. Kipu oli niin hirvittävä, että tunsin tukehtuvani.

     Jalkapohjiani hakattiin kettingillä ja kepillä ja sen jälkeen minun käskettiin juosta huoneessa edestakaisin. Vuosia myöhemmin kuulin eräältä lääkäriltä, mikä merkitys juoksemisella oli: jalat olisivat muuten voineet mennä kuolioon.

     Minua kuulusteltiin jopa kolme kertaa päivässä, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Minulle valehdeltiin, että vaimoni ja lapseni olivat viereisessä huoneessa ja että heitä alettaisiin pian kiduttaa.

     Kerran jouduin kuulusteluhuoneeseen, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Kuuntelin puoli tuntia muiden vankien tuskanhuutoja. Sitten minulta kysyttiin, haluaisinko tunnustaa vai saada kenties osakseni samaa vieraanvaraisuutta kuin muut. Vieraanvaraisuus oli sana, mitä he käyttivät.

     Kerran tuska oli niin sietämätön, että lupauduin allekirjoittamaan tyhjän tunnustuspaperin. Mutta se ei kelvannut heille. He halusivat tunnustuksen omalla käsialallani.

     Kuulusteluja kesti kolme kuukautta ja kaksikymmentä päivää. Sen jälkeen minut vietiin eräänä aamuna isoon saliin, joka oli täynnä vankeja. Vuoron perään meidät huudettiin sisälle huoneeseen. Minulle luettiin syyte maanpetturuudesta ja heti perään kuolemantuomio. Sitten ulos huoneesta.

     Liioittelisin, jos sanoisin, että oikeuskäsittelyni kesti edes minuuttia.

 

Kaikki rahat vuokraan

 

Amer kertoo tarinaansa yllättävän tyynenä. Kidutusmuistot eivät tuo tunteita kasvoille, vaikka mies muutaman kerran jatkaakin lausettaan kuivakalla nauruntapaisella. Ehkä ikävistä asioista on näin helpompi puhua.

     Suomeen tultuaan Amer osallistui kunnan järjestämään kotouttamiskoulutukseen, muttei menestynyt suomen kielen opinnoissa. Hän haki erinäisiä varastotöitä, joissa kielitaitoa ei tarvita, mutta tuloksetta.

     Nykyään Amer on sairaseläkkeellä kidutustraumojensa vuoksi. Perheen talous on tiukka, sillä Irakissa kampaajana työskennelleen vaimon siivousalan yritys ei menestynyt.

     Vuosi sitten keväällä pariskunta sai kirjeen, jonka mukaan heidän pitäisi muuttaa kolmiostaan pienempään ja halvempaan asuntoon. Nykyisen asunnon vuokraa ei kuitenkaan ole korotettu aikoihin, joten käytännössä he joutuisivat maksamaan pienemmästäkin asunnosta yhtä paljon kuin nykyisestä.

     Nyt pariskunnan toimeentulotuet ja Amerin eläke menevät kokonaan asunnon vuokraan. Vaimo on jopa myynyt korujaan.

 

Ylistäkää Saddamia!

 

Henkisesti olin riekaleina. Luovutin kaiken Jumalan käsiin. Aina kun ovi avautui, pelkäsin, että minut vietäisiin teloitettavaksi.

     Muutama päivä tuomion jälkeen minut siirrettiin Abu Ghraibiin. Siellä onnistuin antamaan eräälle vartijalle rahaa ja vaimoni puhelinnumeron. Hän sai kuulla minusta ensimmäisen kerran lähes neljään kuukauteen.

     Abu Ghraibissa samassa tilassa oli noin 500 vankia. Ruokaa vankilassa ei annettu, vaan omaiset saivat tuoda sitä kerran kahdessa viikossa.

     Joitain vankeja vartijat kohtelivat julmasti, mutta minä pyrin olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Ennemminkin toimin sovittelijana kuin riitapukarina. Tutustuin lääkäreihin, insinööreihin, bisnesmiehiin, poliitikkoihin. Kaikilla oli oma tarinansa. Luin paljon ja aloin kirjoittaa runoja.

     Sisimmässäni toivoin, että hyvän käytöksen vuoksi tuomiotani lievennettäisiin. Niin myös kävi. Puolen vuoden jälkeen tuomioni muutettiin seitsemäksi vuodeksi vankeutta.

     Kerran meidät vangit kuulutettiin pihalle. Meille sanottiin, että meidät vietäisiin Bagdadin keskustaan eräälle aukiolle, jonka nimi on Suurten juhlien tori. Siellä meidän tulisi ylistää Saddamia, ja sen jälkeen olisimme vapaita.

     Ahtauduimme busseihin. Tiesin, että matka Abu Ghraibista Suurten juhlien torille kestäisi vajaan puoli tuntia. Mutta tunnin kuluttuakaan emme olleet vielä perillä. Meni toinen tunti, ja kolmas. Viimein viisi tuntia myöhemmin bussit palasivat Abu Ghraibiin. Sähköpamput olivat vastassa heti porteilla.

     Vangit, jotka eivät olleet päässeet mukaamme, nauroivat meille. Ryhmä kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita oli käynyt katsomassa Abu Ghraibin vankilaoloja, ja siksi "ylimääräiset" vangit oli lähetetty pois ja kidutushuoneet täytetty riisillä ja vihanneksilla.

     Saddamilla oli tapana armahtaa vankeja huhtikuun 28. päivänä syntymäpäivänsä kunniaksi. Niin tapahtui myös vuonna 1995.

     Sain rahalahjan avulla armahduksen ehdonalaiseen, vaikken ollut kärsinyt tuomiostani vielä kolmasosaakaan.

     Armahduksen saaneita ei vapautettu yhdellä kertaa, vaan vankilassa saattoi joutua olemaan vielä useamman viikon. Ainoastaan ne, jotka olivat sairaita, saattoivat päästä vapaaksi heti. Vartijat jakoivat sairauslomakkeita, joissa ei tietenkään kysytty mitään sairaudesta vaan rahasta. Minä maksoin, koska halusin ulos mahdollisimman nopeasti.

     Ehdonalaisessa vankeudessa minun piti ilmoittautua säännöllisesti poliisiasemalle ja elää nuhteetonta elämää. Avaat suusi vain hammaslääkärissä, oli määräys.

     Painajainen jatkui. Olin paniikissa, jos yksikään auto edes pysähtyi asuntomme kohdalla. Sukulaiset ja ystävät eivät halunneet olla kanssani missään tekemisissä. En kuitenkaan ollut heille vihainen – olisi voinut olla vaarallista näyttäytyä epäillyn kanssa.

     Olin jo vankilassa suunnitellut pakoa Irakista, mutten uskaltanut kertoa siitä edes vaimolleni. Elokuun 12. päivänä 1995, neljä kuukautta vapautumiseni jälkeen, ehdotin, että lähtisimme perheen voimin kyläilemään Pohjois-Irakissa asuvien sukulaistemme luo.

     Vasta perillä sanoin vaimolleni, että tämä tie johtaa vain yhteen suuntaan. Hän oli samaa mieltä.

     Pohjois-Irakissa on kristittyjen asuttamia ja hallitsemia alueita, ja siellä tunsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan, että perheeni oli turvassa. Mukanamme meillä oli vain rahaa ja vaimoni kultakoruja.

     Muutaman kuukauden kuluttua ylitimme rajan Turkkiin, jossa elimme vuoden ajan. Lapset eivät voineet käydä koulua, ja varsinkin Turkin maaseudulla meitä kristittyjä solvattiin pakanoiksi. Emme onnistuneet pääsemään virallisilla keinoilla Turkista Eurooppaan, joten hankin väärennetyt passit, joiden avulla lensimme Belgradiin, Jugoslaviaan.

     Heti lentokentällä kerroin perheeni kohtalosta. Viranomaiset tarkistivat, puhuinko totta, ja jo seuraavana päivänä saimme YK:n poliittisen pakolaisen statuksen.

     Pyysin, että pääsisimme Yhdysvaltoihin, jossa asuu paljon kaldealaiskristittyjä. Olosuhteet kuitenkin huononivat, Yhdysvaltojen suurlähetystö suljettiin, ja alueella syttyi sota. Sähköt ja vesi olivat poikki, kaupat kiinni. Minä ja perheeni olimme jälleen sekasorron keskellä, nyt vieraalla maalla.

     Sota kesti 77 päivää. Sen päätyttyä meille kerrottiin, että saamme pakolaispaikan Suomesta. Olin käynyt aikanaan työasioissa Saksassa, Itävallassa ja Englannissa, mutta Suomesta en tiennyt mitään. Emme olisi halunneet tänne, mutta halusimme pois sodan raunioista. Meille sanottiin, että seuraava mahdollisuus voi tulla vasta monen vuoden päästä.

     Lento Suomeen järjestyi reilun puolen vuoden kuluttua. Kun saavuimme Tampereen lentokentälle tammikuun 26. päivänä vuonna 2000, olimme olleet pakomatkalla lähes neljä ja puoli vuotta.

     Tampereelta muutimme pian Helsingin Jakomäkeen, sieltä Espooseen. Nyt olemme asuneet Kirstinharjussa kahdessa eri osoitteessa nelisen vuotta.

 

Irakin lippu kuolinkääreeksi


Amer on kertonut elämästään monta tuntia, mutta hänellä on aikaa – liikaakin.

     Tulevaisuuttaan hänen on vaikea nähdä, koska elämä nykyhetkessä tuntuu jatkuvalta taistelulta.

     Edes asuminen Yhdysvalloissa ei tunnu enää hyvältä ratkaisulta, sillä olosuhteet ovat muuttuneet vuodesta 2000. Lapset ovat jo päälle parikymppisiä. Tytär on naimisissa suomalaisen miehen kanssa ja työskentelee parturi-kampaajana. Myös poika opiskelee samaa alaa.

     "Sodassa ja vankilassa jouduin olemaan yksin, mutta vapaaehtoisesti en enää yksin lähde."

     Amer selailee pöydälle levittämiään papereita. Ensin käteen sattuu runo, jonka hän kirjoitti äidistään Abu Ghraibin vankilassa kuultuaan, että äiti oli kuollut. Toinen kertoo rohkeudesta. Amer jatkaa paperien selaamista.

     "Tässä."

     Ihminen joka jättää kotinsa, menettää arvokkuutensa. Arabiankielisen riimirunon otsikko on irakilainen sananlasku. Ja lyhennelmä runosta kuuluu näin:

 

Olen väsynyt pakolaisuuteen, menettänyt kasvoni oleskelulupaa hakiessani.

     Olen kahden joen maasta, ja se maa osasi olla hellä. Kerran ihmiset kaikkialta maailmasta söivät luonamme, ja heidän sormiensa jäljet ovat yhä tarjottimissamme.

     Mutta kun me tarvitsimme apua, he käänsivät selkänsä. Aika on kuin pyörä, se menee ylös mutta tulee myös alas – Jumala varmasti kostaa heille.

     Jos kohtaloni on kuolla Suomessa, niin laittakaa Irakin lippu kuolinkääreekseni.

     Muistakaa, muistakaa, muistakaa laskea kansalaisuuteni mukanani hautaan.

     Luvatkaa, luvatkaa, luvatkaa laskea kansalaisuuteni mukanani hautaan.

 

                                                    ***

 

Amerin ja hänen vaimonsa vuokrasopimus irtisanottiin marraskuun alussa 2008, ja he ovat joutuneet myymään huonekalunsa ja televisionsa maksaakseen vuokrarästejään. Amer matkusti kuukaudeksi Yhdysvaltoihin Detroitiin, jossa hän tapasi sukulaisiaan ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Tämän lehden mennessä painoon pariskunta oli vailla kotia.

 

LUE MYÖS SEURANTAJUTTU, JOKA LÖYTYY HENKILÖKUVA-HAKEMISTOSTA SEURAAVANA.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

VALTAA VÄKIVALLALLA

 

Baath-puolue, johon Saddam Husseinkin kuului, hallitsi Irakia neljä vuosikymmentä. Se syvensi maan etnisten ja uskonnollisten ryhmien ristiriitoja.

     Baath-puolue perustettiin Syyriassa 1940-luvulla, ja 1950-luvun alussa se alkoi järjestäytyä myös Irakissa. Maallisuutta ja sosialismia kannattaneen puolueen tavoitteina oli arabikansojen yhtenäisyys ja vapaus länsimaista. Saddam Hussein liittyi puolueeseen vuonna 1956.

     Vuonna 1968 baath kaappasi vallan Irakissa. Saddamin serkusta Ahmad Hasan al-Bakrista tuli maan presidentti, Saddamista varapresidentti. Baath-puolueen jäsenmäärä kasvoi, joskin suurin osa jäsenistä kuului puolueeseen vain siksi, että töiden saaminen oli muuten erittäin hankalaa.

     Puolue kiristi Irakissa shiiojen ja kurdien kontrollia. Maan öljyntuotanto kansallistettiin, ja 40 prosenttia öljytuotoista suunnattiin asevoimien kehittämiseen. Öljyn avulla Irak rakensi suhteita länteen.

     Vuonna 1979 Saddam nousi Irakin presidentiksi. Pian valintansa jälkeen Saddam keksi juonen, jonka mukaan puolueessa oli paljastunut hänen kaatamiseensa tähdännyt salaliitto. Tällä verukkeella Saddam puhdisti puolueesta kaikki hänen valtaansa uhanneet.

     Saddam rakensi ympärilleen diktatuurin, joka oli patriarkaalinen ja perustui sukulaissuhteisiin. Opposition kannattajat alkoivat paeta maasta.

     Vuonna 1980 Saddam hyökkäsi Iraniin. Irak sai tukea sekä länsivalloilta että Neuvostoliitolta, koska ne katsoivat Iranin mahdollisen voiton vaarantavan koko Lähi-idän tulevaisuuden.

     Irakin ja Iranin sota oli äärimmäisen julma, ja se tuli tunnetuksi suurista maataisteluistaan. Heinäkuussa 1982 alkoi Operaatio Ramadan, yksi suurimmista taisteluista toisen maailmansodan jälkeen. Iranin tarkoituksena oli vallata Irakin toiseksi suurin kaupunki Basra. Operaatio Ramadanin valtavissa ihmisaaltohyökkäyksissä oli mukana jopa alle kymmenvuotiaita lapsia miinoja polkemassa – muoviset paratiisin avaimet kaulassaan. Kaksi viikkoa kestäneessä hyökkäyksessä kuoli arviolta 100 000 ihmistä.

     Vuonna 1988 sota päättyi, ja Irak julistautui voittajaksi. Sodan vuoksi valtio oli kuitenkin pahasti velkaantunut. Vuonna 1990 se miehitti öljystään upporikkaan Kuwaitin, perusteenaan väite, jonka mukaan Kuwait kuului historiallisesti Irakiin.

     Irak asetettiin kansainväliseen taloussaartoon, ja seuraavan vuoden alussa Yhdysvaltain johtama kansainvälinen liittouma pakotti Irakin vetämään joukkonsa Kuwaitista. Saddam säilytti kuitenkin valtansa ja tukahdutti maan sisäiset kapinat väkivallalla ja vangitsemisilla.

     Abu Ghraibin vankila, joka sijaitsee samannimisessä kaupungissa Bagdadin länsipuolella, nousi maailmanmaineeseen kurjien asumisolosuhteiden, toisinajattelijoiden raa’an kidutuksen ja viikoittaisten teloitusten vuoksi. Abu Ghraib levittäytyy 160 jalkapallokentän kokoiselle maa-alalle, ja pahimmillaan siellä oli 50 000 vankia.

     Tammikuussa 2002 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush nimesi Irakin osaksi "pahan akselia", ja reilua vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen ja Britannian johtama liittouma hyökkäsi Irakiin. Saddam kukistui nopeasti, mutta pikasotaa seurannut kaaos jatkuu jo kuudetta vuotta. Liittoumaa vastaan taisteleva vastarintaliike koostuu monista ryhmistä, joista osa taistelee myös toisiaan ja Irakin nykyhallintoa vastaan.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

SYVIÄ JUOPIA

 

Irakissa on vuosikymmenten ajan kytenyt sekä etnisiä että uskonnollisia ristiriitoja. Ne riistäytyivät kaaokseksi sen jälkeen, kun Yhdysvallat aloitti Irakissa sodan vuonna 2003.

     Valtaosa vajaasta 30 miljoonasta irakilaisesta on etniseltä taustaltaan arabeja (noin 75 prosenttia) ja kurdeja (noin 20 prosenttia). Etnisen jaon lisäksi Irakia halkoo uskonnollinen rintamalinja: 97 prosenttia väestöstä on muslimeja, shiioja noin 60 ja sunneja noin 35 prosenttia.

     Jännitteitä ja kostohenkeä on luonut se, että sunnimuslimien eliitillä oli Saddamin aikana kaikki valta. Shiiat ja kurdit jäivät politiikasta syrjään.

     Irakissa on myös noin kolmen prosentin kristitty vähemmistö, josta suurin osa on kaldealais- ja assyrialaiskristittyjä. Valtaosa on paennut maasta nykyisen sodan aikana alkaneen vainon vuoksi.

 

Juttu on julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 1/2009.


Mitä Amerille kuuluu nyt? (Seurantajuttu edelliseen tammikuulta 2011)

Mitä kuuluu Maailman Kuvalehden tammikuun 2009 numerossa

esitellylle Irakista Suomeen paenneelle Amer Butros-Hannalle nyt?


Mitä kuuluu Maailman Kuvalehden tammikuun 2009 numerossa esitellylle Irakista Suomeen paenneelle Amer Butros-Hannalle nyt?


amer_butros_hanna.jpgMaailman kuvalehti kertoi kaksi vuotta sitten irakilaisesta Amer Butros-Hannasta, joka pakeni Saddam Husseinin kidutusta ja ajautui vuonna 2000 pakolaiseksi Suomeen.

      Jutun ilmestyessä tammikuussa 2009 Espoon kaupunki oli irtisanonut Amerin ja hänen vaimonsa asunnon, eikä Amerilla ole sen koommin ollut kotia. Mies on nukkunut ystävien sohvilla ja lattioilla, mikä on pahentanut hänen sairauksiaan.

      Vaimoaan Amer tapaa silloin tällöin. "Vartin verran voimme olla yhdessä, mutta sen jälkeen tilanne muuttuu stressaavaksi."

      Suomalaisia ystäviä Amer ei ole edelleenkään löytänyt, vaikka suomen kielen taito on selvästi kohentunut sitten viime tapaamisen. Irakilaisten kanssa hän ei suuremmin välitä seurustella.

      "Vaikeaa on tutustua, kun ei tässä iässä enää liiku paljon missään", 57-vuotias Amer sanoo. "Internet on paras ystäväni."

      Kuten kaksi vuotta sitten, Amer seuraa yhä tarkasti kotimaansa tapahtumia.

      "Tilanne on tällä hetkellä pahimmillaan... pahemmin se ei voisi olla."

      Ja kuten kaksi vuotta sitten, tärkeintä hänelle on, että hänen kahdella lapsellaan on elämä mallillaan. He ovat asuneet Suomessa jo pidempään kuin Irakissa.

      "Minun kohdaltani elämä on loppu", Amer sanoo, onneksi aavistuksen liioittelevaan sävyyn.

      Irakissa hän työskenteli muun muassa viestintäministeriössä. Hän tuntee oman arvonsa ja pitää siitä kiinni. Se ei aina helpota asioimista kaupungin ja viranomaisten kanssa.

      Viimeisin kärhämä syttyi, kun Amer pyysi asunto-ongelmansa ja heikentyneen terveytensä vuoksi tapaamista oman alueensa sosiaalityöntekijän kanssa – neljä kertaa, tuloksetta. Viidennellä kerralla Amer marssi toimistoon sillä seurauksella, että sosiaalityöntekijä tiuski, viskasi Amerille nipun lomakkeita täytettäväksi ja kiiruhti pois. Vuorossa ollut virkailija häpesi esimiehensä käytöstä ja pyysi Amerilta anteeksi.

Amer on jättänyt kirjallisen pyynnön asian selvittämiseksi.

      "Ei minua haittaa, ettei ole asuntoa eikä varaa lääkkeisiin", hän sanoo. "Mutta minä haluan, että minua kohdellaan kuin ihmistä."


[Sensuroitu]! (Seppo Räty 2009)

Seppo Räty muistetaan paitsi hurjista keihäskaaristaan, myös karskista

kielenkäytöstään. Lähdimme Tohmajärvelle katsomaan, millä tuulella

keihäslegenda nyt sattuu olemaan.


Seppo Räty muistetaan paitsi hurjista keihäskaaristaan, myös karskista kielenkäytöstään. Lähdimme Tohmajärvelle katsomaan, millä tuulella keihäslegenda nyt sattuu olemaan – ja yllätyimme.

 

r__ty.jpgTässä jutussa kiroillaan, mutta minkäs sille voi. Sellainenhan Seppo Räty on.

      Hän ärjyy, rehvastelee ja sanoo mitä ajattelee, muttei aina ajattele, mitä sanoo.

     – Keskelle korpea rakennetaan jalkakäytävä, perkele! Räty noituu tietä myötäilevää kevyenliikenteenväylää.

     – Kuinkahan moni tuossakaan todellisuudessa kulkee?

     Olemme ajaneet kolmisen kilometriä Tohmajärven keskustasta kaakkoon, Risteen kylään. Räty kääntää punaisen Mersun pakettiautonsa Vanhapihantielle ja pysäyttää tien sivuun.

     – Tässä on esp:t ja asb:t, mutta tämä jääpi tasaisella pihamaalla kiinni, perkele, Räty sadattelee sytyttäessään tupakkaansa ja laskeutuu autostaan ulos. Vajaat pari vuotta sitten tehty selkäleikkaus epäonnistui eikä hän pysty tavalliseen henkilöautoon vääntäytymään.

     Räty on luvannut esitellä meille Tohmajärveä. Samalla se on kierros keihäänheiton maailmanmestarin ja nykyisen tullivirkailijan menneisyyteen, sillä Räty, 47, on asunut täällä viisivuotiaasta lähtien.

 

Kivenheittoa ja pesäpalloa

 

Lapsuudenkoti oli tuossa kivenheiton päässä könöttävän, punaista maaliaan hilseilevän vajan takana, mutta se on jo aika päiviä sitten purettu.

     Räty etsii jalallaan oikeaa paikkaa... tässä main, siitä on 17,5 metriä vajan oveen, siis siniviiva.

     – Tästä me veljen kanssa lämittiin. Valkoinen Koho oli rannelaukauksissa hiton tarkka, mutta yksikin lämäri ja se katkesi.

     Veljekset työnsivät kiviä, viskoivat risuja ja hyppivät seivästä koivunlatvoista tehdyillä seipäillä. Sepon ennätys oli 11-vuotiaana jo 2,72 metriä.r__tykansi.jpg

     – Kerran se seiväs meni poikki juuri siinä herkullisimmalla hetkellä, mie tulin pää edellä maahan ja solisluu katkesi. Onneksi vasemmalta puolelta, ettei haitannut muuta tekemistä, Räty muistelee.

     Ja tuolla jalkakäytävän toisella puolella olevalla niityllä ei vielä 1970-luvulla kasvanut risukkoa, siinä pojat pelasivat jalkapalloa, pesäpalloa tai milloin mitäkin.

     Jatkamme kierrosta, Räty laskettelee kevyellä kaasulla kädet ristissä ratin päällä.

     – Joka hiton kylään pitää liikenteenjakajia rakentaa, perkele! hän ihmettelee.

 

Lunta ja jäätä


Viitisen kilometriä ja saavumme Tohmajärven asemalle, josta ei kylläkään enää kulje henkilöliikennettä. Kadunvarteen unohtuneen rakennuksen ikkunassa lukee edelleen baari, mutta se on ollut jo kauan tyhjillään, kuten kauppa ja huoltoasemakin. Syy on selvä: aseman ympärillä oleva saha ja styroksitehdas sekä tiilitehdas – Rädyn talvikausien työpaikka SM- ja Rooman MM-kullan aikaan – lopettivat kaikki 90-luvun taitteessa.

     Räty osoittaa entisen tiilitehtaan pihassa tönöttävää ruosteista vinoa valopylvästä: sen valossa hän treenasi, kun työvuoro iltakymmeneltä päättyi.

     – Otin pari kuumaa tiiltä uunista ja laitoin rukkaset väliin. Muutama heitto ja sitten vaihdoin taas lämpimät rukkaset.

     Nyt pihamaata käytetään tukkien varastona. Räty nojailee kuvaajan pyynnöstä tukkipinoon.

     – Tää on miulle luonnollista, että nojailee johonkin, Räty jutustelee.

Vielä voisi kokeilla vähän toisenlaista kuvaa. Kuvaaja utelee, millä tavoin Räty silloin on, jos ei nojaile?

     – No kädet taskussa, hän hörähtää.

     Jatkamme matkaa takaisin keskustaan päin. Reilun kilometrin jälkeen tien oikealla puolella näkyy punainen rakennus, MFG Components, Tohmajärven ainoa teollinen työnantaja. Heti sen jälkeen kaarramme tien sivuun. Tässä aukealla rekat lastasivat tukkeja, ja niiden vieressä Räty treenaili vielä sinäkin talvena, kun hän vuonna 1996 valmistautui ottamaan uransa kolmannen olympiamitalin Atlantasta.

     – Lumi ei haitannut, koska renkaanjäljet olivat painautuneet kovaksi jäiseksi pinnaksi. Muutama heitto, sitten se jää hajosi ja piti vaihtaa heittopaikkaa pari askelta.

 

Rooma ja Atlanta

 

Kiertely alkaa huikoa. Räty neuvoo ravintolaksi Marinkaa, se kun sattuu oikeastaan olemaan kunnan ainoa ravintola.

     Tohmajärven keskusta on yhden risteyksen ympärillä, ja se risteys on pienellä mäenkukkulalla. Kun katsoo eteensä, näkee kauas, ja kun kääntyy ympäri, upeita maisemia jatkuu taas silmänkantamattomiin.

     – Marinka, hautaustoimisto, terveyskeskus ja pari kauppaa, ei täällä oikein muuta ole, Räty kuvailee kuihtuvaa kotikuntaansa. Mutta siinäkin oli Rädylle liikaa.

     – Ennen mie asuin keskustassa, mutta pääsin onneksi pois.

     Nyt hän asuu kymmenen kilometrin päässä keskustasta, mutta sitä emme pääse näkemään, koti on ”pyhitetty julkisuudelta”.

     – Jos kaupunkiin joutuis perkele, niin hulluks tulis viikossa.

     Räty imaisee tupakkansa loppuun ja käymme sisään Marinkaan.

Narikan hattuhyllylle on unohtunut muutama lippalakki. Ravintolan tunnelma tuo mieleen Aki Kaurismäen elokuvat. Ihmisiä ei juuri ole, mutta paras lounasaika onkin jo ohitettu. Julisteet kertovat, että silloin tällöin Marinkassa käy musiikkivieraita.

     Räty istahtaa pöytään ja myöntää, ettei hän osaa suositella listalta mitään. Hän ei ole koskaan syönyt täällä.

     Räty on pukeutunut pusakkaan, joka on hieman eri sävyn sinistä kuin verkkarit, eikä riisu sitä sisälläkään. Rädyn raamit ovat karhumaiset, mutta olemukseltaan hän on osoittautunut päivän kuluessa leppoisaksi, ehkä myös aavistuksen surumieliseksi.

     Ääni on pehmeä ja katoaa ajoittain radiosta pulppuavaan musiikkiin – kirosanatkin ovat huomaamattomia kuin välimerkit. Ei uskoisi, että tuosta kurkusta on karjaistu keihäs pisimmillään 96,96 metrin päähän. Eikä tämä nyt muutenkaan sovi siihen kuvaan, millaisena Räty kansan mielissä muistetaan.

     – Kyllähän ne kaksi maailmanennätystä ovat siellä kärkipäässä, hän muistelee uransa mieleenpainuvimpia asioita. Hän välttelee katsomasta silmiin ja repii puhuessaan vasemman pikkusormensa ihoa.

     – Ja tietysti Rooma ja Atlanta. Roomassa huomasi, että sitähän pärjää. Atlantassa terveystilanne oli huonompi kuin koskaan, ja se piti henkisellä puolella tehdä se kilpailu. Ja se melkein onnistui.

     Niin, melkein. Räty otti olympiapronssia.

     – Monet luulee, että kismittää, kun olympiavoitto jäi saamatta, mutta ei se kismitä. Jos sie pitkään jotakin hommaa teet ja teet sen hyvin, niin sitä mie arvostan. Yhden mitalin voi voittaa arvokisoissa ihan puolivahingossakin.

 

Totta ja tarua

 

Räty puhuu hitaasti. Välillä hän pitää pitkiäkin taukoja, mutta päästessään vauhtiin juttua tulee tasaisen varmasti. Paljon enemmän kuin ne parin sanan tokaisut, jotka hänestä jäivät elämään, kun ura reilut kymmenen vuotta sitten lukuisten loukkaantumisten jälkeen päättyi.

     Kaikkea nimiinsä laitettua Räty ei myönnä sanoneensa, ja jotkut lentävistä lauseista on hänen mukaansa irrotettu asiayhteydestään. Mutta ei hän kiellä, etteikö nettiä kiertävissä sitaattikokoelmissa perääkin olisi.

     – Pikku kisoissa kun joku tuli kysymään kommenttia, niin nehän tuli heitettyä lähinnä huumoripohjalta. Mutta arvokilpailuissa tilanne oli toinen... En mie sitä ollut itse ajatellut, mutta yksi entinen urheilija sen suomeksi sanoi, että suorituksen jälkeen sitä on niin keskittyneessä tilassa, että on tavallaan sellaisessa jälkihypnoosissa. Saattaa olla, että kun joku kysyy jotakin, niin sie et edes kuule kaikkea, Seppo pohtii.

     Kun seuraavaa kysymystä ei heti tule, hän jatkaa kertomista:

     – Tuliko se nyt Olympiakomitean vai Urheiluliiton puolelta se ehdotus, että olisi opeteltu vakiovastaukset toimittajien kysymyksiin. Ei saatana! Jos kisan aikana menee jalka poikki, niin turha sitä on kierrellä, että voi kun vähän harmittaa että sattui menemään jalka poikki kesken kisan. Jos se vituttaa niin kyllä se vituttaa!

 

Vammoja ja valmennusta

 

Käydäänpäs vielä vähän kyläilemässä. Matkaa Akkalan kylään ei ole kuin korkeintaan viisi kilometriä. Kun tänne Pohjois-Karjalan perukoille kerran on päästy, kaikki tuntuu olevan lähellä.

     Oona Sormunen on vastassa pihalla sponsoreiden logoilla tällätty verryttelypuku päällään. Tässä pihassa Räty on tuttu näky, hän on valmentanut Sormusta kohta seitsemän vuotta.

     – Nyt kun lukio on ohi, tarkoitus on panostaa urheiluun täysillä, 19-vuotias abiturientti kertoo.

     Hän on ehtinyt urallaan jo neljä kertaa SM-mitaleille nuorten sarjoissa, ja jos kesä sujuu hyvin, syksyllä saattaisi olla edessä matka Berliinin MM-kilpailuihin.

     – Seppo on läsnäoleva valmentaja. Ihan sama mitä harjoituksia tehdään, niin se on paikalla katsomassa.

     Räty tunnetaan aktiivisena vaikuttajana Tohmajärven urheilijoissa, ja pitkälti hänen ansiotaan on, että kesäkuun alussa mitellään taas kaksiosainen Itä-Suomen Keihäscup.

     – Tarkoitus on, että saadaan tänne Itä-Suomeen kerrankin kunnolliset keihäskilpailut. Samalla jaetaan pienet harjoittelustipendit kolmelle naiselle ja kolmelle miehelle, jotka ovat todella tässä lajissa mukana.

     Muuten Räty ei liiemmin viitsi urheilua seurata, korkeintaan televisiosta ja ilman ääntä, koska ”ei kehtoo kuunnella sitä jonninjoutavaa höpötystä”.

     – Kyllä mie joskus katon formuloita, kerrankin heräsin sohvalta siihen kun se hullu huusi kun autot tuli maaliin. Ja mitkäs kisat ne oli viime kesänä.... silloin tuli naisten keihästä katsottua mutta ei juuri muuta.

     Ja miesten keihäänheitto, se on Rädyn mielestä nykyään häpeäksi koko lajille.

     – Miun aikana siellä oli viidestä kymmeneen äijää kaikki tasaväkisiä, nykyään kaksi tai kolme. Siellä on jo vuosia ollut avoimet markkinat, hän tokaisee.

     Mutta niille markkinoille Rädyllä ei ole enää mitään asiaa. Selkä on niin kipeä, että hän on ollut toista vuotta sairaslomalla Niiralan raja-aseman tullivirkailijan työstään. Keihästä Räty ei pysty viskomaan kuin kokeilumielessä, ja edellisestä kerrastakin on jo kolme tai neljä vuotta.

     Mutta kolhiutuneenkin kuoren alla ruuti on edelleen kuivaa. 

     – Kahden tunnin varoitusajalla mie lupaan heittää ilman vauhtia viiskyt metriä, Räty uhoaa omaan lakoniseen tyyliinsä.

     Se kaksi tuntia menee siihen, että särkylääkkeet alkavat vaikuttaa.

 

 ––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Seppo on puhunut

 

"Saksa on paska maa." – Kommenti Rädyn pudottua MM-finaalista Stuttgartissa 1993.

"Eiku rytkyjä." – Vastaus lentokentällä kysymykseen "Onko laukku täynnä kisamieltä?" ennen Atlantan olympialaisia 1996.

"Tempaise niin että kusi lentää." – Räty kannusti Heli Rantasta ennen keihäsfinaalia Atlantassa 1996. Rantanen voitti kultaa.

"Ei mitään. Kun se raukka ei osaa suomea." – Vastaus kysymykseen, mitä Räty jutteli Zeleznyn kanssa kentällä.

"Ensin mie ainakin menen syömään." – Kommentoi tulevaisuuden suunnitelmiaan heti Rooman MM-kullan jälkeen 1987.

"Saakohän tällä sixpackin?" – Toteamus viiden euron juhlarahasta julkistamistilaisuuden virallisen osuuden päättyessä.

"Caterpillar." – Toimittaja pyysi sanomaan jotain painavaa.

 

Juttu on julkaistu Veikkauksen X-asiakaslehdessä 2/2009


Kameleontti (Marzi Nyman 2007)

Kahden viikon kuluttua Marzi Nyman debytoi jazz-urkurina.

28-vuotias kitaravirtuoosi on musiikkimaailman kameleontti

ja maaninen musiikin moniottelija.


Kahden viikon kuluttua Marzi Nyman debytoi jazz-urkurina. 28-vuotias kitaravirtuoosi on musiikkimaailman kameleontti ja maaninen musiikin moniottelija.


marzi.jpgPAHUS! Fender Stratocaster -kitaran viitoskieli räpsähtää poikki ennen kuin avauskappaletta on päästy edes puoleenväliin.

     Marzi Nymanilta ei kuitenkaan mene sormi suuhun. "Valtakunnan kompiksikin" nimitetyt rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen säestävät maestron ohjelmallista kielenvaihtoa.

     "Tässä onkin oiva hetki seurata ammattilaista työssään. Kylmän rauhallisesti hän pyöräyttää pari kertaa, pikku hiljaa kieli kiristyy… jotkut kutsuvat tätä dramaturgiseksi kuopaksi, mutta ne ovat erikoisalaani", Marzi vitsailee.

     Todellisuudessa notkahduksesta ei ole tietoakaan, vaan Marzi kääntää tilanteen hauskaksi shownumeroksi. Tunnelma lohjalaisen Ravintola Lohen jazziltamassa on välitön.

     Soitto jatkuu. Marzi ei päästä vastavaihdettua kieltä saati kitaraansa vähällä. Hänen esiintymisensä on valtavan intensiivistä, koko vartalo vääntelee ja syöksähtelee soolon mukana. Jo toisen kappaleen aikana Marzin kasvot ovat niin hikiset, etteivät silmälasit tahdo pysyä päässä.


MARZISTA on moneksi. Mediassa häntä on nimitetty muun muassa kitaravirtuoosiksi ja julkkiskitaristiksi, ja totta onkin, että suuri yleisö tuntee hänet Joonas Hytönen Show'sta.

     Mutta on Marzi muutakin kuin kitaristi. Lavalla hän on usein musiikin stand up -koomikko, ja viimeistään keväällä 2006 ilmestynyt soololevy Marzi osoitti, että hän on myös taitava laulaja, säveltäjä ja kosketinsoittaja. Levy on huima montaasi jazzia, kansanmusiikkia, progea ja rehtiä pop-rokkia. Elokuun lopulla Marzi debytoi jazzurkurina Suomenlinnan kirkossa, osana Viapori Jazz -festivaalia.

     Musiikkimaailman kameleontti lienee kuvallisempi ilmaisu määritelmälle monipuolinen muusikko. Musiikkinero on samaa sarjaa sähkökitaran ihmelapsen kanssa.

     Ja vaikka Marzin kyky käsitellä instrumenttiaan on ihmeellistä, lapsi hän ei enää ole vaan 28-vuotias ja 192 senttiä pitkä miehenköriläs, jonka bassoääni kulkee pari oktaavia poikalasta matalammalla. Ja silloin kun Marzi vielä oli lohjalainen pikkupoika, hän ei soittanut kitaraa vaan pianoa.

     Itsekin musiikkia harrastaneet vanhemmat laittoivat seitsemänvuotiaan Markus-poikansa, kolmesta veljeksestä keskimmäisen, pianotunneille Länsi-Uudenmaan musiikkiopistoon.

     "Mun opettajana oli Edward Kochanski, ja aina kun se huomasi että mulla alkoi käpy palaa, me alettiin soittaa jazzbiisejä ja improvisoitiin niiden kanssa", Marzi kertoo istuessamme töölöläisessä ravintola Mamma Rosassa.

     Lounastapaamista piti siirtää kahdella tunnilla, koska sovittuun kellonlyömään Marzi istui vielä junassa Tampereen tietämillä. Edellisiltana hänellä oli keikka pianisti Iiro Rantalan New Trion kanssa Mustasaaressa, toissapäivänä Torniossa.

     Nyt, junamatkan jälkeen ja hellepäivän helpotukseksi Marzille maistuu Chateaubriand, kyytipoikanaan puoli litraa kylmää olutta.


MARZI alkoi soittaa kitaraa ala-asteen lopulla. Alkusoinnun antoi perhetutun esittämä Joulumaa.

     "Mä olin ihan banaaneina, että joku osaa laulaa ja soittaa skebaa samaan aikaan."

     Isä opetti pojalleen kotona olleella Landolalla perussoinnut, minkä jälkeen harrastus jatkui omatoimisesti levyjen, videoiden ja kitaralehtien parissa.

     Marzin setä soitti Purnys-nimisessä rockbändissä ja pyysi Marzia mukaan keikalle lohjalaiseen ravintola Road Houseen. Esiintyminen oli suuri elämys, ja takahuoneessa 14-vuotias nuorimies pääsi kuulemaan miesten juttuja.

     Kavereiden kanssa Marzi teki samaa kuin muutkin nuoret Lohjalla: pyöräili kuuden kilometrin matkan Anttilaan pelaamaan rahapelejä ja saman matkan takaisin. Musiikkiharrastus pysyi pitkälti perheen piirissä, kunnes Marzi meni rippikouluun yhdessä lapsuudenystävänsä Matias Taivaisen kanssa (taiteilijanimeltään M. Heavenly). Eräs isosista houkutteli pojat Tapiolan lukion musiikkilinjalle.

     "Se sanoi, että teidän on pakko tulla, että siellä on sellainen pieni veijari, sellainen aivan sairaan hyvä pianisti", Marzi muistelee.

     Vuonna 1995 Marzi ja Matias aloittivat Tapiolan lukion ja "pieni veijari" paljastui vuotta vanhemmaksi pianisti Lenni-Kalle Taipaleeksi.

 

HYVIN nopeasti Marzi pääsi soittamaan "vanhempien kanssa", ja vaikka lohjalainen pitkätukka oli paljon äänessä ja esillä, nokkava hän ei ollut tippaakaan. Eräs lukiotuttu muistelee, että Marzin vilpitöntä asennoitumista kaikkeen puuhailuunsa oli ilo seurata.

     Marzi oli myös tunnollinen koululainen, joskin armoton sählääjä. Kun musiikkiluokat matkustivat kahdeksi viikoksi Englantiin esittämään Offenbachin operettia La Belle Hélèna, Marzin vanhemmat pyysivät erästä samalla luokalla olevaa tyttöä huolehtimaan Marzin rahoista ja sateenvarjosta matkan ajan.

     Noihin aikoihin Marzi osallistui ensimmäisen kerran Oriveden musiikkileirille – lyömäsoittajana, kitaralla tai pianolla kun ei orkesterileirille pääse.

     "Väritin lyömäsoitinhistoriaani hakemuksessa vähän ansiokkaammaksi", Marzi kertoo. "Kun tulin siihen harjoitussaliin, missä ne tyypit kokosi soittimiaan, niin jo viiden minuutin kuluttua mä nauroin ihan kaksin kerroin niiden jutuille. Se oli tosi oikea valinta mennä sinne."

     Orivedellä Marzi tutustui muun muassa viulisti Pekka Kuusistoon ja Kwan-yhtyeestä tunnettuun lyömäsoittaja Tatu ”Tatu ja Eeka” Fercheniin, joiden kanssa hän perusti yhtyeen Hemma Beast.

     Noista päivistä lähtien Marzin muusikonura on ollut nousujohteinen ja vauhdikas. Kerran tuli niin kiire, että hän matkasi keikalta Kotkan Meripäiviltä kotiin Helsinkiin hakemaan tavaroita ja sieltä suoraan keikalle Orivedelle – koko matkan taksilla.

     Vuonna 1997 Marzi aloitti Tapiolan lukion yhteydessä toimivassa Pop- ja jazz-opisto Ebelissä opettajanaan Jarmo Saari, ja vuotta myöhemmin, jo ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan, Sibelius-Akatemian jazzosastolla Raoul Björkenheimin oppilaana.

     Kaiken kansan tietoisuuteen Marzi nousi, kun Joonas Hytönen show'n tuottaja kaipaili Lenni-Kalle Taipale trion rinnalle kitaristia.

     "Mä olin ihan banaaneina, kun Leka soitti ja pyysi mukaan. Ei se haitannut, että oli joka viikko teeveessä, silloin sitä oli vielä sopivasti nuori ja sopivasti pihalla", Marzi kertoo.

     Ravintola Mamma Rosassa on arki-iltapäivänä rauhallista, ja puhe kuuluu hyvin viereisiin pöytiin. Marzi ehdottaa uuden lainsäädännön vaatimaa käyntiä terassilla.

     "Ikävä puhua omista asioista tuolla, kun on niin hiljaista että kaikki kuulee", Marzi sanoo, kun pääsemme ravintolan ulkopuolelle.

 

TAANNOIN eräs naistenlehti teki Marzista jutun vakiopalstalleen. Kun lehti ilmestyi, Marzin kuvan viereen oli jäänyt vahingossa edellisnumerosta nuoren naisjulkkiksen vastaukset. Jutun mukaan Marzi oli tullut juuri rullaluistelemasta ja kaipasi nyt eniten jalkahierontaa. Lehdestä soitettiin hätääntyneenä Marzille, mutta hän ei vaatinut edes oikaisua.

     "Vastauksethan olivat törkeen hauskoja."

     Oletko miettinyt julkisuuskuvaasi?

     "Kyllä varsinkin silloin kun olin paljon televisiossa, tuli mietittyä myös sitä, mitä muut ihmiset ajattelee. Mutta musiikki on kuitenkin tärkeintä ja se, että kohtaa ihmisiä sellaisella rehellisellä tasolla – kaikki brändäys ja stailaaminen ja laskelmointi kuulostaa hiukka koomiselta, etenkin Suomen kokoisessa maassa."

     Oletko koskaan pelännyt, että Seuran sijaan löytäisit naamasi Seiska-lehden kannesta?

     "En mä ole sellainen julkkis, että mun asiat muita kiinnostais, ja se on ihan hyvä tilanne. Kyllä mä saan rauhassa toilailla jos toilailuttaa."

     Oletko koskaan laskelmoinut, mikä olisi urallesi kannattavaa?

     "No jos sellaiseen on joskus sortunut, niin se on mennyt yleensä aika perseelleen. Mä luotan jonkinlaiseen johdatukseen, koska jos päättää tähdätä johonkin, niin samalla sulkee pois monta random-tekijää, ja nehän on kuitenkin elämässä parasta. Kun seuraa sydämen ääntä, niin yleensä löytää itsensä paljon upeammista paikoista kuin ikinä on osannut haaveillakaan."

 

MARZI on listannut kotisivuilleen ne lähes viisikymmentä yhtyettä ja orkesteria, joissa hän on soittanut. Niiden luettelemiseen ei tämän lehden palstatila riitä, joten kertokoon Marzi itse, mitkä hetket ovat olleet ikimuistoisimpia hänen kymmenvuotisella urallaan.

     "Niitä on tosi paljon…" Marzi aloittaa. Tehtävä ei ole helppo.

     "Kun kuulin ensimmäiset orkesteribiisini soitettuna, niin silloin en kyllä meinannut pysyä housuissani. Tietysti on myös pakko mainita Anna-Mari Kähärän orkesteri ja UMO Jazz Orkesterin Zappa-jutut. Nylon Beat oli ensimmäinen bändi, jonka kanssa rundasin koko Suomen, isoista festareista pikku baareihin, ja siinä kyllä tajusi, mitä se kiertäminen on. Ja myös Apulanta on ollut tosi tärkeä, ja sitten Hemma Beast, sellainen hönöilybändi, jonka kanssa on ollut monta oivallusta siitä, miten yleisön ja esiintyjän välinen suhde toimii – ja miten ennen kaikkea ei", Marzi sanoo viimeisiä sanojaan vääntäen.

     "Mutta tietysti oma musan tekeminen tuntuu aina niin henkilökohtaiselta ja rakkaalta, että sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun", Marzi hymyilee. "Kyllä niitä merkittäviä hetkiä on tosi paljon, ja thank Lord, niitä tulee koko ajan lisää."

     Keikkailun lisäksi Marzi säveltää parasta aikaa kappaleita tulevalle levylleen, jonka äänitys alkaa syksyllä, ja työskentelee jo toistamiseen Ariel & the Supremos -yhtyeen tuottajana. Hän on myös toiminut muusikkona teatteriesityksissä ja muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen Keisarikunta-elokuvan musiikin sovittajana ja kapellimestarina.

     Vuonna 2003 hänet palkittiin Pori Jazzien Vuoden Taiteilijana, ja viime vuonna hän sai ensilevystään 20 000 euron Teosto-palkinnon.

 

MONI muusikko olisi tyytyväinen, jos ansioluettelo olisi edes uran päättyessä yhtä pitkä kuin Marzilla nyt 28-vuotiaana.

     Taidot tuntuvat riittävän melkeinpä mihin vain, ja hän myös kokeilee siipiään siellä sun täällä. Juuri tähän jotkut sivusta seuraajat perustavat kritiikkinsä: Marzi on kitaran kymmenottelija, mutta jos hän malttaisi keskittyä yhteen lajiin, hänellä olisi mahdollisuudet mestaruuteen.

     Miksi lähdet mukaan niin moneen projektiin?

     "Kun joku soittaa, että nyt olis näin kiva porukka ja näin mahtavaa musaa, niin mun on tosi vaikea kieltäytyä", Marzi myöntää. "Kyllä sitä sitten aina ensin yrittää, että jos ottais lennon tuonne ja menis helikopterilla loput ja sitten vielä taksille kuten silloin Orivedelle, niin ehtiskö sitten perille."

     Oletko miettinyt lopettavasi sinkoilun ja keskittyväsi johonkin tiettyyn juttuun?

     "Totta kai se olis nastaa…" hän aloittaa. "Jack of All Trades, Ace of None, niinhän sitä sanotaan ja se on aika kuvaavaa. Ei kukaan pysty tekemään monta asiaa sairaan hyvin."

     "Kyllä mä ihailen sellaisia tyyppejä, joilla on selkeä käsitys siitä, miten ne toimii. Tavallaan se liittyy myös itsensä hyväksymiseen eli siihen, että minä olen tällainen ja minulla on nämä vahvat puolet mutta toisaalta minussa taas ei ole näitä puolia. Ehkä tässä sinkoilussa on vähän syvällisemminkin kysymys siitä, että lykkää sitä lopullista peiliin katsomisen päivämäärää."

     "Mutta en mä luule, että siitä hirveästi haittaa on, että haluaa tehdä paljon erilaisia asioita. Se on nastaa kun saa turoilla, ja omat näkökulmat laajenee ihan törkeesti, kun tekee hommia täysin erilaisten tyyppien kanssa."

     Missä haluaisit itsesi 10 vuoden kuluttua nähdä?

     "Puolet itsestä toivoo, että ois kymmenen vuoden päästä edes semmosessa maanisessa rauhassa, ja puolet uskoo, että tää jatkuva kaaos, mitä käytännön elämä on, ei tule ikinä loppumaan."

     Eli jaksaisit vielä viisikymppisenäkin kiertää keikoilla?

     "Jos on hyvä bändi, niin ilman muuta. Tietysti sitä haluaa perheen ja onhan se keikkaelämä silloin raskasta, mutta kyllä sellaisesta musiikkiuran ja perheen yhteensovittamisesta on olemassa myös äärimmäisen toimivia esimerkkejä."

 

MARZI sanoo nauttivansa soittamisesta – aina. Ja yhteissoitto on kaiken perusta.

     "Siinä paljastaa toisille jotenkin syvällä tasolla itsestään jotain, ja kun toiset sen hyväksyvät, niin sen jälkeen niiden kanssa on jotenkin turvallista olla. Siinä on jotain maagista… no, tää nyt kuulostaa hiukan sekavalta, ei se mitään metafysiikkaa koko ajan ole, mutta jotain sellaista siinä on."

     Lounas on syöty, kahvitkin juotu. Marzi lähtee kävelemään rantasandaaleissaan kohti kotia muutaman korttelin päähän Mannerheimintielle. Illalla hänen täytyy vielä kirjoittaa sovituksia kitaristi Kurt Rosenwinkelille, joka esiintyy Pori Jazzeissa yhdessä Jukka Eskola All Stars Bandin kanssa. Ylihuomenna hän soittaa Iiro Rantala New Triossa Imatra Big Band festivaalilla, sitten Sysmän Suvisoitossa yhdessä vibrafonisti Arttu Takalon kanssa.

     Lomaa hän on pitänyt tänä vuonna kaksi viikkoa.

     "Kyllä se, että saa tehdä musaa, on suuri etuoikeus ja siunaus. Välillä tuntuu, ettei sitä ansaitse, että ei ole sen arvoinen…" Marzi sanoo sanojaan hidastellen. "Mutta välillä taas tuntuu, että on", hän päättää lauseensa naurunremakkaan.

 

Juttu on julkaistu Seura-lehdessä 32/2007.


Pyrkimättä paras (Anne Brunila 2014)

Anne Brunilan ura on komea, mutta kaikkea muuta kuin suunniteltu.

Vientiä, pyyntöjä ja houkutteluja on riittänyt, ja niiden lomaan on pitänyt

sovittaa myös yksityiselämä, jonka käänteet eivät ole olleet aina helliä.


Anne Brunilan ura on komea, mutta kaikkea muuta kuin suunniteltu.

Vientiä, pyyntöjä ja houkutteluja on riittänyt, ja niiden lomaan on pitänyt sovittaa myös yksityiselämä, jonka käänteet eivät ole olleet
aina helliä.

 

Ansioluetteloa arvioiden Anne Brunilan, 56, urasuunnittelu on mennyt nappiin: assistentti ja yliopisto-opettaja, tutkija, toimistopäällikkö, neuvonantaja, yli-, toimitus- ja yritysjohtaja. Lisäksi merkittäviä hallituspaikkoja ja uran huipennuksena Professor of Practise -pesti Hanken Svenska Handelshögskolanissa, jossa Brunilan tehtävänä on rikastaa työkokemuksensa ja yhteiskuntasuhteidensa avulla teoreettispainotteisia yliopisto-opintoja.

      Mutta arvio on väärä. Mitään suunnitelmaa ei nimittäin ole ollut.

      – Nämä ovat olleet hyvin yllättäviä käänteitä itsellekin, Anne Brunila vakuuttaa.

      – En olisi koskaan pystynyt arvaamaan, millaisiin tehtäviin olen päässyt, saati osannut hakeutua sellaisiin.

      Brunila kertoo hakeneensa oma-aloitteisesti tasan yhtä työpaikkaa.

      – Mutta siihen en tullut valituksi, hän naurahtaa.

      Perusta Brunilan yllätyksiä täynnä olevalle uralle valettiin aivan tavallisessa palkansaajaperheessä Kankaanpäässä. Ylioppilaslakin jälkeen vanhemmat antoivat lasten urasuunnitelmille vapaat kädet.

      – Meillä kotona arvostettiin koulutusta, eikä minulla ollut mielessäni muita vaihtoehtoja kuin yliopisto. Mutta kysymys oli, mitä alkaisin opiskella. Mua kiinnosti niin hirveän monet asiat.

 

Väitöskirja vauhdilla

 

Brunila aloitti filosofialla, matematiikalla ja kansantaloustieteellä Jyväskylän yliopistossa. Vuoden jälkeen hän muutti Helsinkiin.

      – Monet hyvät ystäväni pääsivät opiskelemaan Helsinkiin ja sanoivat, että tule sinäkin sinne. Katsoin, että kauppakorkeakoulun pääsykokeissa kysytään pitkälti sellaisia asioita, joita olin jo Jyväskylässä lukenut, joten minun ei tarvinnut kauheasti tuhlata kesääni pääsykoekirjojen kanssa, Brunila muistelee käytännönläheistä opintosuunnitteluaan.

      Brunilaa houkutti tutkijantyö, erityisesti soveltavan tutkimuksen parissa. Tie vei Kauppakorkeakoulun opettajasta ja assistentista Työväen taloudelliseen tutkimuslaitokseen ja Suomen Pankkiin kansantalouden osastolle.

      – Siellä esimieheni sanoi jossain vaiheessa, että "kuule Anne, sä et ole ikuisesti nuori, joten jos aiot tehdä väitöskirjan, tee se nyt".

      Vuonna 1997 Brunila väitteli finanssipolitiikan vaikutuksesta talouden suhdannevaihteluihin eli verotuksen, julkisen velan ja julkisen kulutuksen vaikutuksesta talouteen EU-maissa. Väitöskirja syntyi alle vuodessa.

      – Tutkimustyö antaa hyvän pohjan mihin tahansa työtehtävään. Siinä oppii näkemään isojen ja pienten asioiden välisiä vuorovaikutussuhteita, hakemaan ja analysoimaan informaatiota sekä hahmottamaan kokonaisuuksia.

 

Raskas taakka

 

Jos työuran käänteet ovat ennakoimattomia, oman elämän käsikirjoittaminen on vielä vaikeampaa – vaikka sitä kuinka haluaisi. Myös sen Anne Brunila on saanut kokea kovimman kautta.

      Kukaan ei saa raskaampaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, oli äidin elämänohje. Syksyllä 1984 käytiin kuitenkin äärirajoilla. Vain kuukauden iässä Brunilan poika sairastui aivokuumeeseen. Ennuste oli huono, mutta kuukauden teho-hoidon ansiosta poika palasi kotiin – elossa, mutta vammautuneena. Kolme vuotta myöhemmin vakava onnettomuus jätti Brunilan leskeksi. Avioliitto 2000-luvulla päättyi eroon.

      Näistä yksityisimmistä asioistaan hän on puhunut julkisuudessa vain pari kertaa. Toissavuonna Kodin Kuvalehti pääsi vierailemaan biodynaamista maanviljelyä harrastavassa Myllylähde-yhteisössä, jossa Brunilan poika nykyään asuu.

      – Suostuin siihen, koska toimittaja onnistui perustelemaan minulle niin hyvin, että se juttu antaisi positiivista voimaa muille vaikeita elämäntilanteita läpikäyneille.

      Vastoinkäymiset ovat pakottaneet hyväksymään, että mennyttä ei voi muuttaa. Mutta tämän päivän ja tulevaisuuden voi. Brunila on halunnut tarjota pojalleen niin hyvän elämän kuin mahdollista.

      Kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF tarjosi vuosituhannen vaihteessa ekonomistin paikkaa Washingtoniin, Brunila kieltäytyi. Yhdysvalloista ei olisi ollut mahdollista käydä lapsen luona Suomessa viikonloppuisin. Euroopasta sen sijaan oli, ja niinpä Brunilalla oli hetkeä myöhemmin allekirjoituksia vaille valmis työsopimus OECD:lle Pariisiin. Juuri silloin tarjoutui paikka neuvonantajana Euroopan komissiossa.

      – EU-politiikka kiinnosti, mutta sekin vaikutti päätökseen, että Brysselissä lentokentälle on vain puolen tunnin matka, Pariisissa aikaa menee kaksi tuntia.

      EU-tehtävistä ura eteni valtiovarainministeriöön apulaisosastopäälliköksi ja ylijohtajaksi.

 

Suunnitelmat uusiksi

 

Brunilan keskuspankkitausta, kokemus Suomen pankkikriisistä, valtion velkakriisistä ja rahoitusmarkkinoiden analysoinnista oli pantu merkille. Vuonna 2003 Brunilaa pyydettiin Sampo-pankin hallitukseen.

      Työskenneltyään nelisen vuotta ministeriössä Brunila siirtyi Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajaksi ja taas vajaan neljän vuoden kuluttua, vuonna 2009, Fortumiin johtajaksi alueenaan konsernin yhteiskuntasuhteet ja strategia. Samana vuonna hänet pyydettiin Koneen hallitukseen.

      Kun Brunila huhtikuussa 2013 irtisanoutui Fortumilta, hän kertoi toimittajille salamyhkäisesti haluavansa tehdä asioita, jotka ”vaikuttavat ihmisten elämään suoraan”.

      Tällä kertaa hänellä tosiaan oli suunnitelmia: Brunila meni mukaan Uusi lastensairaala 2017 -tukiyhdistykseen ja Suomen Aivosäätiöön. Lisäksi Brunila halusi aikaa kirjan kirjoittamiselle.

      – Tällä hetkellä koossa on parisataa sivua. Se perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta se ei kerro minusta vaan elämästä ja valinnoista… ja on siinä vähän rakkauttakin, Brunila valottaa.

      Kun kirja joskus valmistuu, Brunila haluaa antaa sen tietyille läheisille ihmisilleen. Kirja epäilemättä kiinnostaisi kustantajiakin, mutta se asia ei ole ainakaan vielä ajankohtainen.

      – Kustannussopimuksessa olisi deadline, ja silloin kirjasta tulisi minulle riippakivi. Nyt kirjoittaminen on minulle vain hauskaa, teen sitä kesällä, joululomalla, pääsiäisenä!

      Mutta eipä elämä taaskaan edennyt suunnitelmien mukaan. Vähän Fortumilta eroamisen jälkeen Brunilaa pyydettiin Sanoman ja Stora Enson hallituksiin, sitten tarjottiin professuuria.

      – Kaikki nämä uudet tehtävät olivat niin kiinnostavia, että ajattelin, että omat suunnitelmani ehtii toteuttaa sitten myöhemmin.

 

Katse lähelle ja kauas

 

Menestyksekäs työskentely kansainvälisen pörssiyrityksen hallituksessa ja valiokunnissa vaatii paitsi yrityksen omaan laajaan dokumentaatioon perehtymistä, myös kansainvälisen yrityskentän ja markkinoiden sekä eri maiden ja maanosien politiikan, kulttuurin ja lainsäädännön tuntemusta. Lisäksi pitäisi olla valistuneita näkemyksiä siitä, millainen maailma  kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä on.

      – Kuten sanoin, olen monesta asiasta kiinnostunut, ja tämä antaa mahdollisuuden monipuolisiin tehtäviin.

      Selkeimmän eron eri yhtiöiden hallitustyöskentelyyn luo se, ettei maailma ei ole yhtä tasainen kaikilla toimialoilla.

      Stora Enso ja Sanoma edustavat toimialoja, joilla teollisuuden rakennemuutos ja digitalisaatio ovat horjuttaneet perinteisiä markkinoita. Hallituksen ja toimivan johdon on pidettävä yritys elinvoimaisena ja investoitava rohkeasti uusille alueille. Sitä vastoin Koneen ja Sammon osalta ei markkinoilla ole tapahtunut teknologian ja ihmisten kulutuskäyttäytymisen muutoksista johtuvaa isoa murrosta kuten media-alalla ja paperiteollisuudessa.

      Neljän suuren pörssiyrityksen lisäksi Brunila istuu myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n, Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA:n ja Aalto-korkeakoulusäätiön hallituksissa sekä johtaa puhetta Kansainvälisen kauppakamarin Suomen osastossa.

      Nämä kaikki olivat epäilemättä perusteita sille, että Talouselämä on jo kahdesti nimennyt Anne Brunilan Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Myös tämän huomionosoituksen suhteen Brunila on vaatimaton.

      – Minulle itselleni valinta oli lähinnä hämmentävää, koska en koe olevani mitenkään erityisen vaikutusvaltainen. Ja lisäksi mä itse asiassa inhoan koko sanaa "naisjohtaja". Mikä se sellainen on, johtaako se vain naisia? Hän tokaisee.

      – On minulle tietysti perusteltu, että tällaiset listat rohkaisevat naisia ottamaan uudenlaisia työtehtäviä vastaan, jopa sellaisia joista heillä ei ole aikaisempaa kokemusta – kuten minä olen tehnyt.

      Sitä kautta työelämä tasa-arvoistuu, ei sukupuolikiintiöillä.

      – En ole kokenut tulleeni syrjityksi tai suosituksi sukupuoleni takia. Tai sitten mä olen niin tyhmä etten ole sitä huomannut, hän nauraa.

 

Yllätyksiä luvassa?

 

Monipuolisen työuransa aikana Brunilaa on kosiskeltu moneen suuntaan – tietysti myös politiikkaan.

      – Virkamies- ja tutkimustaustastani johtuen pyrin hakemaan objektiivista ratkaisua parhaan tiedon ja ymmärryksen valossa. Puolueilla on puolestaan omat agendansa, enkä siksi ole kokenut niitä omaksi tavakseni toimia yhteiskunnassa. Minä teen sen äänestämällä ja osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun.

      Viiden vuoden kuluttua Brunila voisi jäädä eläkkeelle.

      – Mutta se ei kuulu minun urasuunnitelmiini, hän sanoo ykskantaan.

      Sikäli kun vanhat merkit pitävät paikkansa, joku kenties suunnittelee jo jossain jotain Brunilan varalle.

      – Jos vain pysyn terveenä, niin ihan varmasti viiden vuoden päästä teen taas jotain sellaista, mitä en osaa nyt edes arvata. Siitä mä olen ihan varma.

 

 

                                                    ***

 

ANNE MARITTA BRUNILA

 

* Syntynyt Kankaanpäässä 1957. Asuu Helsingin keskustassa.

 

*Hallitusammattilainen ja Hanken Svenska Handelshögskolanin professori.

 

*Harrastaa meditointia, lenkkeilyä ja hiihtoa sekä oopperaa, teatteria ja lukemista. Lisäksi kakkosasuntona toimiva entinen maatila "tunnin ajomatkan päässä Helsingistä" tarjoaa loputtomasti puuhasteltavaa ja puutarhanhoitoa.

 

*Ohjenuora työelämässä: "Jokainen työtehtäväni on ollut äärimmäisen kiinnostava ja olen tehnyt ne aina täysillä ja niin hyvin kuin mahdollista. Koskaan en ole ajatellut, että jokin työ olisi vain steppi seuraavaan tehtävään."

 

 

 

Juttu on julkaistu Chydenius-lehdessä 2/2014. 


Jalat tukevasti ilmassa! (Enni Rukajärvi 2010)

Isot hypyt ovat lumilautamestari Enni Rukajärven tavaramerkki. Ja pelon kohde.


Isot hypyt ovat lumilautamestari Enni Rukajärven tavaramerkki. Ja pelon kohde.

 

No voi hyvää päivää! Ohitamme Vuosseli-rinteessa laiduntavan porotokan, jatkamme mutaista tientapaista ja koukkaamme syksyisen vesisateen vihmoessa half pipeen eli lumilautailijoille tarkoitettuun lumikouruun, jota kylläkin peittää nyt polvenkorkuinen heinä.

      Miksi ihmeessä Suomen ykkösnaislumilautailija Enni Rukajärvi täällä rämpii?

      Vastaus: toimittajan ja kuvaajan toiveesta. Enni on saapunut hetki sitten MM-kisoista ja maajoukkueleiriltä Uudesta-Seelannista, ja parin viikon päästä hän suuntaa samaisella porukalla Itävaltaan. Haastattelu on siis tehtävä nyt, vaikkei lunta ole vielä satanut kuin muutamana aamuna näytiksi.

Ja miksi juuri Rukan rinteet?

      Koska tämä on tärkeä paikka 20-vuotiaan mestarin uralla. Täältä kaikki alkoi, ja tänne hän aina lopulta palaa... no joo, sentimentaalisuus sikseen, tietysti hän palaa tänne, koska hän asuu täällä.

      Enni aloitti laskettelun kuusivuotiaana, ja kymmenen iässä sukset vaihtuivat lautaan. Koska  muita aktiviteetteja oli niukasti, vanhemmat saivat kuskata tyttöä rinteeseen lähes päivittäin.

      – Lähinnä ne oli poikia, jotka laski laudalla. Tietty niitä katsoi ylöspäin, että kunpa minäkin osaisin joskus hyppiä tolleen, Enni muistaa.

      Murrosiän kynnyksellä vapaa-ajan vei showtanssi, mutta kun tanssinopettaja muutti toiselle paikkakunnalle, ryhmä hiipui ja Enni palasi lautailun pariin.

      Vuonna 2007 Enni osallistui ensimmäisen kerran SM-kisoihin, ja seuraavana vuonna hän jo kahmikin kultaa kaikissa lajeissa, joihin osallistui: lumilautacrossissa, halfpipessa ja slopestylessa. Kun Enni vielä kruunasi kauden nuorten MM-pronssilla, suomalaislehdistö arvatenkin kiinnostui. Ja kun Enni viime kaudella yllätti niin yleisön kuin itsensäkin ja voitti lautailijoiden eniten arvostaman, osakilpailuista muodostuvan Ticket To Ride (TTR) -kiertueen, myös ulkomaiset mediat hoksasivat naislumilautailun kansainväliseen kärkikastiin ponnistaneen suomalaistytön.

      – Siinä sai kesällä treenata enkkua jonkun verran, kun vastaili niihin haastatteluihin, Enni hymyilee.

      Tämä kaikki on tullut niin äkkiä, että menestyksen lieveilmiöiden kanssa on vielä vähän harjoittelemista.

      – Kun kävin tuolla mun vanhalla koululla, Rukan koululla, niin siellä tuli jotkut pikkupojat pyytämään nimmaria niiden lippiksiin. Mä olin vähän silleen, että viitsinkö mä nyt kirjoittaa tussilla teidän lippiksiin. Että ootteko te nyt ihan varmoja.

      Ennin kuluva kausi käynnistyi kahdella nuorten MM-kullalla: hän oli ylivoimainen sekä Slopetylessa ja Big Air -hyppykisassa, jossa voittolaskun temput olivat frontside 360, backside 540 ja cab 540 – numerot ovat astelukuja siitä, kuinka paljon ilmassa pyöritään.

      Tätä huimapäätä eivät taida vauhti ja korkeat paikat pelottaa?

      – No itse asiassa pelottaa aika useinkin, Enni myöntää. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa edessä oli iso vieras hyppyri ja läpitunkematon sumu.

      – Sellaisissa tilanteissa on hyvä, jos mukana on joku henkilö, joka tuntee sut tosi hyvin. Jos valmentaja sanoo, että sä pystyt, niin kyllä sitä sitten on aika luottavainen.

      Nyt täytyy antaa hetken työrauha valokuvaajalle. Pari askelta taaksepäin, lautaa vähän enemmän pystyyn... räps!

 

Muutakin kuin hengausta

 

Sillä aikaa kun Enni poseeraa kameralle, on paikalla kerrata lajin historiaa.

Lumilautailu periytyy 1960-luvun Yhdysvalloista, jossa se kehitettiin laine- ja rullalautailun talviseksi vastineeksi. Vaikka kiinnostus lautailua kohtaan 1970-luvulla kasvoi, vain harvat hiihtokeskukset sallivat vielä tuolloin lautailua rinteillään.

      Laskettelun suosio alkoi 1980-luvulla notkahdella, ja hiihtokeskusten sietokyky lautailjoita kohtaan parani. Vuonna 1989 Suomi oli mukana perustamassa kansainvälistä lumilautaliitto ISA:ta, ja 1994 opetusministeriö hyväksyi Suomen Lumilautaliiton valtionapuun oikeutetuksi valtakunnalliseksi liikuntajärjestöksi. Olympialaisissa lumilautailijat kisasivat ensimmäisen kerran Naganossa 1998.

      Siitä huolimatta, että lumilautailu on kasvanut kieroon katsotusta pipopäiden puuhailusta huippusuosituksi koko perheen harrastukseksi, jotain alkuaikojen asenteista on edelleen jäljellä.

      – Kaikkihan ajattelee, ettei lumilautailijat tee mitään, että ne vain hengaa. Mutta meidän pääasiallinen juttu on, että me lasketaan paljon. Et sä opi laskemaan kuin laskemalla. Mä lasken monta tuntia joka päivä. Eikä sitä silleen ajattele, että mä menen treeneihin, vaan mä menen laskemaan, Enni kertoo.

      Hän ei asettele aikatauluja, joiden puitteissa jokin uusi temppu pitäisi olla hallussa. Eikä hän myöskään opettele uusia temppuja pärjätäkseen paremmin kisoissa.

      – Tästä hommasta menee maku, jos siinä taustalla on joku pakko.

 

Pohjoinen pitää otteessaan

 

Ennin lapsuudenkoti on muutaman kilometrin päässä rinteistä Rukajärven rannalla... Rukajärven?

      Nimien yhtäläisyys ei ole sattumaa. Ennin isovanhempia, jotka muuttivat Kuusamon Rukajärven kylään 1940-luvulla, harmitti perheen yleinen sukunimi Karjalainen – eikä uutta komeaa nimeä tarvinnut kaukaa etsiä.

Kaarramme pihaan. Puinen omakotitalo on keltainen, pihaa ympäröivät navetat punaisia. On nurmikenttää ja kukka-asetelmia, koristesuihkulähde, trampoliini ja lapinkoira, Mimmi.

      Enni kipaisee portaat ylös huoneeseensa ja vaihtaa matkalaukusta kuivat sukat jalkaan.

      Hän kirjoitti ylioppilaaksi Sotkamon urheilulukiosta viime jouluna, ja sen jälkeen elämä on ollut pitkälti matkustamista. Poikaystävä, lumilautailija Saku Tiilikainen asuu Mikkelissä ja maajoukkue – keväällä vielä juniorien, nyt aikuisten – vie ympäri maailmaa.

      Äiti kutsuu kahvipöytään. On pullaa ja lakkatäytekakkua. Ennin pikkusiskolle ja -veljelle urheilu on vain harrastus, eikä suvussa aiemminkaan ole ollut ammattiurheilijoita.

      – Eivät vanhemmat olleet oikein ajatelleet, että harrastuksesta voisi tulla ammatti. Mutta kyllä he ovat olleet tosi hyvin tukena, Enni kiittelee.

      Vaikka naisurheilijat jäävät Ennin mukaan edelleen miesten varjoon, on sukupuolesta nuoren naisen – tai siis tytön, Enniä sopii kuulemma tytötellä vaikka kolmekymppiseksi asti – mielestä myös hyötyä.

      – Ulkomaisia sponsoreita on helpompi saada, koska Suomesta ei ole tällä hetkellä oikein muita tyttöjä kansainvälisellä tasolla.

      Enniä sponsoroi tällä hetkellä lumilautajätti Burton, ja sopimuksia hoitaa kaksi manageria.

      Vaikkei Enni ole ajatellut vanhempiensa maitotilaa jatkaa, se on varmaa, että hän haluaa pysyä pohjoisessa. Ruka on Suomen lumilautapaikoista ykkönen, ja Vuokatissa on lumilautaputki.

      – Kai siellä etelässäkin jotain hyviä paikkoja on, mutta en mä niistä tiedä, Enni toteaa.

      Siirretään lopuksi katse tulevaisuuteen. Missäköhän Enni on kymmenen vuoden kuluttua? Hän on silloin 30-vuotias, se alkaa lähennellä lumilautailijan ”eläkäikää”.

      – Mä alan varmaan silloin jo asettua aloilleni. En ehkä laske enää niin paljon, ja alkaa olla jo joku muukin ammatti. Ja sitten pitää varmaan miettiä perheen perustamista, Enni pohtii.

      – Jotain sellaista.

      Kuka tietää, tai ketä edes kiinnostaa? Enni etenee lasku kerrallaan, ja vain se on varmaa, että kun tämä lehti ilmestyy, on Rukallakin jo paksusti lunta.

      Saavatpahan pikku pojat katsoa ylöspäin, kun Enni hyppää.

 

Juttu on julkaistu Veikkauksen X-lehdessä 4/2010.


Uteliaisuus pitää liikkeellä (Elisabeth Rehn 2006)

Vaikka Elisabeth Rehn raaskii jo monista työtarjouksista kieltäytyä,

mitään tavallista eläkeläisrouvan elämää hän ei vietä.


Vaikka Elisabeth Rehn raaskii jo monista työtarjouksista kieltäytyä, mitään tavallista eläkeläisrouvan elämää hän ei vietä.

 

rehn.jpgVain yksi piippaus ja puhelu ohjautuu vastaajaan.

     Seuraavana päivänä Elisabeth Rehn vastaa. Hän on palannut edellisiltana Liberiasta, jossa kansa valitsi maanpaossa vastarintaliikettä johtaneen Ellen Johnson-Sirleafin Afrikan mantereen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Nyt Rehn on hoitamassa lapsenlastaan.

     Haastattelu toki sopii. Hän lähettää ajo-ohjeet sähköpostitse ja liittää loppuun pienen pyynnön:

     Minulla on luento seuraavana päivänä Tukholmassa ja matka Qatariin sunnuntaina, joten joudumme olemaan tehokkaita keskustelussa.

     Hilan kylässä Kirkkonummella oven avaa hymyilevä ja ystävällisenoloinen ministeri. Vaikka hän on 71 ikävuotensa aikana tavannut satoja ellei tuhansia toimittajia, hän jaksaa tarinoida Liberian-matkastaan vuolaasti kuin olisi ensi kertaa ulkomailla käynyt.

     "Me tanssittiin presidenttiä myöten kaikki, ja mä tunsin itseni harvinaisen suomalaisen kömpelöksi näiden sutjakoiden afrikkalaisten keskellä", Rehn nauraa stadionin kansanjuhlaa.

     Varsinaiset virkaanastujaiset olivat seuraavana päivänä kaupungintalon pihamaalla. Rehn edusti tilaisuudessa Suomea, ja hänen nimikoitu puutarhatuolinsa oli eturintamassa heti Afrikan päämiesten takana.

     "Condoleezza Ricella ja Laura Bushilla oli paljon huonommat paikat, mutta se oli ehkä Yhdysvaltain turvallisuus, joka halusi työntää heidät nurkkaan."

     Päiväntasaajan polttavan auringon alla Johnson-Sirleaf vannoi virkavalansa ja sai johdettavakseen pitkästä sodasta kärsineen maan, jonka tieverkosto ja vedenjakelu ovat murskana, sähköntuotanto yksittäisten generaattoreiden varassa. Lisäksi 3,3 miljoonan asukkaan maassa on satatuhatta entistä taistelijaa – monet jo lapsena uransa aloittaneita – jotka pitäisi saada sopeutettua yhteiskuntaan.

     "Ellenin puhe oli tietysti voimakas, erittäin voimakas", Rehn arvioi ja muistelee nauraen istumapaikkaansa Afrikan presidenttien keskellä.

     "Kun Ellen alkoi puhua korruptiosta, niin ne istui kaikki jäykkinä kuin tikut. Luulenpa, että siinä jengissä olin yksi niitä harvoja, joka ei ole korruptoitunut."

 

Sodankäynnin metodina raiskaus

 

Rehn ja Johnson-Sirleaf tutustuivat tehdessään raporttia naisten asemasta sodissa. Kaksikko kiersi YK:n naisten kehitysrahaston UNIFEM:in toimeksiannosta 14 konfliktialueella Itä-Timorista Kongoon ja Lähi-idästä Kolumbiaan, jututti johtajia, kuunteli naisia ja julkaisi vuonna 2003 raportin Women, War and Peace.

     Raportti paljasti ongelman kaikessa karmeudessaan: sodissa on tapana laskea kaatuneet ja haavoittuneet, mutta unohduksiin jäävät miljoonat nykysotien uhrit - raiskatut naiset.

     Vaikka kyse ei ole uudesta ongelmasta, raiskauksista on tullut viime vuosikymmeninä suoranainen metodi, jonka levittämiseen televisio ja radio on valjastettu.

     "Esimerkiksi Ruandassa hutumiesten piti raiskata mahdollisimman paljon tutsinaisia – varsinkin jos he olivat hiv-positiivisia – jotta aids saatiin leviämään. Ja hehän onnistuivat: 30 prosenttia raiskatuista sai tartunnan ja siitä eteenpäin sitten lapset, että se on kyllä hirveä sodankäynnin keino", Rehn kertoo.

     Lisäksi sekasorrossa ja köyhyydessä elävillä naisilla on suuri riski joutua kansainvälisen naiskaupan uhreiksi.

     Useimmiten rikokset jäävät rankaisematta, ja silloinkin, kun syytteitä nostetaan, tuomiot ovat uskomattoman lieviä.

     "Siihen, että syylliset joutuisivat todelliseen vastuuseen teoistaan, on vielä pitkä matka."

     Rehnin mielestä olisi tärkeää, että naiset pääsisivät mukaan päätöksentekopöytiin.

     "Olen patistanut Ahtisaaren tiimiä, että he ottaisivat Kosovossa naisia mukaan täysivaltaisina neuvottelijoina", hän kertoo. “Kyse on siitä, saadaanko naiset päätösten taakse vai ei."

 

God save us if Elisabeth is coming

 

Elisabeth Rehnin ura on edennyt sattumien kautta. Hän lähti mukaan kunnallispolitiikkaan vuonna 1972, jolloin perheen nelikon kuopuskin oli jo teini-iässä. Eduskuntaan hänet valittiin 1979 niukalla 19 äänen marginaalilla.

     Kesällä 1990 avautui kesken kauden puolustusministerin paikka, ja Rehn kolmannen kauden kansanedustajana oli Rkp:ssa niin sanotusti ministerivuorossa. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät lämmenneet ajatukselle naisen nimittämisestä puolustusministeriksi. Toimikautta oli kuitenkin jäljellä enää turvalliset yhdeksän kuukautta, ja Rehnistä tuli Suomen ensimmäinen naispuolustusministeri.

     Hän otti pestin tosissaan ja jatkoi puolustusministerinä myös seuraavassa hallituksessa. Vuoden 1994 vaalien alla kansansuosio oli sitä luokkaa, että Rkp tavoistaan poiketen asetti oman presidenttiehdokkaan. Vaikkei Rehn saanut tähänkään pyrkimykseensä puolueen varauksetonta tukea, hän keräsi toisella kierroksella 46,1 prosenttia äänistä.

     "Se oli Luojan onni, että en tullut valituksi", Rehn lausahtaa. "Nyt olen voinut vaikuttaa juuri naisten aseman hyväksi, vaikka ihan pikkuisenkin mutta kuitenkin. En olisi pystynyt tekemään sen asian puolesta niin hyvää työtä presidenttinä."

     "Presidentti Ahtisaari taas, josta ei ole niin kovin korkeita arvioita Suomen presidenttinä, sai siitä jämäkän ponnahduslaudan erinomaisille neuvottelutaidoilleen. Että molemmille tuli niin kuin oikea paikka."

     Keväästä 1995 Rehniä näkyi Hilan pihamailla enää harvakseltaan. Rkp oli valinnut suosituimman kansanedustajansa europarlamenttiin, ja taas sattumien kautta Rehn olikin pian YK:n ihmisoikeusraportoijana Bosniassa.

     "Siihen tehtävään minua pyysi Saksan ulkoministeri Klaus Kinkel. Suomelta oli kyllä kysytty, jos täällä olisi joku sopiva, mutta meidän hallituksemme ei tiennyt kenestäkään sopivasta", Rehn naurahtaa.

     Vuonna 1997 YK:n pääsihteeri Kofi Annan pyysi Rehniä erityisedustajakseen Bosniaan. Ja kuten niin usein aikaisemminkin, miehet älähtivät.

     "Sain haltuuni aika mielenkiintoisen e-mail correspondanssin, jossa kauhisteltiin huhua, jonka mukaan Kofi Annan aikoo nimittää tuon Elisabeth Rehnin", hän nauraa ja kertoo viestin loppuneen hartaaseen pyyntöön God save us if Elisabeth is coming.

     "Olen jälkeenpäin kysynyt näiltä henkilöiltä, että ovatko he vieläkin samaa mieltä", Rehn hymähtää.

     Alipääsihteerin ja Bosnian ja Hertsegovinan erityislähettilään pestien myötä edessä oli auttamatta muutto Sarajevoon. Miestään Ovea ja newfoundlandinkoiriaan Sukua ja Lakua hän näki parin kuukauden välein. Seuraavat kaksi vuotta Rehnin vastuulla olivat kaikki alueen YK-toiminnot, alaisina 2 000 kansainvälistä poliisia, 400 siviiliä ja 1 300 paikallista työntekijää.

     Todistaakseen kyvykkyytensä Rehn kertoo joutuneensa tekemään töitä enemmän ja huolellisemmin kuin miehet samoissa viroissa. Naiseudesta on kuitenkin ollut hänen mielestään tavattomasti hyötyä.

     "Jopa pahimmilla roistoilla oli sellainen kasvatus, että naista pitää kunnioittaa. Jos mies olisi sanonut kaiken sen pahan, mitä heille sanoin, niin sitä olisi suunnilleen lyöty naamaan. Mutta mulla oli etu ja mä käytin sitä häikäilemättä hyväkseni hyvän puolesta."

 

"...Ja tämä pomppaus kun ammutaan"

 

Rehn on kiertänyt työkseen maailman synkimmissä rotankoloissa – kuten hän on asian ilmaissut – ja kuullut pikkuvauvojen raiskaamisista, raajojen silpomisista ja elävältä hautaamisista. Saapuvatko sadistit uniin?

     "Silloin kun kiersin aktiivisesti maailmaa, onnistuin pitämään sen kaiken näkemäni kauhun jotenkin yhtenä pakettina", hän muotoilee.

     Viime kesänä arpeutuneet haavat sitten repesivät. Rehn vieraili puhumassa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n kokouksessa, jossa näytettiin vuonna 1995 kuvattu filmi, jossa serbijoukot teloittavat kuusi muslimipoikaa Srebrenicassa.

     "Kuinka poikia pidettiin maassa makaamassa kun sotilaat naureskelivat ja polttivat tupakkaa ja filmasivat toisiaan, se oli loputonta."

     Rehnin sanat hidastuvat ja ääni on murtumaisillaan.

     "Ja yksitellen heidät paimennettiin kädet sidottuina sinne peltoaukealle... ja tämä pomppaus kun ammutaan. Viimeiset kaksi pakotettiin raahaamaan ystävänsä liiteriin ja sitten heidät komennettiin makaamaan näiden ruumiiden päälle ja ammuttiin."

     Suurlähettiläät hiipivät salista yksitellen pois, mutta Rehn ei kutsuvieraana voinut.

     "Kyllä tämä teki mulle taas uudestaan pahaa ja olin aika masentunut pitkän aikaa. Ensinnäkin se, että oli jo tullut etäisyyttä, ja toiseksi, että nämä pojat olivat juuri lastenlasteni ikäisiä."

 

Uteliaisuus pitää liikkeessä

 

Rehn näyttää Jasser Arafatilta saamaansa koristeellista rasiaa. Kodissa on muistoesineitä maailmalta, kosolti kirjoja, seinät taulujen peitossa mutta viherkasveja tuskin lainkaan.

     "Matkustan niin paljon, että kukkien kastelusta olisi vaikea huolehtia."

     Puhujakutsuja saapuu useita joka viikko, ja vaikka Rehn joutuu monesta kieltäytymään, maailma kiehtoo yhä.

     "Kyllä se on uteliaisuus mikä pitää liikkeellä. Ja mitäs mulla täällä enää oikeastaan on, kun rakas mieheni on kuollut ja rakkaat koirani ovat poissa."

     Ove Rehn kuoli marraskuussa 2004. Se oli raskas isku. Onneksi kaikki perheen lapset asuvat pääkaupunkiseudulla ja käyvät usein helssaamassa.

     Mutta nyt, puolitoista tuntia on kulunut ja Rehnin täytyy kiiruhtaa Katajanokalle allekirjoittamaan tuttavansa, Kosovon presidentin Ibrahim Rugovan muistoadressi. Jos aikaa jää, hän käy ennen auringonlaskua vielä kävelyllä rannassa, joka pilkottaa heti ulko-ovelta.


Juttu on julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 3/2006


Diiva luotiliiveissä (Barbara Hendricks 2008)

Maailma kylässä -festivaalilla esiintyvä sopraano Barbara Hendricks

on aikamme menestyneimpiä klassisia laulajia. Lapsuuden ympäristö

kasvatti hänestä myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajan.


Maailma kylässä -festivaalilla esiintyvä sopraano Barbara Hendricks on aikamme menestyneimpiä klassisia laulajia. Lapsuuden ympäristö kasvatti hänestä myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajan.

 

barbara.jpgAika ja paikka, ei kuvaajaa mukaan.

     Tarkempia tietoja en onnistu sopraano Barbara Hendricksiltä haastattelun luonteesta saamaan. Kenties oopperadiivalla on aikaa vain muutamalle kysymykselle tai oma agendansa puheenaiheiden suhteen?

     Hendricksin manageri kertoo, ettei Hendricks ole viime aikoina liiemmin haastatteluja antanut. Voinee siis pitää saavutuksena, että tapaaminen ylipäänsä järjestyy. Taustat on kuitenkin syytä selvittää huolella jo ennakkoon.

     Hendricks on esiintynyt suurimmissa konserttisaleissa nimekkäimpien kapellimestarien ja muusikoiden kanssa, ja hänen 80 levyään on myyty 12 miljoonaa kappaletta. Vuoden 1994 Montreux’n jazzfestivaaleilla debytoinnin jälkeen hän on esittänyt aktiivisesti myös jazzia.

     Henkilöhistorian ja uran käännekohtien lisäksi selviää mielenkiintoisia yksityiskohtia kuten se, että Hendricks majoittuu maailmalla mielellään tutuissa paikoissa: New Yorkissa Hotel Ritz-Carltonissa (elegantti tunnelma ja 40 tv-kanavaa), Pariisissa Le Grand Hotel InterContinentalissa (korillinen hedelmiä ja kolme pulloa Eviania) ja Leipzigissa viiden tähden Hotel Westinissä (parvekkeelta hulppeat näkymät yli kaupungin).

     "Pidän tästä kodin ja kiertueen muodostamasta kaksoiselämästä. Hotellissa saan olla yksin, katsoa kenenkään häiritsemättä televisiota, käyttää huonepalvelua – jos se vain toimii", saksalainen Ambiente-lehti siteeraa.

     Kun tutustuu videopätkiin ja pinoon Hendricksistä tehtyjä lehtijuttuja, kuva diivasta sanan pöyhkeilevässä merkityksessä alkaa karista. Vaikka Hendricks lukeutuu aikamme suurimpiin klassisiin laulajiin, ollessaan kotona – tai kodeissaan, Tukholman saaristossa tai Sveitsissä Genevejärven rannalla – hän siivoaa ja kokkaa kuten kuka tahansa.

     "Minulla on aina ollut riittävästi menestystä jaksaakseni jatkaa, muttei koskaan liikaa, että olisin unohtanut, kuka minä pohjimmiltani olen", nettilehti UsOperaweb siteeraa Hendricksiä.

     Lisäksi tähdeltä on liiennyt aikaa niille, joiden elämä on ollut menestyksen sijaan suurta menetystä. Hän on toiminut YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n hyvän tahdon lähettiläänä yli kaksi vuosikymmentä sekä perustanut omaa nimeään kantavan rauhansäätiön.

     Hän on vieraillut pakolaisleireillä Malesiassa, Balkanilla, Mosambikissa. Silkkiä tai satiinia näillä "kiertueilla" ei tarvita, luotiliivejä silloin tällöin. Ja pullovettä tarjoillaan, joskin eri syistä.

 

Luonnollista, muttei itsestään selvää

 

Ovi käy keväisenä iltapäivänä tiuhaan, ja ikähaitari venyy opiskelijoista ja lastenrattaineen pujottelevista äideistä aina ikäihmisiin. Tukholman Vasastanissa sijaitseva Café Ritorno on tyylikäs vanhahtava konditorio - paljolti kuin Café Esplanad Helsingissä.

     Hendricks tilaa rooibos-teetä ja pienen suklaaleivoksen. Hän järjestää takkinsa ja pari ostoskassia viereiselle tuolille.

     Poninhännälle sidotut kiharat ovat ohimoilta jo reilusti harmaantuneet, ja silmälaseissaan ja tummansinisessä tunikassaan hän sulautuu kahvilaan mainiosti. Timanttisormukset ovat sentään sitä kokoluokkaa, että kimallus näkyisi permannon lisäksi myös parven perukoille.

     Syksyllä Hendricks täyttää 60 vuotta. Hän ei ole tehnyt oopperaa pariin vuoteen, koska oopperatalojen hätäiset harjoitusaikataulut eivät tyydytä hänen työmoraaliaan. Eläkkeelle hän ei kuitenkaan ole jäämässä: edellisviikolla hän lauloi jazzia Marokossa ja Belgiassa, ensi viikolla barokkimusiikkia Ranskassa ja kahden viikon kuluttua Mahleria Saksassa.

     "Ei sitä tässä iässä kannata mitään pitkän aikavälin suunnitelmia enää tehdä", Hendricks toteaa aavistuksen käheällä puheäänellään ja nauraa päälle.

     "Tärkeintä musiikkiurallani on ollut jatkuva kehittyminen. Sitten kun en enää tunne kehittyväni, on aika jäädä eläkkeelle", hän sanoo ja jatkaa heti perään, "mutta kun se hetki koittaa, en ole surullinen, koska se on aivan luonnollista. Kuten oli luonnollista aloittaa, on luonnollista aikanaan myös lopettaa."

     Hendricksin kohdalla luonnollisuus tarkoittaa rohkeaa heittäytymistä siihen, mikä hänestä on tuntunut hyvältä ja oikealta, ei suinkaan sitä, että laulajanura olisi ollut hänelle itsestään selvä päämäärä.

     Hendricks varttui Arkansasin osaval-tiossa. Hänen isänsä oli pastori ja äiti luokanopettaja. Ensikosketuksen musiikkiin hän sai metodistikirkon kuorossa, mutta musiikki oli protestanttisen työetiikan perheessä hyvä harrastus, ei sen enempää. Hendricks oli lahjakas koulussa ja suuntasi Nebraskan yliopistoon lukemaan matematiikkaa ja kemiaa.

     Kesällä 1968 Hendricks päätti kemian laboratorioharjoittelun sijaan osallistua musiikkileirille Aspenissa Coloradossa. Reilun kahden kuukauden pituisen kurssin päätteeksi laululuokan opettaja, venäläissyntyinen mezzosopraano Jennie Tourel, kutsui Hendricksin oppilaakseen maineikkaaseen Juilliard-musiikkikorkeakouluun.

     Hendricks palasi viimeistelemään opintonsa ja vuotta myöhemmin – 20 vuoden iässä – suuntasi New Yorkiin.

     "Vanhempani pitivät sitä aivan hulluna ratkaisuna, koska heidän mielestään jatkokoulutus oli – varsinkin mustalle vähävaraiselle tytölle – avain parempaan tulevaisuuteen", Hendricks muistelee.

     "Mutta minusta tuntui, että halusin nähdä, mitä annettavaa musiikilla olisi minulle", hän sanoo ja katsoo hetken suoraan silmiin, leveästi hymyillen – niin hän tekee keskustelumme aikana useasti. Kenties katseessa on aavistus isoäidillistä huvittuneisuutta yli puolta nuoremman toimittajan uteliaisuudesta.

 

Rotuerottelu avasi silmät

 

Myös ihmisoikeustyö on luonnollinen seuraus Hendricksin lapsuudelle Etelä-Yhdysvalloissa. Hän syntyi ihonvärinsä takia kakkosluokan kansalaiseksi – mustilla ei ollut tuohon aikaan äänioikeutta.

     Kahdeksanvuotiaana hän alkoi ensimmäistä kertaa ymmärtää, ettei ollut pelkkää sattumaa, että hänen kirkossaan ja koulussaan kävi vain mustia ihmisiä. Hänen perheensä asui tuolloin North Little Rockissa, ja hän näki televisiosta järkyttäviä uutiskuvia, jotka oli kuvattu vain muutamien korttelien päässä: valkoiset oppilaat estivät väkivalloin yhdeksän mustan oppilaan pääsyn kouluun. Tilanne rauhoittui vasta, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi paikalle liittovaltion sotilaita.

     Tapahtumasta tuli yksi kansalaisoikeusliikkeen symboleista.

     "60-luvulla kaikki taistelivat oikeuksiensa puolesta – mustat valkoisia ja naiset miehiä vastaan. Minulle syntyi kuitenkin vahva tunne siitä, että on oltava sellaisia tapoja toimia, joilla kaikkien oikeuksia voidaan kunnioittaa ja joilla erimielisyydet voidaan sopia ilman, että ketään täytyy tappaa."

     Ympäristö kasvatti Hendricksin puolustamaan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Hänen muhkea afrokampauksensa nähtiin usein naisasialiikkeen ja Vietnamin sodan vastustajien kokouksissa. Laulajanuran ponnahtaessa tähtiin aktivismi hiipui, kunnes UNHCR vuonna 1987 otti yhteyttä ja pyysi häntä hyvän tahdon lähettilääksi.

     "Olin tuskin edes kuullut koko järjestöstä, mutta ymmärsin, että tässä olisi minun tilaisuuteni tehdä työtä ihmisoikeuksien hyväksi."

     Hendricksin ehtona oli, että hänet päästettäisiin kentälle – gaala-illallisia hänen omaan ammattiinsa kuului riittävästi. Lisäksi hän halusi vapauden puhua virallisista liturgioista välittämättä: hän olisi ensisijaisesti pakolaisten edustaja, ei organisaation.

     "Kyllä siitä on ollut hyötyä myös UNHCR:lle, koska minä olen voinut sanoa asioita, joita virkamiehet eivät voi sanoa", Hendricks uskoo, "esimerkiksi Kambodzhassa valitin YK:n edustajasta, joka ei mielestäni tukenut riittävän voimakkaasti pakolaisten kotiuttamista."

     Hendricks moittii myös UNHCR:ää, jolta hänen mielestään puuttuu paitsi resursseja, ennen muuta tahtoa seurata tilanteita loppuun asti ja rakentaa pysyvää sovintoa.

     "Jos konflikti on jatkunut kymmeniä vuosia, tilannetta ei saada kuntoon vuodessa tai parissa."

     Vaikka Hendricks on nähnyt pakolaisleirien kurjuuden, se ei ole saanut häntä menettämään toivoaan – päinvastoin, hän pudistaa päätään.

     "Pakolaiset ovat tekemisissä elämän perustavanlaatuisimpien asioiden kanssa päivittäin: täytyy hakea vettä ja ruokaa, hoitaa lapsia, varoa maamiinoja ja pysyä terveenä. On rohkaisevaa nähdä, miten paljon voimaa ihmisissä on. Palatessani kotiin tuntuu turhauttavalta, että maailmanlaajuisiin ongelmiin olisi löydettävissä ratkaisu tai vähintäänkin helpotusta, mutta sen sijaan me tuhlaamme aikaamme kaikenlaiseen turhaan."

     Vuonna 2002 Hendricks sai UNHCR:n elinikäisen kunnialähettilään arvonimen.

 

Maailmankansalaisen koti

 

Hendricksin olemus on hyväntuulinen ja innostunut. Keskustellessamme hän nojaa kyynärvarsillaan pöytään ja ryydittää puhettaan tarvittaessa käsillä. Hän vastaa kysymyksiin avoimesti muttei rönsyile saati julista omiaan (ei YK-jargonia tai esimerkiksi mainostusta Hendricksin toissa vuonna perustamasta levy-yhtiöstä).

     Haastattelu järjestyi, koska Hendricksillä oli harjoitukset pianistin kanssa Tukholman keskustassa. Nyt hänen pitäisi ehtiä vielä ostoksille, sillä miehen vanhemmat ovat tulossa viikonloppuvierailulle.

     Ei, lapset eivät ikävä kyllä ole tällä kertaa paikalla. Sebastian asuu Sveitsissä, Jennie New Yorkissa. He eivät ole suuntautunut musiikkiuralle, vaan molemmat ovat kiinnostuneita dokumenttien ja elokuvien tekemisestä (parikymppisistä lapsistaan Hendricks kertoo mielellään).

     Vielä yksi kysymys: missä määrin Hendricksin elämä on edennyt sattumien kautta, missä määrin päättäväisyydellä?

     "Minusta on ylimielistä ajatella, että me pienillä aivoillamme päättäisimme elämästämme... emme me päätä juuri mistään", hän sanoo.

     "Elämällä on suunnitelma meitä varten, mutta tietysti kohtaamme tienristeyksiä, joissa voimme valita, käännymmekö oikealle vai vasemmalle. Sieltä tulee vastaan taas jotakin uutta, ja niin me vähitellen luomme omat 'sattumamme'."

     Hendricksiä elämä on vienyt kauas – Arkansasista New Yorkiin, vuonna 1977 aviomiehen perässä Pariisiin, sitten Sveitsiin ja vuonna 1993 Ruotsin kansalaiseksi (juuri nyt se harmittaa, sillä hän haluaisi päästä äänestämään Barack Obamaa).

     Hendricks kutsuu itseään maailmankansalaiseksi. Mutta on hänellä kotikin: "Kotini on aina siellä, missä perheeni on – siellä missä kulloinkin voimme olla yhdessä."

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 5/2008


Teot puhuvat puolestaan (Raimo Myöhänen 2007)

Raimo Myöhänen on eläkkeellä oleva tietotekniikkafirman osastopäällikkö Vantaalta.

Hän harrastaa orkideoja, osakekauppaa – ja roskien keräämistä.


Raimo Myöhänen on eläkkeellä oleva tietotekniikkafirman osastopäällikkö Vantaalta. Hän harrastaa orkideoja, osakekauppaa – ja roskien keräämistä.

 

roska.jpgSUOSITTELUKIRJE vaikuttaa kiinnostavalta heti ensilauseista lähtien.

      Meillä täällä Vantaan Havukoskella on erikoinen 71-vuotias Raimo-niminen mies. Tai ei hän henkilönä ole erikoinen, vaan teoiltaan, naapurismies aloittaa kirjeensä ja jatkaa:

      Hän kerää päivittäin roskia usean tunnin ajan. Nyt tämä erittäin roskaisena ja aliarvostettuna tunnettu alue on aivan kuin pessyt kasvonsa.

      Tässä voisi hyvinkin olla yksi pyyteetön hyväntekijä, arjen sankari, joita olemme Seurassa kesän ajan etsineet.

      Raimo Myöhänen vastaa puhelimeen. Juu ei, ei ole huono hetki, hän on juuri palannut iltapäivälenkiltään roskia keräämästä. Ja kyllä juu, kaveri on kertonut lähettäneensä kirjeen lehteen.

      "Vähän mä kyllä vieroksun tuota sanaa sankari. Ennemminkin olen sellainen arjen ahertaja", Myöhänen sanoo.

      Päätämme lähteä kuvaajan kanssa tutustumaan häneen paremmin.

 

roskakansi.jpgRAIMO Myöhänen avaa oven seitsemännessä kerroksessa ja toivottaa meidät tervetulleeksi. Asunto on tilava ja sisustettu harkiten. Ikkunasta näkyy havupuiden latvoja.

      Istahdamme olohuoneen sohvalle, isäntä piipahtaa vielä viereisessä huoneessa tietokoneen äärellä tarkistamassa pörssikurssit. Nokia on nousussa.

      Myöhänen muutti Havukoskelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hän oli asunut puoli vuotta Vietnamissa, Saigonissa, ja paikoilla oli harmillisen paljon yhteistä: tuulenpuuskissa kannatti kääntää selkänsä, kun roskaa oli ilmassa niin paljon.

      "Tämä oli imagoltaan vähän sellaista köyhälistöaluetta, missä elettiin roskien keskellä eikä kukaan välittänyt kerätä niitä pois", Myöhänen muistelee.

      "Mulla on vähän sellainen tapa, että jos muut ei tee niin mä teen sitten itse."

 

ALUKSI Myöhänen keräsi roskia Fiskarsin paistopihdeillä.

      "Laskin, että 20 litran muovikassin täyttäminen vaati 140 kumarrusta. Eli kun keräsin lenkin aikana viisi muovikassillista, siinä tuli suoritettua kumarrus 700 kertaa."

      Arvatenkin selkä kipeytyi moisessa jumpassa. Myöhänen hankki pitempivartiset, roskienkeruuseen tarkoitetut pihdit ja vaihtoi 75 litran mustiin jätesäkkeihin.

      Parhaimmillaan Myöhänen kerää roskia jopa 22 tuntia viikossa. Näin kesähelteillä keskimääräinen tahti jää kuitenkin 10–15 tunnin paikkeille – takana kun on ohitusleikkaus ja kuusi sydäninfarktia.

      "Itse asiassa sydämen pumppaustehosta on enää 35 prosenttia jäljellä, että varsinkin ylämäissä täytyy ottaa rauhallisesti.”

      Mutta minkäs mies luonnolleen voi, joutilaana hän ei osaa olla.

      "Joskus olen ajatellut, etten ota tuota keppiä ja säkkiä mukaan kävelylle. Mutta pahus, kun mä rupeen sitten käsin niitä roskia keräämään", hän nauraa.

 

RAIMO Myöhänen kutsuu itseään humoristisesti kylähulluksi.

      Vuosien varrelle on mahtunut monen moista. Hän liittyi vapaaehtoisena ilmavoimiin 17-vuotiaana. 21-vuotiaana hänestä tuli tutka-asemanhoitaja, 24 vuoden iässä hänet ylennettiin vääpeliksi.

      1970-luvun lopulla hän teki ystävänsä kanssa kaksi kuukauden purjehdusta Välimerellä. Aluksena oli puinen 28-metrinen kaljaasi.

      "Niitä kokemuksia en vaihtaisi pois mistään hinnasta, vaikka joskus pitikin ristiä illalla kädet, että aamulla oltaisiin vielä pinnalla."

      Työelämässä Myöhänen toimi tietotekniikkaa maahantuovassa jättifirmassa, eläkkeelle hän jäi osastopäällikön tehtävistä. Työnsä puolesta hän on matkustanut 74 maassa, mistä kertovat seinien ja astiakaapin eksoottiset koristukset.

      "Matkoilta olen tuonut kaikenlaista muistoja, kuten muun muassa vaimon Vietnamista. Mutta hän ei asu enää täällä", Myöhänen selvittää. Ensimmäisestä avioliitosta on kaksi aikuista lasta.

      Roskien keräämisen lisäksi Myöhänen harrastaa pörssikauppaa ja orkideoja. Hän kylvettää kymmentä kukkaansa viikoittain ja kastelee ne sadevedellä, jota hän säilöö saunassa.

      Päätämme lähteä näytösluontoisesti pienelle roskienkeruukierrokselle. Myöhänen ottaa eteisestä pihdit ja jätesäkin.

      "Ja lakki päähän, se mulla yleensä aina on." Ennen lähtöä hän vielä nopeasti vilkaisee tietokoneeltaan, miten kurssit kehittyvät.

 

"EN mä tällä siivoamisella omaa etuani hae, paitsi että taakse katsoessani olen kyllä tyytyväinen", Myöhänen sanoo, kun pääsemme kerrostalon pihamaalle.

       Ja totta, roskia ei näy. Suuntaamme Lauranpolkua alas. Vain muutama tupakka-aski ja käärepaperi on ilmestynyt tienpientareelle eilisillan jälkeen.

      "Tää on yksi mun bravuuripaikkoja, tämän mä pidän alusta loppuun siistinä", Myöhänen myhäilee, kun pääsemme Vanhalle Rekolantielle.

      Kartalta katsoen se luo aika tarkkaan keskiviivan sille Asolanväylän, Peijaksentien, Hanabölentien ja Koivukylänväylän rajaamalle, reilusti yli neliökilometrin suorakulmiolle, jonka Myöhänen pitää puhtaana.

 

"SELLAISTA ikävää herjaa ei enää paljonkaan tule. Pääasiassa suhtautuminen on neutraalia: ihmiset näkevät jotain erityisen mielenkiintoista taivaalla juuri kun ovat minun kohdallani."

      Ne jotka tulevat juttusille, päivittelevät yleensä muiden ihmisten sottaamista ja eritoten nuorisoa.

"Mulla on tapana vastata siihen, että sellaisia me ihmiset olemme, samanlaisia kaikki", Myöhänen kertoo. "Se on aika yleinen tapa, että syytetään muita mutta ei tehdä itse mitään."

      Vaikka harvat uskaltautuvat "kylähullun" puheille, selän takana kuiskutellaan, kun Myöhänen kaartaa 500-sarjan Bemarillaan Valintatalon roskisten eteen ja nostaa jätesäkit takakontista.

      Eräs tapaus kesäkuulta lämmittää Myöhäsen mieltä erityisesti. Hän oli matkalla kyläilemään kaverinsa luokse Myyrmäkeen, mutta huomasi olevansa kolme varttia etuajassa.

      "Siinä matkalla oli urheilukenttä, jossa oli futismatsi meneillään, ja mä ajattelin mennä katsomaan sitä aikani kuluksi."

      Parkkipaikalla oli vapaana ainoastaan yksi invalidipaikka. Myöhänen pysäköi siihen, otti luonnollisesti pihdit ja jätesäkin takakontista ja alkoi kerätä roskia kentän laidalta.

      Hetken kuluttua hän katsahti taakseen ja huomasi järjestysmiehen autonsa vierellä.

      "Mä ajattelin että saakeli, nyt tuli sakot. Mutta minkäs sille enää mahtoi, joten jatkoin sitten keräämistä. Kun olin saanut säkin täyteen ja puoli tuntia kuluneeksi, tulin autolle ja siinä oli tuulilasissa lappu. Siihen oli kirjoitettu auton merkki, rekisterinumero ja huomautuksen peruste, ja sitten kaiken sen yli oli vedetty ruksit ja kirjoitettu päälle 'kiitos'."

      Ja yhden henkilön Myöhänen haluaa vielä erityisesti mainita: Laurantien Havis Burgerin omistaja on luvannut tarjota Myöhäselle ruoat ja kahvit joka kerta tämän ohi kulkiessa.

 

KUINKA moni sitten rohkenee tulla suoraan kiittämään?

      "No ehkä yksi tuhannesta", Myöhänen arvioi.

      Nykyään Vantaan kaupunki tarjoaa hänelle työvälineet: roskapihdit ja jätesäkit. Viimeksi tänä aamuna pihdit on käyty vaihtamassa uusiin, sillä kolmessa kuukaudessa Myöhänen kuluttaa ne siihen kuntoon, että tupakantumppeihin ja tikkarintikkuihin tarttuminen ei enää onnistu.

      Muuta kiitosta Myöhänen ei juuri ole Vantaalta saanut.

      "Eräs kaupunginpuutarhuri sanoi kerran, että kiitoksia kaupungin puolesta, mutta siitä on jo pari vuotta aikaa."

      Myöhänen on lähestynyt kaupunkia usealla ehdotuksella kuntalaisten viihtyvyyden parantamiseksi, mutta kertaakaan hänelle ei ole vastattu. Kiertoteitä hän on kuitenkin kuullut, että nimimerkki 'vapaaehtoinen roskanpoimija' on herättänyt kärkevillä mielipidekirjoituksillaan keskustelua.

      "Vähän sellainen Don Quijote -olo on jäänyt. Mutta en mä omasta mielestäni ole mikään haihattelija vaan olen näyttänyt omalla työlläni, että tällä tavalla asiat hoituu."

      Myös taloyhtiön hallitus suhtautui Myöhäsen oma-aloitteisuuteen aluksi nuivasti, selän takana häntä kutsuttiin muun muassa 'itsenäiseksi showmieheksi'.

      "Olen ollut päällikköasemassa koko ikäni, ja mä mieluummin teen ensin ja kuuntelen vasta sitten, minkälaista jälkikaikua siitä koituu. Ei sillä jatkuvalla luvan kyselemisellä mikään asia etene", Myöhänen pohtii.

      "Ja kun mä kuitenkin tiedän tekeväni asioita, jotka jonkun pitää tehdä."

      Nyt kun Myöhänen on suunnitellut muuttoa – paradoksaalista kyllä, kotisiivousta on neljässä huoneessa ja keittiössä liikaa – monet ovat tulleet pyytämään häntä jäämään.

 

ROSKIENKERUUKIERROKSELTA saapuessamme naapuritalon pihassa seisoskelee Jorma Hägg. Juuri hän "ilmiantoi" Myöhäsen ensin perinteisellä kirjeellä, sitten vielä sähköpostitse.

      Hägg on asunut talossa siitä asti, kun se yli kolmekymmentä vuotta sitten rakennettiin.

      "Meikäläinen on melkein aina ulkona – nytkin vartoon emäntää kun kauppaan pitäis mennä – ja täällä pihalla kaikki kyllä sanoo, että tämä alue on merkittävästi muuttunut", Hägg kertoo.

      "Ja kun täällä on siistiä, ihmiset eivät sitten niin herkästi heitä roskiakaan maahan."

      Miehet jäävät jutustelemaan pihalle, me lähdemme kuvaajan kanssa kohti toimitusta.

 

PARI tuntia myöhemmin kaivan käyntikortin taskusta. Soitan vielä Myöhäselle, josko hänen sopisi tulla käymään toimituksessa studiokuvia varten. Ja tokihan se sopii.

      Hän pyytää laittamaan ajan ja osoitteen tekstiviestillä, koska ei pysty juuri nyt kirjoittamaan, sillä hän on – missäpä muuallakaan kuin roskia keräämässä.

      Pyöritän käyntikorttia käsissäni ja luen vielä kerran siihen painetun sloganin: Parempi Myöhänen kuin ei ketään.

      Juuri niin.

 

_________________________________________________________________

 

"ERÄÄN TASON KYLÄHULLU KAI"

Raimo Myöhäsen kadulla kuulemaa

 

*Eräänä kevätpäivänä 2006 erittäin tyylikäs nuoripari ulkoilutti kahta rottweileria Lauranpolun nurmikoilla. Daami huomasi minut koiranpaskoja keräämässä ja sanoi miehelleen: "Katso, tuo mies kerää koirankakkoja", johon mies vastasi: "Erään tason kylähullu kai". Koska kuulin keskustelun, en voinut olla huomauttamatta: "Luuletteko te, että kukaan tervejärkinen teidän koirienne jätöksiä korjaisi", ja nostin höyryävän läjän muovisäkkiin.

 

*Keräilin roskia Pajupillin reunamilta. Ohikulkeva, jo parhaat hetkensä tuhlannut veikko totesi ohimennen: "Tuossa työssä ei kyllä järkeä tarvita." Hetken kuluttua paikan ohitti vanhempi mieshenkilö, pysähtyi ja sanoi: "Teet hyvää työtä. En löydä sanoja, miten kiittäisin". Vastasin siihen: "Juuri hetki sitten eräs ohikulkija sanoi, ettei tässä työssä järkeä tarvita". Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: "Järjen tarpeesta en tiedä, mutta asennetta tarvitaan sitäkin enemmän". Ajattelin itsekseni, että hän löysi sittenkin parhaat mahdolliset sanat.

 

*Hanabölen- ja Laurantien risteyksen alittavassa tunnelissa oli lojunut noin 500 sanomalehden kasa jo yli puoli vuotta. Normaalisti en kulje kyseistä reittiä, joten lehdet olivat maanneet siinä kenenkään koskematta. Kun sitten hain muovisäkin ja aloin keräillä sikin sokin olevia lehtiä, iltalenkillä ollut parikymppinen nainen totesi: "Jo oli aikakin korjata ne pois. Kenenkään mieleen ei vaan tullut se, että olisi itse voinut tehdä tuon minkä sinä teet."

 

_________________________________________________________________

 

Vantaan piiripuutarhuri Pirkko Aittoniemi:

"MYÖHÄNEN ON YKSI AKTIIVISIMMISTA"

 

Onko Raimo Myöhänen teille tuttu, Vantaan Kaupungin piiripuutarhuri Pirkko Aittoniemi?

      "Kyllä, olen tutustunut häneen parin viime vuoden aikana. Muutaman kerran olen hänet tavannut ja toimittanut roskapihtejä ja jätesäkkejä, koska tiedämme hänen aktiivisesti hoitavan Havukosken alueen puhtaanapidon meidän työntekijöidemme avuksi."

 

Onko Vantaalla muita vastaavia vapaaehtoisia?

      "On useampiakin ryhmiä, jotka järjestelmällisesti siivoavat, mutta kyllä Myöhänen on yksi aktiivisimmista tässä hommassa. Tällainen vapaaehtoisuus on tietysti hyvää apua meille, sillä välillä vähän turhankin iso osa puutarhurin työajasta menee ihan vain roskien keruuseen."

 

Onko vaara, että vapaaehtoisvoimin siivotuilta alueilta vähennetään kaupungin siivousta?

      "Ei. Joskus nämä vapaaehtoiset sanovat, ettei kaupunki käy alueella ikinä, mutta siinä on se, että kun kaupungin työntekijä ehtii sinne ja kadut ja puistot on jo siivottu, niin eihän hän siellä kauan viivy. Mutta kyllä meidän porukka ne paikat aina katsoo, ei sitä pelkästään vapaaehtoisten varaan jätetä. Enkä minäkään esimerkiksi tiedä tarkalleen sitä aluetta, jonka Myöhänen hoitaa, nytkin eräs työntekijä kertoi hänen olleen ihan toisella puolella kylää."

 

Myöhänen oli pahoillaan siitä, ettei hänen kaupungille lähettämiinsä kirjeisiin ole millään tavalla vastattu.

      "Joo, minäkin luin jonkin hänen yleisönosastokirjoituksensa, jossa hän sanoi lähettäneensä kirjeitä kaupungin johtoon päin. Tänne ruohonjuuritasolle ei ole tullut mitään tietoa tällaisista ehdotuksista, että ne ovat kyllä jääneet jonnekin hierarkian poluille ne esitykset."

 

Voiko kuka tahansa saada kaupungilta roskapihtejä ja jätesäkkejä, jos innostuu keräämään roskia?

      "Totta kai, me toimitamme, jos vain saamme tietää tällaisesta henkilöstä."

 

Juttukokonaisuus on julkaistu Seurassa 33/2007.


Kaasu pohjassa pyörätuoliin (Jarmo Tolonen 2007)

Vuonna 1998 liikenteessä kuoli 400 ja loukkaantui 9 097 ihmistä.

Yksi loukkaantuneista oli oululainen Jarmo Tolonen.


Vuonna 1998 liikenteessä kuoli 400 ja loukkaantui 9 097 ihmistä. Yksi loukkaantuneista oli oululainen Jarmo Tolonen.

 

kaasu.jpgSINÄ päivänä 18-vuotiaan oululaisen Jarmo Tolosen elämä tuntui päättyvän. Lääkäri kertoi sen, mitä hän itsekin osasi pelätä: hän istuisi lopun elämäänsä pyörätuolissa.

      "Mä olin ihan hirveän pettynyt itseeni", Tolonen muistelee. "Että sitä on hetken mielijohteesta mennyt tekemään tuollaisen tempun ja suoraan sanottuna pilannut elämänsä."

 

PERJANTAI elokuun 14. päivä oli helteinen, kuten koko kesä vuonna 1998. Jarmo aloitti työnsä erään omakotitalon työmaalla aamuseitsemältä. Häneen oli tarttunut mukavasti rusketusta, olihan hän paiskinut töitä ulkona läpi kesän. Lomien puute ei nuorta miestä haitannut, sillä hän oli unelma-ammatissaan – pienestä pitäen oli ollut selvää, että poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Jarmo oli valmistunut kirvesmieheksi vuotta aikaisemmin, ja nyt hän opiskeli töiden ohella rakennusinsinööriksi.

      Lounastauolla Jarmon puhelin soi. Eräs kaveri, kutsuttakoon häntä Mikoksi, oli pääsemässä viikonloppuvapaalle armeijasta, ja pojat päättivät lähteä katsastamaan Oulun yöelämää.

      Jarmo haki Mikon juna-asemalta viideltä, ja he suuntasivat Alkoon ostamaan viinaksia: kaljaa ja lonkeroa. Jarmo asui vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa omakotitalossa, jonne pojat menivät saunomaan.

      "Eiköhän se keskustelu keskittynyt pääasiassa siihen, että minkälaista armeijassa nyt sitten oli ollut, sillä minähän olin itse lähdössä armeijaan vuodenvaihteessa."

      Yhdeltätoista pojat lähtivät linja-autolla keskustaan, Ravintola Wäinöön. Illan mittaan seurueen kokoonpano muuttui. Mikko lähti muualle, mutta seuraan liittyi Jani ja hetkeä myöhemmin myös Jarmon silloinen tyttöystävä. Tämän kanssa Jarmolle kehkeytyi riitaa.

      "Siinä vaiheessa mä aloin olla jo sen verran päissäni, että tuntui parhaalta, että meen kotiin rauhoittumaan. Jani päätti lähteä mukaan, ja suunnitelmissa oli, että juodaan ne alkuillasta jääneet juomat pois."

      Eräs tuttu oli liikkeellä autolla ja heitti kaksikon Jarmon luo.

 

POJAT jäivät polttelemaan tupakkaa Jarmon kotipihalle.

      "Siinä me jauhettiin niitä näitä, mutta sitä en muista mistä se sysäys tuli, että lähdetäänkin takaisin kaupunkiin."

      Jarmo kävi hakemassa auton avaimet eteispöydältä yrittäen toimia mahdollisimman hiljaa. Siinä hän myös onnistui, sillä äidillä oli tapana havahtua poikansa kotiintuloon, mutta tuona yönä hän ei herännyt.

      Jarmo istahti punaisen vuoden 1988 Toyota Corollan rattiin. Vaikka auto oli äidin nimissä, käytännössä se oli ollut Jarmon auto ne kolme kuukautta, kun hänellä oli ollut ajokortti.

      "Kavereiden kanssa touhuaminen keskittyi siihen aikaan pääasiassa autoihin, ja kyllähän siinä tuli ylilyöntejäkin tehtyä", hän myöntää.

      Vaikka Jarmo oli välillä ajellut reipastakin ylinopeutta, humalassa hän ei ollut koskaan liikenteeseen lähtenyt. Ja vaikka eräs tuttu oli ajanut humalapäissään pahan kolarin vain muutamaa kuukautta aiemmin, Jarmolla ei tielle kääntyessään käynyt edes mielessä, että jotakin voisi ihan oikeasti sattua.

      "Ei se autolla-ajotouhu tuntunut siinä tilassa ollenkaan todelliselta – se ei ollut normaalia vaan ennemminkin sellaista revittelyä. Koko ajan tuntui, että pitäis vaan päästä mahdollisimman nopeaan, ja sen mä muistan oikein hyvin, että joka kerta, kun vaihdetta vaihtoi ja polki, niin sora ropisi pohjaa vasten."

      Auto kiisi neljänkympin alueella jopa 130 km/h. Kahdeksan kilometrin matkasta oli taitettu vasta vajaat kaksi, kun auto ohitti Sangintietä Oulujoen hautausmaan, sitten Oulujoen koulun, jonka jälkeen tie kaartuu loivasti vasemmalle. Jarmo käänsi rattia, mutta mitään ei tapahtunut. Hän säikähti, ja samassa kaikki pimeni. Kuului kovaa pauketta ja tärinää.

      "Sitten kävi sellainen jumalaton humahdus korvien vierestä, ja sen jälkeen tuli aivan hiljaista."

      Seuraavat muistikuvat ovat kolmen vuorokauden kuluttua teho-osastolta, letkujen ja piuhojen keskeltä.

      "Joka paikkaa särki ihan hirvittävästi. Tuntui siltä kuin olisi piesty ihan kokonaan", Jarmo muistaa.

 

AUTO oli jatkanut kaarteessa matkaansa pientareelle, pyyhkäissyt kumoon lyhtypylvään ja jysähtänyt katto edellä kahteen tukevaan mäntyyn, joista toinen katkesi.

      Toisin kuin Jani, Jarmo ei ollut käyttänyt turvavyötä. Hänet löydettiin reilun kahdenkymmenen metrin päästä pellolta.

      Jani ei muista ulosajoa eikä sitä, miten hänen onnistui päästä ruttaantuneesta autonromusta ulos. Hän muistaa hortoilleensa sokissa parinsadan metrin päässä oleville taloille hakemaan apua.

      Ambulanssin saapuessa Jarmo oli tajuissaan. Poliisin alkometriin hän puhalsi yli kaksi promillea. Hänen otsassaan roikkui iso palkeenkieli, josta näkyi kallo. Lasimurskaa oli joka puolella ylävartaloa. Vasta matkalla sairaalaan hän meni tajuttomaksi.

      Sairaalassa todettiin, että Jarmon rintarangan seitsemäs nikama oli murtunut ja puristi selkäytimen kasaan. Koska välitöntä hengenvaaraa ei kuitenkaan ollut, leikkaukseen ei uskallettu veressä olevan runsaan alkoholin takia ryhtyä kuin vasta vuorokauden kuluttua.

 

"EN mä varmasti tule kovempaa kokemaan tässä elämässä kuin ne ensimmäiset viikot sairaalassa. Kyllä sitä tuli itkettyä ja mietittyä. En mä sinä aikana nukkunut kuin muutamia tunteja."

      Äiti, isä tai sisko päivysti sängyn laidalla lähes tauotta. Vierailulle tulleet kaverit kertoivat, että Jani oli selvinnyt onnettomuudesta mustelmilla.

      "Mua pelotti ihan älyttömästi, että mä olen tappanut Janin mutta sitä vaan ei tohdita mulle kertoa", Jani muistelee.

      Lopulta helpotus oli suuri, kun Jani saapui käymään. Oma tulevaisuus sitä vastoin tuntui lohduttomalta.

      "Kävin kaikki vaihtoehdot läpi, ja ainoana ratkaisuna tuntui olevan, että tapan itseni."

      Kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen Jarmo siirrettiin Helsinkiin kuntoutukseen. Hän ryhtyi harjoittelemaan liikkumista, pukeutumista, suihkussa käymistä – tavallista arkielämää.

      Pahin masennus väistyi, kun hän tapasi vertaistukihenkilöitä, jotka olivat istuneet vuosikaudet pyörätuolissa ja kykenivät täysipainoiseen elämään.

      "Kyllä siinä tuli vähän sellainen into, että haluaa vielä elää."

      Lopulta Jarmo palasi kotiin itsenäisyyspäivänä, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen.

 

NYT vammautumisesta on yhdeksän vuotta ja Jarmo Tolonen on 27-vuotias. Hän ajaa ahkerasti automaattivaihteista autoaan, jossa on käsikaasu ja -jarru. Hän on kiertänyt jo vuosia kertomassa surullista tarinaansa Liikenneturvan kampanjoissa. Hän on voittanut SM-hopeaa pyörätuolikoripallossa. Elokuussa hän valmistuu ammattikorkeakoulusta tietotekniikan insinööriksi ja muuttaa Vantaalle yhdessä kihlattunsa ja saksanpaimenkoiransa kanssa.

      "Kyllä se on kaikkein parasta vain jatkaa elämää eteenpäin ja antaa itselleen anteeksi", hän sanoo.

      "Sellainen virhe tuli tehtyä ja sen kanssa on opittava elämään."

 

Juttu on julkaistu Seurassa 28/2007. Jutun yhteydessä oli artikkeli nuorten miesten aiheuttamista auto-onnettomuuksista, mikä aihe oli ajankohtainen Kälviällä tapahtuneen, poliisin hengen vaatineen yliajon seurauksena.


Elämä on lyhyt ja kirjoitettavaa paljon (Sofi Oksanen 2004)
Kirjailija Sofi Oksanen haluaa tuoda esille asioita, jotka eivät saa tilaa
mediassa tai poliitikkojen vaalilauseissa.

Kirjailija Sofi Oksanen haluaa tuoda esille asioita, jotka eivät saa tilaa
mediassa tai poliitikkojen vaalilauseissa.


”Pääosin positiivista ja innostunutta”, kuvailee Sofi Oksanen, 27, reilu vuosi sitten julkaistun esikoisteoksensa saamaa vastaanottoa.

      ”Mutta se voi johtua myös siitä, että harvempi tulee sanomaan negatiivista palautetta päin naamaa.”

      Pohjimmiltaan lähes viisisataasivuinen Stalinin lehmät on kertomus oman taustansa ja itsensä hyväksymisestä. Rinnakkain kulkee kaksi tarinaa, joista
ensimmäinen kertoo Annasta, vähän päälle parikymppisestä
bulimikosta.

      ”Lähdin alun perin kirjoittamaan syömishäiriöistä, koska se syömishäiriökirjallisuus, mitä mä olin lukenut, ei vastannut millään tavalla sitä, mitä olin nähnyt ja kokenut”, Oksanen selvittää aihevalintaansa.

      Hänen mielestään kirjallisuuden kuvaus syömishäiriöistä on yleensä liian yksioikoinen. ”Niissä annettavat ratkaisut on keinotekoisia. Halutaan saada
selkeä loppu asialle, jolle ei ole selkeää loppua.”
      Toinen Stalinin lehmien tarinoista käsittelee Annan äitiä ja äidin suvun vaiheita Neuvosto-Virossa.
      ”Mä näen syömishäiriön biopsykososiaalisena kokonaisuutena, joten tarinaan tarvittiin sitä yhteiskuntaa. Olisin voinut toki keskittyä vain suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta se ei olisi ollut tarpeeksi kiinnostavaa eikä mielekästä myöskään mulle kirjoittajana.”
      Kuten teoksensa Annassa, myös Sofi Oksasessa on verta Suomenlahden kummaltakin puolelta. Hänen äitinsä on virolainen, isä suomalainen, ja vaikka Oksanen onkin syntynyt Jyväskylässä, hän on viettänyt lapsena paljon aikaa myös Neuvosto-Virossa. Tämän maailman hän halusi kirjansa sivuille tallentaa.
      Entisestä sosialistisesta naapuristamme piirtyvä kuva on synkkä: seinilläkin on korvat, byrokratia on vainoharhaista ja Siperia voi koitua kenen tahansa kohtaloksi.

 

Kaikki virolaisethan ovat huoria

 

Stalinin lehmissä tarkastellaan sosialistisen ja kapitalistisen maailman eroja sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Suomeen muutettuaan Annan äiti häpeää virolaista taustaansa, sillä suomalaisten mielikuvissa kaikki virolaiset ovat huoria. Annakaan ei saa paljastaa taustaansa puhumalla viroa tai pukeutumalla virolaisesti eli naisellisesti – siis huoramaisesti.
      Sofi Oksanen kiistää, että hänen kirjansa pyrkisi olemaan provokatiivinen
tai yliampuva.
      ”Ei siinä ole mitään provokatiivista. Se ei ole todellisuutta, mutta se on lööppilehtien todellisuutta ja sellaista todellisuutta, jota ihmiset joutuvat kohtaamaan”, feministiksi tunnustautuva kirjailija kivahtaa
ja hakee ympäröivästä elämästämme taustaa stereotypialle: esimerkiksi 90 prosenttia Helsingin prostituoiduista on entisen Neuvostoliiton alueelta.
      ”Ja kyllähän Virosta sanotaan, että sen paras vientituote on naiset”, hän vielä lisää.

 

Enemmän tekijä kuin tutkija


Sofi Oksanen haaveili jo nuorena kirjailijanurasta. Koska se kuitenkin oli listattu Kultapossu-lehdessä lasten unelma-ammateista ykköseksi, tyttö piti sitä epärealistisena tavoitteena. Hiljalleen usko omiin kykyihin kasvoi, ja 12-vuotiaana Oksanen päätti tulla kirjailijaksi – eihän hän oikeastaan muuta halunnut tehdäkään.
      Lukion jälkeen suuntana oli Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitos, jossa Oksanen viihtyi kuitenkin vain kaksi vuotta.

      ”Se ei ollut millään tavalla omaan kirjoittamiseen kannustavaa, ja mä
olen kuitenkin enemmän tekijä kuin tutkija.”
      Nyt hän opiskelee kuudetta vuottaan Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa.
      ”Siellä on paras kirjoittamisenopetus, mitä minä olen elämäni aikana saanut, ja kyllähän dramaturgia auttaa hahmottamaan ihan eri tavalla rakenteita ja muuta sellaista”, hän kehuu mutta tunnustaa, ettei kuitenkaan
aivan näistä syistä opinahjoonsa hakeutunut.
      ”Todellinen syy oli hyvinkin banaali eli opintotuen katkeaminen. Tarvitsin opiskelupaikan.”

      Monen "tulevan" kirjailijan ura katkeaa jo ennen varsinaista alkua eli esikoisjulkaisua.

      Sofi Oksaselle kävi toisin. Novelleja, draamatekstejä ja lyhytproosaa
kirjoitettuaan hän tunsi olevansa kypsä pidemmälle proosalle, jätti opiskelut pariksi vuodeksi, kirjoitti Stalinin lehmät ja vei sen kustantajalle näytille.
      Loppuprosessin nopeutta hän kertoo itsekin hämmästelleensä.
      ”Siinä vaiheessa, kun kustannussopimus tehtiin, mä itse pidin käsikirjoitusta vielä aika epävalmiina, mutta se kustannustoimittaja piti sitä hyvinkin valmiina”, hän muistelee.
      Muutoksia tai korjailuja ei juuri tehty, vaan kirja päätyi seuraavan sesongin kustannusohjelmaan.

 

"Pyrin lisäämään inhimillista ymmärtämistä"


Esikoiseksi Stalinin lehmät on ollut 3 500 kappaleen myynnillään menestys. Kaupoissa on jo neljäs painos, ja viime toukokuussa teos julkaistiin viroksi. Vaikka Sofi Oksanen osaa myös viroa, hän ei ole vironnosta edes lukenut – kuten ei suomenkielistä versiotakaan painettuna.

      ”Uudet kirjoitustyöt on nyt ne, jotka kiinnostaa”, hän perustelee.

Seuraava kirja on tarkoitus julkaista ensi syksynä. Kustantaja on antanut koko lailla vapaat kädet, eikä Oksanenkaan myönnä ottavansa menestyksestä
paineita.
      Tulevan teoksen aihe tulee olemaan tietysti uusi, mutta teemallisesti kirjailija näkee yhteyden Stalinin lehmiin.

      ”Teemana on valta, joka on sellainen mun aiheeni.”
      Tällä hetkellä opiskelut ovat taas säästöliekillä, sillä elämä on lyhyt ja kirjoitettavaa paljon.
      ”Haluaisin kirjoittamalla tuoda esille ja vaikuttaa asioihin, jotka eivät saa tilaa mediassa tai päättävien poliitikkojen vaalilauseissa.”
      Neljän sanan sloganiksi muotoiltuna se sanotaan näin:
”Pyrin lisäämään inhimillistä ymmärtämystä.”

 

Julkaistu Länsiväylässä 24.10.2004.


Rouva Oikeus (Pauliine Koskelo 2012)

Oikeusvaltio voi hyvin, mutta sen huolto takkuilee.  ‒ Hallitusvalta ei hoida omaa tonttiaan,

jolloin asiat, jotka pitäisi lainsäädännöllä hoitaa, luisuvat oikeuslaitoksen ratkottavaksi,

arvostelee korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo. 


Oikeusvaltio voi hyvin, mutta sen huolto takkuilee.  ‒ Hallitusvalta ei hoida omaa tonttiaan, jolloin asiat, jotka pitäisi lainsäädännöllä hoitaa, luisuvat oikeuslaitoksen ratkottavaksi, arvostelee korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo.

 

Ensimmäinen päivä loman jälkeen, mutta selvää se jo on:  Syksystä on tulossa työntäyteinen, tavallistakin työntäyteisempi.

      Normaalin päivärytmin lisäksi korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo kuuluu ryhmään, jonka on siirrettävä käytäntöön hallituksen hurja säästötavoite, joka oikeuslaitoksen osalta vastaa noin 300 henkilötyövuotta.

      Toki oikeuslaitoksessa järkeistettävää onkin, sitä Koskelo ei kiellä.

      ‒ Mutta ongelmana on, että tämä meidän ala on lakisidonnaista. Kaikkien isojen muutosten pitää mennä Arkadianmäen kautta, ja se on aikaa vievä prosessi.

      Esimerkiksi hovioikeuden jatkokäsittelylupauudistus vei kokonaisen vaalikauden, ja nyt oikeuslaitosjärjestelmä pitäisi vääntää kokonaisuudessaan uuteen uskoon vuoteen 2015 mennessä!

      Mutta palataan tähän myöhemmin.

 

Aikoinaan KKO:n talossa tansittiin

 

Suomen rajojen sisäpuolella korkeimmalla oikeudella (KKO) on rikos- ja riita-asioiden laintulkinnassa se viimeinen sana. Sen päätöksistä ei voi valittaa.

      Kun täysistunto kokoontuu, korkeimman oikeuden 18 tuomaria asettuvat yli kymmenmetrisen pöydän ympärille virkaiän mukaisesti.

      Presidentin vieressä, "kuoleman kurvissa", istuvat kokeneimmat. Makaaberi nimitys viittaa siihen, että tätä postia ylemmäs ei uralla ole enää edettävää. Täältä lähdetään eläkkeelle tai jalat edellä, sillä KKO:n tuomaria ei voi edes seinänaapurissa työskentelevä Tasavallan presidentti erottaa.

      Arvokasta, paikoin jäykkää ‒ mutta on täällä tanssittukin.

      1900-luvun taitteessa rakennuksen omisti eversti Hugo Standertskjöld. Äveriään liike- ja poikamiehen koti oli seurapiirien kohtaamispaikka, jonka suurimmassa salissa ‒ siis nykyisessä KKO:n täysistuntosalissa ‒ syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Salin parvekkeella oli mukava polttaa tupakkaa ja katsella merta.

      Kun lapseton Standertskjöld vuonna 1931 kuoli, perijöillä ei ollut varaa maksaa everstin omaisuudesta lankeavaa perintöveroa. Niinpä he tarjosivat Helsingin Kauppatorin laidalla sijaitsevaa rakennusta Suomen valtiolle verojen vastineeksi. KKO muutti taloon.

      Vuonna 2009 KKO (jonka nimi Venäjän vallan aikaan oli ensin hallituskonseljin ja sitten senaatin oikeusosasto) täytti 200 vuotta. Juhlavuotta varten tehdyssä remontissa sisätiloihin palautettiin Standerstskjöldin aikaisia värivalintoja ja seinillä saatiin Ateneumista lainaksi Albert Edelfeltiä ja Pekka Halosta.

     Vaikka arvokas talo on tukevasti paikoillaan, Suomi sen ympärillä on kokenut monet myllerrykset.

      Mikä on oikeusvaltion tila nyt?

 

EIT ravistelee suomalaista laintulkintaa

 

‒ Oikeusvaltion perusrakenteet ovat hyvin vakiintuneet ja niistä vallitsee poliittisten liikkeiden kesken laaja yhteisymmärrys, Koskelo arvioi.

      Hänen mielestään kysymys on nyt ennemminkin siitä, miten oikeusvaltiota huolletaan ‒ ja kenen johdolla.

      ‒ Hallitusvalta ei hoida omaa tonttiaan, jolloin asiat, jotka pitäisi lainsäädännöllä hoitaa, luisuvat oikeuslaitoksen ratkottavaksi, Koskelo kritisoi.

      Hän vastaa kysymyksiin punnistusti ja pitkästi mutta ilman lakitekstin koukeroita. Ja vaikka hän tarkastelee suomalaista oikeuslaitosta muiden yläpuolelta, hän liittää sanottavansa konkreettisiin esimerkkeihin, tähän tapaan:

      Yleisen Ne bis in idem ('ei kahdesti samassa asiassa') -periaatteen mukaisesti tuomioistuin ei voi ottaa uudelleen käsiteltäväksi sellaista asiaa, joka on jo lainvoimaisesti ratkaistu.

      Suomessa ‒ kuten muuallakin Euroopassa ‒ on kuitenkin ollut perinteisesti mahdollista, että samaan käyttäytymiseen on voinut kohdistua sekä hallinnollisia että rikosoikeudellisia seuraamuksia. Esimerkiksi verojen laiminlyönnistä on voinut saada paitsi veronkorotuksen, myös verorikossyytteen.

      Viimeaikasessa tulkinnassaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on kuitenkin rinnastanut  seuraamukset toisiinsa. Toisin sanoen veronkorotus on rangaistus, ja tilanteessa, jossa veronkorotus on jo määrätty, ei syytettä veropetoksesta voida enää nostaa.

      ‒ Tällaisilla ylikansallisesta lainsäädännöstä juontuvilla systeemivaikutuksilla on iso merkitys monen viranomaisen toimintaan, ja kun lainsäädäntövalta on passiivinen, tällaisia asioita joudutaan ratkomaan tuomioistuimissa yksitellen. Se  voi tuoda seuraamusjärjestelmän toimivuuteen sattumanvaraisuuden piirteitä.

      Koskelo uskoo, että poliitikkojen laiskuuden takana on monesti laskelmointi: Esimerkiksi poikalasten ympärileikkaus on niin kiistanalainen aihe, että teki lainsäätäjä niin tai näin, aina tulee lunta tupaan. Helpompi siis jättää asia muiden, siis lain tulkitsijoiden, huoleksi.

 

Hovista tullut toisen asteen käräjäoikeus

 

Yksi haaste oikeusvaltion toteutumiselle, kenties uhkakin, ovat oikeuslaitokseen eli tuomioistuimiin, syyttäjälaitokseen ja ulosottoon kohdistetut 22 miljoonan euron menosupistusvaatimukset.

      Lakia ei tulkita koneilla vaan ihmistyöllä. Siksi säästöt on kohdistettava henkilöstöön.

      Yksi resepti on, että saman tapauksen käsittelykertoja eri oikeusasteissa saataisiin karsittua. Koskelon mielestä hovioikeudesta on tullut ikään kuin toisen asteen käräjäoikeus, jonka työ painottuu liikaa näytön uudelleenarviointiin.

      ‒ Ei hovioikeudella ole luontaisesti parempia edellytyksiä arvioida esimerkiksi pahoinpitelyn tai rattijuopumuksen kaltaisten massajuttujen näyttöä. Se on resurssien väärinkäyttöä. Hovioikeuksien pitäisi keskittyä oikeudellisesti vaikeisiin kysymyksiin, hän vaatii

      Muutama askel tähän suuntaan on viime vuosina jo otettu: Nykyään pienet riita- ja rikosasiat eivät pääse enää automaattisesti hovioikeuteen, vaan niihin vaaditaan jatkokäsittelylupa. Lisäksi käräjäoikeuksien määrä toissa vuonna lähes puolitettiin.

      Nyt sama remontti pitäisi tehdä hovioikeuksille. Koskelon mielestä niitä tarvitaan nykyisen kuuden sijaan korkeintaan neljä.

 

Menettelyvirheillä fataaleja vaikutuksia

 

KKO:n tärkein tehtävä on antaa ennakkopäätöksiä eli prejudikaatteja alempien tuomioistuinten ohjeiksi.

      Nyt työn alla olevat uudistukset tukevat Koskelon mielestä tätä tehtävää. Kun tuomioistuinten lukumäärä vähenee, toiminnot ja osaaminen keskittyvät, koulutuskierto paranee ja laajemman juttupohjan ansioista syyttäjien on helpompi nähdä laintulkinnassa esiinnousevia uusia dilemmoja, jotka kaipaisivat KKO:n ennakkoratkaisua.

      Esimerkiksi EIT tiukensi jo kolmisen vuotta sitten epäillyn itsekriminointisuojaa, toisin sanoen syytetyn oikeutta olla edistämättä oman syyllisyytensä selvittämistä. KKO pääsi antamaan ennakkoratkaisunsa vasta viime toukokuussa, kun sille tuli käsiteltäväksi helsinkiläishotellissa itsenäisyyspäivänä 2009 kuolemaan johtanutta huumerikos.

      Kyseisessä tapauksessa epäiltyä oli kuulusteltu ilman avustajan läsnäoloa, ja EIT:n uuden linjan mukaisesti KKO palautti tapauksen hovioikeuteen ja kielsi avustajatta kerättyjen esitutkintalausuntojen käytön syyllisyyttä tukevana näyttönä.

      ‒ Meidän tehtävämme on välittää yhä kansainvälistyvämpien oikeuslähteiden soveltamiskäytäntöä kansalliselle tasolle. Yleensä vasta prejudikaatin kautta uusi laintulkinta läpäisee alemmat tuomioistuimet ja rikosta tutkivat viranomaiset. Esimerkiksi tässä tapauksessa läpäisy on erittäin tärkeää, koska menettelyvirheillä esitutkinnan alussa voi olla fataaleja vaikutuksia rikosvastuun toteutumiselle, Koskelo selvittää.

      Osaltaan ennakkopäätösten nopeuttamiseen pyrki myös parin vuoden takainen uudistus, joka myötä valituslupa korkeimpaan oikeuteen voidaan myöntää jo käräjäkäsittelyn jälkeen. Mahdollisuutta on käytetty jo muutaman kerran.

 

Uutinen odottaa oven takana

 

Toissa keväänä Koskelo otti julkisuudessa osaa keskusteluun yksityisistä parkkifirmoista. Koskeloa syytettiin vallan kolmijaon halveksunnasta, jopa eroa vaadittiin.

      Koskelo ei kritiikkiä hyväksy.

      Jotta yksittäisen ihmisen oikeusturva toteutuu, häneen kohdistetut syytökset tulee käsitellä tuomioistuimessa laillisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella ja riippumattomien tuomarien edessä. Tähän prosessiin ei kenenkään ulkopuolisen, esimerkiksi poliitikkojen, tuomarin tai oikeusoppineen, tule pyrkiä kommenteillaan vaikuttamaan.

      ‒ Mutta en kyllä ymmärrä, mikä siinä voisi olla epäillyttävää, jos minä käytän yleisen tason puheenvuoron siitä, mikä voisi olla järkevä linja perustuslain tulkinnassa, Koskelo sanoo.

      Tällaista keskustelua Suomen kaltaisessa pienessä maassa kaivattaisiin Koskelon mielestä päinvastoin nykyistä enemmän.

      ‒ Tarkoitukseni ei ollut millään tapaa nakertaa luottamusta perustuslakivaliokuntaan vaan aidosti keskustella kysymyksestä, joka on minusta erittäin tärkeä eli millä tavoin tulkitaan sitä, mitä pidetään julkisen vallan käyttönä. Se jäi siinä perustuslakivaliokunnan mietinnössä erittäin epäselväksi.

      Keskustelulla tosiaan on merkitystä, ja siitä puolestaan Koskelo on saava esimerkin heti kaksituntisen haastattelumme päätteeksi: Vakuutusoikeuden ylilääkäri Eero Hyvärinen on suivaantunut Koskelon kesäkuussa esittämistä lausunnoista. Hän on juuri eronnut.

      Kiiresyksy on potkaistu toden teolla käyntiin.

 

***

 

Presidentti rentoutuu musiikkia kuunnellen

 

En kuulu siihen ihmisryhmään, joka lapsesta saakka tietää, miksi haluaa isona tulla", Pauliine Koskelo, 56, muistelee.

      Koulussa Koskeloa oli kiinnostunut monista aiheista ja kantoi myös huolta ympäristön tulevaisuudesta. Hän läpäisi pääsykokeet sekä teknilliseen korkeakouluun että oikeustieteelliseen.

      ‒ Ajattelin jotenkin niin, että oikeus ja lainsäädäntö on se, millä ympäristökysymyksiä hallitaan.

      Oikeustieteen kandidaatiksi hän valmistui 1979 ja varatuomariksi 1985.

      Vuosina 1985‒1995 Koskelo toimi oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla, ja vuodet 1995‒2000 Luxemburgissa Euroopan investointipankin (EIP) oikeudellisessa pääyksikössä, lopuksi johtajana.

      ‒ Kuten lainsäädäntötyössä, myös ennakkoratkaisuja annettaessa täytyy osata nostaa katse yksittäisestä tapauksesta ja pohtia oikeusohjetta laajemmassa kontekstissa, Koskelo pohtii.

      ‒ EIP:ssä arvioin hankkeiden vaikuttavuutta ekonomien ja insinöörien kanssa eri näkökulmista. Sieltä ehkä periytyy se, että periaatteellisten näkökulmien lisäksi minulle on aina tärkeää, että mietitään myös sitä, miten asiat saadaan vaikuttavalla tavalla toteutettua.

 

Ensimmäinen naispresidentti

 

Vuonna 2000 Koskelo nimitettiin KKO:n jäseneksi, ja tammikuussa 2006 sen ensimmäiseksi naispresidentiksi.

      ‒ KKO:n tuomarin ei ole vain ammatti vaan elämäntapa, mutta presidentin rooli on kyllä vielä enemmän, Koskelo kertoo. Presidentti osallistuu juttujen käsittelyyn muiden muassa, mutta sen lisäksi hän seuraa ja kehittää koko oikeudenhoidon järjestelmää.

      ‒Tämä vie ihan kaiken ajan.

      Myös lomilla Koskelo kertoo seuraavansa yhteiskunnallista keskustelua.

      ‒ Nykyään on fantastista, kun kansainvälistä lehdistöä  voi lukea helposti iPadilla.

      Silloin kun intohimoinen työntekijä kaipaa täydellistä irtiottoa, hän kuuntelee musiikkia, klassista ja jatsia. Lisäksi perheen kesäpaikassa Turun saaristossa on niin paljon maa-, metsä- ja puutarhatöitä, etteivät ne tekemällä lopu, Koskelo kertoo.

      ‒ Kun saa ruusut heinäkuussa kukkimaan, siinä silloin todella pääsee näkemään sen vaivansa palkan.

 

***

  

Pauliine Koskelo

- Syntynyt Salossa kesäkuussa 1956, asuu nykyään Helsingissä

- KKO:n presidentiksi 1. tammikuuta 2006

- Useiden valtion toimikuntien ja pohjoismaisten työryhmien sihteeri tai jäsen, Suomen edustaja erinäisissä kansainvälisissä toimi- tai valmisteluelimissä

- Kunniatohtori Svenska handelshögskolanissa (KTT, 2009) ja Helsingin yliopistossa (OTT, 2010)

- Naimisissa entisen kuluttaja-asiamies Gerhard af Schulténin kanssa

- Kaksi aikuista lasta. Poika lukee lakia, tytär kauppatieteitä


Reportaaseja
Nepal: Edessä aamu vai auringonlasku? (2012)

Nepalin poliittinen energia on viimeiset neljä vuotta laitettu perustus-

lakiin, jonka kohtalo – hyvä tai huono – saattaa ratketa lähiviikkoina.

Mutta luottaako rutiköyhä, läpeensä korruptoitunut ja epätasa-arvoinen

maa liikaa perustuslakiin ongelmiensa ratkaisijana.


Nepalin poliittinen energia on viimeiset neljä vuotta laitettu perustuslakiin, jonka kohtalo – hyvä tai huono – saattaa ratketa lähiviikkoina. Mutta luottaako rutiköyhä, läpeensä korruptoitunut ja epätasa-arvoinen maa liikaa perustuslakiin ongelmiensa ratkaisijana.

Nepal_haapanen_465_1.jpg 

Yösijan tarjonneella isännälläni on kaksi pyyntöä. Niistä ensimmäiseen on helppo vastata.

      “Lauri-Sir, ethän unohda meitä”, Min Bahadur Gurung sanoo auttavalla englannillaan.

      En varmasti. Gurungin talo on Thaprekin kylässä mäen laella, josta laakson ja kukkulan vuorottelu jatkuu silmänkantamattomiin, kaikkiin ilmansuuntiin. Kun tarkkaan katsoo, näkee Nepalin suurimpiin kaupunkeihin lukeutuvan Pokharan... se siintää kaukana alhaalla, Annapurnan juurella.

      Mutta se toinen toive.

      “Lauri-Sir, tuokaa tänne turisteja.”

      Ei auta kuin nyökytellä kohteliaasti, yes, of course.

      Vajaa kolmannes nepaleista elää köyhyysrajan alapuolella, ja heistä peräti 96 prosenttia asuu maaseudulla, Thaprekin kaltaisissa kyläyhteisöissä. Vaikka kehitysapu on tuonut tänne kiistatta helpotusta (lue juttu: Vesi- ja vessahanke Nepalissa: Tarpeet tehdään nyt pellonsyrjän sijaan huusseihin), raha olisi omavaraistalouteen tervetullutta.

      Mutta noustuani toista tuntia tietä, jossa Toyota Land Cruiserin jousituksista otettiin kaikki irti ja jossa mäenrinteen ja rotkon välillä ei paikoin ollut juuri autonleveyttä enempää tilaa, rehellisesti en voi ajatella muuta: tänne eivät matkaajat helpolla eksy.

– –

Lue koko juttu.

 

Juttu on julkaistu Global.finland.fi-sivustolla 7.3.2012.



”Eloon vai kuolemaan?” (2009)

Poronhoidolla on Pohjoisessa-Suomessa pitkät perinteet.

Mutta onko tulevaisuutta?


Poronhoidolla on Pohjoisessa-Suomessa pitkät perinteet. Mutta onko tulevaisuutta?

 

poro.jpgONPAS märkää!

     Räntää vihmoo Ranualla vaakasuoraan. Lämpöasteita on pari kolme, juuri sen verran, että erotusaidan reunalla radiopuhelimen kanssa seisovan Rainer Tuomaalan toppatakki on läpikotaisin märkä.

     ”Onko tokassa?” Tuomaala kysyy. Hän on Kuukkaan paliskunnan poroisäntä – ikään kuin toiminnanjohtaja – ja linjan toisessa päässä tarpoo porojen perässä kymmenkunta paliskunnan poromiestä.

     ”Joo.”

     ”Yrittäkääpä tuoda ne tänne.”

     ”No kyllä meillä vähän sellainen yrityksen tapainen on ollut päällä”, puhelimessa sanaillaan.

     Vaikka sää on vetinen, erotusilmaksi siinä on puolensa: märällä säällä porot ovat apaattisia ja helpompia käsitellä.

     Eikä muutenkaan sovi valittaa. Vaikka sukset ovat vaihtuneet poronhoidossa moottorikelkkoihin, mönkijöihin ja sydänmailla Pohjois-Lapissa helikoptereihin, työ tehdään porojen ja luonnon ehdoilla. Ja niin se on tehty iät kaiket.

     Kuinka kauan? Sitä ei tiedä varmaksi kukaan. Pohjois-Norjan Altasta on kuitenkin löydetty 5000–6000 vuotta vanhoja kalliomaalauksia, joiden on arveltu esittävän poroerottelua.

  

PORO polveutuu tunturipeurasta, jota tavataan luonnonvaraisena enää Etelä-Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Puolikesy porokanta sai ilmaisesti alkunsa niistä yksilöistä, joita käytettiin veto- ja kantojuhtina sekä peuranmetsästyksen houkutuseläiminä.

     Varsinainen suurporonhoito kehittyi keskiajan lopulla Ruotsin ja Norjan tunturiseuduilla, joissa saamelaiset alkoivat peurojen vähetessä paimentaa poroja. Koska porot laidunsivat vuoden mittaan hyvin laajalla alueella, saamelaiset muuttivat asuinsijojaan eläinten mukana. 1500-luvun tienoilla suurporonhoito levisi Suomeen.

     Nykyisellä poronhoitoalueella, joka käsittää lähes koko Lapin läänin ja vajaan puolet Oulun läänistä, yhteensä reilun kolmasosan Suomen maapinta-alasta, poroja on hoidettu 1700-luvulta lähtien. Valtion toimesta porojen vapaata laiduntamista alettiin ohjailla vuonna 1898, kun Senaatti velvoitti poronomistajat perustamaan maantieteellisesti rajattuja paliskuntia. Nykyään paliskuntia on 56, ja ne huolehtivat kukin omista poroistaan.

     1960-luvulla moottorikelkka muutti poronhoidon olemusta. Illaksi päästiin kotiin pitkienkin matkojen päästä, minkä seurauksena saamelaisten asumukset muuttuivat kiinteämmiksi. 1980-luvulla mönkijä tuli vastaavasti helpottamaan kesätöitä.

     Motorisoituminen lisäsi kustannuksia ja vähensi työvoiman tarvetta. Koneita ja polttoainetta varten tarvittiin rahaa, jota saatiin porotuotteiden myynnillä. Poronhoito siirtyi yhä suuremmin osaksi rahataloutta. Tämä johti myös poromäärien kasvuun.

     Ruotsissa ja Norjassa poronhoito on nykyäänkin rajattu saamelaisten yksinoikeudeksi. Suomessa näin ei ole koskaan ollut, ja tänä päivänä saamelaiset omistavat Suomen poroista vain joka kolmannen.


POHJOISEN luonnonrytmi on poromiehen almanakka, tietää Rainer Tuomaala.

     Hyönteiset ja kuumuus ajavat porot juhannuksen tietämillä tokiksi tuntureille ja soille, jolloin kevään vasat on kätevä korvamerkitä. Syksyn poroerottelussa, jossa teurastettavat porot  erotellaan eloonjätettävistä poroista, käytetään puolestaan hyväksi porojen rykimä- eli kiima-aikaa. Hirvaat eli täysikasvuiset urosporot keräävät itselleen haaremin, jossa voi olla jopa 50 vaadinta vasoineen. Kun hirvas on tehnyt pohjatyön, poromiehet ajavat tokan erotusaitaan.

     Rainer Tuomaala roikottaa lassontapaista suopunkia kädessään ja kävelee rauhallisesti poroaidan reunaa kohti. Pari miestä kiertää sivusta ja hätistää tokan raviin Tuomaalan ja aidan välistä. Pari nopeaa askelta, heitto ja poro juoksee suoraan lenkkiin. Muut ryntäävät avuksi, sillä isoa hirvasta pidättelemään tarvitaan neljästä viiteen miestä. Ja sarvia pitää varoa, silmävammat ovat poromiehen ammattitauti.

     Hirvas ohjataan erotteluaidan ulkopuolelle, jottei se haaremia paimentaessaan tulisi vahingoittaneeksi vaatimia ja vasoja. Hirvaan suuhun pruutataan loislääketahnaa. Muita lääkkeitä poroille ei anneta.

     ”Isäntä se vaan saa lääkitä itseään muilla aineilla, että lähtee se pahin pintajännitys pois”, Tuomaalan vinoilee.

 

SYKSYN erottelujen jälkeen luontoon lasketaan reilut 200 000 poroa. Se on maa- ja metsätalousministeriön määrittelemä yläraja, jota suurempaa poromäärä talvilaitumet eivät kestä.

     Teuraaksi menee reilut 100 000 poroa, pääosin vasoja, joista kertyy lihaa noin 2,6 miljoonaa kiloa. Vaikka poronhoito on Suomessa huomattavasti tehokkaampaa kuin Ruotsissa, Norjassa tai Venäjällä, varsinkaan eteläisissä paliskunnissa se ei meinaa lyödä leiville.

     Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtajan Pertti Viikin mukaan porotalouden kannattavuusraja menee tällä hetkellä jo Kemijoessa. Sen eteläpuolella porotalous on joko erittäin huonosti kannattavaa tai kannattamatonta. Näin siitä huolimatta, että monet asiat ovat porotalouden kannalta kohdallaan.

     Poronlihan tuottajahinta on hyvällä tasolla, porojen keskipaino yläkantissa ja menekki pelkästään Suomessa sellaista, ettei vientiin riitä kuin maistiaisia.

     ”Kyllä se ulkomaanvienti on käytännössä sitä, että britit tulee Saariselälle, syö vatsansa täyteen poroa ja menee takaisin kotiin”, Viik suhteuttaa.

     Myös motorisoituneen poronhoidon vaatiman polttoaineen hinta on suotuisa.

     ”Mutta jos ei saada teuraita, niin nämä hyvät asiat eivät realisoidu”, Viik harmittelee ja kiteyttää ongelman yhteen sanaan: pedot.

     Suojelun myötä suurpetokannat ovat olleet viime vuosikymmeninä kasvussa, ja  poronhoidon kannalta jälki on ollut erityisen pahaa poronhoitoalueen etelä- ja itärajalla: Susilaumat ja ilvekset levittäytyvät itärajan pinnassa kohti pohjoista, jossa ahmat ovat perinteisesti olleet pahin vastus. Myös karhut ja kotkat verottavat vasoista oman osansa.

     ”Petojahan on aina ollut, ja kyllä niitä sinne jonkinlainen määrä sopiikin. Mutta sitten kun mennään tietyn kynnyksen yli, niin tämä elinkeino käy mahdottomaksi”, Viik toteaa.

     Riistavahinkokorvauksia maksettiin viime vuonna 4000 porosta. Korvausta maksetaan kuitenkin vain löydetyistä raadoista, ja poromiesten mukaan hävikki voi olla jopa moninkertainen.

     Vaikka riistavahinkolaki joulukuun alussa uudistuu, pelkästään korvausjärjestelmillä ongelma ei Viikin mielestä poistu.

     ”Jos vasoja tehdään vain petojen tapettavaksi, niin ei se ole enää normaalia poronhoitoa. Ja ääritapauksissa käy kuten Hallan paliskunnassa, jossa jätetään kaikki vasat henkiin ja sittenkin tuottava pääoma pienenee.”

 

”KYLLÄ siinä on merkittävästä ongelmasta kyse”, vahvistaa Metsästäjäin Keskusjärjestön erikoissuunnittelija Harri Norberg, joka valmistelee väitöskirjaa petojen osuudesta vasakuolemiin ja on ollut aiemmin tekemässä poro- ja petotutkimuksia Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa.

     ”Kun joillain alueilla pedot verottavat kolmanneksen, jopa puolet vasoista, se on vastaava osuus pois poromiehen tilipussista.”

     Vaikka kaatolupien määriä on viime vuosina lisätty, petokannat ovat Norbergin mukaan valtakunnallisesti vahvoja. Metsästyksellä pyritään leikkaamaan nimenomaan kannan kasvua.

     ”Missään tapauksessa tavoitteena ei ole uhmata lajin suotuisan suojelun tasoa”, Norberg vakuuttaa.

     Mutta edes kaatolupien lisääminen ei ole Paliskuntain yhdistyksen Pertti Viikin mukaan johtanut poromiesten toivomiin tuloksiin: kaikkia lupia ei nimittäin olla onnistuttu käyttämään, ja toisaalta lupien sallimat kaadot eivät ole jakautuneet tasaisesti kaikille ongelma-alueille.

     Vaikka kaikista porotalouden ongelmista ei sovi petoja syyttää – liikenteessä kuolee vuosittain noin 4000 poroa (joista myös poromiehille korvausta maksetaan), Lapin maankäyttöpaineet pirstovat laitumia ja hankalien talvien vaatima lisäruokinta heikentää tulosta – yhtä kaikki seuraukset ovat selvät.

 

”PORONOMISTAJIEN määrä vähenee joka vuosi noin sadalla”, kertoo Paliskuntain yhdistyksen porotalousneuvoja Inga-Briitta Magga.

     Tällä hetkellä poronomistajia on 4900, mutta päätoimisia poromiehiä heistä on enää 900.

     ”Nuoria on uhkaavan vähän. Yleisin ikä on 45–60 vuoden välillä.”

     Siinä valossa Magga itse on varsinainen poikkeus: 30-vuotias poronomistajanainen (vain joka viides poronomistaja on nainen). Kun hänet kuusi vuotta sitten valittiin porotalousneuvojan tehtävään, lehtijuttuja käytiin tekemässä Helsingistä asti.

     Illat ja viikonloput Magga hoitaa poroja. Hänen avomiehensä on poromies, kuten hänen vanhempansakin ja sukupuu niin kauas kuin sitä tunnetaan.

     ”Minä olen naimisissa porojen kanssa, sanan parhaassa merkityksessä.”

Magga saa poronhoidon kuulostamaan varsin houkuttelevalta:

     ”Miettikääpä poromiehen toimistoa. Sehän ei ole se neljä seinää, tunkkainen ilma ja tietokonenäyttö, vaan se on luonto ja eläimet, joiden kanssa saa tehdä töitä.”

     Mutta Maggan mairesanatkaan eivät poronhoidon vetovoimaa takaa, jos elinkeinon lopputulemaksi jää vain suuret velat.

     Millaisena toiminnanjohtaja Pertti Viik näkee poronhoidon tulevaisuuden Suomessa?

     ”Tällä hetkellä meillä on muut asiat sen verran hyvin, että jos tämä petoasia olisi paremmalla mallilla, niin tulevaisuus näyttäisi kohtuulliselta. Myös sukupolvenvaihdoksia on tehty tänä vuonna huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina, joten eiköhän se ole signaali siitä, että poromies sitten kuitenkin uskoo tulevaisuuteen vähän paremmin kun aikaisemmin.”

 

LIPPALAKKIEN reunoista valuva vesi kehystää poromiesten kasvot. Tokka ajetaan parinkymmenen  poron erissä pieneen pyöreään aitaukseen, kirnuun. Kirnusta johtaa veräjät eri konttoreihin eli sivukarsinoihin, joihin luontoon laskettavat ja teurastamoon kuljetettavat eläimet lajitellaan.

     Vaikka tämä on poromiehen palkkapäivä, kirnussa ei sittenkään pingo vain nelijalkaisia euronmerkkejä. Poroja kohdellaan ”inhimillisesti” loppuun saakka.

     ”Täällä ei kyllä väärinkäytöksiä tapahdu”, Tuomaala vakuuttaa. ”Ei niillä isoissa teurastamoissa ole tunteita, mutta meillä on. Sehän ois kuin kaveria löisi.”

     Kaksi miestä pitelee poroa sarvista aloillaan. Vilkaisu korviin.

     ”Oikea alta vita. Vasen alta vita, hanka päällä, hanka alla.”

     Ja sitten katse kyseisen korvamerkin omistajaan: ”Eloon vai kuolemaan?”

     Siinäpä vasta kysymys. Koko porotaloudelle.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

PORO (Rangifer tarandus tarandus)


Poro on sopeutunut hyvin pohjoisen karuun ilmastoon. Se pystyy ainoana suurikokoisena kasvissyöjänä syömään jäkälää, jota se kaivaa jopa metrisen hangen alta. Poro myös selviää yli 50 asteen pakkasessa hyvän turkkinsa ansiosta; poron 3–4-senttisessä karvapeitteessä on esimerkiksi selässä keskimäärin 1700 karvaa neliösentillä. Porolla on myös tehokas verenkierto ja pakkasnesteen tavoin toimivaa öljyhappoa luuytimissä.

     Urosporon säkäkorkeus on reilun metrin luokkaa ja paino 90–180 kiloa, joskin talvella poro menettää jopa viidenneksen painostaan. Naarasporo on hieman urosta pienempi.

     Molemmat sukupuolet kasvattavat vuosittain sarvet, jotka tippuvat uroksilla syksyn rykimä- eli kiima-ajan jälkeen ja naarailla vasonnan jälkeen toukokuussa.

     Poronvasa syntyy hyvin kehittyneenä, ja jo vuorokauden ikäistä vasaa on vaikea saada juosten kiinni.

     Poron voi nähdä liikkeessä tai levossa mihin vuorokauden aikaan tahansa, koska se noudattaa omaa päivärytmiään, johon kuuluu useita lyhyitä unijaksoja vuorokauden aikana.

     Poro voi elää jopa 20-vuotiaaksi, joskin 80 prosenttia vasoista teurastetaan ensimmäisenä syksynä.

 

Juttu on julkaistu Seurassa lokakuussa 2009.


Norsu yli tien (2006)

Etelä-Afrikan koilliskulmassa sijatseva Krugerin kansallispuisto on paratiisi,

jossa näkee kaunista luontoa, uskomattomia maisemia ja paljon eläimiä.

Monilla uhanalaisilla eläimillä menee Krugerissa hyvin – joillain jo liiankin hyvin.


Etelä-Afrikan koilliskulmassa sijatseva Krugerin kansallispuisto on paratiisi, jossa näkee kaunista luontoa, uskomattomia maisemia ja paljon eläimiä. Monilla uhanalaisilla eläimillä menee Krugerissa hyvin – joillain jo liiankin hyvin.

 

kruger1_1.jpgUskomatonta.

     Muistan – tai pikemminkin minua on muistutettu – miten pienenä poikana jännitin, ehtisikö lentävä Dumbo-norsu ajoissa pelastamaan romahtaneen sillan saartamaa sirkusjunaa. Sittemmin piirsin omia eläinkirjoja, joihin kopioin eläimiä voipaperin avulla. Olen nähnyt norsuja televisiossa ja eläintarhoissa – yhdeksänvuotiaana Thaimaassa ratsastanutkin norsulla.

     Mutta ensimmäinen villi norsulauma luonnossa on elämys. Suuret korvat leyhyttelevät savannin kuumaa ilmaa. Toistakymmentä norsua käärii heinätuppoja kärsällään ja vie ne suuhunsa. Norsuilta kuluu syömiseen jopa kuusitoista tuntia vuorokaudessa, ja tässä puuhassa ylähuulesta kehittynyt kärsä on korvaamaton apuväline. Toisin kuin muut kasvinsyöjät, norsu ei ylety suullaan maahan. Sammutamme moottorin ja jäämme katsomaan.

     Ensin tien yli töpöttelee matriarkka, lauman vanhin naaras, joka johtaa ryhmäänsä jopa yli viidenkymmenen vuoden elämänkokemuksella. Se jos kuka tuntee tämän savannin vesipaikat ja ruokailualueet sekä tietää, miten vaarat parhaiten vältetään.

     Pian toinen norsu seuraa johtajan perässä. Pikku norsut tarpovat emojensa kintereillä ja asfaltille astuttuaan pinkaisevat nopeasti tien toiselle puolelle.

     Norsulaumassa on vain aikuisia naaraita sekä heidän nuoria jälkeläisiään. Urokset vierailevat laumoissa kiima-aikaan, muulloin ne vaeltavat yksin. Ne ovat maailman suurimpia maanisäkkäitä, savannien jättiläisiä, jotka voivat kasvaa jopa neljä metriä korkeiksi ja painaa 6 000 kiloa.

     Vaikka norsut ovat lauhkeanoloisia, saattaa naaras käyttäytyä aggressiivisesti, jos se kokee poikasensa turvallisuuden uhatuksi. Onkin hyvä pitää mielessä, kuka väistää ja ketä väistetään, kun näin kadulla kohdataan.

     Vaikka maapallolla tiedetään eläneen kolmisensataa nisäkäslajia, jolla on ollut kärsä ja syöksyhampaat, nykyään jäljellä on enää kaksi, afrikannorsu ja intiannorsu, molemmat uhanalaisia.

     Täällä norsuja on kuitenkin paljon – jopa liikaa. Tuoreimman laskennan mukaan Krugerin kansallispuiston norsukanta on jo 14 000. Rohkenemme siis jättää ensimmäisen näkemämme lauman laiduntamaan ja jatkaa matkaa. Tulevien kolmen päivän aikana tulemme varmasti näkemään näitä kärsäkkäitä paljon lisää.

 

Tuoreita lehti kuuden metrin korkeudesta

 

Lounaisessa Krugerissa kohoaa Malelane-vuoristo, jonka korkeimmat huiput yltävät yli 800 metriin merenpinnasta. Ajamme pohjoiseen, ja pian maisema vaihtuu alavammaksi pensassavanniksi.

     Perhosia lepattelee ympäriinsä. Impalat ja gnut viettävät siestaa puiden varjossa. Keskipäivän aurinko ei paista onneksi silmiimme mutta tekee autosta pätsin.

     Parinkymmenen minuutin ajon jälkeen edessä näkyy pysähtynyt auto. Se on hyvä merkki.

     Tien vieressä on kaksi kirahvia, ja kun hetken odottaa, akaasiapuiden lomasta nousee vielä neljä kaulaa lisää. Paikalle pysähtyy lisää autoja ihailemaan näiden honkkeleiden ruokailua. Ne ulottuvat syömään puunlatvan tuoreita lehtiä jopa kuuden metrin korkeudesta.

     Vaikka luonto on näin maaliskuun alussa sadekauden jäljiltä vehreimmillään, norsut ja kirahvit eivät kokonsa vuoksi pysty katseilta piiloutumaan. Myöskään suurten antilooppi- ja seepralaumojen näkemiseltä ei voi huonollakaan tuurilla välttyä.

     Pienempiä eläimiä on sen sijaan mahdollista nähdä lähinnä silloin, jos ne sattuvat tienpientareelle. Ja onneksemme sattuvat, leopardikilpikonna, mangustit, pahkasiat ja monet muut.

 

Savannin jättiläiset ovat kiistaton vetonaula


Vuonna 1898 perustettu Krugerin kansallispuisto on yksi Afrikan vanhimpia. Miksikään neitseelliseksi erämaaksi valtavaa, muodoltaan ja pinta-alaltaan Israelia muistuttavaa suojelualuetta ei voi kutsua, sillä luonnon ihmeisiin tutustuu puiston asfaltti- ja hiekkatieverkostoja pitkin yli miljoona turistia vuosittain.

     Krugerin kiistattomia vetonauloja ovat savannin jättiläiset, norsut, kirahvit, sarvikuonot ja puhvelit, sekä suuret antilooppilaumat ja erityisesti niitä vaanivat pedot kuten leijona, leopardi ja gepardi. Kaikkiaan Krugerissa asuu 147 nisäkäslajia.

     Suuret eläimet nousevat keskiöön jo senkin takia, että eläimiä tarkkaillaan vain autosta. Muutamaa kymmentä näköala- ja taukopaikkaa lukuunottamatta autosta nouseminen on leirien ulkopuolella sakkojen uhalla kielletty – mikäli sakotettava vielä on hengissä.

     Kuitenkin myös lintuharrastajille Kruger on paratiisi, jossa voi nähdä yli 500 lintulajia. Matelijalajeja puistossa on 114, sammakkoeläimiä 34 ja kaloja 49. Ja vaikka harva luonnonystävä lentää yli 9 000 kilometrin matkaa nähdäkseen niveljalkaisia, joita isoja hämähäkkejä, tuhatjalkaisia ja perhosia lukuunottamatta on autosta kiikaroiden vaikea havainnoida, juuri tänne ovat lentäneet muun muassa suomalaiset haarapääskyt hyönteisten yltäkylläisyydestä nauttimaan.

     Krugerissa liikutaan joko omalla autolla tai yhteiskuljetuksella. Korkealla autolla tehtävät safariajelut tarjoavat parhaat näkymät, mutta kaksipaikkainen lavamaasturimmekin on korkeutensa puolesta kova sana.

     Pysähdymme rutiininomaisesti sillalle kiikaroimaan, josko vesi maistuisi tässä helteessä muillekin kuin meille. Paviaanilauma hyörii joen rannalla eikä näytä häiriintyvän vieressä seisovasta kudusta, Krugerin suurimmasta antiloopista.

     Seuraavalla joella näemme vilauksen kafferipuhvelista, mutta monella juomapaikalla emme löydä kiikareihimme mitään - paitsi tietysti lintuja.

     Krugerin talvella, siis kesäkuusta syyskuuhun, joet ja lähteet sitä vastoin kuhisisivat elämää, kun savannin eläimet saapuvat kuihtuvien jokien äärelle juomaan.

 

Etelä-Afrikan menneisyys painaa raskaana

 

Hello, how are you?

     Kysymys on tullut vaivaannuttavan tutuksi Etelä-Afrikassa jo ennen saapumistamme Skukuzan leirialueelle. Suomessa kasvanut vierastaa myös joka tiskin takana roikkuvia huoneentauluja, joissa asiakkaan tyytyväisyyden vannotetaan olevan kaikki kaikessa.

     I’m fine thanks, and you?

     Sekä hyvässä että pahassa Etelä-Afrikkaa on osuvasti kutsuttu Afrikan jenkkiläksi: Se on maantieteellisesti iso ja luonnoltaan monipuolinen ja yltäkylläinen. Se on vauras maa, vuonna 1991 päättyneen apartheid-hallinnon jäljiltä yhä epätasa-arvoinen, ja sen suurkaupungit, Johannesburg etunenässä, lukeutuvat maailman vaarallisimpiin.

     Krugerin kansallispuistossa toisia ihmisiä ei onneksi tarvitse pelätä – niin kauan kuin malttaa pysyä autossa, suurin terveysriski on hyttysten levittämä malarialoinen.

     Skukuza on kansallispuiston sisällä olevista kahdestatoista leiristä suurin. Pyöreässä olkikattoisessa bungalowissa on tunnelmaa, pihapuissa pomppivat vervetit eli vihermarakatit. Buffet-ravintola sulkee ovensa jo puoli kymmeneltä, muttei kansallispuistoon sovikaan tulla riekkumaan, sillä safarinkävijän aamut ovat aikaisia.

     Ilma on kuin samettia, kosteaa ja lämmintä. Valosaaste on minimissään, ja bungalowille on löydettävä kirjaimellisesti kuun valossa. Yläpuolella aukeaa sykähdyttävä kirjo tähtiä. Milkyway, linnunrata, erottuu selkeästi.

     Kaskaat pitävät yön pimeydessä huumaava konserttiaan, mutta sisään pihan ääniä ei juuri enää kuulu. Ja se mitä kuuluu, peittyy ilmastoinnin huminaan.

 

Kaikki eivät malta pysyä piilossa


Herätyskello piippaa 04.45. Peseytyminen ja pieni aamiainen. Ennen kuin ajamme portista savannille, käymme kääntymässä ravintolan terassilla, jonka vieressä virtaavan Sabie-joen saattoi illan pimeydessä vain kuulla.

     Yksi virranpyörteistä näyttää ikään kuin liikkuvan – suorastaan vastavirtaan. Aamunavauksena edessämme ui virtahepo. Se käy vähän väliä haukkaamassa happea ja painuu taas veden alle. Kömpelönnäköinen otus osaa uida ihmeteltävän tehokkaasti.

     Aamukaste tekee ilmasta viileän, ja tihkusateenkin vuoksi ikkunat on pidettävä kiinni. Skukuzan luonto pursuaa elämää, joskin vehreät tiheiköt kätkevät sen suurilta osin uumeniinsa. Kaikki eivät kuitenkaan malta pysyä piilossa: paviaaneja kiinnostavat autot siinä missä autossa istujia paviaanit. Ne poseeraavat ja peuhaavat aivan autojen ympärillä eivätkä tee elettäkään väistääkseen.

     Neljän tunnin jälkeen pysähdymme Nkuhlu-taukopaikalle syömään. Tällaisia kahvilalla varustettuja taukopaikkoja on Krugerin alueella kaksitoista. Ne ovat aitaamattomia, joten myös evästauoilla voi tehdä erinäisiä luontohavaintoja.

     Ruoantähteiden toivossa ympäriinsä pomppivat isonokkaiset tokot tuovat niin ulkonäöltään kuin elekieleltäänkin mieleen kotoisan variksen.

     Tämän päivän matelijahavainto nokittaa edellisenä päivänä vessan ovella kiipeilleen skinkin. Terassilta nimittäin syöksyy pusikkoon Afrikan suurin lisko, niilinvaraani. Ennen kuin saan kameran esiin, lisko on kadonnut. Edes heinikko ei enää kahise – tapaaminen ei monta sekuntia kestänyt.

     Kyltit muistuttavat, että apinoiden ruokkiminen on ehdottomasti kielletty. Veijarit saattavat nimittäin muuttua liiankin tuttavallisiksi ja ottaa osansa vaikka väkisin. Eivätkä apinat tosiaan ihmisiä arastele. Parkkipaikalla katsomme, miten marakatti piipahtaa viereisen pakettiauton raolleen jätetystä takaovesta sisään ja pian ulos ja ylös puuhun.

 

Norsut uhkaavat koko puiston hyvinvointia


Nkuhlusta suuntaamme Tshokwaneen, josta lähdemme etelään kohti Lower Sabien leiriä. Sade on lakannut ja keskipäivän auringon kova valo saa maaston värit haalenemaan. Varjot ovat kadonneet ja lämpötila huipussaan. Vettä kuluu, mutta vessataukoja ei tarvita.

     Nousemme kohti päivän kohokohtaa, reilussa 300 metrissä olevaa Nkumben näköalapaikkaa.

     Ylhäältä eteemme aukeaa savanni silmänkantamattomiin. Olkikattoisen laavun alta tarjoutuvat satumaiset mahdollisuudet kiikaroida ruohotasangolle. Pahkasika, kirahvi. Kolme leveähuulisarvikuonoa juo lätäköllä, juuri ja juuri kiikarinkantaman päässä.

     1800 kilometrillä sähköaitaa ympäröity Kruger on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa lähes sukupuuttoon ahdistettujen sarvikuonojen kannat ovat kasvussa. Norsuilla sitä vastoin menee aidatussa paratiisissa jo liiankin hyvin. On arvioitu, että puisto pystyy elättämään 7 000 norsua. Nykyään norsuja on tuplasti tuo määrä, ja kanta kasvaa yhä. Norsut alkavat olla uhka pienemmille kasvinsyöjille ja kasvustolle, jonka laumat laiduntaessaan kaluavat paljaiksi.

     Kansainvälinen vastustus on saanut Etelä-Afrikan hallituksen epäröimään suunnitelmia, joiden mukaan kantaa voitaisiin vähentää kaatamalla. Krugerin eläinmäärien säätely eläimiä lopettamalla ei olisi kuitenkaan uutta: vuosina 1967–1994 kaadettiin vajaat 15 000 norsua, ja esimerkiksi kafferipuhveleita hävitetään ylilaidunnuksen estämiseksi useita tuhansia vuosittain.

     Muina vaihtoehtoina norsukannan rajoittamiseksi on esitetty hormonaalista ehkäisyä ja eläinten siirtämistä uusille asuinalueille. Siirtäminen on kuitenkin hankalaa, ja muillakin eteläisen Afrikan luonnonsuojelualueilla on sama norsuongelma.

     Eläinten kannalta parasta olisi, jos raja-aidat edes osittain kaadettaisiin ja norsut pääsisivät levittäytymään rajan takana Mosambikin ja Zimbabwen puolella oleville suojelualueille. Tästä kolmen valtion yhteisestä Great Limpopo Transfrontier Parkista on ollut sopimus paperilla vuodesta 2000, mutta toimenpiteet puistojen yhdistämiseksi etenevät verkkaan eivätkä tarjonne pysyvää ratkaisua norsukannan paisumiseen.

     Suuresta koostaan huolimatta Kruger on sittenkin häkki, johon kaikki eivät enää mahdu.

 

Kolmas päivä valkenee keskellä puhvelilaumaa

 

Edestämme hämärän seasta hahmottuu valtava lauma kafferipuhveleita. Uusi aamu vasta sarastaa, kello on vähän yli viiden.

     Safariautolla tehtävän sunrise-ajelun kuljettajamme sammuttaa moottorin ja liu’uttaa auton aivan lauman viereen. Hän arvioi, että ympärillä mulkoilee noin kaksisataa puhvelia. Niillä on tapana laiduntaa ryhmänä aamuyöstä ja hajaantua sitten päiväksi varjoon lepäilemään.

     Niiden valtava koko ja viikinkikypärää muistuttavat sarvet ovat väkivahva yhdistelmä, ja uhattuna ne eivät epäröi hyökätä leijonankaan kimppuun. Lähes tuhat kiloa painava puhveli kuuluu niin kutsuttuun big fiveen, suureen viitoseen, yhdessä norsun, sarvikuonon, leijonan ja leopardin kanssa. Ne olivat aikoinaan metsästäjälle viisi savannien vaarallisinta eläintä, ja niiden kokoa ja luonnetta on syytä yhä kunnioittaa.

     Aurinko nousee täällä kauriin kääntöpiirillä nopeasti. Muutaman kymmenen metrin päässä tien sivussa seisoo sarvikuono poikasensa kanssa. Parivaljakko lähtee jolkottamaan pusikossa tiensuuntaisesti, ottaa edessämme 90 astetta vasempaan ja jyskyttää vauhdilla tien yli, poikanen emonsa edellä. Oppaamme tietää kertoa, että leveähuulisarvikuonon poikanen kulkee aina emonsa edellä, suippohuulisarvikuonon poikanen puolestaan jäljessä.

      Lajinmääritys ei ole muutenkaan vaikeaa: leveähuulisarvikuono on lajeista huomattavasti suurempi ja sosiaalisempi, suippohuuli viihtyy erakkona.

      Näistä kahdesta Afrikassa tavattavasta sarvikuonosta käytetään myös nimiä valko- ja mustasarvikuono, mutta värin perusteella lajeja ei kannata lähteä tunnistamaan – nimien takana on puhdas kuullunymmärtämisvirhe, ja olemme tuon virheen alkulähteillä. Afrikaans, yksi Etelä-Afrikan virallisista kielistä, on kehittynyt hollanin kielestä, jonka hollantilaiset toivat 1600-luvun puolivälissä mukanaan. Hollannin leveää tarkoittava sana widj ääntyy hyvin samalla tavalla kuin afrikaansin valkoista tarkoittava sana wit. Niinpä eteläafrikkalaiset alkoivat kutsua leveähuulista sarvikuonoa vahingossa valkoiseksi, ja erotukseksi tästä suippohuuli sai nimekseen musta.

      Vaikka hyeenat, marabuhaikarat ja seeprat ovat ainutlaatuinen näky, kolmen tunnin aamuajelun harvinaisin kohtaaminen on ruovikossa tepasteleva, kattohaikaroiden heimoon kuuluva afrikansatulahaikara. Tuoreimman Krugerissä suoritetun "väestönlaskennan" mukaan niitä on alueella ainoastaan 34 yksilöä. Afrikansatulahaikara etsii kosteikoista ravinnokseen kaloja, sammakoita ja rapuja, mutta toisinaan sille maistuvat myös pienet linnut.

      Kun saavumme Lower Sabien leirille, toistakymmentä yöaikaan maalla laiduntanutta virtahepoa on palannut veteen melskaamaan ja mahtailemaan. Hippojen ohi Sabie-joen rantakaislikkoon lipuu krokotiili.

 

Yksi nisäkäs ei suojelua kaipaa

 

Täysin koskematon luonto vähenee maapallolla kovaa vauhtia, ja moniin muihin alueisiin verrattuna Afrikan luonnonvarat heikkenevät erityisen nopeasti. Esimerkiksi metsää häviää Afrikassa vuosittain 1,3 miljoonaa hehtaaria eli noin kaksi kolmasosaa Krugerin pinta-alasta. Savannien nisäkkäistä jo yli 90 prosenttia elää suojelualueilla.

      Yksi nisäkäslaji pärjää kuitenkin hyvin ilman suojelualueita. Itä-Afrikan savanneilta lähti noin 50 000 vuotta sitten levittäytymään maapallon joka kolkkaan sopeutumisen mestari, ihminen. Nykyään, parituhatta sukupolvea myöhemmin, Homo sapiens käy aitojen sisälle jäävillä "kotikonnuillaan" enää vierailulla. Paine raja-aitojen ulkopuolella kasvaa koko ajan, ja nimenomaan vierailijoiden tuoma valuutta mahdollistaa Krugerin säilyttämisen villinä ja koskemattomana – niin koskemattomana kuin se nykyiseen maailmanaikaan on mahdollista.

      Parissa päivässä Krugerin valtaisasta kansallispuistosta ei ehdi kiertää kuin kulman. Maisemat vaihtuvat kuitenkin taajaan, ja muutamien kymmenien kilometrien matkalla voi nähdä niin ruohotasankoa, puu- ja pensassavannia kuin tiheää joenvarsimetsääkin – eikä kymmentä minuuttia kauemmin tarvitse odottaa, kun eteen sattuu joku sadunomaisista eläimistä.

     Luonnonkauneus tekee jo parissa päivässä syvän vaikutuksen.

     Malelane-porttia lähestyttäessä maisema muuttuu vuoristoisemmaksi. Aurinko porottaa. Juuri ennen kuin ajamme puistosta ulos, näemme taivaalla kaartelevan kiljumerikotkan. Se on viimeinen eläinhavaintomme Krugerin kansallispuistossa, ja päätämme painaa tuon näkymän mieliimme.

     Ensi kertaan.


Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 6–7/2006


Suomalainen unelma (2008)

Suomessa on puoli miljoonaa kesämökkiä – eniten koko Euroopassa.

Yhdessä mökeistä viettää kesäänsä kouvolalainen Pöljön perhe.


Suomessa on puoli miljoonaa kesämökkiä – eniten koko Euroopassa. Yhdessä mökeistä viettää kesäänsä kouvolalainen Pöljön perhe.

 

mokki.jpgJARMO Pöljö kääntää hanan kiinni, ruuvaa mustan korkin paikoilleen ja kantaa parinkymmenen litran kanisterin pakettiauton perälle. Viereen tulee multasäkkejä ja työkaluja.

      Poikien huoneista kuuluu soittoa.

      ”Eiköhän me ruveta lähteen ”, Johanna huikkaa kylmälaukkua kantaesaan.

      Hetken kuluttua Riku, Pasi ja Pasin kitarakotelo ovat autossa. Ei kun menoksi.

      Nyt ollaan matkalla kohti Pöljön perheen unelmaa, eivätkä he ole unelmineen yksin: tutkimuksen mukaan 93 prosenttia suomalaisista haaveilee lomasta mökillä, vaikkei omaa mökkiä omistaisikaan. Ja moni omistaa, sillä eurooppalaisista juuri suomalaiset omistavat eniten kesämökkejä.

      Omaan mökkiin liittyy vahvoja tunteita. Oma mökkimaisema on poikkeuksellisen kaunis, luonto erityisen runsasta ja piskuisessa mökkikunnassakin paljon merkittäviä nähtävyyksiä.

      Ja onko kukaan kuullut, että kesämökkiä vaihdettaisiin kuten kaupunkiasuntoa?

      Ehei, korkeintaan pihalle rakennetaan lisärakennus.

 

REILUN puolen tunnin kuluttua jurrutamme mökkitien viimeisiä metrejä.

      Parkkipaikalla seisoessa taakse jää rehevästi kasvava jyrkänne, edessä on tumma pyöröhirsimökki. Kun kiertää rakennuksen toiselle puolelle – länteen antavalle terassille – näkymä on kuin Suomen kesää kuvaavasta postikortista: Kaiteen jälkeen alkaa jäkäläinen kallio, joka laskeutuu hiekkarantaan ja vaihtuu valoa sädehtiväksi järvenpinnaksi.

      Kanervikkoa ja komeita katajia. Jykeviä puita, joiden jaloissa kasvaa tiuhaan mustikkaa. Huolettomia pilvenhattaroita ja laulujoutsenpari, joka pesii vuodesta toiseen tässä pohjukassa Pastjärveä.

      Jossain järvenselän toisella puolella kukkuu käki – sitä postikortti Suomen kesästä ei pystyisi tavoittamaan.

      Johanna työskentelee Oka oy:n toimistopäällikkö, Jarmo on maalausalan yrittäjä. Vapaapäivät ovat tiukassa, mutta 50 kilometrin mökkimatkan Kouvolasta Taavettiin voi hyvinkin taittaa vaikka vain tällaista sunnuntain irtiottoa varten.

      Johanna kurottaa asettamaan pienen Suomen lipun verannalle.

      ”Tää lippu on meillä tämmöinen perinne”, hän kertoo.

 

MYÖS mökkeilyllä on perinteitä. Varakkaat kaupunkilaiset olivat ensimmäisiä, jotka ryhtyivät viettämään kesiään koristeellisissa pitsihuviloissaan luonnon seesteessä.

      1900-luvun taitteesta lähtien myös suuremmat kansankerrokset alkoivat hakeutua vapaapäivinään luonnon helmaan. Kauas ei tarvinnut matkustaa, sillä suurimpienkin kaupunkien liepeillä oli rakentamattomia rantoja ja saaria, joissa työväki saattoi retkeillä tai telttailla.

      1930-luvulla yleistyivät kevytrakenteiset viikonloppumajat. Niissä sai kiehautettua kahvit kamiinalla, jos ei viitsinyt tehdä tulta kallionkoloon. Yöpymään majoissa ei mahtunut. Keveytensä vuoksi majat oli helppo siirtää tarvittaessa uuteen paikkaan. Toinen vaihtoehto oli vuokrata perhemökki, joita teollisuustyönantajat alaisilleen tarjosivat.

      Varsinainen mökkeilykulttuuri syntyi 1950–60-luvuilla. Suomalaisten elintason nousi ja vapaa-aika lisääntyi. Työviikkoa lyheni viiteen päivään, viikkotyötunnit vähenivät ja vuosilomalaki uudistui. Yhä laajemmat kansanosat alkoivat mökkeillä ja hankkia omia kesäpaikkoja.

      Avainsana oli käytännöllisyys: pieni keittiö, takka ja kerrossängyt tai laverit. Sisustus oli usein kaupunkiasunnosta poistettua tavaraa, joskaan raskaasti pehmustetun huonekalut eivät mökin kylmänkosteaa talvea kestäneet.

      Suomalaisen arjen historiaa -sarjan neljännessä osassa (Weilin+Göös 2008) muistellaan kesämökille ihanteellisia rottinkikalusteita, jotka voitiin siirtää hyvällä säällä pihamaalle. 1960-luvulla yleistyivät myös metalliputkituolit, joihin istuin oli pingotettu värikkäästä markiisikankaasta. Lähinnä aikaa vietettiin ulkona, jossa juotiin vieraiden kanssa kahvia ja mehua ja kuunneltiin transistoriradiota.

      Kun kesämökkejä 1960-luvun alussa oli 90 000, vuosikymmentä myöhemmin määrä oli jo kaksinkertaistunut. Omistajat olivat tasaisesti kaikista yhteiskuntaluokista.

      Myös Pöljön perheen mökki nousi kiihkeän rakentamisen vuosina: 1965 valmistui ensimmäinen, nykyisin varastona toimiva rakennus, 1968 varsinainen hirsimökki. Sattumalta vuosiluvut osuvat yksiin Jarmon ja Johannan syntymävuosien kanssa.

      Pöljöjen omistuksessa Kaiholaksi ristitty mökki on vasta kolmatta kesää. Se ei kuitenkaan – tavallisuudesta poiketen – ole periytynyt suvussa, vaan Pöljöt ostivat sen kuolinpesältä. Mökillä oli vanhan isännän kuoltua käyty enää kerran kesässä ja mökkitiekin oli metsittynyt umpeen.

      ”Ei meillä ollut suunnitelmissa, että oma mökki pitäisi saada, mutta tämän nähdessämme me ihastuttiin heti”, Johanna aloittaa ja Jarmo jatkaa:

      ”Kaikki oli vähän huonossa kunnossa, mutta heti näki, että remontoimalla tämän saa kuntoon. Setti oli kuitenkin hyvä – hirsimökki, rantasauna ja aitta.”


ILTAPÄIVÄSTÄ muodostuu suorastaan helteinen. Linnutkin viettävät siestaa, vain käki viitsii kukkua.

      ”Kohta melkein tarvii aurinkorasvaa, ettei feissi pala”, Jarmo huoahtaa kantaessaan kuivamassa olleita, omalta tontilta kaadetuista puista teetettyjä lautoja liiterin alle.

      Liiteristä ei tosin ole toistaiseksi pystyssä kuin runko ja katto, mutta seinälautojen nakuttelu on työjärjestyksessä seuraavana – päärakennuksen maalaamisen ohella.

      Ja kun ne on tehty, suunnitelmissa on huussin turvekaton viimeistely ja erillisen nukkumisaitan rakentaminen pojille. Sitten voisi hankkia kajakin, näperrellä ”jotain” järven pohjasta kahlatuista uppotukeista, viimeistellä viime kesänä tehdyn kuistin portaat ja uusia rannan grillikatos.

      ”Jotkut pitää tällaista hulluna, mutta mie tykkään. Tää homma on erilaista kuin arkena, ja jos jokin ei huvita, niin sen voi heittää syrjään ja jatkaa vaikka seuraavana kesänä.”

      Vanhat valokuvat paljastavat, että paljon on jo tehtykin: Satoja puuntaimia on kitketty, mökin sisätilat täysremontoitu ja huopakatto uusittu. Hiekkaranta luotiin parillakymmenellä traktorin peräkärryllisellä hiekkaa.

      ”Jos jonain hetkenä ei oo mitään muuta, niin sitten mie vaikka seison tuolla vedessä ja heittelen kiviä rannalle.”

      Pojat saavat tehtäväkseen nuotion sytyttämisen ja makkaroiden ja kanan paistamisen.

      Riku on veljeksistä vanhempi, syksyllä koittaa täysi-ikäisyys. Hän aloitti ylioppilaskirjoituksensa jo tänä keväänä – lukion toisella luokalla – kirjoittamalla maantiedosta eximian. Tulevaisuuden suunnitelmissa on medianomin opinnot.

      Pasilla on juuri päättynyt yläasteen kahdeksas luokka.

      ”Jos sais keskiarvon nostettua niin, että pääsisi lukioon, niin sitten ois kolme vuotta lisäaikaa miettiä, että mitä sitä haluaisi tehdä.”

      Molemmat pojat harrastavat musiikkia. Rikun tatuoi keväällä käsivarteensa F-nuottiavaimen. Hän on basisti ja bändiprojekteista tärkein nimeltään Downcharge. Pasin soitin on kitara ja bändin nimi Antiutopia.                     

      Pojat katselevat isäänsä, joka polttaa lehtiä vedenrajaan pystytetyssä metallipadassa. Pasi nostaa kuulokkeet korvilleen.

      ”Iskä on sellainen, että jos ollaan vaikka lomalla jossain rannalla, niin se ei oo hetkeäkään paikallaan vaan kävelee rantaa edestakaisin. Ei se muuta tee kuin touhuaa”, Pasi kertoo.

      ”Itselläni se on niin, että silloin kun tänne tulee lähdettyä, niin yleensä mie tykkään rentoutua.”

      Pojat kääntelevät ruokia ritilällä. Jostain järven toiselta puolelta kiirii moottorisahan ääntä ja vasaran pauketta. Nekin äänet kuuluvat Suomalaiseen mökkimaisemaan. Käkikin kukkuu edelleen, nyt vähän eri suunnassa.

      Sisällä Kaiholassa porisee perunoiden keitinvesi. Johanna on häärinyt keittiössä jo hyvän tovin. Hän valmistaa salaatti, kalaa ja folioon pakattuja kasvisnyyttejä.

      ”Mulla ei oo mitään hajua, mitä kello on”, Johanna yhtäkkiä havahtuu.

      Vaikka urbaanissa työelämässä raja-aidat sukupuolten välillä ovat jo pitkälti kaatuneet, mökkielämässä jako naisten ja miesten töihin on säilynyt usein perinteisempänä.

      Pöljöjen mökillä mennyt ja uusi aika kohtaavat: Leivinuunia täydentää sähköhella ja mikroaaltouuni. On entisöityjä huonekaluja ja lampaantaljojen peittämä sohva, jolta katsotaan – taulutelevisiota.

      ”Hei äiti, mistä tietää, että kanat on kypsiä”, ulkoa huudetaan.

 

KAUPUNKIEN lähiömaisemat eivät vetäneet vertoja suurten ikäluokkien lapsuuden kesämuistoille. Niinpä mökkien lukumäärän kasvu jatkoi jyrkkää nousuaan, johon 1990-luvun lama toi vain pienen loivennuksen.

      Samalla kasvoivat myös rantatonttien ja varustelun kustannukset. Nykyään tontti ja uusi mökki voivat maksaa hyvinkin yli 100 000 euroa. Niinpä alle 40-vuotiaita on mökinomistajista vain viisi prosenttia. Keski-ikä on 61 vuotta.

      Jonkinlainen sähköjärjestelmä alkaa kuulua jo mökin vakiovarusteisiin, ja vesijohtovettäkin juodaan joka kuudennessa mökissä.

      Pöljöillä vesi saunaan ja keittiön pieneen astianpesukoneeseen pumpataan kaivosta. Koska rannan tuntumassa sijaitsevan kaivon juomakelpoisuutta ei ole vielä tarkistettu, juomavesi tuodaan toistaiseksi kanistereissa kaupungista.

      Likavesi valuu putkea pitkin, kunnes tippuu kallion reunan alapuolelle asetettuun rei’itettyyn saaviin, johon laitetun hiekan ja hakkeen läpi se suodattuu maahan. Varastossa Jarmolla odottaa harmaavesisuodatin. Kunhan se on asennettu, Kaihola täyttää uuden jätevesiasetuksen vaatimukset. Kyse on varsin monia mökkejä koskevasta uudistuksesta, jonka kustannukset voivat nousta lähemmäs kymmentä tuhatta euroa. Vanhojen kiinteistöjen siirtymäaika on vuoteen 2014.

 

KUN varustelu paranee, mökillä viihtyy mukavasti pidempiäkin aikoja. Ja kun mökillä viettää pidempiä aikoja, varusteita kaipaa yhä enemmän.

      Vaikka mökkeily on läpi historiansa ollut pakenemista arjen kiireestä luonnon rauhaan, ekologista se ei aina ole. Nykyään puolta mökeistä asutaan myös talvella, mutta mikään julkinen taho ei säätele niiden energiankulutusta.

      Merkittävän kuvion mökkeilijän ekologiseen jalanjälkeen muodostaa myös liikenne – jos matka on kohtuullinen, mökillä on mukava käydä vaikka vain edestakaisin ensin puuhastelemassa ja lopuksi saunomassa. Nimenomaan tässä järjestyksessä.

      ”Mie oon itselleni pyhittänyt niin, että saunan jälkeen en tee enää mitään”, Jarmo kertoo vilvoitellessaan saunan terassilla. Mutta sitten hän hieman pyörtää puheitaan.

      ”Tai korkeintaan mie katselen ja suunnittelen, mutta mihinkään hommaan mie en silloin enää tartu.”

      Vastarannan nikkarointi on vaiennut. Aurinko hipoo jo puiden latvoja. Taivaan harvojen pilvenhattaroiden reunat punertavat. Ilma on täysin tyyni, järven pinta heijastaa kuin peili.

      ”Käki se on jaksanut kukkua koko päivän”, Johanna ihastelee.

      Käki ei lähde minnekään, vaikka Pöljöt palaavat Kouvolaan vielä ennen yötä.

      Ja minnekäs käki lähtisikään – se kuuluu tänne säestämään suomalaista unelmaa.

 

________________________________________________________________


KESÄMÖKKEILIJÄN AAKKOSET

 

AURINKO

Käytä vahvoja aurinkovoiteita ja pidä varsinkin pikkulapset varjossa keskipäivän poltteelta.

 

ELÄIMET

Pyri jouhevaan yhteiseloon ”alkuperäisasukkaiden” kanssa. Mökin pihapiiri on oiva paikka luonnon kiertokulun tarkkailuun.

 

HELLE

Muista juoda paljon ja syödä suolaisia hiukopaloja.

 

IHMEMIES

Älä tartu moottorisahaan liian riuskasti, vaikka olisit sellaisen kerran televisiossa nähnytkin. Varovaisuus on valttia.

 

JOKAMIEHENOIKEUS

Marjastaminen, sienestäminen ja luonnosta nauttiminen kuuluvat jokamiehen oikeuksiin – kesämökin sähkötyöt eivät.

 

KOMPOSTOINTI

Kompostointi vähentää talousjätteen määrää ja tuottaa lisäksi ravinteikasta multaa.

 

LÄÄKKEET

Varaa mökille aurinkovoide, kipulääkkeet, haavanhoitotarvikkeet, lääkehiili, kyypakkaus sekä henkilökohtaiset lääkkeesi. Myös kortisonivoide itikanpuremiin voi olla tarpeen.

 

MYRKKYSIENET

Poimi vain niitä sieniä, jotka tunnet, ja vahdi tarkasti, mitä perheen pienimmät suuhunsa laittavat.

 

NAAPURIT

Tutun mökkinaapurin puhelinnumeroa osaa arvostaa, kun sata kilometriä ajettuaan alkaa epäillä, että mökin ovi jäi lukitsematta.

 

OSOITE

Laita mökin osoite, ajo-ohjeet ja koordinaatit esillä niin, että myös vieraat pystyvät tarvittaessa hälyttämään apua.

 

POSTI

Mökillä postilaatikkonsa voi siirtää kesäksi lähimpään sellaisen paikkaan, missä on jonkun alueen vakituisen asukkaan postilaatikko.

 

ROSKAT

Mökkiroskien kuljetus vakinaisen asunnon roskikseen ei ole enää sallittua, vaan mökkiläisen on liityttävä alueen jätteenkuljetukseen. Kätevintä on viedä roskansa kunnan aluekeräyspisteeseen.

 

SÄÄ

Varaudu siihen, että Suomen suvi on ajoittain kylmä ja sateinen. Ukkosella veneily, uiminen ja aukeat paikat ovat ehdottomasti kiellettyjä – viisainta on pysytellä sisällä.

 

TULI

Tulisijat tule nuohota säännöllisesti. Ennen lehtien ja kaislojen polttoa selvitä, ettei alueella ole kulovaroitusta.

 

UIMINEN

Älä jätä uimataidotonta lasta hetkeksikään yksin rannalle.

 

VARKAAT

Varsinkin alkusyksy on varkaille otollista aikaa: mökkeilijät ovat jo kaupungissa, mutta telkkarit, dvd:t ja muu arvotavara vielä mökillä.

 

ÄLÄMÖLÖ

Vältä yletöntä metelöintiä varsinkin illalla. Muista, että äänet kuuluvat tyynellä järvellä ihmeen kauas.

 

ÖTÖKÄT

Hyttyset, paarmat ja mäkäräiset kuuluvat Suomen kesään – ei auta kuin kärsiä.

 

Juttu on julkaistu Seurassa 6.6.2008 (nro 23/2008).


Nyt huudetaan! (2009)

EtäKärpille jääkiekko on hauskanpitoa ja raivokasta kannustusta

– ottelun alusta loppuun, riippumatta siitä, kuka voittaa.


EtäKärpille jääkiekko on hauskanpitoa ja raivokasta kannustusta – ottelun alusta loppuun, riippumatta siitä, kuka voittaa.


huudetaan.jpgEI voi olla totta.

      Peliä on pelattu kahdeksan minuuttia, kun punainen valo Kärppä-maalin takana ensimmäisen kerran syttyy. Ässät on siirtynyt kotiareenallaan 1–0 johtoon.

      Koko Etelä-Suomen Kärppäfanien eli EtäKärppien fanijoukkoa harmittaa, mutta erityisesti jurppii Arja ja Jouni Sotkasiiraa.

Arjalla on nimittäin päässään musta lätsä, joka on kulkenut Kärppien vieraspelistä toiseen. Jokaisesta pelistä Arja on ostanut isäntäjoukkueen pinssin, kuten tänäänkin hieman ennen peli alkua – ja jokaisen seitsemästä ottelusta Kärpät on hävinnyt.

      Arja ja Jouni haluaisivat vihdoin rikkoa kirouksen, mutta nyt ei näytä hyvältä. EtäKärppien raivokkaasta kannustuksesta huolimatta Ässät siirtyy ajassa 13.16 jo 2–0 johtoon.

      Mutta ei saa lannistua. Peli jatkuu, ja huuto.

      – Kälpät kestää, Kälpät kestää, toistelee neljävuotias Aapeli. Hän jaksaa kannustaa ja heiluttaa omaa lippuaan, vaikka takana on jo pitkä päivä.

 

AAPELIN aamu alkoi ennen kahdeksaa. Hiihtämään poika ei tänään ehtinyt, mutta lastenohjelmat hän katsoi. Bussi Poriin starttasi Helsingin keskustasta kello 11.

      Aapeli on EtäKärppien tämänkertaisen fanimatkan nuorin osallistuja ja syntyperäinen helsinkiläinen. Aapelin isä sitä vastoin on Oulusta kotoisin ja huolestui, kun poika eräänä päivänä totesi, että Kärppien lisäksi myös Jokerit ja Blues ovat hyviä joukkueita. Poika pääsi välittömästi mukaan elämänsä ensimmäiselle pelimatkalle. Tarjolla on karkkia, Elovena-patukoita ja mehua.

      Pääosin EtäKärpät ovat selvästi Aapelia vanhempia, keski-ikä on yli kolmenkymmenen. Monet asuvat pääkaupunkiseudulla, mutta alajaoksia on muun muassa Turussa, Tampereella, Mikkelissä ja Kotkassa. Joukko on monenkirjava, mutta kaikkia yhdistää oululaisjoukkue Kärppien kannattaminen ja lähes kaikkia se, että kotoisin ollaan jostain päin Pohjois-Suomea – Oulusta, Kolarista,Ylivieskasta, Pyhäjärveltä, Pellosta.

      Etäkärppien toiminta pyörii jäsenmaksujen ja talkootyön voimalla.

      – Tällaisia pelimatkoja varten hankitaan usein erillinen sponsori, jotta kustannukset saadaan mahdollisimman alas, kertoo Kimmo Kostekivi.

      Kostekivi on yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja yksi perustajajäsenistä. Vajaalla 300 jäsenellään vuonna 2004 perustettu EtäKärpät on SM-liigan suurimpia ja eloisimpia faniryhmiä. Aktiivisuuden salaisuus on EtäKärpissä itsessään.

      – Tätä toimintaa ei kukaan ulkopuolinen ohjaile, ja juuri siinä on meidän voima. Koko ajan tulee uusia aktiiveja, jolloin vastuu jakautuu monelle henkilölle.

      Pelimatkojen lisäksi EtäKärpät järjestää kauden aloitus- ja päätösjuhlia, pikkujouluja ja saunailtaa. Jääkiekko on kaikkein tärkeintä, mutta tärkeää on myös hauska yhdessäolo. EtäKärppien piiristä on muodostunut jo puolentusinaa pariskuntaa, ja onpa saatu yksi etäkärppälapsikin.

 

Verkko soi Kärpistä täyttyy jää

Hornan kattilassa myrskyää

Pedon rinnassa on sydän ikiroutainen

Jyske takorautainen

 

Muhoslainen heviyhtye Sentenced teki pitkällä urallaan vain yhden suomenkielisen kappaleen. Routasydän sävellettiin Kärppien kannatuslauluksi, ja kaikki bussissa osaavat luonnollisesti laulaa mukana.

      Lempäälässä, puolentoista tunnin matkustuksen jälkeen pysähdymme lounaalle. Paidat ovat vaihtuneet alkumatkasta vähitellen Kärppä-joukkueen kelta-musta-valkoiseen kuosiin, ja kirjava joukkio on riemukas näky hampurilaisravintolan jonossa.

      Yksi kärpistä on Sampsa Turunen, joka muutti Helsinkiin opiskelujen perässä vuonna 2003. Erään kerran hän osui Helsingin jäähallissa samaan katsomoon EtäKärppien kanssa.

      – Kärpät pelasi HIFK:iä vastaan. Kärpät hävisi ihan pystyyn mutta EtäKärppien aitiossa oli loistava tunnelma. Seuraavana päivänä liityin jäseneksi, Sampsa muistelee.

      EtäKärppien ideologiaan kuuluu, että kannutusta jatketaan samoilla desibeleillä, kävi pelissä miten tahansa.

      – Me ollaan sovittu etukäteen, kenen merkistä kannustuslaulut lähtevät. Pyrkimys on tietysti reagoida mahdollisimman hyvin pelitilanteisiin.

      Pikalounas on syöty, takaisin bussiin ja keula kohti valtatie 11:sta.

      Kuume alkaa hiljalleen nousta. Tero Aromaa pistää jakoon paperilappuja, joissa on hänen tekemänsä sanoitus ikivihreään iskelmään Oi Josef Josef – kunnianosoituksena Kärppä-puolustaja Josef Boumediennelle. Sitten Tero pujottelee bussin etuosaan esilaulajaksi. Vaikka mies on popsinut Mynthoneita koko alkumatkan, mikrofoniin tartuttuaan hän ei kurkkuaan armahda. Tämä laulu kuuluisi bussin perälle ilman vahvistustakin.

      – Kalkkia, kalkkia, vaatii etupenkissä istuva Aapeli.

 

HYPÄTÄÄN takaisin lehtereille. Ensimmäisen erän loppupuolella Kärpät pääsi peliin mukaan, ja vielä ennen erän loppua kaventaa pelin 2–1:een. Tasoitus syntyi toisen erän alussa.

      – Kärpät haisee, lauma porilaisia pikkupoikia huutelee erätauolta katsomoon palaaville EtäKärpille.

      Huutelut kuitataan hymyllä. EtäKärpät on saanut hallihenkilökunnalta kiitosta käytöksestään eri puolilla Suomea. Fanitus on EtäKärpille hauskanpitoa, he eivät provosoi tai haasta riitaa.

      – Jos me jostain mitellään, niin siitä, kuka huutaa kovimmin, Kimmo toteaa.

      Ja huutoa piisaa. EtäKärpistä lähtee kovempi möykkä kuin muusta illan 3 938-päisestä yleisöstä yhteensä. Kymmenet tutut melodiat raikaavat uusilla sanoilla. Tekstit eivät ole aivan jukkavirtastasoa, mutta ajavat asiansa. Esimerkiksi gospelhitti When The Saints go Marching In kuullaan Isomäen hallissa seuraavasti:

 

Me ollaan Etäkärppiä, me ollaan Etäkärppiä, eikä koskaan olla hiljaa, Me ollaan Etäkärppiä.

 

OTTELU on ohi, bussi lähtee kohti Helsinkiä. Arja ja Jouni ovat yhtä hymyä. Kolmannessa erässä Kärpät meni johtoon ajassa 51.14 Mikko Alikosken maalilla, ja lopulta Vesa Viitakoski sinetöi 2–4 voiton tyhjään maaliin vain neljä sekuntia ennen loppusummeria. Lätsän taika on vihdoin murtunut.

      Bussi on päässyt tuskin pois Porin taajama-alueelta pois, kun Aapeli jo nukkuu. Pitkän päivän väsymys alkaa näkyä muidenkin kasvoilta – ja prosenttijuomat kuulua.

      Bussissa puidaan illan tuomaripeliä, neuvotellaan fanituotetilauksista, jaetaan palkinnot tulosvedon voittajille. Kaiuttimista pauhaa Sentenced, Metallica ja Iron Maiden.

      Linja-auton vessa tukkeutui jo menomatkalla, joten taukoja pidetään puolen tunnin välein. Ensin Esso, sitten Neste.

      Tero ei ole enää alkuunkaan ainoa käheä-ääninen. Mutta kokemuksen karheat rintaäänet tietävät kertoa, että viimeistään tiistaina puhe taas kulkee.

Yksi raspikurkuista käy kuuluttamassa mahdollisesta varkaustapauksesta.

      – Tässä ei ole kyse oluesta vaan moraalista. Joku on ottanut omine lupineen mun pakista.

      Taas käydään huoltamolla.

      Kello lähentelee yhtätoista, ensimmäiset jäävät kyydistä Hämeenlinnassa.

Hallituksen jäsen Mikael Vilppola pyytää keräämään isoimmat roskat lattialta.

      – Tällä bussilla kun on tarkoitus tehdä matkoja jatkossakin.

      – Ai millä pussilla, muovipussilla vai?

      – Eiku roskapussilla.

      Vielä yksi huoltamopysähdys. Aapeli herätetään syömään pari nakkia, sitten poika painuu taas unten maille.

 

KELLO yksi yöllä, taas Helsingissä. Itse ottelu ei kestänyt taukoineen kuin reilut kaksi tuntia, mutta kokonaisuudessaan matkalla oltiin 14 tuntia. Seuraava fanimatka on viikon kuluttua Tampereelle.

      Jos Kärppien loppukausi etenee samaan tapaan kuin kaksi edellistä kautta, EtäKärpät pääsevät taas loppukeväästä pukemaan Kärppä-paidan Havis Amandan päälle. Perinne aloitettiin keväällä 2005, kun Kärppien mestaruus ratkesi Jokerit-pelissä Helsingissä. Se oli Kärppien menestyksekkään 2000-luvun toinen Suomen mestaruus.

      Ex-puheenjohtaja Kimmo muistaa hyvin myös sen ensimmäisen vuodelta 2004.

      Vaimon laskettu aika sattui loppuotteluviikolle, ja lopulta synnytys käynnistyi samana päivänä, jolloin Kärpät ja TPS pelasivat neljättä finaalia. Kimmo juoksi synnytyssalin ja televisiohuoneen väliä, ja lopulta jatkoajalla Ari Vallin teki ottelun ainoan maalin ja ratkaisi Kärpille mestaruuden 23 vuoden tauon jälkeen.

      Puoli tuntia myöhemmin Kimmolle syntyi poika, joka sai kasteessa nimekseen Aapeli.

 

Juttu on julkaistu Veikkauksen X-lehdessä 1/2009.


Tutkivalla otteella
Siivotonta touhua (2009)

Ovatko ulkomaalaistaustaiset siivoojat Suomessa laillistettua orjatyövoimaa?

Vai ovatko ongelmien taustalla vain kielimuurin aiheuttamat väärinkäsitykset?

Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy.


Ovatko ulkomaalaistaustaiset siivoojat Suomessa laillistettua orjatyövoimaa? Vai ovatko ongelmien taustalla vain kielimuurin aiheuttamat väärinkäsitykset? Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy.

 

Pääkaupunkiseudulla jo noin joka viides siivooja on maahanmuuttaja. Määrä on kasvussa, sillä yhä harvempi kanta-väestöstä suostuu tarttumaan moppiin. Kun kova kilpailu, lukuisat toimijat sekä paikallista kieltä ja lainsäädäntöä tuntematon työvoima kohtaavat, ongelmilta ei aina voida välttyä.

     Espoon käräjäoikeus antaa kesäkuun alussa tuomion jutussa, joka liittyy suureen harmaan talouden rikosvyyhtiin siivous-alalla. Syytettynä on 25 henkilöä seitsemästä eri siivousfirmasta. Heille vaaditaan muun muassa sakkoja, ehdollisia vankeusrangaistuksia ja jopa neljän vuoden liiketoimintakieltoja. Syytettyjen joukossa on suomalaisten lisäksi arabeja ja kurdeja.

     Negatiivisessa valossa ovat paistatelleet myös suuret ja tunnetut siivousfirmat. Poliisi tutkii parhaillaan tapausta, jossa siivousjätti SOL toi suomalaisen alihankkijan avulla maahan kiinalaisia siivoojiksi.

     Poliisi epäilee, että kiinalaisilta on nyhdetty kotimaassaan 8 000–13 000 euron välityspalkkioita. Lisäksi siivoojat ovat kertoneet allekirjoittaneensa Kiinassa työsopimuksen, joka eroaa SOL:n kanssa tehdystä suomenkielisestä sopimuksesta muun muassa koeajan osalta.

     SOL:n henkilöstö- ja lakiasianjohtajan Juhana Olkkolan mukaan alihankkijana toimineen Seviritan taustat selvitettiin huolella ennen yhteistyön aloittamista.

     "Olemme saaneet heiltä vakuutuksen, että he eivät ole näitä julkisuudessa puheena olleita välitysmaksuja perineet", Olkkola vastaa epäilyihin.

     "Nyt poliisi suorittaa esitutkinnan ja hyvä niin, jotta saadaan huhut hälvenemään."

 

Työsopimuksen tekoa lykätään

 

Ulkomaalaistaustaisten siivoojien huonosta kohtelusta on kantautunut huhuja myös Maailman kuvalehti Kumppanin toimitukseen. Kysyimme seitsemältä Afrikasta ja Aasiasta muuttaneelta siivoojalta heidän kokemuksistaan.

     Kielitaitoni oli huono, mutta erään tutun suosittelujen jälkeen sain työpaikan siivoojana isossa kuntosaliketjussa. Aloitin työt vielä samana päivänä, ja sovimme, että työsopimus tehdään myöhemmin.

     Kuukauden jälkeen kysyin työsopimuksesta, jolloin minut erotettiin. Väitettiin, että olin tehnyt työni huonosti, vaikken ollut saanut kertaakaan moitteita mistään. Minua myös nimiteltiin todella törkeästi.

     Palkkani perään minun oli kuulemma turha kysellä, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi, että olin ollut edes töissä.

     Ystävien rohkaisuista huolimatta nainen ei uskaltanut tehdä rikosilmoitusta, koska pelkäsi vaarantavansa mahdollisuudet uuteen työpaikkaan. Samasta syystä hän – muiden haastateltujen tavoin – haluaa pysytellä tässä jutussa nimettömänä.

     Kokosimme ulkomaalaissiivoojilta kuulemistamme ongelmista listan, joka löytyy jutun ohesta. Onko kyse yksittäistapauksista vai maan tavasta?

 

Kielitaidottomuus johtaa väärinkäsityksiin

 

PAM:n neuvottelupäällikkö Hannu Sironen nyökyttelee listaa kuunnellessaan. Tutulta kuulostaa.

     "Valtaosaa siivoojista voisi kuvailla yksinäisiksi ratsastajiksi. Heillä on oma siivouskohteensa, eivätkä he juuri tapaa muita siivoojia. Näitä yksittäisiä ihmisiä on todella vaikea meidänkään tavoittaa, joten työpaikoilla saattaa tapahtua kyllä melkein mitä vaan."

     Yllättäen Sironen kertoo, että ulkomaalaistaustaiset siivoojat ovat järjestäytyneet liittoon kiitettävän aktiivisesti ja myös kyselevät oikeuksistaan taajaan. "Helsingin aluetoimistoonkin tulee useita kyselyjä päivässä."

     Epäselvyyksiin löytyy Sirosen mukaan yleensä ratkaisu, eikä taustalla ole suuria vääryyksiä – jos aina vääryyksiä ollenkaan.

     "Usein kyse on eri kulttuuritaustasta ja molemminpuolisesta kielitaidottomuudesta aiheutuvista väärinkäsityksistä", hän kertoo.

     Ongelmalistan viimeisestä kohdasta, harmahtavista alihankkijafirmoista tai välikäsistä Sironen ei ole kuullut. Hän kuitenkin arvioi, että viisi suurinta siivousfirmaa – joissa työskentelee 80 prosenttia siivoojista – pyrkii pitämään "suurin piirtein huolta maineestaan".

     "Loput 20 prosenttia siivoojista työskenteleekin sitten lukuisissa pienemmissä firmoissa. Sehän tällä siivouspuolella on ongelmana, että näitä kaikkia ei kukaan pysty kontrolloimaan."

 

Laillistettua orjuutta?

 

Oikeutta Siivoojille -liikkeen puheenjohtajalla Kirsti Kankaalla on asioista pari piirua raadollisempi näkemys. Listan asiat kuulostavat tutuilta, myös alihankintaa suorittavat välikädet.

     "Tiedän, että sellaisia on. Niitä on kuitenkin vaikea jäljittää, kun ne siivousfirmat eivät kerro meille mitään", hän ärähtää.

     Siivoojakollegoidensa kanssa keskustellessaan Kangas on kuullut lukuisista epäkohdista: Siivousfirmat ovat valinneet mieleisiään luottamusmiehiä ja tehneet työsopimuksia viikoksi tai jopa päiviksi. Ulkomaalaisille on maksettu viiden euron tuntipalkkoja ilman mitään lisiä.

     Ja ammattiliitto, se on Kankaan mielestä tipahtanut alan kehityksen kelkasta jo ajat sitten.

     "Tämä on laillistettua orjuutta", Kangas kivahtaa. "Metrosiivoojilla on suullisia sopimuksia, etteivät he saa jutella muiden ihmisten kanssa. Sehän on palveluammatti!"

     Ympäri maailmaa levittäytynyt Oikeutta Siivoojille -liike syntyi 1985 Yhdysvalloissa, missä siivoojien työehtoihin onkin saatu huomattavia parannuksia. Viimeisin taisteluvoitto tapahtui tämän vuoden alussa, kun siivoojille alettiin Hollannissa maksaa 10 euron tuntipalkkaa.

     Suomeen Oikeutta Siivoojille -liike rantautui toissa vuonna.

     "Ensiksi täytyy kohottaa siivoojien itsetuntoa, jotta he uskaltavat edes vaatia oikeuksiaan", Kangas selvittää. "Ja tämä ei tule jäämään muutamaan mielenosoitukseen."

 

Työtunnit ilmoitetaan tekstiviestillä

 

Siivoojilta itseltään löytyy paljon kokemuksia alihankintaa hoitavista välikäsistä, pahimmillaan tällaisia:

     Olin töissä suomalaisten pyörittämässä siivousfirmassa, joka maksoi ilta- ja sunnuntailisät.

     Neljän kuukauden jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Jatkoin samoja töitä, mutta arabien pitämän alihankintafirman kautta. Lisiä tai sunnuntaikorvauksia ei enää maksettu, ja työtä tehtiin seitsemänä päivänä viikossa.

     Lähetin työtunnit tekstiviestillä, ja rahat tulivat tilille merkinnällä "pano", eivät "palkkana". Olin toimittanut heille verokorttini ja tilille tulleesta summasta oli tehty joku vähennys. Mitään erittelyä en kuitenkaan palkastani saanut, enkä tiedä, onko palkastani vähennettyjä veroja koskaan tilitetty mihinkään.

     Lähetimme ongelmalistan myös muutamille niistä siivousfirmoista, joiden nimet nousivat siivoojien haastatteluissa esiin.

     Lassila & Tikanoja tyytyi vastaamaan kolmen rivin sähköpostilla, jonka mukaan heitä sitoo alan työehtosopimus, työsuhteita säätelevät lait sekä työntekijöiden yhdenvertaisuus.

     Myös Servisolen toimitusjohtaja Terhi Kotkansalo vakuuttaa, että asiat ovat heillä kunnossa. Siivouskohteiden tuntimääriä on väitetty arvioidun epärealistisen pieniksi, mutta Kotkansalo vastaa muistuttamalla siivousfirmojen välisestä kovasta kilpailutilanteesta.

     "Ihmisillä on virheellinen käsitys, että siivoojaksi voi ryhtyä kuka tahansa ilman mitään osaamista. Vain ammattitaitoiset siivoojat selviytyvät työstä annetussa ajassa, ja ammattitaitovaatimukset kovenevat entisestään nykyisessä matalasuhdanteessa."

     Kotkansalo kertoo, että alihankkijoita käyttäessään Servisole vaatii aina nähtäväkseen työntekijälistan passikopioineen sekä tarkastaa "lain sallimin keinoin, että alihankkija noudattaa lakia ja rehellistä bisneskulttuuria".

     Onko Kotkansalolla sitten käsitystä Kumppanin haastattelemien ulkomaalaissiivoojien kertomista välikäsistä?

     "Moni ulkomaalaissiivoojista haluaa toimia yrittäjänä, koska kokee sen kunnioitettavammaksi kuin työskentelyn 'vain siivoojana'. Nämä pienet ulkomaalaistaustaiset yritykset ovat varmastikin niitä yrityksiä, joissa ei aina osata tai haluta noudattaa kaikkia lain vaatimuksia", Kotkansalo arvioi.

     "Ja mikäli yrityksen toiminta perustuu epärehellisyyteen, toki kuvittelisin sortamisen olevan helpompaa, jos toinen asianosainen ei ymmärrä kieltä, lakeja ja maan tapoja."

 

Hyvätapaisia työntekijöitä

 

SOL Palvelut Oy:llä on Suomessa noin 6 000 työntekijää, joista reilut 10 prosenttia on maahanmuuttajia. Henkilöstö- ja lakiasiainjohtaja Juhana Olkkolan mukaan kokemukset ulkomaalaisista ovat erittäin positiivisia.He ovat hyvätapaisia, tunnollisia eikä heillä ole ongelmia alkoholin kanssa.

     "Se on joskus huomattu haasteeksi, että heidän on hirveän vaikea tulla kysymään, jos he eivät jotain tiedä. Joissain kulttuureissa omien kasvojen säilyttäminen tuntuu olevan varsinkin miehille hyvin tärkeää."

     Listaamistamme ongelmista Olkkola myöntää palkanmaksun virheet. Niitä SOL:ssakin joskus tapahtuu, koska tuntipalkkaa maksetaan kaksi kertaa kuussa 5 500 ihmiselle.

     "Maahanmuuttajat haluavat tehdä paljon töitä, ja joskus sekaannus on voinut johtua siitä, että he ovat sopineet lisätöistään useamman esimiehen kanssa. Joskus harvoin taustalla voi olla myös se, että jollain meidän hyvin alemman tason esimiehellä on ollut väärä käsitys jostain työsuhteen keskeisestä seikasta."

     Olkkolan mukaan SOL:ssa työntekijöitä ei kielletä juttelemasta tai vertailemasta palkkojaan.

     "Sen olemme kyllä ohjeistaneet, että siivot-

tavissa kohteissa työskentelevien ihmisten asiat eivät meille kuulu eikä siivoojan ole niistä soveliasta udella. Työajan ulkopuolella he saavat tietysti jutella mistä haluavat."

     Epärehellisten välikäsien käytöstä Olkkolalla ei ole omakohtaisia havaintoja. Hän kuitenkin viittaa Espoon käräjäoikeuden rikosvyyhtiin todeten, että siinä valossa "väite välikäsistä ei olisi mahdoton".

 

Täytyy olla jotain mätää

 

Maailman kuvalehti Kumppanin haastattelemat siivoojat osasivat odottaa, ettei työnsaanti vieraassa maassa olisi helppoa. Silti vastaanotto yllätti.

     Työvoimatoimiston avoimissa työ-paikoissa ensimmäinen kysymys on aina: "Puhutko suomea?" Sitä kautta töihin on aivan mahdoton päästä.

     Jos joku sitten päättää ottaa töihin, kohtelu on todella huonoa - kuin he olisivat tehneet suurenkin palveluksen jo pelkällä työhön ottamisella. Eikä sillä ole väliä, miten hyvin siivoat, aina tulee haukkuja.

     Tiukat kielitaitovaatimukset ihmetyttivät paitsi sen vuoksi, että siivooja selviää työstään varsin vähällä kommunikoinnilla, myös siksi, että kielen käyttäminen oli joiltain erityisesti kielletty.

     Siivosin yhdessä hampurilaisravintolassa, ja minulle sanottiin, etten saa puhua siellä olevien työntekijöiden kanssa. Minusta se kertoo aika paljon siitä, että jotain tällaisessa touhussa täytyy olla mätänä.

 

________________________________________________________________

 

ULKOMAALAISTAUSTAISTEN SIIVOOJIEN ONGELMAT

 

Maailman Kuvalehti Kumppani haastatteli seitsemää ulkomaalaistaustaista siivoojaa. Seuraavat työsuhteita koskevat ongelmat nousivat esiin useammassa kuin yhdessä haastattelussa:

 

* Ei kirjallista työsopimusta.

* Palkkoja tai niiden osia jäänyt maksamatta. Ehdotettu työehtosopimusta huonompaa palkkaa, koska "et sinä kuitenkaan saa muualta töitä".

* Siivouskohteille budjetoidut tuntimäärät (joilta palkka maksetaan) olivat epärealistisen pieniä. Joskus samaa kohdetta siivonneelle suomalaiselle maksettiin useammasta tunnista.

* Ilmoitus työvuoroista saattoi tulla tunnin varoitusajalla.

* Nimittely ja työn jäljestä valittaminen säännöllistä.

* Puutteellisella suomen kielen taidolla töitä sai vain, jos joku siivousfirman tuntema henkilö toimi suosittelijana.

* Kollegoiden ja asiakkaan työntekijöiden kanssa puhuminen kielletty.

* Työtä tehtiin alihankkijan tai epämääräisiksi jääneiden välikäsien kautta. Alihankintafirmoja pyörittivät usein ulkomaalaiset. Välikäsien käytännöt esimerkiksi ilta-, yö- ja viikonloppulisien, vapaapäivien ja verojen suhteen olivat hyvin epäilyttäviä.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 6/2009


Kun kirja ei kannata (2006)

Mosambikissa julkaistaan vuosittain sen verran kirjoja, että kustannus-

toiminnan olemassaolosta voidaan juuri ja juuri puhua. Menestystarinat

ovat tältä alalta kuitenkin toistaiseksi kirjoittamatta.


Mosambikissa julkaistaan vuosittain sen verran kirjoja, että kustannustoiminnan olemassaolosta voidaan juuri ja juuri puhua. Menestystarinat ovat tältä alalta kuitenkin toistaiseksi kirjoittamatta.

 

mosu.jpgIltapäivä on Mosambikin pääkaupungissa Maputossa aina ruuhkainen. Kadut täyttyvät autoista, kadunvarret ihmisistä. Oikeastaan ruuhka on alkanut jo aamuseitsemältä ja jatkuu iltamyöhään.

     Aivan Suomen ja Ruotsin yhteisen suurlähetystörakennuksen vieressä, Tansanian entisen sosialistipresidentin mukaan nimetyn pääkadun Avenida Julius Nyereren varrella olevassa kirjakaupassa on kuitenkin rauhallista.

     Mabuko-kauppa on jämptisti järjestyksessä kuin pienikokoinen Akateeminen kirjakauppa. Näyttävästi esille asetetut ruokakirjat lupaavat johdattaa portugalilaisen keittiön saloihin, myös joogaa ja terveydenhoitoa käsittelevät kirjat ovat tuontitavaraa – tummaihoisia ei kansissa venyttele. Pöydälle pinotuista kirjoista löytyy Christian Jacqia ja Patricia Cornwellin dekkareita, Bridget Jonesia ja Pikku prinssiä.

     Muutaman korttelin päässä kohoavasta fiinistä Polana Shopping Centeristä löytyy toinen Mosambikin puolesta tusinasta kirjakaupasta. Akvaarion oloisessa liikkeessä on kaksi ihmistä, myyjiä molemmat.

     Kirjojen myyminen ei ole tässä maassa kannattava bisnes. Ja kun alle viisi prosenttia kirjamyymälöiden nimikkeistä on kustannettu Mosambikissa, kustannustoiminnan saattaminen voitolliseksi on vielä hankalampaa: Mosambikissa on käytännössä neljä kustantamoa, ja ne julkaisevat parikymmentä kirjaa vuodessa.

     Vertailun vuoksi, Suomessa julkaistaan vuosittain reilut 10 000 kirjaa. Suomi lukeutuu huippumaihin, sillä väkilukuun suhteutettuna vain Islanti, Tanska ja Sveitsi julkaisevat enemmän nimikkeitä. Mosambikissa lukutaitoisia on vain 40 prosenttia kansasta, ja vaikka Mosambikissa puhutuista lähes 30 kielestä yli puolella on kirjoitusjärjestelmä, kirjoja julkaistaan käytännössä ainoastaan portugaliksi. Se on maan virallinen kieli, mutta äidinkielenään sitä puhuu vain joka kymmenes.

     Ja vielä yksi merkittävä ero: siinä missä Mosambikin olemattomille markkinoille tuotetaan tullitta kirjoja Brasiliasta ja Portugalista, Suomeen ei suomenkielistä kirjallisuutta tuontitavarana tule.

 

Sokeeraava tulos

 

Muutama vuosikymmen sitten esteitä kirjojen kustantamiselle syntyi jopa paperin hankkimisesta. Nykyään materiaaleja ja tekniikkaa löytyy mutta ostajia ei.

     Kirjailijaliitto teetti taannoin tutkimuksen siitä, kuinka monella mosambikilaisella on varaa ostaa säännöllisesti kirjoja. Tulos oli sokeeraava: silloisesta 16 miljoonasta mosambikilaisesta vain 400:lla. Vaikka tutkimus on kymmenen vuotta vanha, ei tilanne Mosambikissa ole juuri kohentunut, päinvastoin.

     "Viime vuosi oli myynnin kannalta todella huono, koska raha on menettänyt arvoaan ja ihmisillä on vaikeuksia saada ostettua edes ruokaa", sanoo Fernando Couto.

     Kustannusyhtiö Ndjiran eteläeurooppalaiseen tyyliin rakennettu talo Avenida Ho Chi Minhillä on kivikeskustan betonikerrostalojen lomassa komea. Mosambikin suurimmaksi kustantamoksi toimisto on varsin vaatimaton.

     Toimitusjohtaja Couton pelkistetyssä työhuoneessa on pöydän lisäksi kaksi hyllyllistä kirjoja. Kahteen hyllyyn mahtuukin hyvin kymmenisen kappaletta kutakin Ndjiran kustantamaa kirjaa, sillä nimikkeitä on kertynyt yhdeksässä vuodessa satakunta.

     Kolme henkeä työllistävä Ndjira on portugalilaisen Editorial Caminhon tytäryhtiö. Caminho omistaa Ndjirasta 70 prosenttia, Fernando Couto 10 prosenttia ja hänen poikansa, kirjailija Mia Couto loput 20 prosenttia.

     "Aloitimme Caminhon kanssa niin, että he lähettivät kirjoja ja me myimme ne täällä. Sittemmin olemme yrittäneet olla itsenäisiä ja harjoittaa myös omaa toimintaa, mutta se on ollut hankalaa", Fernando Couto kertoo.

     Normaali painos on 300 kappaletta, ja jos kirjalle saadaan sponsori, painos voi kohota 600:een. Koulukirjoja toki tarvitaan köyhässäkin maassa, mutta nämä markkinat ovat kolmen kansainvälisen yhtiön hallinnassa.

     "Se on monimutkaista, enkä halua tietää siitä yhtään mitään", Couto puistelee päätään tuohtuneena.

     Opetusministeriö valitsee toimittajat tarjousten perusteella, eikä paikallisilla ole käytännössä kilpailussa mahdollisuuksia.

 

Raha ei suurin syy

 

Toinen Mosambikin neljästä kustantamosta, Maguezo Editores, perustettiin niin ikään vuonna 1997.

     "Siihen aikaan minulla oli suuria suunnitelmia Mosambikin historiaa käsittelevän kahdeksanosaisen kirjasarjan julkaisemisesta", muistelee Joaquim Salvador, toinen Maguezo Editoresin omistajista ja sen ainoa työntekijä. "Mutta se oli pelkkä toiveajattelua, sillä sellainen projekti vaatii yhteistyötä kotimaisten ja ulkomaisten historioitsijoiden kanssa, eikä sellaiseen yksinkertaisesti löytynyt rahaa."

     Päätyönään Salvador toimii kielikoulun johtajana. Maguezo Editores julkaisee yhteiskuntatieteitä käsitteleviä kirjoja muutaman nimikkeen vuodessa, joskin tuorein julkaisu on vuodelta 2004. Painokset eivät ole 200-300:a suurempia.

     "Kun kirjakaupat kuulevat uudesta kirjasta, ne pyytävät lähettämään sitä viisi kappaletta ja katsovat sitten, mitä tapahtuu", Salvador huokaa.

     Vaikka asiakkaiden ostovoima on pieni, Salvador ei usko rahan olevan suurin syy kirjojen olemattomaan menekkiin.

     "Ongelma on, että ihmiset eivät osta kirjoja, eivät yhtään. Jos heillä on vähän rahaa, he ostavat oluen, eivät kirjaa tai lehteä."

     Salvador uskoo, että kiinnostus lukemista kohtaan on kadoksissa, koska parin vuosikymmenen ajan kommunistihallitus salli vain Moskovasta tuodun "edistyksellisen kirjallisuuden".

     "Se oli täyttä roskaa, kukaan ei lukenut sitä. Nyt meillä on kaksi sukupolvea, joilla ei ole ollut mahdollisuutta lukea kirjoja."

     Salvadorin mielestä ihmiset pitäisi saada kiinnostumaan lukemisesta lehtien kautta. Tällä hetkellä Mosambikin suurimman sanomalehden Notíciasin levikki on noin 15 000. Siitä 85-90 prosenttia menee pääkaupunki Maputon alueelle - mielenkiintoista sinänsä, että myös sähkö, juokseva vesi ja esimerkiksi kännykät jakautuvat Mosambikin kartalle samassa suhteessa.

     "Sanomalehtiä pitäisi tehdä Maputon ulkopuolella ja paikallisista asioista. Nyt ihmisille eri puolilla maata yritetään myydä maputolaisten asioita ja ajatuksia."

 

Arvokas perintö

 

Raha puuttuu. Kiinnostus puuttuu. Mutta miksi kirjallisuuden pitäisikään mosambikilaisia kiinnostaa?

     Mosambikin tunnetuin kirjailija Mia Couto muistuttaa, ettei kyse ole vain haluttomuudesta lukea: afrikkalaisessa kulttuurissa paino on perinteisesti ollut suullisessa perinteessä.

     "Ei ole kyse vain siitä, että lapset opetetaan koulussa lukemaan. Kyseessä on syvällinen ero, sillä suullisen ja kirjoitetun tradition maailmoissa pätee erilainen logiikka. Tämä siirtyminen pitää tehdä niin, ettei kadoteta suulliseen traditioon liittyvää arvokasta perintöä."

     Ennen 1900-luvun puoliväliä Mosambikissa ei ollut julkaistu kuin muutamia yksittäisiä kaunokirjallisia tekstejä. Romaani oli ulkomailta tuotu kirjallisuudenlaji, ja kolonialismin aikaa hallitsi runous, sillä sitä oli nopea kirjoittaa ja levittää ja sillä oli helpompi harhauttaa sensuuria. Maaseutukylissä syntynyttä runoutta voidaan pitää eräänlaisena suullisen perinteen jatkeena: runoja laulettiin afrikkalaisilla kielillä, ja niillä oli selkeä ja suora ulkoasu.

     Toisin kuin Angolassa, itsenäistyminen ei synnyttänyt Mosambikissa kirjallista räjähdystä, sillä valkoisten paettua maasta jäljelle jäi lähes täydellinen lukutaidottomuus. Osasyynä oli myös ainoan sallitun puolueen, sosialistisen Frelimon kulttuuripolitiikka, joka suosi perinnäisempinä pidettyjä taidemuotoja - tanssia, musiikkia, laulua ja kuvataidetta.

 

Entä tulevaisuus?

 

Vielä yksi vertaus Suomeen: Nimenomaan kielen ja kirjallisuuden kautta alkoi Suomen kansallinen herääminen 1800-luvulla. Suomalaisten oli seistävä yhtenä rintamana sortajaa vastaan.

     Sortajaa vastaan joutuivat taistelemaan myös mosambikilaiset, mutta kymmenistä etnisistä ryhmistä muodostuvassa maassa tukea ei antanut kieli saati kirjallisuus. Portugalilaisia useimmat afrikkalaiset tapasivat vain maksaessaan veroja, tehdessään pakkotyötä tai joutuessaan luovuttamaan maansa. Ei siis ole yllättävää, että maaseudulla vieroksuttiin portugalilaista kulttuuria.

     Sekä Fernando Couto että Joaquim Salvador ovat yhtä mieltä, että kirjoja pitäisi julkaista myös muilla kielillä kuin portugaliksi. Mutta kun Ndjiran kokeilumielessä julkaisema shanganankielinen kirja myi kokonaiset 12 kappaletta, yhtälö ei yksinkertaisesti toimi.

     Menestystarinat ovat mosambikilaisella kustannusalalla toistaiseksi kirjoittamatta. Entä miltä näyttää tulevaisuus?

     "Ei alkuunkaan valoisalta", Salvador toteaa. "Nada brilhante."

 

Juttu on julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 6–7/2006

 


Asuntoa ostamassa – uusi vai vanha? (2008)

Asuntokanta vanhenee, ja yhä useampaa rakennusta odottavat

lähivuosina kalliit remontit. Tässä tilanteessa uusi asunto tuntuu

houkuttelevalta vaihtoehdolta.


Asuntokanta vanhenee, ja yhä useampaa rakennusta odottavat lähivuosina kalliit remontit. Tässä tilanteessa uusi asunto tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

 

asunto.jpgUusi on uusi, myös asuntomarkkinoilla.

      Miten mukavaa onkaan kantaa tavarat asuntoon, jonka seinissä ei ole naulanreikiä tai ovenkarmeissa kolhuja. Tiskiallas kiiltää eikä hellan takana tai vessanpöntössä ole edellisen asukkaan sotkuja.

      ”Kyllä kai se isoin motiivi uudelle asunnolle on, että siihen ei ole tulossa remontteja”, pohtii Kiinteistömaailman toimitusjohtaja Tommi Rytkönen. ”Ja uudessa asunnossa esimerkiksi ilmanvaihto ja muu tekniikka on tämän päivän tasolla ja mitoitus nykystandardien mukaista.”

      Uusien asuntojen keittiöt ja kylpyhuoneet ovat tilavia, turhia käytäviä vältetään ja oma sauna on lähes vakiovaruste. Lisäksi uusien kerrostaloasuntojen lasitetut parvekkeet ovat todellisia olohuoneen jatkeita verrattuna vanhojen talojen kattamattomiin pikku parvekkeisiin, jotka eivät sovellu kuin vaatteiden tuuletukseen.

      Toisaalta ”nykystandardi” voi johtaa myös siihen, että uudistarjonta näyttäytyy erikoisempiin yksityiskohtiin viehtyneelle asunnonetsijälle tasapaksuna.

      ”Varsinkin uudessa kerrostaloasunnossa voi joutua tinkimään yksilöllisyydestä: jos ajatellaan vaikka 45 neliön kaksiota ja katsotaan pääkaupunkiseudulla olevaa tuotantoa, niin ei niitä neliöitä kauhean monella tavalla voi asetella”, Rytkönen sanoo.

      ”Vanhoista taloista voi puolestaan löytää hyvin monenlaisia ratkaisuja, joita joku pitää tosi epäkäytännöllisinä mutta toinen näkee niissä suurta persoonallisuutta ja henkeä.”

 

Sijainti

 

Toimivan pohjaratkaisun ohella asunnon valitsemisen tärkeimpiä kriteereitä on tietysti sijainti.

      Vanhoja asuntoja on kaupan lähes joka paikasta, mutta uudesta asunnosta unelmoiva joutuu ostamaan sieltä, mihin milloinkin ollaan rakentamassa.

      Vanhan asunnon valintaa helpottaa myös se, että olemassa olevilla alueilla on aina jonkinlainen maine. Uusia asuinalueita puolestaan syntyy, kun metsästä kaadetaan puut tai pellolle aletaan upottaa betonipaaluja – keskelle ei mitään.

      ”Neitseelliset pellot ovat vähän ongelmallisia, kun niillä ei ole mitään identiteettiä”, toteaa Matti Kasso. Hän on työskennellyt johtotehtävissä Igglossa ja Huoneistokeskuksessa ennen tammikuista siirtymistään kiinteistöalan juridiikan asianajotoimisto Kuhanen, Asikainen & Kanervaan.

      ”Viimeisen 10–15 vuoden aikana uudisrakentamisessa on ollut kuitenkin sellainen mukava piirre, että teollisuuden siirtyessä meren ja järvien rannoilta kauemmas nämä alueet on otettu uuteen käyttöön ja hyödynnetty jopa vanhoja seiniä. Se luo alueelle tietynlaisen maineen, ja todennäköisesti se on hyvä maine, koska ihmisethän pitävät siitä, että alueella on historiallisia juuria.”

      Omat haasteensa uuden asunnon ostajalle tuo myös se, että kaupat on usein tehtävä jo siinä vaiheessa, kun talosta on pystyssä vasta perustukset jos niitäkään. Pelkkä pohjapiirros kädessä on vaikea päätellä, miten auringonvalo todellisuudessa yltää olohuoneen perimmäiseen nurkkaan.

      Jos ostaa asuntonsa uudelta asuinalueelta ensimmäisten joukosta, saattaa joutua asumaan keskelle työmaata, jossa tiet ovat sateen jälkeen savivelliä ja arkkitehdin havainnekuvan komeat puut vain onnettomia näreitä.

      Ja siinä vaiheessa kun alueella on niin paljon asukkaita, että peruspalvelut ja julkinen liikenne ovat kunnossa, saattavat omat asumistarpeet olla jo muuttuneet.

 

Naapurit

 

Uusi kohde on usein suunniteltu niin, että sinne muuttaa hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Se luo yhteisöllisyyttä: tulee vuositarkastus, pohditaan yhteisiä tiloja, järjestetään talkoita.

      ”On tyypillistä, että ensimmäiset viisi vuotta ollaan innoissaan ja tehdään kaikkea yhdessä ja sitten se hiljalleen jää”, Kasso sanoo mutta muistuttaa myös ilmiön kääntöpuolesta. ”Ensin päiväkodit ovat täynnä, sitten koulut. Siinä menee muutamia kymmeniä vuosia ennen kuin tilanne normalisoituu.”

      Uuden taloyhtiön yhteishenki syntyy tyhjältä pohjalta, mutta vanhassa yhtiössä uusi osakas voi joutua keskelle kirjoittamattomien sääntöjä verkostoa. Kasson varoittaa, että tällaiseen saattaa törmätä erityisesti pienissä taloyhtiöissä, joissa on ammatti-isännöitsijän sijaan asukasisännöitsijä.

      ”Osakkaalla on velvollisuus maksaa yhtiövastiketta, mutta lumenluonti- tai nurmikonleikkuuvelvollisuuksia laki ei osakkaalle aseta. Eli jos kaikki eivät suostu niihin vapaaehtoisesti, sitten taloyhtiön tulisi käyttää maksullisia palveluita”, Kasso painottaa.

 

Rahoitus

 

Mukava pohjaratkaisu hyvältä paikalta. Mutta riittävätkö rahat?

      Uudessa asunnossa kaikki on tiptop, ja se maksaa. Käsistään kätevä voikin säästää paljon rahaa – varsinkin jos ei laske omalle työlleen hintaa – ostamalla vanhan ja huonokuntoisen asunnon ja remontoimalla itse.

      Rytkösen kielenkäytössä tällainen asunto on ”projektikuntoinen”.

      ”Se on omalla tavallaan oma ihmisrotunsa, joka nauttii siitä, että kotia ja pihaa koko ajan vähän värkätään. Mutta jos molemmat peukalot on keskellä kämmentä, se sulkee tällaiset perinteiset rintamamiestalot pois.”

      Vanhan asunnon kohdalla rahoituskuvio on yleensä varsin yksinkertainen: omaa rahaa pannaan peliin se mikä voidaan, mutta pääosa katetaan pankkilainalla.

      Uusissa kerros- ja rivitaloissa on mahdollista sitä vastoin selvitä paljon pienemmillä henkilökohtaisilla pankkilainoilla, sillä osa asunnon kustannuksista voidaan kattaa taloyhtiön ottamalla yhteisellä lainalla. Asunnon myyntihinnan ja velattoman hinnan erotusta osakas lyhentää maksamalla yhtiövastikkeen lisäksi rahoitusvastiketta.

      Joissain uudiskohteissa yhtiölainan osuus voi olla jopa 85 prosenttia asunnon hinnasta, jolloin tilavaan perheasuntoonkin pääsee lähes käsirahalla. Pieni myyntihinta ei saa kuitenkaan johtaa vauhtisokeuteen.

      Yhtiölainamalli kehitettiin elvyttämään uudisasuntojen nihkeää kauppaa 90-luvulla. Korot olivat korkealla, ja kun taloyhtiö neuvotteli lainan, ehdot olivat edullisemmat kuin mitä yksityishenkilölle pankista tarjottiin. Näin uuteen asuntoon pääsi pienemmillä säästöillä ja vakuuksilla.

      Sittemmin korot ovat laskeneet ja pankit kilpailevat asiakkaista tarjoamalla mieluusti isojakin lainoja pienillä korkomarginaaleilla. Yhtiölaina ja henkilökohtainen asuntolaina eivät enää juurikaan eroa toisistaan.

      Yhtiölainassa on kuitenkin se huono puoli, että sen korkoja ei voi vähentää verotuksessa. Koska täyden 2 800 euron verovähennyshyödyn saa vasta, jos henkilökohtaista asuntolainaa on 5 prosentin korolla 200 000 euroa, kannattaa laina siihen summaan asti ottaa itse.

      Oman pankkinsa kanssa voi myös helposti muokata maksuohjelmaa ja pitää lyhennysvapaita kuukausia. Yhtiölainasta sellainen ei juuri ole mahdollista.

      ”Verovähennysoikeuden vuoksi yhtiölaina palvelee harvemmin aktiivi-ikäistä pidemmällä tähtäimellä”, Rytkönen sanoo. ”Se voi olla kuitenkin hyvä vaihtoehto esimerkiksi tilanteessa, jossa varttuneempi pariskunta myy omakotitalonsa, muuttaa uuteen kerrostaloon ja haluaa siinä kohtaa auttaa rahallisesti lapsiaan. Käteistä jää enemmän, jos asuntoon jätetään yhtiölainaa, jota maksetaan sitten rahoitusvastikkeen kautta pois.”

      Toinen uuden asunnon kauppahintaa laskeva järjestely on, että monet suuret rakennusfirmat tarjoavat osakkaalle mahdollisuutta valita, lunastaako asuntoon kohdistuva tonttiosuus vai maksaako siitä vuokraa. Varsinkin kaupunkialueilla, jossa tontit ovat kalliita, vuokralla oleminen voi alentaa mukavasti hankintakustannuksia. Tontin voi lunastaa myöhemminkin, mutta on hyvä muistaa, että maksetut tonttivuokrat eivät pienennä lunastusosuutta.

 

Hintakehitys

 

Oli asunto uusi tai vanha, sen arvo tuskin romahtaa, jos se on hankittu elinvoimaiselta alueelta. Rytkönen ja Kasso myöntävät, että asuntojen ja alueiden hintakehityksen arvioiminen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän on ammattilaiseltakin silkkaa arvailua.

      Välttämättä asialla ei kannata liikaa päätään vaivata.

      ”Voi olla, että hintataso vuosien varrella laskee ja asunnostaan saa myydessä pienemmän hinnan. Mutta pitää muistaa, että myös uuden asunnon ostaminen tapahtuu tuolloin samassa markkinatilanteessa, joten voittamisen tai häviämisen ajatus on vähän näennäinen”, Kasso sanoo.

      Hän kuitenkin huomauttaa, että tilanne on toinen, jos halutaan muuttaa alueelta toiselle, esimerkiksi ydinkeskustasta haja-asutusalueelle.

      ”On selvää, että kauempaa saa samalla rahalla isomman asunnon kuin keskustasta. Mutta jos sitten haluaa myöhemmin palata keskustaan, niin välttämättä ei voikaan enää ostaa samanlaista asuntoa mistä lähti, koska näiden kahden alueen hintakehitys on todennäköisesti ollut erilainen.”

 

Omat tarpeet

 

Ennen asunnon ostamista on viisasta tutustua tarjontaan ja asunnonoston yksityiskohtiin. Valinta uuden ja vanhan välillä on harvoin ainoa saati tärkein kriteeri asunnonostossa. Mutta se voi herättää ajatuksia, joiden pohjalta omaa unelmakotia lähdetään etsimään.

      Vaikka muiden neuvot ja kokemukset voivat olla ison rahan arvoisia, viime kädessä asunnon valitsemisen pitää perustua aina ostajan omien tarpeiden kartoitukseen: mitkä asiat ovat kynnyskysymyksiä, mistä sitä vastoin voidaan tinkiä, jos kaikki muu loksahtaa kohdalleen?

      Ja kun uusi koti on vihdoin löytynyt, on tehtävä se ratkaiseva siirto.

      ”Jos löytyy itseään miellyttävän asunnon, jonka hinta on kohdallaan ja joka sopii omaan budjettiin, silloin on syytä toimia. Kyseinen asunto on tarjolla nyt, ja sen jälkeen voi mennä vuosia, ettei vastaavaa ole”, Matti Kasso ohjeistaa.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Uudisrakentamisessa katastrofaalisia virheitä

 

Uudessa asunnossa kaiken pitäisi olla kunnossa. Suomen Kuluttajaliiton johtava lakimies Tuula Sario on joutunut työssään huomaamaan, ettei asia ole aina näin.

      ”Uusia asuntoja koskevat valitukset ovat lisääntyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana ihan valtavasti”, hän kertoo.

      ”Huolestuttavinta on, että jos virheet olivat ennen pieniä esteettisiä juttuja kuten maaliroiskeita, nykyään rakennukset voivat olla ihan puolivalmiita – niissä on ihan katastrofaalisia rakennusvirheitä.”

      Uudesta asunnosta voi puuttua esimerkiksi laattoja, saniteettikalusteita tai vaikka koko kosteuseristys.

      ”Porvoossa oli vähän aikaa sitten eräs luksuskohde, jossa tauluja laitettaessa huomattiin, että seinät olivat vinossa.”

      Tietysti myös vanhoissa taloissa on virheitä, mutta Sarion mukaan ne on helpompi kartoittaa, koska puutteet eri vuosikymmenten rakentamisessa tunnetaan jo hyvin.

      Onko rakennusmiesten ammattiylpeys kadonnut vai johtuvatko virheet halvasta ulkomaisesta työvoimasta, kuten herkästi ajatellaan?

      Sario ei etsi syytä rakentajien genetiikasta vaan rakennuttajien ahneudesta.

      ”Työt yritetään tehdä liian nopeasti. Sitten tulee puutteita työnohjauksessa ja työnjohdossa, ja lopputulos on mitä on.”

      Sario ihmettelee, miksi kuluttajan pitäisi tyytyä sekundaan vaikka ostaa priimaa.

      ”Jos ostaa uuden takin Stockmannilta, niin ei siitä puutu toista hihaa tai vuoria eikä sitä ole paikattu erivärisellä kankaalla. Mutta asuntokaupassa se tuntuu menevän niin.”

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Kasper karistolainen

 

Konttaus ei enää nuorelle miehelle riitä, nyt hän opettelee kävelemään. Kasper on ollut karistolainen yhdeksän kuukautta, syntymästään asti.

      Hänen vanhempansa Katja Laurema, 29, ja Pasi Heikkinen, 37, ovat sitä vastoin asuneet jo kolme vuotta Lahden itäpuolelle raivatussa Karistossa. He ryhtyivät rakentamaan itse suunnittelemaansa 160 asuinneliön omakotitaloa ensimmäisten joukossa.

      ”Kyllä me katseltiin myös vanhoja asuntoja, mutta tarjonta oli silloin vähän heikkoa täällä Lahden seudulla”, Heikkinen kertoo.

      ”Ja kyllähän se oman talon rakentaminen oli ollut sellainen haave.”

      Herrala-taloilta tilattu paketti tuli sään kestävänä, ikkunat, ovet ja katto asennettuna. Lopun pariskunta teki itse iltaisin ja viikonloppuisin, joskin osan aikaa auttamassa oli myös kirvesmies ja Heikkisen isä. Valmista tuli vuodessa.

      ”Budjettimme oli 250 000 euroa, ja se kyllä piti”, Heikkinen kertoo. ”Tontin olisi voinut lunastaa, mutta me päätettiin jättää se vielä vuokralle, koska vuokra on vain 800 euroa vuodessa.”

      Pariskunta on laskeskellut, että saman talon rakentaminen pääkaupunkiseudulle olisi tullut 100 000 euroa kalliimmaksi, ja missään periferiassa Karistokaan ei ole: Lahden keskustaan on 4 kilometriä, Kehä kolmoselle ajaa 50 minuutissa – ja järven rantaan on reilu sata metriä.

      Laureman ja Heikkisen upeassa talossa on puuverhoilu alueen yleisilmeen mukaisesti. Kerroksia on kaksi, joskin olohuone on auki kattoon asti – korkeutta huimat kuusi metriä!

      Valoa olohuoneeseen tulvii suurista ikkunoista, joista aukeaa näkymä terassille ja isolle aidatulle takapihalle. Siellä perheen lintukoiran kelpaa ulkoilla ja Kasperin tehdä kävelytutkielmiaan.

      ”Kun tuossa takapihallaan grillaa, niin kyllä siihen aika helposti naapuri liittyy mukaan”, pariskunta kertoo.

      Juuri sellainen yhteisöllisyys oli Kariston suunnittelijoiden ajatuksena: luonnonläheinen puutalokaupunki, jossa talojen tiivis asettelu synnyttää kanssakäymistä asukkaiden kesken kuin itsestään.

 

Viljon oma huone

 

Kuuden kuukauden ikäinen Viljo saa tänään oman huoneen.

      ”Tai ennemminkin me saadaan oma huone”, naurahtaa Viljon isä Antti Ignatius, 30.

      Hän muuttaa yhdessä avovaimonsa Tiia Makkosen, 27, kanssa vuonna 1966 rakennettuun kerrostalokolmioon Itä-Helsingin Laajasaloon.

      Pariskunta etsi asuntoa aktiivisesti muutaman kuukauden. Koska heillä ei ollut tulenpalavaa kiirettä muuttaa pois ydinkeskusten vuokrakaksiostaan, kriteerit voitiin pitää korkealla.

      ”Sijainnin lisäksi katsottiin tosi tarkkaan, minkälaisia suunnitelmia taloyhtiöllä on, onko velkaa, onko vuokratontti vai oma ja mikä on putkiremonttitilanne”, Makkonen kertoo.

      Laajasalon asunnon nähdessään Ignatius ja Makkonen tiesivät heti, että uusi koti oli löytynyt. He eivät halunneet lähteä hintakilpailuun muutaman tuhannen euron säästön vuoksi vaan tarjosivat suoraan myyjän pyytämän hinnan. Kaupat oli tehty.

      Ylimmän eli neljännen kerroksen asunnossa on 74,5 neliötä. Julkisivu on remontoitu viime kesänä eikä putkiremonttia ole suunnitteilla vielä vuosiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, ja ne luultavasti edelleen paranevat, kun läheinen öljysatama muuttuu Kruunuvuorenrannan asuinalueeksi. Hintapyyntö oli reilusti alle 200 000 euron ja asunnon kunto loistava – maalaamista suurempaa remonttia ei juuri tarvita.

      Päätöstä helpotti, että asunto on sattumalta samasta taloyhtiöstä, jossa pariskunta asui muutamia vuosia sitten.

      ”Ainakin tiedämme tasan tarkkaan, millainen ympäristö tämä on”, Makkonen sanoo. ”Ei tarvinnut sitä miettiä, onko tämä lapselle hyvä paikka.”

      Keskusta-asumiseen verrattuna uuden kodin ehdottomia etuja ovat pihapiiristä alkavat runsaat ulkoilumaastot sekä parveke.

      ”Parveke tuntuu nyt kyllä tosi tarpeelliselta, koska Viljo nukahtaa niin paljon helpommin rattaisiin.”

      Ja kunhan poika vähän kasvaa, hänen uuden huoneensa ikkunasta aukeava kallioinen ja kelopuinen piha tarjoaa ilopillerille loputtomat seikkailumaastot.  

 

Juttu on julkaistu Seurassa 20.3.2008 (12–13/2008).


Westendin musiikkikoulun konkurssi ei tullut yllätyksenä (2004)
Ennen loppuaan oppilaitos ehti synnyttää aimo annoksen pahaa verta.

Ennen loppuaan oppilaitos ehti synnyttää aimo annoksen pahaa verta.


westend.jpgWestendin Musiikkikoulu Oy ehti antaa musiikki- ja kuvataideopetusta Espoossa vuodesta 1997, ennen kuin se kesäkuussa asetettiin konkurssiin. Musiikkikoulun omistajan Helena Leskisen viime tammikuussa antaman raportin mukaan koulussa oli tuolloin 500 oppilasta ja 41 opettajaa, joista valtaosa osa-aikaisia.

      Vuosia maksuvaikeuksien kanssa painineen oppilaitoksen konkurssista huolimatta työntekijät ja oppilaat eivät jää tyhjä päälle. Westendin Musiikkikoulun rehtorina toiminut Kai Tretjakov ja hänen vaimonsa, Westendin Musiikkikoulun tiedotussihteeri Tiina Tretjakov jatkavat musiikkikoulun toimintaa uudessa oppilaitoksessaan, jonka nimi on Taidekoulu Tretjakov.

      Tretjakovien mukaan valtaosa oppilaista ja opettajista jatkaa suoraan uudessa taidekoulussa. Opetus tulee tapahtumaan Westendin Musiikkikoulun ajoilta tutuissa toimipisteissä Westendissä ja Leppävaarassa. Lisäksi Taidekoulu Tretjakov levittää toimintaansa Kirkkonummelle.

 

Luottamus johdon ja työntekijöiden väliltä katosi

 

Musiikkipedagogien keskuudessa Westendin Musiikkikoulu keräsi vuosien varrella kyseenalaista mainetta. Länsiväylä haastatteli seitsemää entistä työntekijää. Yleinen mielipide oli, että Westendin Musiikkikoulu teki bisnestä vailla taiteellista kunnianhimoa.

      – Musiikkikoulutoiminnan pitäisi palvella musiikkialaa, eikä musiikkialan opiston johdon bisnestä, kiteytti kaksi vuotta koulussa työskennellyt opettaja.

      Toisen koulussa työskennelleen mukaan opettajia taivuteltiin patistamaan oppilaita pidempiin soittotunteihin, vaikka muutokselle ei olisi ollut järkevää perustetta.

      Johdon ja työntekijöiden välillä vallinnutta luottamuspulaa lisäsivät kerta toisensa jälkeen myöhässä maksetut palkat. Palkkojen suuruus vaihteli työntekijäkohtaisesti ilman loogisia perusteita.

      Monet Länsiväylän haastattelemista kertoivat lapusta, jossa sanottiin: "palkat ovat myöhässä, toivomme että asiasta ei soitella".

      Myös muita epäkohtia nousi esiin entisten työntekijöiden kertomuksissa.

      – Pianot olivat epävireessä. Johto väitti, että ne ovat menneet epävireeseen, koska opettajat harjoittelevat niillä. Niinpä koulun pianoille oli opettajien harjoittelu irtisanomisen uhalla kielletty, muistelee vuonna 2001 irtisanoutunut opettaja.

      Yksi vastanneista tarvitsi työsuojeluvaltuutetun apua saadakseen irtisanomisajan palkkansa, toinen saadakseen lain takaaman työtodistuksen.

 

Rehtori ei ota vastuuta

 

Westendin Musiikkikoulun entinen rehtori Kai Tretjakov vierittää kaiken vastuun koulun omistajan Helena Leskisen harteille.

      – Olen ollut rehtorina mutta periaatteessa samanlaisena työntekijänä kuin kaikki muutkin. En ole pitänyt itseäni rehtorina kuin nimellisesti, hän vakuuttaa.

      Tretjakov kieltää hoitaneensa koulun raha-asioita ja kieltäytyy painokkaasti ottamasta mitään vastuuta Westendin musiikkikoulun toiminnasta. Ainoa vastuullinen on hänen mukaansa Helena Leskinen.

      Tretjakov kuitenkin suostui todistajaksi haastehakemukseen, jonka Westendin Musiikkikoulu esitti entistä vararehtoriaan ja opettajaa vastaan vuonna 2001. Heiltä vaadittiin "hyvän tavan vastaisesta kilpailevasta toiminnasta" yhteensä lähes 250 000 markan vahingonkorvauksia. Haaste ei johtanut syytteisiin.

      Länsiväylän haastattelemat muistavat, että työhönottotilanteet rehtori hoiti yksin ilman Leskistä.

      Järvenpään Suzukiyhdistyksen vastaava opettaja Kaisa Saarikorpi ei ole yllättynyt kuullessaan Westendin Musiikkikoulun konkurssista.

      – Meille on tullut paljon opettajia Westendin Musiikkikoulusta. Heillä on ollut siellä aivan huikeita työsopimuksia, joissa on aivan käsittämättömiä lauseita. Niiden täytyy olla lainvastaisia, Saarikorpi kertoo puhelimessa.

 

Omistajaa syytetään kunnianloukkauksesta

 

Uusin Westendin Musiikkikouluun liittyvä poliisitutkinta sai alkunsa viime tammikuussa, kun Westendin Musiikkikoulun nimissä lähetettiin kymmenille Tapiolan Musiikkiopiston oppilaiden vanhemmille kirje, joka sisälsi muun muassa syytöksiä "oppilasvarkauksista", joihin olisivat syyllistyneet Tapiolan Musiikkiopiston rehtori Ilari Iivonen ja pianonsoitonopettaja Mia Ojanen. Molemmat ovat aikaisemmin työskennelleet Westendin Musiikkikoulussa.

      Kirjeen epämääräisen allekirjoituksen tunnusti omakseen Helena Leskinen, jota vastaan nostettu oikeudenkäynti on kesken. Syyttäjä vaatii Leskiselle sakkorangaistusta kunnianloukkauksesta.

      Rehtori Kai Tretjakovia tai tiedotussihteeri Tiina Tretjakovia ei ole epäilty kirjeen kirjoittajaksi, eivätkä he halua kirjettä sanallakaan kommentoida.

      Länsiväylä yritti usean päivän ajan tuloksetta tavoittaa edesmenneen Westendin Musiikkikoulun omistajaa Helena Leskistä kommenttia varten. Entiseltä rehtorilta saatu puhelinnumero ei kuitenkaan ollut käytössä, ja Leskisen aviomiehen nimissä olevasta puhelimesta vastasi naishenkilö, joka esittäytyi Kaisa Leskiseksi eikä tiennyt Helena-nimisestä naisesta mitään.

 

Juttu on julkaistu Länsiväylässä 15.8.2004.


Oliko Valmetin 1980-luvun Tansanian-retki silkka epäonnistuminen? (2011)

Ei niin huonoa, ettei paljon hyvääkin. Tansaniassa 1980-luvulla toimineen Trama-

traktoritehtaan toimitusjohtaja Erkki Vita kertoo oman näkemyksensä siitä, mikä

meni pieleen ja mitä reilulla 100 miljoonalla kehitysyhteistyömarkalla saatiin.


Ei niin huonoa, ettei paljon hyvääkin. Tansaniassa 1980-luvulla toimineen Trama-traktoritehtaan toimitusjohtaja Erkki Vita kertoo oman näkemyksensä siitä, mikä meni pieleen ja mitä reilulla 100 miljoonalla kehitysyhteistyömarkalla saatiin.

 

img_3033_1.jpg

 

On oikeastaan lohdullista, että yksi yleisimmin käytetty esimerkki epäonnistuneesta suomalaisesta kehitysyhteistyöstä on kolmen vuosikymmenen takainen Valmetin traktoritehdas Tansaniassa.

      Paitsi ettei sekään pidä paikkaansa, sanoo Erkki Vita, Valmetin Tansanian-tehtaan talous- ja toimitusjohtaja vuosilta 1985—1990.

Vitan mukaan epäonnistuminen ei johtunut siitä, että kyseessä oli kehitysyhteistyöhanke. Tai että varaosahuolto olisi takkuillut, kuten usein sanotaan.

      "Olosuhteet muuttuivat niin oleellisesti, että hanke, joka olisi ollut loistava osa afrikkalaisen Ujamaa-sosialismin politiikkaa, joutui monen muun asian tapaan seinää vasten", hän sanoo.

Ja lopulta: epäonnistuessaankin hanke onnistui luomaan paljon hyvää.

 

Tavoite: omilleen ponnistava traktoritehdas

 

Vuonna 1979 Valmet Oy ja Tansanian hallitus sopivat traktorien tuotantoa varten perustettavasta yhteisyrityksestä, jonka nimeksi tuli Tanzania Tractors Manufacturing Company (TRAMA). Suomen valtio myönsi Tramalle tukea kehitysyhteistyömäärärahoistaan.

      Trama-projektilla oli useita päämääriä:

 

       *Maatalouden mekanisointi oli koko projektin ydin. Sitä kautta

       tuotannon toivottiin lisääntyvän ja tansanialaisten maanviljelijöiden

       ruokaturvan parantuvan.

 

       *Tansaniaan haluttiin luoda toimiva traktorien varaosahuolto.

 

       *Yhteiskuntaa pyrittiin kehittämään paitsi maatalouden kautta, myös

        paikallista teollisuutta tukemalla.

 

       *Työvälineiden tuotannon lisäksi tavoitteena oli kouluttaa 1)

        mekaanikkoja 2) mekaanikkojen kouluttajia sekä 3) käyttäjäjiä eli

        maanviljelijöiden sekä traktoreiden käyttöön ja huoltoon että

        maanviljelykseen yleisemmin.

 

Tarkoituksena oli, että kehitysyhteistyötuen määrää voitaisiin asteittain vähentää, kunnes hanke lopulta toimisi itsenäisesti ja kannattavasti ja loisi ytimen kokonaiselle toimialalle.

 

Todellisuus: Sopimus piti, toimintakenttä ei

 

Trama-projektin alku oli lupaava. Tehdas pyöri, ja koulutus- ja varaosahuoltokin saatiin käynnistettyä. Vuosi 1985 oli paras: traktoreita myytiin tuolloin Tansaniassa kaikkiaan noin 1 100, ja niistä Traman valmistamia Valmeteja oli noin puolet.

      Vaikka Traman markkinaosuus säilyi vielä muutamana tulevanakin vuotena, myytyjen traktorien lukumäärissä mitaten traktorien menekki maassa lähti jyrkkään laskuun.

 

----------------------------------------------------------------------------------------------

TAULUKKO: Traktorien myynti Tansaniassa vuosina 1982—88.

----------------------------------------------------------------------------------------------

Vuosi         Traktorien                 Traman                      Traman

               kokonaismyynti              myynti                 markkinaosuus %

----------------------------------------------------------------------------------------------

1982               1 138                             120                               10,5

1983                  537                             240                               44,7

1984               1 183                             475                               40,2

1985               1 170                             623                               53,2

1986                  410                             314                               76,6

1987                  575                             232                               40,3

1988                  300                             217                               72,3

 

Lähde: FINNIDA: Macro and Micro Economic Study of Trama, 1989

-----------------------------------------------------------------------------------------------

 

Vitan mukaan taulukon esittämään kehitykseen on useita syitä.

      Perustavanlaatuisin syy oli Tansanian taloudessa. Vaikka Tansanian presidentin Julius Nyereren harjoittama afrikkalainen sosialismi sai paljon kehitystä aikaan muun muassa koulutussektorilla, yhteiskunnan taloudellinen kehitys jatkoi 1980-luvulla jyrkkenevää alamäkeään.

      Tansanian shillingin arvo oli ankkuroitu keinotekoisesti tietylle tasolle, jolla ei ollut enää aikoihin ollut käytännön yhtymäkohtaa todelliseen kustannus- ja maailmanmarkkinatasoon. Tansanian valtio käytti resursseja paljon enemmän kuin niitä oli tai se tienasi, ja niinpä 1980-luvun aikana tultiin vähän kerrassaan siihen tilanteeseen, että kehitysapu oli lähes ainoa ulkomaanvaluutan virta maahan.

      Valtio oli konkurssin partaalla, ja ainoaksi pelastukseksi jäi hyväksyä Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n sanelema rakennesopeutusohjelma (Economic Recovery Programme, ERP).

 

Hätäinen harppaus markkinatalouteen

 

Rakennesopeutusohjelman ehtoihin kuului ensinnäkin se, että shillingin arvo piti saattaa todelliselle tasolle. Devalvaatio yhdessä inflaation kanssa nosti tuontituotteiden hinnat muutamassa vuodessa monikymmenkertaisiksi. Koska Valmetin traktoreissakin oli paljon tuontikomponentteja, koneiden hinnat kohosivat auttamattomasti yksittäisten farmareiden ulottumattomiin.

      Toinen IMF:n ehto oli, että Tansanian tuli luopua protektionismista ja avata markkinansa ulkomaisille tuotteille.

      "Ja tällainen Valmetin ja Tansanian hallituksen välinen, käytännössä lähes eksklusiivinen sopimus oikeudesta tuottaa ja myydä traktoreita oli tietysti yksi niitä pahimpia protektionistisia asioita, joista piti päästä eroon", Vita muistuttaa.

      Enää Valmet ei pystynyt myymään traktoreita automaattisesti edes valtion suuryksiköille, sillä hankinnat menivät julkiseen kilpailutukseen. Ilmeni, että yksinkertainen, luotettava ja verrattain halpa perustraktori, jolla maatalouden mekanisointia oli ajateltu pienviljelijöiden keskuudessa levittää, ei ostajille enää kelvannut.

      "Nyt traktorin olisikin pitänyt olla iso ja komea, ja siinä olisi pitänyt olla ilmastoitu umpihytti ja radio — ja meidän mallissammehan oli vain katos", Vita kertoo.

      Valmet tuotti Tansaniaan myös muutamia tehokkaampia vaihtoehtoja ja laajensi tuotevalikoimaansa kuljetus- ja tienkunnossapitokalustoon.

       "Lähtökohtaisesti Valmet halusi kuitenkin pitää kiinni Tansanian hallituksen kanssa tehdystä perussopimuksesta, eivätkä nämä pienet suunnanmuutokset hankkeen sisällä riittäneet vastaamaan muuttuneeseen markkinatilanteeseen."

      Niissä tarjouskilpailuissa, joissa Trama olisi muuten voinut pärjätä, esteeksi muodostui korruptio. Esimerkiksi Tansanian maatalousministeriön maatalouden mekanisoinnista vastaava upseeri asui erään kilpailevan valmistajan järjestämässä talossa — jopa hänen kotipuhelinnumeronsa oli yhtiön sisäisessä puhelinluettelossa.

      "Suomen valtion kehitysyhteistyöprojektin raameihin ei tietenkään sopinut lähteä vastaamaan tuollaiseen kilpailuun."

      Kehitysyhteistyötä syytetään joskus helpoksi vienninedistämiseksi, sillä lahjaksi saadun tavaran laadusta vastaanottaja ei tohdi valittaa. Vita kuitenkin vakuuttaa, että Valmet hoiti toimintansa Tansaniassa myös tässä suhteessa erittäin korrektisti ja tuotantonsa yleisiä laatukriteerejä vaalien.

"Tansanian muutama tuhat myytyä traktoria oli Valmetille niin mitätön markkina-alue, ettei se tietenkään halunnut uhrata brändinsä nimeä heittäytymällä heikkolaatuiseen tuotantoon."

 

Mitä maahan jäi: Traktoreita, mutta erityisesti koulutusta

 

Vita palasi Suomeen vuoden 1990 alussa. Traktorien kuten muidenkin teollisuustuotteiden kysynnän romahdus ja yhteiskunnan suunnan täyskäännös oli vienyt Trama-projektilta pohjan pois. Siitä huolimatta Valmetin ajatuksena oli, että jos traktorien myynti elpyy ja Valmetin markkinaosuus asettuisi kolmanneksen tasolle, Tansanian ja Valmetin yhteistyö voisi miten kuten jatkua.

      "Ei meillä ollut paljon muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa siihen, ja myös paikalliset tahot olivat sitä mieltä, että näin se homma toimii", Vita kertoo Valmetin johdon tunnelmista hänen päätettyä palata ulkomaanpestistä Suomeen.

      Mutta loppu häämötti jo. Trama-traktoritehdas oli toiminnassa vain muutaman vuoden sen jälkeen, kun Suomen kehitysyhteistyövaroista saatu tuki 1990-luvun alkupuolella päättyi.

      Vitan mielestä onneton loppu ei kuitenkaan mitätöi Trama-projektin saavutuksia: 1980-luvun aikana Tansaniassa myydyistä noin 5 700 traktorista 2 400 oli Valmeteja. Samana ajanjaksona Trama koulutti reilut 550 mekaanikkoa — yksi mekaanikko neljää Valmet-traktoria kohden!

      "Tätä tietotaitoa minä pidän ehkä kaikkein suurimpana asiana, mitä Tansaniaan Tramasta jäi. Ja näiden mekaanikkojen lisäksi koulutimme vielä yli 500 farmaria", Vita sanoo.

      Trama loi Tansaniaan reilun parinkymmenen sopimushuoltamon verkon. Vaikka varaosahuollon toimivuuttakin kritisoitiin — eikä täysin suotta — Vitan mielestä kriitikoiden tulee suhteuttaa syytöksensä Tansaniassa vallinneisiin olosuhteisiin: Kolme kertaa Suomen kokoisessa maassa välimatkat ovat valtavia ja liikenneolosuhteet varsinkin tuolloin erittäin heikot. Huoltohenkilökunnan ja varaosien liikuttelu vei väkisinkin aikaa.

      "Ei voi sanoa, että systeemi olisi toiminut niin hyvin kuin on totuttu esimerkiksi Suomessa, mutta se toimi niissä olosuhteissa."

      Eräs tutkimus tietääkin Valmetin käyttäjäkoulutuksen ja varaosa- ja huoltoketjun ansioksi kertoa, että 1980-luvun lopulla Tansanian toimivasta traktorikannasta noin 70 prosenttia oli Valmeteja.

      "Kaiken kaikkiaan voi siis sanoa, että Trama-vuosina Valmetin panos maatalouden mekanisoinnissa on ollut erittäin huomattava."

      Valmetille Tansanian piti olla portti Itä-Afrikkaan ja Afrikan markkinoille yleisemminkin.

      "Tämä ei toteutunut, eikä Valmetin kohdalla varsinaisesta tuloksesta voi muutenkaan puhua. Uskon kuitenkin, että jonkinlainen positiivinen kokemus tästä kehitysyhteistyöhankeesta jäi."

________________________________________________________

 

ERKKI VITA img_30262.jpg

 

Erkki Vita, 66, on Helsingin Kauppakorkeakoulusta valmistunut ekonomi.

Vita työskenteli muun muassa kotimaisessa rakennusteollisuudessa ja Philipsillä, kunnes siirtyi kehitysyhteistyön pariin Tansanian valtion rakennusliikkeen MECCO-projektin talousjohtajaksi 1978—1982.

      Muutaman Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Vita palasi Tansaniaan ensin Valmetin traktoritehtaan talousjohtajaksi vuosiksi 1985—1987 ja jatkoi sitten toimitusjohtajana vuoteen 1990 asti. Perheen lapset kävivät pääosan koulustaan Dar es Salaamin kansainvälisessä koulussa.

      1990-luvun Vita työskenteli ympäristöteknologian vientikaupan parissa Outokummussa, minkä jälkeen hän siirtyi talouspäälliköksi Suomen Lähetysseuraan.

      "Tämän runsaan kahdeksan vuoden kiinnostavan työrupeaman aikana pääsin jälleen kehitysyhteistyön pariin pääosin samoissa maissa Aasiassa ja Afrikassa kuin aiemmalla urallani, tällä kertaa kuitenkin kansalaisjärjestö-vinkkelistä ja enemmän ruohonjuuritasolla", hän kertoo.

      Erkki Vita jäi eläkkeelle 1. heinäkuuta 2009.

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 9.6.2011.


Nepalin lehdistönvapaus riutuu, toimittaja tapettiin (2012)

Kuukausi sitten Itä-Nepalissa tapettiin tutkiva toimittaja Yadav Poudel. Väkivallan

uhka on muuttanut kuningasvallan aikaisen sensuurin itsesensuuriksi, minkä

lisäksi taloushuolet haittaavat median asemaa vallan vahtikoirana.


Kuukausi sitten Itä-Nepalissa tapettiin tutkiva toimittaja Yadav Poudel. Väkivallan uhka on muuttanut kuningasvallan aikaisen sensuurin itsesensuuriksi, minkä lisäksi taloushuolet haittaavat median asemaa vallan vahtikoirana.

NEEP_la__hto__.jpg 

 

Joulukuun 21. päivänä vuonna 2008 Nepal Times julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin maoistipuolueen johtamien ammattiliittojen harjoittamasta kiristyksestä.

      Seuraavana aamuna maan arvostetuimman lehden toimituksen eteen ajoi rivi autoja. Parisenkymmentä maoistia, entistä kapinallista, rynni sisään ja kävi välittömästi käsiksi viikkopalaveriaan pitävään toimitukseen.

      ”Korotin ääntäni ja kysyin heiltä, onko tällainen käytös heidän käsityksensä demokratiasta”, kertoo Kunda Dixit, Nepalin kansainvälisesti tunnetuin toimittaja ja Himalmedian pääomistaja.

      ”Ajattelin, etteivät he asemani vuoksi uskaltaisi koskea minuun.”

      Mutta Dixit oli väärässä. Hän ehti saada neljä iskua kasvoihinsa, ennen kuin eräs kollegoista pääsi väliin. Myös tämä hakattiin. Talouspäällikkö joutui sairaalaan.

      ”Heillä ei ollut aseita, mutta he ovat hyvin koulutettuja, hyppivät ympäriinsä kuin ninjat”, Dixit kertoo.

      ”Soitimme poliisit, mutta he tulivat tietysti vasta tunnin kuluttua.”

      Isku oli valitettava muistutus Nepalin nykytilanteesta, jossa laki takaa erinomaiset sanan-, julkaisu- ja asiakirjavapaudet, mutta todellisuus on päinvastainen.

– –

Lue koko juttu.

 

Juttu on julkaistu Global.finland.fi-sivustolla 3.5.2012.


Trilogia 1/3: Onko kehitysyhteistyö muka turvallisuuspolitiikkaa? (2012)
Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, UM:n neuvonantaja Olli Ruohomäki?

Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, UM:n neuvonantaja Olli Ruohomäki?

 

Kehityspolitiikka on keskeinen osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä on usein toisteltu mantra, ja niillä sanoin uusi Kehityspoliittinen toimenpideohjelmakin alkaa.

      Turvallisuudella on mukava perustella veronmaksajille, miksi tänäkin vuonna kannattaa laittaa miljardi dollaria kehitysyhteistyöhön.

      Mutta pitääkö väite paikkaansa?

      “Toki”, sanoo neuvonantaja Olli Ruohomäki ulkoministeriön kehityspoliittiselta osastolta. “Somalia on tästä hyvä esimerkki.”

 

“Perustelu ei ehkä perussuomalaiselle pure”

 

Näin perusteluketju etenee.

 

1. Kun pinnan alla kyteneet ja yhteiskunnan rakenteista kumpuavat ongelmat räjähtävät väkivaltaiseksi konfliktiksi, valtion rakenteet alkavat haurastua.

 

2. Valtion haurastumisen alkuvaiheessa paikallinen väestö menettää henkilökohtaisen turvallisuutensa ja mahdollisuuden elinkeinonsa harjoittamiseen. Infrastruktuuri rappeutuu ja peruspalvelut heikentyvät.

 

3. Konfliktin edetessä syntyy maan sisäistä ja ulkoista pakolaisuutta. Vähitellen seurauksena on humanitaarinen katastrofi.

 

4. Hauraan valtion naapurivaltiot kärsivät pakolaisten vyörystä sekä aseellisten ryhmien ja organisoidun rikollisuuden, kenties myös tarttuvien tautien leviämisestä maaperälleen.

 

5.Pienaseiden leviäminen kriisialueille ruokkii konfliktia, köyhyyttä ja ihmisoikeusrikkomuksia. Hauras valtio romahtaa ja muodostaa pahimmillaan pesäkkeen kansainvälisesti verkottuneille terroristeille, jotka uhkaavat globaalia turvallisuutta.

 

“Jos Suomi pystyy toimimaan osana kansainvälistä yhteisöä niin – ja painotus sanalla osana, koska ei maailman mahtavin valtio Yhdysvallatkaan pysty mitään yksin tekemään – ettei Somalian kaltaisia tilanteita pääsisi tapahtumaan, kenties se välillisesti vaikuttaisi myös meidän tilanteeseemme.”

      Haasteena kuitenkin on, että toisin kuin esimerkiksi humanitaarisessa avussa, jossa mitattavia tuloksia syntyy viikoissa ja kuukausissa, kehitysyhteistyön vaikutukset näkyvät vasta vuosien ja vuosikymmenten aikajänteellä.

      Ja jos kehityspolitiikalla on onnistuttu jokin konflikti estämään, vaikutuksista on entistäkin vaikeampi saada mitattavaa otetta.

      “Perusteluketju on pitkä”, Ruohomäki myöntää, “eikä se ehkä perussuomalaiselle oppositiopoliitikolle pure.”

 

Syy–seurauksia on mahdotonta vetää

 

Puolitoista miljardia ihmistä, eli useampi kuin joka viides maapallon väestöstä, elää turvattomissa maissa, ilmenee Maailmanpankin tuoreimmassa World Development Reportissa vuodelta 2011.

      Suuri luku johtuu siitä, että kriisien polttavimmat pesäkkeet, Somalian tapaan esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta ja Afganistan, tuottavat turvattomuutta paitsi omille kansalaisilleen, myös ympäristöönsä.

      “Tätä kautta kehitysyhteistyön linkki ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on globaalilla tasolla yksi yhteen. Se ei ole mikään sivuraide”, Ruohomäki korostaa.

      Mutta entä globaalin sijaan lokaali, paikallinen taso?

      Kaukomaiden taistelut eivät Suomeen leviä, eivätkä Suomeen pyrkivien pakolaisten määrät juuri yhteiskuntaamme hetkauta. Onko lopulta edes relevanttia kysyä, millä tavoin kehitysyhteistyö lisää tavallisen suomalaisen kaduntallaajan turvallisuutta – täällähän on jo turvallista!

      “Nykymaailmassa asioiden yhtymäkohdat ja syy–seuraus-suhteet ovat niin kompleksiset ja monitasoiset, että suoria yhteyksiä on mahdotonta yksiselitteisesti vetää”, Ruohomäki sanoo.

      Ja paitsi vaikeaa, se on Ruohomäen mielestä myös turhaa.

      Suomi on sitoutunut kansainvälisiin kehitystavoitteisiin ja ratifioinut YK:n perusasiakirjoja ja -sopimuksia. Sivistysvaltiossa sellaisten sitoumusten tulee kantaa yli vaalikausien.

      “Itse lähtisin perustelemaan kehitysyhteistyötä köyhyyden vähentämisen itseisarvolla ja sillä, että sivistysvaltiona meidän pitää kantaa oma osuutemme taakanjaosta. Nämä ovat minun mielestäni ne rehellisemmät argumentit.”

 

Artikkeli on julkaistu ulkoministeriön sivustolla 4.6.2012.

Och samma på Svenska.


Trilogia 2/3: Onko kehitysyhteistyö muka turvallisuuspolitiikkaa? (2012)
Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltola?

Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltola?

 

Turvallisuus on jakamatonta eli turvattomuus jossakin on aina myös meiltä pois.

      Tämä on laajan turvallisuuskäsityksen lähtöoletus, ja perinteisesti tätä on pidetty myös kehityspolitiikan tausta-ajatuksena.

      “Mutta meilläkin on menty Yhdysvaltojen tapaan kohti suppeammin määriteltyä turvallisuutta”, sanoo Mika Aaltola, Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelman ohjelmajohtaja.

      “Globaali trendi on, että kehitysyhteistyötä käytetään muiden politiikkalajien joukossa yhä enemmän vain oman edun, oman turvallisuuden ja omien kansallisten intressien edistämiseen.”

      Perinteinen YK-idealismi on laimennut, ja poliitikot perustelevat kehityspolitiikkaa kansallisilla intresseillä – sillä, mitä äänestäjät haluavat kuulla.

      “Julkinen mielipide on vähitellen irtaantunut perinteisestä yhteisvastuuajattelusta, koska sitä ei ole ylläpidetty ja vaalittu. [Presidentti Tarja] Halonen on kyllä tuonut sitä esiin puheissaan YK:ssa, mutta YK-foorumin lisäksi sitä pitäisi tuoda enemmän esille Suomessa”, Aaltonen pohtii.

      ”Voi ehkä sanoa, että koulujen kansainvälisyyskasvatus on jossain määrin epäonnistunut.”

 

Ongelmia ei poisteta, ne padotaan

 

Aaltolan mukaan on nähtävissä siirtymää isoista valtionrakentamisprojekteista kohti minimalistisempaa, täsmäkohdistettua politiikkaa, jota ohjaavat omat poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset intressit.

      Näin siksi, että isot rauhanrakentamisprojektit ovat tuottaneet korkeintaan kohtuullisia tuloksia, kuten esimerkiksi Liberiassa tai Kambodžassa, mutta ajautuneet myös täydellisiin epäonnistumisiin, kuten Irakissa ja Afganistanissa.

      Aaltolan mukaan humaanien kehitysyhteistyön periaatteiden rinnalle on nousemassa asioiden sitomista, patoamista, korostava ajattelumalli: sen sijaan, että mentäisiin ja rakennettaisiin valtiota, pyritäänkin vain estämään negatiivisten seurausten leviäminen muualle maailmaan. Kehitetään siis järjestelmiä, jotka kestävät epäonnistuneita valtioita

      “Se on aika kyyninen suhtautuminen muuhun maailmaan”, Aaltola arvioi.

      Somalia toimii esimerkkinä patoamisesta: valtio on romahtanut, mutta sen ei haluta häiritsevän globaalia meriliikennettä, siksi panokset laitetaan merirosvouden estämiseen.

      “Enää ei aktiivisesti mennä, rakenneta ja tueta paikallisia kapasiteetteja, vaan nähdään, että se on mahdoton prosessi ja että rahat olisi paremmin käytettävissä asioiden patoamiseen, globaalien rajojen ylläpitämiseen ja humanitaariseen apuun.”

 

“Olemme matkalla kohti synkempiä aikoja”

 

Aaltolan mielestä kehitysyhteistyön perinteinen keinopaletti ei nykypäivän globaaleihin kehityshaasteisiin riitä. Hän havainnollistaa asiaa käsitteellä root causes ('juurisyyt’, ’perimmäiset syyt').

      Käsitteen taustalla on ajatus puusta juurineen: paikallisten ongelmien syitä voidaan poistaa paikallisin toimin, esimerkiksi etnisten konfliktien sovittelulla sekä koulutusta ja terveydenhuoltoa kehittämällä.

      “Mutta tässä globaalissa maailmassa puu onkin kääntynyt toisin päin”, Aaltola kuvailee.

      Juuret paikallisiin ongelmiin ovat globaaleissa rakenteissa. Esimerkiksi ilmastonmuutos on globaalien olosuhteiden luomus, joka säteilee paikallisen tason ongelmiksi mutta jonka hoitaminen paikallisella tasolla jää laastaroinniksi. Vastaavia epäkohtia ovat globaalin kaupan rakenteet ja rahajärjestelmän epätasa-arvoisuus.

      Aaltolan mukaan todellista kehitystyötä olisi näihin epätasa-arvoa synnyttäviin rakenteisiin kohdistuva poliittinen reformi. “Spektaakkelipolitiikan ja suppean turvallisuusajattelun ajassa” hän ei kuitenkaan näe perusteita erityiselle optimismille.

      “Tuskin siihen päästään, se on haihattelua... me olemme matkalla kohti synkempiä aikoja.”

 

Artikkeli on julkaistu ulkoministeriön sivustolla 5.6.2012.

Och samma på Svenska.


Trilogia 3/3: Onko kehitysyhteistyö muka turvallisuuspolitiikkaa? (2012)
Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen?

Kehityspolitiikkaa kutsutaan mielellään osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mutta onko populistisen kuuloiselle lauseelle katetta, tai pitääkö katetta edes olla, kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen?

 

Kehityksellä ja turvallisuudella on kytkös: riittävän pitkälle kehittyneet valtiot enää harvoin sotivat keskenään.

      “Mutta kyllä siinä aika pitkälle saadaan mennä. Historian valossa kausaalisuus ei ole kovin pitävä”, muistuttaa Juhani Koponen, kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Helsingin yliopistosta.

      Koposen mukaan suhde ei ole myöskään yksinkertaisen lineaarinen, vaan jopa käännetyn U:n muotoinen. Eli jossain vaiheessa vauraus ja kehitys saattavat johtaa konfliktialttiuden lisääntymiseen?

      “Kun tietyn ryhmän olot valtion sisällä paranevat, kasvaneet elintasoerot voivat synnyttää jännitteitä ryhmien välille”, Koponen perustelee, ”ja jos katsoo valtioiden välisiä konflikteja ja vaikkapa Euroopan historiaa, niin taloudellinen ja tekninen kehitys on johtanut laajenemispyrkimyksiin, jotka ovat johtaneet kahteen isoon maailmansotaan.”

      Mutta ei Koponen tietenkään sitä tarkoita, etteikö köyhyyden vähentämiseen tulisi pyrkiä.

      “Sellaista korrelaatiota ei ole, että aina kun kehitystä tapahtuu, se johtaisi konfliktiin. Mutta asioita pitää katsoa tapauskohtaisesti ja kontekstisidonnaisesti. Ei pidä hämmästyä, jos taloudellinen kehitys lietsoisikin jossain konflikteja.”

 

Käsitykset lepäävät hataralla pohjalla

 

Olisiko maailma sitten turvattomampi paikka, jos kehitysyhteistyötä ei koskaan olisi tehty?

      “Tämä on asia, josta monilla ihmisillä on vakaita käsityksiä. Tutkijana olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä käsitykset lepäävät aika hataralla pohjalla”, Koponen aloittaa.

      “Me emme tiedä tarkalleen, mikä osa kehityksestä on kehitysyhteistyön tulosta, ja minulla itselläni on käsitys, että kehitysyhteistyön rooli on ollut suhteellisen vähäinen. Joissain tapauksissa se on toiminut katalyyttinä tai osana kehitysprosessia, mutta toisissa tapauksissa voi ehkä sanoa, että siitä on tullut ennemminkin osa ongelmaa.”

      Koponen ottaa esimerkikseen Tansanian, keskeisen tutkimuskohteensa ja Suomen pitkäaikaisen kehitysyhteistyön kumppanimaan.

      Tansania on suhteellisen vakaa ja rauhallinen mutta äärimmäisen köyhä maa. Koposen mukaan Tansania on onnistunut luomaan – pitkälti ulkomaisella rahalla – järjestelmän, jossa kaikki poliittiset voimat pidetään materiaalisesti tyytyväisinä ja sidoksissa toisiinsa. Tähän joukkoon kuuluu myös armeija, vaikkei kehitysrahoja toki suoraan armeijalle kanavoida. Kehitysapu nimittäin vapauttaa valtion omia, esimerkiksi koulutukseen kaavailtuja rahoja, muihin kohteisiin.

      “Hypoteesinomaisesti voisi ajatella, että kun Tansanian-tyyppiseen poliittiseen järjestelmään annetaan rahaa, sillä pystytään ehkäisemään konfliktin puhkeaminen. Mutta onko se pitkällä tähtäimellä Tansanialle eduksi, kun talouden perusta ja sosiaaliset ja poliittiset epäkohdat ovat vieläkin ratkaisematta?” Koponen pohtii.

      “Eikä Tansanian poliittista vakauttakaan pidä ihan annettuna ottaa, koska pikkaisen on merkkejä, että joskus siellä saattaa vielä konfliktikin syttyä.”

 

Kehitysapu ollut politiikkaa kautta aikain

 

Entä sitten Suomi ja suomalaiset, onko kehitysyhteistyö lisännyt tai taannut meidän turvallisuuttamme?

      “Kehitysyhteistyö on osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa nimenomaan laajan turvallisuuden merkityksessä, kuten turvallisuuspoliittisessa selonteossakin sanotaan.”

      Toinen asia on, että kehitysyhteistyö on Suomen ulkopolitiikkaa.

 

*Aluksi kehitysapu oli ikään kuin ikkuna länteen. Vaikka suhteet Neuvostoliittoon olivat 1960-luvulla tärkeät, pohjoismaiseksi toimintamuodoksi mielletyn kehitysavun kautta Suomi profiloitu myös läntisenä maana.

 

*1980-luvulla kehitysapu nähtiin kaupallisena instrumenttina: apua suunnattiin kohteisiin, joihin voitiin palkata mahdollisimman paljon suomalaista työvoimaa. Väyrysen kehitysministerikauden ajaksi tähän ajatteluun osin palattiin.

 

*EU-jäsenyyden myötä kehitysyhteistyömme sai taas uuden ulkopoliittisen merkityksen, sillä kehitysyhteistyö on EU:lle tärkeä osa sen pehmeisiin arvoihin perustuvaa rauhanpolitiikkaa. Ja koska EU vaati laaja-alaisuutta, Suomi pirstaloi 1990-luvulla apuaan entistä useampiin maihin.

 

      “Jos katsotaan, että EU-jäsenyys on Suomen turvallisuutta parantanut, niin kehitysyhteistyö on ollut mukana tämän lisääntyneen turvallisuuden aikaansaamisessa”, Koponen pohtii.

 

Onko UM oikea paikka kehitysyhteistyölle?

 

“Yksi asia vielä”, emeritusprofessori lisää.

      “En ole ihan vakuuttunut, että se on ollut kauhean hyväksi kehitysyhteistyön sisällölle, että se on niin voimakkaasti ulkoasiainministeriön alaisuudessa ja poliittisessa ohjauksessa.”

      Ulkoministeriössä byrokratia on keskitettyä ja kehitysyhteistyön suunta riippuu siitä, kuka sattuu istumaan huipulla. Ihmiset vaihtuvat ja institutionaalinen muisti haipuu, samoja asioita toistetaan ja päätöksenteko on edelleen varsin Helsinki-keskeistä, Koponen listaa.

      “Kun tätä UM-hommaa on tullut aika pitkää seurattua, niin on tullut fiilis, että se ei välttämättä ole kaikista paras paikka tehdä sen tyyppistä hommaa, kuin pitkäjänteinen kehitysyhteistyö ideaalisimmillaan on.”

      Jos kehityspolitiikka ja -yhteistyö ei olisi hallinnollisesti ulkoministeriön alaisuudessa, alkaisiko maamme Kehityspoliittisen toimenpideohjelman esittelykään sanoilla Kehityspolitiikka on keskeinen osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa?

      “Toki se lause siellä olisi, koska sitä tarvitaan jo siihen käytettävien rahojen perusteluksi. Mutta ehkei se ihan niin keskeisellä sijalla olisi.”

 

Artikkeli on julkaistu ulkoministeriön sivustolla 6.6.2012.

Och samma på Svenska.


Sammakosta banaanityöntekijöiden pelastava prinssi? (2005)

Mihin me enää reilun kaupan banaaneja tarvitsemme, kun kaikilla Suomessa myytävillä

Chiquitoilla on nyt ympäristöjärjestön sertifikaatti?


Mihin me enää reilun kaupan banaaneja tarvitsemme, kun kaikilla Suomessa myytävillä Chiquitoilla on nyt ympäristöjärjestön sertifikaatti?

 

banaani.jpgLokakuun alusta alkaen Chiquita-banaanien soikiotarrassa on poseerannut viehkon Miss Chiquitan seurana vihreä sammakko.

      Uuden ilmeen viesti on tämä: kaikki Chiquitan pohjoismaihin tuomat banaanit tulevat vastaisuudessa tiloilta, joilla on Rainforest Alliance -ympäristösertifikaatti.

      Sinänsä kyseinen sertifikaatti – aikaisemmalta nimeltään Better Bananas – ei ole Chiquitalle uusi juttu. Markkinoinnissaan banaanijätti ei ole sitä kuitenkaan juuri käyttänyt.

      "Viimeisetkin Chiquitan omat viljelmät saivat Rainforest Alliance -sertifioinnin vuonna 2000, ja sen jälkeen olemme keskittyneet sopimusviljelijöiden tilojen sertifiointeihin", kertoo Chiquita Nordicin markkinointiassistentti Sanna Tapio.

      Noin puolet Chiquitan banaaneista tulee sopimusviljelijöiltä, ja sertifioitujen banaanien osuus Chiquitan maailmanlaajuisesta myynnistä on Sanna Tapion mukaan jo 80–90 prosenttia.

 

Ei pelkkää viherpesua

 

Rainforest Alliance perustettiin vuonna 1987. Se on Euroopassa kuitenkin yhä varsin tuntematon, sillä sen reilusta 30 000 jäsenestä valtaosa asuu järjestön kotimaassa Yhdysvalloissa.

      "Rainforest Alliance -sertifikaatti auttaa viljelijöitä kilpailemaan maailmanlaajuisilla markkinoilla, suojelemaan ekosysteemiä, josta he ovat riippuvaisia, ja muokkaamaan maataan tuottoisaksi ja hyvinvoivaksi", kuvailee kestävän maatalouden päällikkö Chris Wille. Hän työskentelee Rainforest Alliancen Costa Rican toimistossa.

      Sertifikaatin tultua käyttöön esimerkiksi metsien hakkuut Chiquitan plantaasien laajentamiseksi on kielletty, eroosiota ja torjunta-aineiden leviämistä estetään puita ja pensaita istuttamalla ja työntekijät saavat lisäpalkkaa 48 viikkotunnin ylittävältä työajalta.

      Rainforest Alliance kertoo esitteissään avoimesti, että se saa merkittävän osan rahoituksestaan hallitukselta ja yhteistyöyrityksiltään. Sitä ei kuitenkaan pidetä kansalaisjärjestöpiireissä pelkkänä yritysimagoiden viherpesijänä vaan luottamuksellisena toimijana, joka on muun muassa suurin Forest Stewardship Council (FSC) -sertifikaattien myöntäjä. FSC on ainoa ympäristöjärjestöjen hyväksymä metsäsertifikaatti.

      Rainforest Alliance myöntää sertifikaatteja eri aloille maa- ja metsätalouteen sekä turismiin. Banaaniviljelmiä järjestö on sertifioinut 610 neliökilometriä eli hieman yli kolme kertaa Helsingin maapinta-alan verran.

 

Banaaneissa on yhä eroja

 

Eettisen kuluttamisen suosio on kasvamaan päin, eikä vähiten vuosituhannen vaihteessa Suomeen rantautuneiden reilun kaupan tuotteiden ansiosta. Reilun kaupan taajaan kasvavan tuoteperheen lippulaivalla, banaaneilla, on jo kahdeksan prosentin osuus Suomen banaanimarkkinoista.

      Chris Wille painottaa, että Rainforest Alliance ja reilu kauppa ovat lähtökohdiltaan hyvin samanlaisia järjestelmiä.

      Rainforest Alliancen ainutlaatuisuus on hänen mielestään siinä, että järjestelmä ottaa tasapuolisesti huomioon sekä ympäristön, eettisyyden että talouden.

      "Reilu kauppa on kehitetty pohjoisessa ja se pyrkii auttamaan osuuskunniksi yhdistyneitä pienviljelijöitä. Rainforest Alliance on puolestaan kestävän kehitykseen tähtäävä systeemi, joka on kehitetty etelässä ja joka pyrkii auttamaan kaikkia viljelijöitä, työntekijöitä ja luontoa."

      Reilun kaupan edistämisyhdistyksen tuotepäällikkö Tuulia Syvänen kummastelee Willen käsityksiä: Reilu kauppa ei ole syntynyt pohjoisessa vaan meksikolaisten kahvintuottajien aloitteesta. Reilu kauppa ei ole myöskään tarkoitettu vain osuuskunnille vaan kaikille laillisille järjestäytymismuodoille.

      Syvänen pitää Chiquitaa edelläkävijänä muihin suuriin banaaniyhtiöihin verrattuna, mutta korostaa, että baananeissa on yhä eroja. Hänen mielestään Rainforest Alliance -sertifikaatista puuttuu kaksi reilun kaupan keskeistä elementtiä: takuuhinta ja reilun kaupan lisä.

      "Lähdemme siitä, että palkan on katettava elinkustannukset. Ei riitä, että viljelijä saa oman maansa tai (kansainvälisen työjärjestön) ILO:n kriteerien mukaisen minimipalkan."

      Takuuhinnan päälle maksettavalla reilun kaupan lisällä tuottajayhteisö voi kunnostaa koulua, palkata terveydenhoitajan tai hankkia vaikkapa tuotantoon liittyvää koulutusta.

      "Ihmiset paikan päällä tietävät parhaiten, millaisiin hankkeisiin haluavat rahansa käyttää. Missään muussa kuin reilun kaupan järjestelmässä tällaista jatkuvan kehityksen näkökulmaa ei ole", Syvänen selvittää.

      Ympäristökriteereidensä puolesta järjestelmät ovat Syväsen arvion mukaan jokseenkin samanlaisia, tosin reilun kaupan banaanikriteereissä kiellettyjen kemikaalien lista on kattavampi ja rikkaruohomyrkkyjen käyttö kokonaan kielletty.

      "Reilun kaupan merkki on ennen muuta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden merkki. Eli uskomme, että kun ihmisten asiat ovat kunnossa, he voivat pitää huolen myös ympäristönsä asioista."

 

Täyskäännös menneisyydestä

 

Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen tiedottajan Jukka Pääkkösen mielestä Chiquita on viime vuosina satsannut onnistuneesti yritystoimintansa eettisiin kysymyksiin.

      "Kaikilla banaanijäteillähän on jokin läpyskä, jolla markkinoidaan sosiaalista mielenlaatua ja ympäristöystävällisyyttä, mutta nämä Chiquitan käyttämät järjestelmät ovat aika laajalti hyväksyttyjä ja kohtalaista arvonantoa nauttivia", Pääkkönen toteaa.

      Hän pitää erityisen huomionarvoisena, että Chiquita on hankkinut omistamilleen tiloille Rainforest Alliancen ohella sosiaalista vastuuta edellyttävän SA-8000-sertifikaatin sekä allekirjoittanut kansainvälisen ay-liikkeen IUF:n kanssa ainoana banaanialan yrityksenä ILO:n raamisopimuksen. Se käsittelee työntekijöiden järjestäytymis- ja sopimusoikeuksia sekä muun muassa työturvallisuutta koskevia kysymyksiä.

      "Ay-liikkeen näkökulmasta työoloja pystytään valvomaan parhaiten silloin, kun työntekijöillä on oma ammattiliitto, jolla on oikeus neuvotella asioistaan. Niin kauan kun ulkopuolinen sertifioija käväisee silloin tällöin tarkistuskäynnillä, on vaarana, että asiat hetkellisesti paranevat ja sitten palataan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen."

      Vasta aika näyttää, miten konkreettisiin ja pysyviin muutoksiin sertifikaatit ja raamisopimukset johtavat. Pääkkösen mielestä Chiquitalle on kuitenkin syytä antaa kannustusta siitä, että se on tehnyt täyskäännöksen pahamaineisesta menneisyydestään.

      "Tällaisia ponnisteluja ei ole syytä ampua alas, koska on paljon firmoja, jotka toimivat täysin häikäilemättömästi ja joita ei kiinnostaa hevon häntää nämä sosiaalisen vastuun asiat", hän tuumii mutta kertoo itse valitsevansa ostoskoriinsa reilun kaupan banaaneja – jatkossakin.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 10-11/2005


Rautaisannos jazzia (2008)

Riitasoinnut ja kompuroiva komppi eivät ole enää vain hörhöjen hommaa. Jazz on kaupunkisissi,

joka tunkeutuu avarakorvaisen kuulijan vastaanottavaiseen mieleen.


Riitasoinnut ja kompuroiva komppi eivät ole enää vain hörhöjen hommaa. Jazz on kaupunkisissi, joka tunkeutuu avarakorvaisen kuulijan vastaanottavaiseen mieleen.

 

Rapa UM-tsaka taka UM-tsaka tsiga UM-tsaka taka UM-träkätä-takata-dakata UM... Hikeä puskee rumpalin työskentelyä kuunnellessa. Bassokin on levoton mutta perusilmeeltään silti lempeä pianon luritellessa omiaan.

      Trio Töykeät, Lenni-Kalle Taipale tai Emma Salokoski. Enää ei tarvitse olla marginaaleihin viehtynyt musiikindiggari tunnistaakseen nimet.

      Ja uusia nimiä puskee siihen tahtiin, että Suomi-jazzin historiikin Rytmihäiriöitä – uuden Suomi-jazzin nousu viime vuonna toimittanut Markus Partanen puhuu lahjakkuustulvasta.

      Partanen on Ylen jazzradion tuottaja ja seurannut maamme jazzelämää myös sisäpuolelta. Hän on vetänyt vuodesta 2001 Ravintola Juttutuvassa järjestettävää Rytmihäiriöklubia ja vaikuttanut muutaman vuoden myös Pori Jazzin taustavoimissa.

      Partanen listaa Suomi-jazzin nousulle kolme keskeistä tekijää.

      Yksi niistä on koulutus: Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriosta ja Sibelius-Akatemian Jazzmusiikin osastolta valmistuneiden muusikoiden avulla koulutusjärjestelmä on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kehittynyt niin, että rytmimusiikin perusopetusta on tarjolla muuallakin kuin Helsingissä.

      ”Jazzista on tullut todellinen haastaja esimerkiksi klassiselle musiikille. Aikaisemmin tällaista vaihtoehtoa ei ollut, ja silloin musiikkiharrastus saatettiin vaihtaa vaikka jalkapalloon”, Partanen kertoo.

      Toisaalta 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa jämähdettiin ihannoimaan 50-luvun bebop-tyyliä. Uusia jazzin tyylisuuntauksia katsottiin karsaasti, minkä seurauksena kokeilevamman jazzin polttopiste siirtyi Eurooppaan.

      Lisäksi Partanen selittää Suomi-jazzin nousua vielä kolmannella tekijällä, jota hän itse pitää kaikkein tärkeimpänä.

      ”1990-luvulla musiikkityylien väliset raja-aidat madaltuivat ja jazz rupesi flirttailemaan eri tyylien, esimerkiksi drum’n’bassin, kanssa. Nykyään meillä on tällaisia Tuomo Prättälän tapaisia muusikoita, jotka ovat mukana erilaisissa bändeissä ja yhdistelevät luontevasti eri musiikkityylejä.”

      Ja mitä tämä kaikki sitten on tuottanut viivan alle? Mitä se Suomi-jazz oikein on?

      ”Sitä on hemmetin vaikea määritellä. Ehkä voisi sanoa, että siinä on sellaista pitkää kaarta, viileyttä ja sitä vähää valoa, mitä täällä pohjoisessa on. Ja tietysti melankolisuutta – mikä on kyllä aika kliseisesti sanottu”, Partanen pohtii.

      ”Esimerkiksi RinneRadion musiikissa on aina kuulunut tietty kansanmusiikkimainen laulelmallisuus ja mollimoodi. Ja saksofonisti Paroni Paakkulainen teki puolestaan yhteistyötä joikaajan kanssa. Että kyllä kai Suomi-jazzin soundi kantaa mukanaan jossain määrin vaikutteita paikallisesta kansanmusiikista ja klassisesta musiikista.”

      Rumpali, pianisti ja säveltäjä Jukkis Uotila on kuullut suomalaista jazzia aitiopaikalta jo parikymmentä vuotta, ensin Sibelius-Akatemian Jazzmusiikin osaston johtajana, sitten professorina. Hän ei oikein innostu määritelmästä Suomi-jazz.

      ”Kun suomalaista jazzia myydään ulkomaille, siinä halutaan monesti  nähdä jotain eksoottista ja omintakeista. Muusikkona olen kuitenkin tuon asian suhteen rauhallisempi ja ehkä vähän kyyninenkin: yhtälö ei oikein toimi, kun muu maailma ei eksotiikkaa näe eikä se oikein lavalta kuulu”, hän toteaa.

      Uotila on tehnyt paljon yhteistyötä ulkomaisten soittajien kanssa, työskentelipä hän 80-luvun alussa neljä vuotta New Yorkissakin. Maailmaa nähneenä hän vakuuttaa, että suomalaisten jazzareiden taso on niin korkea, että ”häpeillä ei tarvitse missään päin maailmaa”.

      ”Siksi suomalaista jazzia pitää mielestäni myydä ennen kaikkea sisältöpohjaisesti eikä etsiä siitä välttämättä mitään erityisen kansallista näkökulmaa.”

 

Kohtuutonta ylivaltaa

 

Tasoa ja tahtoa riittää, töitä ei.

      Se on ongelma, johon Jukkis Uotila toivoo muutosta. Sama viesti välittyy myös Rytmihäiriöitä-historiikista kauttaaltaan.

      ”Suomessa jazzia ei yksinkertaisesti arvosteta taiteena riittävästi”, Uotila toteaa.

      Kouriintuntuvin esimerkki arvostuksen puutteesta on yhteiskunnan tukirahat: musiikkirahoista 94 prosenttia menee klassiselle musiikille.

      ”Uskon, että ihmiset olisivat nykyään valmiita nauttimaan jazzista ja jazzvaikutteisesta musiikista paljon enemmänkin, mutta sitä ei suostuta tunnustamaan, koska klassisen musiikin ylivalta on Suomessa niin kohtuuton.”

      Uotila uskoo, että suomalaiselle jazzille tekisi hyvää, jos joku artisteistamme onnistuisi kansainvälisessä läpimurrossa sekä kaupallisesti että mediassa.

      ”Näinhän se monilla taidealoilla on, että vasta sitten suomalaiset itsekin ymmärtävät taiteilijoidemme korkean tason”, Uotila harmittelee.

      Vaikka erikokoisia jazztapahtumia järjestetään kesäkaudella muutaman päivän välein ja talvellakin taajaan, perinteisesti ominta ympäristöä jazzille ovat intiimit klubit. Ja siinä on juuri yksi Suomi-jazzin kipupisteistä.

      Maakunnissa perinnettä on muodostunut, esimerkkeinä Jyväskylän Jazz Bar eli nykyinen Poppari ja Tampereen Kulttuuritalo Telakka.

      Turussa livejazz on joutunut etsimään kotia vaihtelevista paikoista, ja katkonainen on ollut jazzjatkumo myös pääkaupunkiseudulla. Viimeisin pyhättö UMO Jazz House avattiin Helsingin Punavuoreen vuonna 2001. Se joutui sulkemaan ovensa viime vuonna rakennuksesta löydettyjen laajojen homevaurioiden vuoksi.

      Jazztoimittaja Partanen on kuitenkin toiveikas.

      ”Jos katsoo jazzin luonnetta ja sitä, millainen kaupunkisissi ja välillä parasiittikin se on historiansa aikana ollut, niin kyllä se keksii jollain tapaa reittinsä esittävässä kulttuurissa. Jazz on aina mukautunut erilaisiin musiikkityyleihin.”

      Hänen mielestään yksi ratkaisu uusien esiintymisareenoiden ja yleisön suhteen on nuoren polven soittajien avarakorvaisuus eri musiikkityylien kesken.

      ”Ajatellaan vaikka, että joku diggailee Tuomon soulia. Sitten hän huomaa, että Tuomopa soittaakin tuollaisessa jazzkokoonpanossa, menenpä kuuntelemaan sitäkin.”

 

Tyylitaju pitää säilyttää

 

Partanen tuntee ammattinsa puolesta niin konkarit kuin kotimaisen jazzkentän nousevat nimet. Yksittäisiä soittajia tai bändejä hän ei ”halua lähteä spottaamaan” sen enempää kuin asian selventämiseksi on pakko. Hyviä soittajia kun on niin paljon.

      Pianisti-laulaja Tuomo Prättälän nimi on kuitenkin tullut keskustelun aikana jo toistamiseen esille. Se ei liene vain sattumaa.

      Viime aikoina Tuomoa ja Tuomon lätsää on tunkenut vähän joka tuutista. Vuonna 2007 hän sai arvostetun Sony Jazzpalkinnon, ja kuluvan vuoden maaliskuussa hän pokkasi Vuoden hip hop-, dance- ja R&B-albumin Emman debyytillään My Thing.

      Mitä mieltä taiteilija itse on moisesta aitahyppelystä?

      ”Mulle on tärkeää, että asiat tehdään aina hyvällä tyylitajulla. Se tyylitaju pitää säilyttää, vaikka tekisikin monenlaista musaa”, Tuomo sanoo.

      ”Jos on tietotaitoa usealta musiikin alalta, niin niitä yhdistelemällä voi tietenkin saada aikaan kiinnostavia juttuja. Mutta se pitää tehdä tosi harkiten, koska muuten siitä tulee vain sekamelskaa.”

      Tuomoltakin on usein udeltu Suomi-jazzin syvintä olemusta.

      ”Suomessa on paljon omaperäisiä juttuja, mutta ne eivät ole keskenään samalla tavalla omaperäisiä, jotta voisi puhua jostain määräävästä Suomi-soundista. Ja pidän sitä kyllä pelkästään hyvänä juttuna.”

      Kun kuuntelee Tuomon syksyn aikatauluja, tulee mieleen, ettei Suomi-jazzin ydin ehkä sittenkään ole jossain tietyssä sointukierrossa tai komppikuviossa.

      Tuomo työstää toista soololevyään, tuottaa Janna Hurmerinnan levyä, soittaa Emma Salokoski Ensemblen levynjulkaisukiertueella Suomessa ja free jazzia esittävän Ilmiliekki Quartetin kanssa kaksi viikkoa Australiassa. Myös retrosoulyhtye Huba, jossa Tuomo toimii kosketinsoittajana ja laulajana, viimeistelee levyään.

      Kenties Suomi-jazzin olemusta voisi kuvailla sanoilla ahkeruus ja avarakorvainen asenne.

      ”Tietysti se on raskasta niinä hetkinä, kun kaikki pakkautuu päälle samaan aikaan. Mutta toisaalta mä tykkään niin monenlaisesta musiikista, että on tosi vapauttavaa päästä yhtäkkiä vaihtamaan täysin työympäristöä ja tekemään ihan erilaista musiikkia erilaisten tyyppien kanssa.”

_______________________________________________________________

 

SUOMI-JAZZIN JUURET

 

Jazz syntyi 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuudestaan vapautuneiden afroamerikkalaisten keskuudessa. Vaikka jazz on sittemmin kehittynyt moniksi hyvin erilaisiksi tyylisuunniksi, improvisointi on pysynyt sille leimallisena piirteenä.

      Suomessa jazzia kuultiin esimmäisen kerran vuonna 1895. Päivälehti Uuden Suomettaren etusivulla olleen mainoksen mukaan Ylioppilastalossa oli Suuri Laulu-Konsertti, jonka pitävät maanmainiot FISK JUBILEE SINGERS (Neekeri laulajat) AMERIKASTA.

      Jo 1920-luvulla pieni ryhmä suomalaisia muusikoita kiinnostui improvisoinnin ideasta, joskin itsenäiseksi musiikkityyliksi jazz muodostui vasta sotavuosina, swing-tyylin läpimurron jälkeen.

      Vastavetona swingille Suomeenkin saapui 1950-luvun alussa bebop. Sitä soitettiin pienissä yhtyeissä ja se oli rytmisesti swingiä monikerroksisempaa.

      Osaksi arkea jazz ei Suomessa kuitenkaan vielä päässyt. Siinä missä ihmiset muissa Pohjoismaissa tulivat ruokailemaan ja kuuntelemaan jazzia, suomalaisten tanssimuusikoiden sallittiin soittaa yksi setti jazzia ennen lavatanssien varsinaista alkua.

      1960-luvulla Suomeen syntyi ensimmäinen ammattimaisten jazzmuusikoiden sukupolvi, johon kuuluivat muun muassa Juhani Aaltonen, Esa Pethman, Eero Koivistoinen ja Edward Vesala. Erityisesti Vesala kunnostautui free jazzissa, joka luopui musiikin muotoa säätelevistä rytmisistä, rakenteellisista ja sävellyksellisistä elementeistä.

      Seuraava Suomi-jazzin tärkeä vuosiluku oli 1966, jolloin perustettiin Pori Jazz. Samana vuonna aloitti toimintansa myös Suomen Jazzliitto ry, joka toimii nykyään jo lähes 50 paikallisen jazzyhdistyksen kattojärjestönä.

      Jazzin saamasta varovaisesta hyväksynnästä kertoo muun muassa se, että jazz pääsi vuonna 1967 ensimmäistä kertaa säveltaiteen valtionavun piiriin ja ensimmäiset valtion taiteilija-apurahat myönnettiin jazzmuusikoille 1970.

      Vuonna 1972 perustettiin Oulunkylän Pop & Jazz Konservatorio, ja vuonna 1983 jazz hyväksyttiin oppiaineeksi Sibelius-Akatemiaan.

      Yksi tärkeä instituutio paitsi suomalaisjazzin esityskoneistona myös koulutusmielessä on ollut vuonna 1975 perustettu Uuden Musiikin Orkesteri UMO, jossa nuori soittaja pääsee tänä päivänäkin istumaan ja oppimaan vanhan konkarin viereen.

      Jazz on läpi historiansa laajentanut taiteellista olemustaan uusiin suuntiin, ja 90-luvulta alkaen erilaisten vaikutteiden yhdistelmät ovat Suomessakin lisääntyneet.

      Vuosittain julkaistaan viitisenkymmentä suomalaista jazzlevyä, joista kautta aikain myydyin on The Five Corners Quintetin debyytti Chasin' The Jazz Gone By. Kolme vuotta julkaisemisensa jälkeen sitä on myyty 50 000 kappaletta, pääosin ulkomailla.

_______________________________________________________________

 

Toimittajan kommentti

ALIARVOSTUSTA

 

Haastattelin Suomi-Jazzia käsittelevään juttuun jazzprofessori Jukkis Uotilaa, joka harmitteli jazzmuusikoiden kokemaa arvostuksen puutetta. Epäilemättä aliarvostus on ongelma musiikin tyylilajiin katsomatta.

      Milloinkas aiot ruveta oikeita töitä tekemään? Kysymys on tuttu jokaiselle musiikin parissa työskentelevälle. Vaikka se tietysti heitetään puolileikillään, lienee kysymyksessä totta ainakin toinen puoli – vai miksi se lääkärille tai postinjakajalle esitettynä tuntuisi suorastaan absurdilta.

      Musiikki on jo pohjimmiltaan paradoksaalinen ammatti: tarvitaan vuosikausien opinnot, jotta pääsee alaa ammattimielessä edes opiskelemaan. Parikymppisenä kutsumustaan on myöhäistä löytää.

      Valtaosa muusikoista joutuu soiton ohella toimimaan itselleen keikkamyyjänä, roudarina ja kirjanpitäjänä. Ja jos muusikko kaiken tämän näkymättömän oheistyön lisäksi ei ehdi harjoitella riittävästi, yleisö ei toivone hänen soittavan juuri muuta kuin – taksin.

      Omalla tavallaan aliarvioivaa on myös, jos taitavaa musisointia perustellaan lahjakkuudella tai sukutaustalla. Toki jollakin voi olla tarkka kuulo tai näppärät sormet, muttei soittotaito silti synnynnäinen ominaisuus ole. Se on vuosikausien päivittäisen harjoittelun tulos.

      Epäilemättä sukulaisuuksillakin on merkitystä. Mikäpä olisikaan motivoivampaa kuin ammatinvalintaa arvostava ilmapiiri.

 

Juttu on julkaistu Matkaan-lehdessä 10/2008.


Uusi tutkimus: Afrikan köyhyys ja epätasa-arvo vähenevät sittenkin vauhdilla (2010)

YK, Maailmanpankki ja hyllyllinen tutkimuksia ovat väärässä. Afrikan köyhyys ei lisäänny

vaan päinvastoin vähenee – ja vieläpä nopeammin kuin on uskallettu edes toivoa. Näin

väittää tuore tutkimus, mutta ovatko ennusteet liian hyvää ollakseen totta?


YK, Maailmanpankki ja hyllyllinen tutkimuksia ovat väärässä. Afrikan köyhyys ei lisäänny vaan päinvastoin vähenee ja vieläpä nopeammin kuin on uskallettu edes toivoa. Näin väittää tuore tutkimus, mutta ovatko ennusteet liian hyvää ollakseen totta?

 

YK vuosituhattavoitteista ensimmäinen lupaa, että äärimmäinen köyhyys puolitetaan vuoteen 2015 mennessä. Tehtävä ei ole helppo, mutta kehitys on ollut oikeansuuntaista: maailmanlaajuisesti köyhyys on vähentynyt.

      Pääasiassa kiitos tästä kuuluu kuitenkin Kiinalle ja Intialle. Muualla maailmassa köyhyyden väheneminen on ollut niin YK:n kuin Maailmanpankinkin arvioiden mukaan vaatimattomampaa. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa äärimmäinen köyhyys on jopa lisääntynyt.

      Uusimmassa vuosituhattavoiteraportissaan YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon toteaakin, että epäonnistuminen vuosituhattavoitteissa on "hyvin mahdollista".

      Pessimismi on ollut niin laajaa ja yksimielistä, että yhdysvaltalaisen National Bureau of Economic Research (NBER) -tutkimuslaitoksen viime kuussa julkaisema tutkimus hyppää silmille jo pelkästään otsikollaan: "African poverty is falling... Much faster than you think!"

      Afrikan köyhyys vähenemässä? Ja vieläpä nopeammin kuin on osattu kuvitella?

 

Köyhyys vähenee nopeasti ja tasaisesti

 

NBER:n päätelmät perustuvat aikavälin 1970–2006 tilastoihin ja Columbian yliopiston taloustieteen professorin Xavier Sala-i-Martinin ja koulun priimusoppilaan Maxim Pinkovskiy luomaan tutkimusmetodiin.

      Tutkimuksen neljä keskeistä tulosta ovat:

 

1) Afrikan köyhyys vähenee, ja vieläpä nopeasti. Vuonna 1970 lähes 40 prosenttia afrikkalaisista eli äärimmäisessä köyhyydessä eli alle dollarilla päivässä. 1980-luvulla köyhien osuus nousi pari prosenttiyksikköä ja pysyi sen jälkeen lähes samalla tasolla aina vuoteen 1995 asti, jolloin alkoi köyhyyden huima alamäki.

       Seuraavan kymmenen vuoden aikana köyhyys väheni 10 prosenttia vuoden 1995 tasosta ja oli vuonna 2006 (johon tarkastelujakso siis päättyy) vajaat 32 prosenttia.

      "Mikä johti tähän jyrkkään muutokseen?" tutkimus kysyy ja vastaa: "Köyhyyden vähenemisestä kertova käyrä on lähes täydellinen peilikuva bruttokansantuotteesta kertovan käyrän kanssa. Liikkeelle paneva voima köyhyyden vähenemisessä on siis vuosien 1995 ja 2006 välinen talouskasvu."

 

2) Mikäli köyhyyden väheneminen jatkuu samanlaisena kuin vuosina 1995–2006, vuonna 2015 köyhien osuus on NBER:n laskujen mukaan 22,8 prosenttia.

      Vuosituhattavoite eli köyhyyden puolittaminen vuoden 1990 tasosta tarkoittaisi, että köyhien määrä tulisi saada 21 prosenttiin. Tämä tavoite tullaan tutkimuksen mukaan saavuttamaan vuoteen 2017 mennessä.

      "Vuosituhattavoitteet ovat mielenkiintoisia päämääriä, mutta jos vuoden 1990 köyhyystaso puolittuu vuonna 2016 tai vuonna 2020 vuoden 2015 sijaan, niin entä sitten? Pääasia on, että suuntaus on oikea", tutkimus sanailee positiiviseen tyyliinsä.

      Yksi syy myöhästymiselle on tutkimuksen mukaan Kongossa viime vuosikymmenen aikana vallinnut yhteiskunnallinen sekavuus. Tutkimuksessa lasketaankin, että mikäli Kongo jätetään huomiotta, vuosituhattavoite tullaan saavuttamaan jo muutama vuosi etuajassa!

 

3) Yleinen näkemys on, että Afrikan viimeaikainen talouskasvu on perustunut pääasiassa luonnonvarojen hyödyntämiseen ja hyödyttänyt lähinnä poliittista ja taloudellista eliittiä.

      Tätä väitettä tarkastellakseen NBER:n tutkimus ottaa käyttöön italialaisen tilastotieteilijä Corrado Ginin kehittämän niin kutsutun Gini-kertoimen, jota käytetään yleisimmin juuri tuloerojen kuvaamisessa.

      Analyysin lopputulos on, että huolimatta voimakkaasta talouskasvusta vuosina 1995–2006 epätasa-arvo ei lisääntynyt – kuten olisi pitänyt tapahtua, jos kasvu olisi hyödyttänyt vain pientä eliittiä – vaan päinvastoin väheni.

"Näin ollen Afrikan hyvinvointi on lisääntynyt."

 

4) NBER-tutkimuksen mukaan Afrikan köyhyyden väheneminen on ollut huomattavan laaja-alaista. Se ei siis johdu vain jonkin ison maan talouskasvusta tai jollekin pienelle maaryhmälle yhteisestä, kehitystä edistävästä piirteestä.

      Sen sijaan myönteistä kehitystä on tapahtunut kaikenlaisissa valtioissa: sisämaa- ja rannikkovaltioissa, mineraalivaroiltaan rikkailla ja köyhillä alueilla sekä maanviljelylle suotuisilla ja epäsuotuisilla seuduilla. Myöskään orjuus- tai siirtomaatausta eivät NBER:n analyysin mukaan näyttele merkittävää roolia hyvinvoinnin kehityksessä, vaikka niinkin on väitetty.

      "Voimmekin päätellä, ettei niin maantiede kuin historiakaan ole kohtalo: maa, joka on maantieteellisesti köyhä ja historialtaan ongelmallinen, ei pysty ainoastaan vähentämään köyhyyttään vaan jopa kuromaan kiinni eroa parempiosaisiin maihin verrattuna, ainakin meidän tutkimamme aineiston perusteella."

 

Tutkimus unohtaa epävirallisen sektorin

 

"Hyvä, että myös myönteistä kehitystä nostetaan esiin", kommentoi tutkimusta Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan kehityspoliittinen sihteeri Tytti Nahi, "ettei Afrikkaa nähdä aina vain surkeana mustana mantereena, missä mitään toivoa ei ole näkyvissä."

      Itse tutkimuksen sisältöön Nahi ei ole kovinkaan ihastunut. Hänen mielestään NBER:n tutkimuksen suurin heikkous on metodologiassa: kun köyhyyttä mitataan virallisella bruttokansantuotteella, huomiotta jäävät epävirallisen sektorin työpaikat.

      "Monessa Afrikan maassa yli puolet ihmisistä työskentelee epävirallisella sektorilla, minkä vuoksi bruttokansantuote ei ole kovinkaan hyvä työkalu mittaamaan Afrikan maiden taloudellista kehitystä saati köyhimpien ihmisten tilannetta."

      Pitkälti juuri aineisto- ja metodologiavalinnoista johtuukin se, että tutkimuksen lopputulos on niin päinvastainen aiempiin tutkimuksiin nähden.

 

Tosielämä puristettuna laskukaavaan

 

Toiseksi Nahi kritisoi, että tutkimus perustaa päätelmänsä maan sisäisestä eriarvoisuudesta yksinomaan matemaattisiin laskukaavoihin. Esimerkiksi Maailmapankki suorittaa tilastotiedon lisäksi ovensuukyselyitä oikoakseen laskukaavojen vääristymiä.

      "Tietysti joskus on pakko puristaa tosielämä matemaattiseen kaavaan, mutta se on kyllä aina kovin keinotekoista eikä sen perusteella ainakaan hirveän vahvoja johtopäätöksiä voi vetää", Nahi toteaa.

      Nahin kritiikin kolmas kärki osuu siihen, että tutkimus pitää köyhyyttä hyvin yksioikoisesti raha-asiana.

      "Kyllä tämän tutkimuksen pystyisi aika palasiksi repimään ja sanomaan, että kiva matemaattinen malli, mutta voisiko joku käydä myös kentällä katsomassa, että millä tavoin se elämää muuttaa, jos ihmisellä onkin käytettävissään 98 sentin sijaan 1,02 euroa päivässä."

      Samaan epäkohtaan köyhyystilastoinnissa tarttuu myös YK:n uusi maailman yhteiskunnallista tilannetta arvioiva selonteko "Rethinking Poverty".

Selonteon mukaan köyhyys tulisi määritellä uudella tavalla: "Köyhyys määritellään perinteisesti sillä, onko ihmisillä tarpeeksi rahaa, jotta hänen ei tarvitse nähdä nälkää. 1990-luvun alusta alkaen rahan ja ruuan määrät ovat kuitenkin menneet päinvastaisiin suuntiin: köyhien määrä on vähentynyt, mutta nälkää näkevien kasvanut."

      Selonteko muistuttaa, että köyhyys on paljon muutakin kuin rahaa. Se on turvattomuutta, koulutus- ja terveydenhoitomahdollisuuksien puutetta ja sulkemista yhteiskunnallisen vaikuttamisen ulkopuolelle.

 

Tarkoitushakuisia valintoja?

 

Yksi NBER:n tutkimuksessa harhaanjohtava piirre on se, että tutkimuksen aineisto loppuu vuoteen 2006. Nykyiset taantumavuodet siis puuttuvat laskuista, vaikka niiden on arvioitu iskevän erityisen kovasti juuri kehitysmaihin.

      Toiseksi köyhyyden vähenemisen jyrkkyyttä ennustamaan on valittu nimenomaan niiden vuosien keskiarvo, jolloin lasku on ollut voimakkainta. Tulos olisi hyvin erilainen, jos köyhyyden vähenemisen nopeus olisi laskettu koko tarkastelujaksolta 1970–2006.

      Voikin hieman ilkeästi ajatella, että aineiston ja metodologian valinnassa on ollut aavistus tarkoitushakuisuutta – tavallisuudesta poikkeavat tulokset epäilemättä parantavat yksityisen tutkimuslaitoksen näkyvyyttä.

      Vaikka keskustelu ja erilaiset tavat köyhyyden mittaamiseksi ovat tervetulleita, koko totuutta tämäkään tutkimus ei kerro.

      Ja on muistettava, että tutkimus on lopulta vain työkalu. Itseisarvoa sillä ei ole.

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 16.3.2010.


Yleisartikkeleita
Iloniemi: Suomen 0,7-sitoumus oli tilannediplomatiaa (2010)

Lokakuun 17. päivä tuli kuluneeksi päivälleen 40 vuotta siitä, kun Jaakko Iloniemi

puhui YK:ssa ja kertoi Suomen tavoittelevan kehitysbudjettinsa nostamista

0,7 prosenttiin bktl:sta. Suureellista lupausta ei ollut Iloniemen mukaan tarkoitettu

kirjaimellisesti ymmärrettäväksi. 


Lokakuun 17. päivä tuli kuluneeksi päivälleen 40 vuotta siitä, kun Jaakko Iloniemi puhui YK:ssa ja kertoi Suomen tavoittelevan kehitysbudjettinsa nostamista 0,7 prosenttiin bktl:sta. Suureellista lupausta ei ollut Iloniemen mukaan tarkoitettu kirjaimellisesti ymmärrettäväksi. 

 

iloniemi_tays_rajattu.jpg 

"En kyllä muista", ministeri Jaakko Iloniemi, 78, puistelee päätään.
      On kulunut tasan 40 vuotta siitä, kun hän 17. lokakuuta 1970 nousi ulkoministeriön toimistopäällikkönä YK:n täysistunnon puhujapönttöön ja ilmoitti, että Suomi sitoutuu nostamaan kehitysyhteistyöbudjettinsa 0,7 prosenttiin bruttokansantulostaan, vieläpä nopealla aikataululla eli "vuosikymmenen puolimaissa".
      Iloniemi ei pysty muistamaan, millaisella valtuutuksella hän puheensa piti.
      "Siitä minulla on täysi tieto, että eduskunta ei ollut tähän sitoutunut. Minulla on myös synkkä aavistus, että valtioneuvosto ei edes käsitellyt asiaa, ja löyhä muistikuva, että se oli pelkästään ulkoministeriön sisäinen kannanotto."
      Myös ulkoministeriön arkistosta löytyvät asiakirjat tukevat Iloniemen käsitystä, vaikkei asia niistäkään varmuudella selviä.
      Koska valtuutus oli kepeähköä laatua – siitä huolimatta, että kyse oli Suomea vuosikymmeniksi velvoittavasta poliittisesta päätöksestä – ja puhetta oli lähetetty pitämään "vain" toimistopäällikkö, Iloniemi sanoo, ettei sitoumusta ollut tarkoitettu otettavaksi liian vakavasti.
      "Se oli YK:n oloissa hyvinkin tyypillistä tilannediplomatiaa, jossa esitetään lupauksiksi hyvin helposti tulkittavia asioita, mutta ei niitä ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi. Ei kukaan suhtaudu niihin velvoittavina sitoumuksina vaan pikemminkin sillä lailla, että tämä on hyvää tarkoittava aikomus", Iloniemi kertoo.


"Utopistinen aikataulu"

Suomi halusi kauniilla puheillaan tulla vertautuneeksi muihin Pohjoismaihin, joille 0,7-tavoite oli jo tuolloin täysin realistinen. Suomen osalta aikataululupaukset olivat kuitenkin utopiaa, olihan Suomen kehitysavun osuus bruttokansantulosta vuonna 1970 vaivaiset 0,09 prosenttia.
      Itse asiassa Suomesta oli vasta pari vuotta aikaisemmin tullut kehitysavun nettomaksaja, sillä sitä ennen suomalaisten saama tuki kansainvälisiltä kehitysrahoituslaitoksilta oli ylittänyt Suomen kehitystyöhön varaamat määrärahat.
      "Suomessa asiaan ei syvennytty oikeastaan lainkaan", Iloniemi muistaa. "Kehitysyhteistyö ei näyttänyt kiinnostavan niihin aikoihin ihmisiä - ainakaan niin paljon, että siitä olisi syntynyt poliitikkojen kesken niin sanotusti valistunutta debattia".
      Ulkoministeriön kansainvälinen kehitysaputoimisto oli aloittanut toimintansa vuonna 1965, yhdessä huoneessa ja yhden miehen voimin. Vaikka työntekijämäärä pian kasvoi, toiminnan ensi askelten on arvioitu rakentuneen pitkälti Iloniemen kokemuksen ja henkilökohtaisen panoksen varaan.


"Tavoitteesta poikettu muttei irtisanouduttu"

Pelkäksi merkinnäksi pöytäkirjoihin Iloniemen puhe YK:ssa ei kuitenkaan jäänyt. Läpi vuosikymmenten Suomen hallitukset toinen toisensa perään ovat sisällyttäneet tavoitteen ohjelmiinsa.
      "Siitä on poikettu, mutta siitä ei ole näiden 40 vuoden aikana irtisanouduttu", Iloniemi toteaa.
      "Mutta mitään lineaarista nousua kehitysyhteistyöbudjetissamme ei ole ollut, vaan se on ollut jatkuvaa siksakkia. Kun on ollut taloudellisesti vaikeata, tämä on ollut se asia, josta on ollut helppo tinkiä."
      Lukuun ottamatta vuotta 1990, jolloin talous romahti eikä kehitysbudjettia "ehditty" leikata riittävän nopeasti, Suomi ei ole 0,7:n bktl-osuutta saavuttanut. Iloniemen mielestä keskeisin syy tälle on, ettei Suomen kansa ole ottanut asiaa omakseen - toisin kuin muissa Pohjoismaissa, joissa kehitysyhteistyöllä on vahva painostuskoneistonsa.
      "Meillä ajatellaan edelleen, että on sitä köyhyyttä täällä omassakin maassa eikä tässä nyt ole syytä ruveta muiden maiden köyhiä sen kummemmin auttamaan", Iloniemi harmittelee. Hänen mielestään näkemys on liian yksioikoinen: koska rajat ovat nykyään kaikille avoimet, ihmisten mukana liikkuvat myös köyhyys, syrjäytyneisyys, rikollisuus, väkivalta.
      "Luultavasti välttäisimme monta ongelmaa, jos kehitys olisi tasaisempaa siellä, mistä nämä ongelmiaan karkuun lähteneet ihmiset ovat tulossa", Iloniemi arvioi.
      "Sen vuoksi minä näen kehitysyhteistyön paitsi humanitaarisena velvoitteena, myös oman hyvinvointimme turvaamisen keinona."
      Iloniemi myöntää kuitenkin, että kyse on Suomen kohdalla edelleen myös resursseista: Suomi on tänäkin päivänä köyhin Manner-Pohjoismaa henkeä kohden lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna, vaikka ero 1970-luvusta onkin kaventunut.
      "Lisäksi aluepolitiikka on ollut meillä suuri sisäinen tukipolitiikan muoto toisin kuin muissa Pohjoismaissa, ja se on kilpaillut sitten tällaisten [ulkopoliittisten tukimuotojen] kanssa."


"Jälki on ollut epätasaista"

Julkisuudessa on käyty viime aikoina debattia kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta. Keskustelun toisessa ääripäässä nelikymmenvuotisten kehitysrahojen on nähty hulahtaneen jopa "kankkulan kaivoon".
      Millaisiksi suomalaisen kehitysyhteistyön isä näkee kansainvälisen yhteisön ponnistelut?
      "Jälki on ollut epätasaista", Iloniemi myöntää ja listaa asialle useita syitä.
      Ensinnäkin avunantaja- ja vastaanottajavaltioiden prioriteetit eivät aina kohtaa. Lahjahevosen hampaisiin ei kuitenkaan katsota, jos vaihtoehtona on, ettei apua tule ollenkaan.
      Toiseksi kehitysyhteistyötä tehdään edelleenkin verrattain heikkojen hallintojen kanssa, joiden mahdollisuudet toimia kehittyneisiin maihin verrattavalla tavalla ovat vähäiset.
      Kolmanneksi europoliitikot muistavat nurista "poliittisesta paineesta", mutta Iloniemen mielestä usein unohdetaan, että samainen paine vaivaa myös vastaanottajamaiden virkaveljiä.
      "Jokainen puolue on enemmän tai vähemmän jonkun heimon edustaja, ja se johtaa myös virheinvestointeihin: poliittisista syistä silta rakennetaan sinne, mistä ministeri on kotoisin", Iloniemi tietää mutta muistuttaa, että samaa tapahtuu myös Suomessa.
      "Meillä se tehdään sen takia, että ministeri tulisi uudelleen valituksi, monessa kehitysmaassa se tehdään siksi, ettei syntyisi kapinaa."


"Ei-toivottuja seurauksia ei ole selvitetty"

Iloniemi on työskennellyt tavalla ja toisella kansainvälisen kehitystyön parissa liki puoli vuosisataa. Mikä hänen arvionsa on, onko tällä saralla tehty selkeitä virheitä?
      "Kyllähän sellaista on tapahtunut", Iloniemi toteaa. Hänen selkein havaintonsa liittyy suunnitelmien etukäteisarviointiin.
      "Tälle toiminnanalalle on lähdetty niin, että toimenpiteiden ei-toivottuja seurauksia on selvitetty suhteellisen vähän."
      Iloniemi kertoo esimerkin 1960-luvun lopulta Etelä-Intiasta.

* Norjan pääministeri oli käymässä Keralan osavaltiossa. Hänelle kerrottiin, että kalastajien elinkeino kärsii pienistä kalansaaliista, mikä puolestaan johtuu kalastajien pienistä veneistä, joilla ei voi mennä kauas merelle suurten kalaparvien luo.


* Norja päätti auttaa ja toimitti alueelle Atlantille ja Jäämerelle soveltuvia kalastusaluksiaan.


* Saaliit kasvoivat, jolloin lähiseudun ostovoima ei enää riittänyt. Kalaa täytyi kuljettaa sisämaahan, mikä puolestaan vaati kylmävarastoja ja kylmäkuljetukseen soveltuvia kuorma-autoja.


* Lisäksi uudet kalastusalukset olivat niin isoja, ettei niitä voitu enää vetää illalla rannalle totuttuun tapaan. Täytyi rakentaa laitureita.


* Laajalle levittyneen kyläverkoston väki alkoi asettua kalastuslaiturien lähettyville. Riittävää vesijohto- ja viemärikapasiteettia ei ehditty rakentaa, eikä muukaan infrastruktuuri pysynyt kehityksen perässä. Alue slummiutui.

"Sellaista perustutkimusta, jolla pystyttäisiin paremmin ennakoimaan kehitysyhteistyön lopullisia vaikutuksia, on tehty tässä työssä perinteisesti aivan liian vähän", Iloniemi moittii.
      Yllättävää se ei hänen mielestään kuitenkaan ole.
      "Jos sanotaan, että 'täällä on köyhiä ihmisiä, joita pitäisi auttaa', ja joku tulee ehdottamaan, että 'tehdään ensin kolmivuotinen sosiologinen tutkimus', niin se nyt ei vaan ihmisiin vetoa."


"Pienin askelin kohti tavoitetta"

"Kehitysyhteistyö on paljon vaikeampi laji kuin yleensä ymmärretään", Iloniemi summaa.
      Tulevaisuutta hän odottaa silti toiveikkaana: monissa kehitysmaissa on tapahtunut viime vuosina sekä merkittävää taloudellista kasvua että sosiaalista edistystä.
      "Afrikassa kehityksen perustana on ollut ennen muuta luonnonvarojen hyväksikäytön tehostaminen, Aasiassa työvoiman."
      Ja vaikka toimistopäällikkö Iloniemen vuonna 1970 antama 0,7-lupaus tuntui Suomen osalta tuolloin utopistisen kaukaiselta, nyt 40 vuotta myöhemmin ministeri, diplomaatti ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan emeritus-toimitusjohtaja on luottavaisempi.
      "Taloustilanteesta huolimatta budjettia kasvatetaan myös ensi vuonna, joten kyllä me olemme pienten askelten tiellä kohti tavoitetta."

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 17.10.2010.


Savuna ilmaan (2005)

Krematoriouunin hehkussa vainaja ja arkku muuttuvat neljäksi litraksi tuhkaa.

Sata vuotta sitten polttohautaus oli kauhistus, mutta nykyään suurissa kaupungeissa

tuhkataan jo yli puolet vainajista.


savuna.jpgTalvipäivän hämy laskeutuu hautarivien ylle. Kuusten keskellä, kiemuraisen Espoonjoen rannalla on rakennus, jonka parimetrisestä piipusta tupruaa pakkasilmaan aavistus valkeaa savua.

     Espoon seurakuntayhtymän siunauskappeli ja sen yhteydessä toimiva krematorio siunattiin käyttöön vuonna 1964, minkä jälkeen niiden kautta on lähtenyt viimeiselle matkalleen 13 900 vainajaa. Viime vuonna tuhkauksia oli jo lähes 800, kaksi kolmasosaa Espoon hautauksista.

     "Uskon, että tuhkauksen osuus nousee edelleen ja sille löytyvät omat perinteensä ja mallinsa", arvioi krematorionhoitaja Mikael Wilén.

     Maaseudulla ja pohjoisessa valtaosa vainajista saatetaan maan poveen yhä arkussa, mutta etelän kasvukeskusten hautausmaat alkavat yksinkertaisesti käydä ahtaiksi. Maansäästön lisäksi tuhkaus tulee omaisille paljon halvemmaksi, ja taloudellisten syiden ohella sitä puoltaa myös ekologia: ruu- miista ei pääse leviämään bakteereja esimerkiksi pohjaveteen. Sanonta puhdistavasta tulesta onkin tässä yhteydessä varsin osuva.

 

Arvokkaan arkista työtä

 

Mikael Wilén on toiminut alalla kahdeksan vuotta. Hän huolehtii Espoon krematorion ja siunauskappelin toiminnasta yhdessä kahden vahtimestarin kanssa. Tavallisena työpäivänään Wilén saattaa uuniin viisi arkkua, mutta ruuhkatilanteessa krematorion kahdella uunilla voidaan tuhkata kymme- nenkin vainajaa päivässä.

     Aamulla uuneja lämmitetään öljypolttimilla muutama tunti. Kun uunit kuume- nevat vajaan 800 asteen lämpötilaan, polttimet sammutetaan.

     "Kun arkku ajetaan sisään, se syttyy korkeassa lämpötilassa itsestään palamaan. Tämä puolestaan nostaa lämpötilaa edelleen", Wilén kertoo. Vainajaa ei siis oikeastaan polteta, sillä liekkiä ei missään vaiheessa suunnata ruumiiseen.

     Kuolema on Wilénin työssä arkista, mutta arvokasta. Krematorionhoitajan tumman liivin alta pilkottaa kravatti, jalassa on suorat housut. Vainajaan tai tuhkaan ei missään vaiheessa kosketa, eikä Wilén avaa uunin ovea, sillä siellä on vielä jäähtymässä päivän viimeinen tuhka. Se halutaan suojata ulkopuolisten katseilta.

     Siisti, valkoisin kaakelein pinnoitettu uunihuone ja henkilökunnan selkeät toimintaohjeet eivät tue krematorioihin liitettyjä hurjia tarinoita, joissa uunin laitetut vainajat nousevat istumaan tai heiluttelevat käsiään, ja alkoholisoituneet krematorionhoitajat hankkivat lisätuloja myymällä "vähän käytettyjä" arkkuja.

     Wilén leikkaa nopeasti kaupunkitarinoilta siivet. "Laitteet ovat sellaiset, että ilman arkkua vainajaa ei edes saa uuniin. Muita vaihtoehtoja ei ole olemassa."

 

Pakanariitistä hyväksytyksi tavaksi

 

Polttohautaukseen liittyvien legendojen taustalla lienee tiedonpuute ja ruumiinpolton vastustajien lietsoma pelko. Tuhkaus alkoi yleistyä länsimaissa uudelleen vasta pari vuosisataa sitten.

     Kristittyjen keskuudessa polttohautausta oli pidetty pakanallisena hautaustapana, vaikka yhtään teologisesti perusteltua polttohautauskieltoa ei olekaan tiedossa. Ongelmia alkoi kuitenkin syntyä 1700-luvulla, kun Euroopan kaupungit paisuivat todellisiksi metropoleiksi, ja hautausmaat kävivät ahtaiksi ja epähygieenisiksi.

     1800-luvulla jatkui valistuksen ajan aloittama kristinuskon dogmien arvostelu. Myös lääketieteessä oli tehty uraauurtavia havaintoja, joiden mukaan hautausmaiden uskottiin vaikuttavan tautien leviämiseen. Polttohautaus alkoi saada yhä enemmän kannatusta.

     Uuden ajan ensimmäinen tuhkaus tapahtui Italiassa vuonna 1876, minkä jälkeen tapa levisi nopeasti eri puolille Eurooppaa, Tanskaa ja Ruotsia myöten.

     Suomen Kuolleenpolttoyhdistys, nykyään Suomen hautausmaa- ja krematorioliitto, perustettiin 1889. Yhdistys sai yllättävänkin tiukkaa vastustusta sekä valtiovallan että kirkon taholta, ja maamme ensimmäinen krematorio rakennettiin vasta 1926. Yleisempää hyväksyntää tuhkaus alkoi saada toisen maailmansodan jälkeen.

     Nykyään krematoriot ovat pääosin seurakuntien omistuksessa, ja tuhkaus mielletään tasavertaiseksi osaksi hautaustoimea. Suomen hautausmaa- ja krematorioliiton pääsihteeri Ahto Rintala ei näe tuhkauksen yleistymiselle esteitä. "Tosin perinteet voivat etenkin maaseudulla edelleen vaikuttaa ja ohjata hautaamaan vainajat maahan."

     Tuhkaus kuitenkin yleistyy vuosittain, ja Rintala arvioi, että vajaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua jo puolet vainajista tuhkataan. Tällä hetkellä jo 22 paikkakunnalla on krematorio, ja tuhkauksen osuus hautauksista on 30 prosenttia. Esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Iso-Britanniassa tuhkataan yli 70 prosenttia vainajista, Japanin ahtailla saarilla jopa 99 prosenttia.

 

Uskontojen näkemykset eroavat

 

Eri uskontokuntien suhtautuminen polttohautaukseen perustuu kunkin uskonnon käsityksiin kuoleman jälkeisestä elämästä ja erityisesti ruumiin ja sielun suhteesta.

     Kun tuli kivikaudella otettiin mukaan kuolleiden hävittämiseen Euroopassa, polttohautauksella pyrittiin estämään vainajan palaaminen elävien keskuuteen.

     Muinaisegyptiläinen muumiointi ja hautalahjat heijastavat myös ajatusta sielun ja ruumiin yhteenkuuluvuudesta. Kuolleiden maailma oli kuitenkin erillään elävien maailmasta, ja balsamointi mahdollisti elämän jatkumisen kuoleman valtakunnassa. Myös islaminuskossa ruumiin ja sielun yhteenkuuluvuus on kuoleman jälkeen hyvin konkreettista siihen liittyvine paratiisin neitoineen ja viineineen.

     Intiassa matkaava törmää sen sijaan edelleen avorovioihin, joista tuhka ripotellaan Ganges-joen pyhään virtaan. Hindujen käsityksen mukaan sielu vaeltaa kuoleman jälkeen uuteen ruumiiseen, kunnes irrottautuu kokonaan kiertokulusta. Polttohautauksen uskotaan nopeuttavan maallisesta kahleesta vapautumista.

     Espoon hautatoimistosta kerrotaan, että seurakuntayhtymän puolesta mitään esteitä eri uskontokuntiin kuuluvien tuhkaamiseen ei ole.

 

Omaisten surua ei voi kantaa

 

Modernilla krematoriouunilla tuhkaus on varsin automatisoitu tapahtuma, jossa krematorionhoitajalla on lähinnä valvojan rooli.

     "Tuhkauksen voi ajaa kolmella eripituisella ohjelmalla. Kakkosohjelmalla tuhkataan sellaisia kavereita, jotka ovat suunnilleen minun kokoisiani. Se on sellainen tunti ja vartti. Kolmosohjelma on sitten vähän isommille henkilöille, ja se kestää vajaat kaksi ja puoli tuntia", Wilén selvittää.

     Ykkösohjelmasta Wilén ei mainitse mitään. Ehkä pienistä arkuista on helpompi vaieta, vaikkei hän myönnäkään, että omaisten suru tarttuisi. "Se on sellainen asia, jonka selvittää itselleen ennen kuin tälle alalle tulee. Ei omaisten surua jaksa eikä kannata kantaa kotiin. Kyllä se jää tänne työpaikalle."

     Uunista tuhka siirretään tuhkankäsittelykoneeseen, joka erottelee arkunnaulat, tekonivelet ja muun palamattoman, ja jauhaa tuhkan hienoksi. Sitten maalliset jäänteet – noin neljä litraa ja viisi kiloa – kaadetaan uurnaan, joka viedään ruumishuoneen, kappelin takahuoneen ja toimistohuoneiden ohi rakennuksen toisessa päässä sijaitsevaan uurnanluovutushuoneeseen.

Maan poveen tai meren aaltoihin

     Kun uurna on luovutettu omaisille, he voivat viedä sen hautausmaalle tai uurnalehtoon, sirotella muistolehtoon tai säilöä kolumbaarioon. Nykyisen lainsäädännön mukaan tuhkan saa sijoittaa myös mille tahansa muulle maa- tai vesialueelle, kunhan maanomistaja antaa siihen luvan. Tuhkaa ei kuitenkaan saa jakaa osiin.

     Loppujen lopuksi tuhkauksessa tapahtuu sama kemiallinen hapettumisprosessi kuin maahan haudattaessakin, mutta kymmenien vuosien sijaan reilussa tunnissa. "Kyllä minä koen tämän yhtä arvokkaana ja hyvänä ratkaisuna. Myös omana ratkaisunani, kun se päivä koittaa", Mikael Wilén pohtii.

     Kirkko tai mikään muukaan taho ei vaikuta siihen, mihin ratkaisuun kussakin tilanteessa päädytään.

     "Se on omaisten valinta ja vainajan viimeinen toivomus."

 

Juttu on julkaistu Espoon kaupungin Ee-Mail-lehdessä 1/2005.


Poliittinen vastaanotto (2006)

Tiibetin hengellisen ja poliittisen johtajan Dalai-laman vierailusta on kuukausi.

Tuliko kaikki tarpeellinen sanottua?


Tiibetin hengellisen ja poliittisen johtajan Dalai-laman vierailusta on kuukausi. Tuliko kaikki tarpeellinen sanottua?

 

dalai.jpgSyyskuun lopulla Helsingissä vieraillut Dalai-lama oli Suomen valtionjohdolle liian poliittinen hahmo saadakseen valtionpäämiehen vastaanottoa. Sen sijaan arvovieras sai poliittisen vastaanottonsa suomalaisilta tiedotusvälineiltä. Ne keskittyivät uutisoinnissaan lähes yksinomaan lehdistötilaisuudessa esiinnostettuun ongelmaan Tiibetin asemasta.

      Maakuntalehdet tyytyivät STT:n uutiseen, iltapäivä- ja aikakauslehdet vielä vähempään. Helsingin Sanomien päähuomioksi muodostui otsikkoon ja lööppiin asti nostettu letkautus, jonka mukaan seuraava Dalai-lama saattaisi olla vaikkapa suomalainen nainen. Ilta-Sanomat otti vitsistä kaiken irti selvittämällä Ulkoministeriön kannan: tilanne ei uhkaa Suomen ulkosuhteita. No, huumorihan kuuluu perinteisesti buddhalaisuuteen, joskin on taitolaji.

      Dalai-lama myönsi vain kaksi yksittäishaastattelua. MTV3:n 45minuuttia -ohjelmassa esitetty lyhyt "erikoishaastattelu" siirsi odotukset jouluaattona TV2:ssa esitettävälle Punaiselle Langalle.

      Valtamedia keskittyi Kiina-Tiibet-politiikkaan, mutta mistä yleisöluennolla puhuttiin?

 

Inhimilliset arvot etusijalla

 

Puolitoistatuntisen luennon avainsana oli myötätunto. Sen ei tule olla sidoksissa riippuvuuteen, kuten ystävyys- ja parisuhteessa, eikä liiemmin tarjota yläviistosta sääliä vaikeassa tilanteessa olevaa kohtaan. Dalai-laman mielestä todellinen myötätunto on pyyteetöntä. Se on kuin äidin rakkautta lapseensa; äiti on valmis tekemään kaikkensa lapsen parhaaksi eikä odota vastapalveluksia.

      "Miksi?" Dalai-lama kysyi. "Ei uskonto tai laki sellaiseen käske, vaan kyse on biologiasta, muutenhan lapsi ei eläisi. Olemme sosiaalisia eläimiä, ja siinä on myötätunnon siemen."

      Dalai-lama muistutti, että uskonnon ei pidä olla elämässä ensisijaista. Tärkeimpiä ovat inhimilliset arvot ja ihmisten välinen vuoropuhelu.

      "En tiedä, miten jumalat keskustelevat ja ovat yhteydessä toisiinsa", hän myönsi. "Minusta ihmisten välinen kommunikointi ja toisten ymmärtäminen on paljon helpompaa."

      Nykyisessä globaalissa taloudessa maat ja mantereet ovat riippuvaisia toisistaan. Maailma on yksi kokonaisuus, jossa me vastaan ne -ajattelulle ei ole enää sijaa.

      "Eristäytymisen aika on ohi, nyt meidän täytyy yhdistyä."

      Luento päättyi yleisössä olleen nuoren pojan kysymykseen elämän tarkoituksesta.

      "Olla tässä hetkessä", Dalai-lama totesi. "Menneisyyttä ei voi muuttaa, vaikka haluaisi. Tehkäämme siis tästä elämästämme merkityksellinen ja onnellinen."

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Vaikeuksien kautta voittoon

 

Syksyllä 2003 syntynyt ajatus Dalai-laman vierailusta oli aluksi lähinnä vitsi, joskaan ei täyttä utopiaa, olihan Suomalais-tiibetiläinen kulttuuriseura järjestänyt Dalai-laman aikaisemminkin Suomeen. Ensimmäinen kutsu lähetettiin keväällä 2004, ja lopulta maaliskuussa 2005 kirjeenvaihto johti tuloksiin: Dalai-lama tulee Suomeen, mutta ainoa mahdollinen päivä on 11.7.2006.

      Kaikki näytti hyvältä, kunnes Dalai-lama joutui sairaslomalle vain kymmenen päivää ennen h-hetkeä. Suomalaiset toivottivat hänelle sähköpostitse pikaista paranemista. Tarina kertoo, että viestin luettuaan Dalai-lama pyysi sihteeriään etsimään kalenteristaan aikaa Helsingin-vierailulle.

      Lopulta Dalai-lama saapui Suomeen perjantaina 29.9. Lauantaina vain tuntia ennen yleisöluennon alkua selvisi, että Finlandia-salin parven 500 lippua on myyty kahteen kertaan. Onneksi videointi onnistuttiin järjestämään viereiseen saliin.

      Sunnuntaina Dalai-lama piti opetustilaisuuden 400 buddhalaiselle, tapasi Suomessa asuvia tiibetiläisiä ja osallistui metropoliitta Ambrosiuksen koolle kutsumaan pyöreän pöydän keskusteluun.

      Järjestävän seuran puheenjohtajan Tuula Saarikosken mielestä lyhyt vierailu onnistui mahtavasti.

      "Tietysti olimme kovilla, koska meitä oli aika pieni ryhmä järjestämässä ja tämä oli kuitenkin valtiovierailun kokoinen järjestely."

      Myös Dalai-laman seurue viestitti tyytyväisyyttään, mistä varmempana vakuutena lupaus uudesta vierailusta.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 12/2006.


Herrasmiesklubi G20 (2009)

Maailmantaloutta ruotiva G5 on kasvanut kolmessa vuosikymmenessä G20:ksi,

mutta mikä on G-ryhmän laajenemisen todellinen motiivi?


Maailmantaloutta ruotiva G5 on kasvanut kolmessa vuosikymmenessä G20:ksi, mutta mikä on G-ryhmän laajenemisen todellinen motiivi?

 

g20.jpgTapahtui maailmanpolitiikassa 1970-luvulla: tärkeimpien valuuttojen kursseja säännellyt Bretton Woods -järjestelmä lopetettiin, öljykriisiä seurasi lama eivätkä edes aseet taanneet globaalia hallintaa, sen opetti Vietnam.

      Maaliskuussa 1973 Yhdysvaltain valtiovarainministeri kutsui kollegansa Ranskasta, Länsi-Saksasta ja Isosta-Britanniasta neuvonpitoon Valkoisen talon kirjastoon. Tarvittiin uusia hallitsemistapoja. Pian tähän niin kutsuttuun kirjastoryhmään liittyi Japani. G5 oli koossa.

      Italia ja Kanada kutsuttiin mukaan, ja ryhmästä tuli G7. Se alkoi liputtaa yhä avoimemmin uusliberaalin talousjärjestyksen puolesta ja oli organisoimassa muutosta, jota alettiin kutsua globalisaatioksi.

      Vuodesta 1993 lähtien Venäjä kutsuttiin mukaan kokouksiin ja ryhmä sai nimen G7+1, kunnes vuonna 1998 se otettiin virallisesti jäseneksi ja ryhmästä tuli G8.

      Globalisaatiokriittisyydestään tunnettu tutkija Olli Tammilehto on verrannut G8:aa 1500-luvun Englannissa syntyneisiin herrasmiesklubeihin, joissa "pelattiin bridgeä, nautittiin hyvän kirjaston ja keittiön antimista, jutusteltiin epämuodollisesti ja siinä sivussa sovittiin liiketoimista ja punottiin poliittisia juonia".

      "G8:ssa toki käsitellään myös koko ihmiskunnan yhteisiä ongelmia, mutta vain tietyssä kontekstissa. Miten ongelmista voidaan puhua ja mahdollisesti jopa tehdä niille jotain, ilman, että vaarannetaan globaalin yläluokan asemaa ja maailman kapitalistista järjestystä, josta tämä asema riippuu", Tammilehto toteaa verkkokolumnissaan.

      Sitä myötä kun uusia maita on noussut globaalin talouden eturiviin, G-ryhmää on laajennettu. Vaikka myös G8 kokoontuu edelleen, sen rinnalle syntyi vuonna 1999 hetkellisesti G33, jonka kokoonpano tiivistyi vielä samana vuonna G20:ksi. Sen muodostaa 19 globaalisti merkittävää valtiota ja EU.

 

Joustavuus vähentää tasa-arvoa

 

G-kokouksille on alusta asti ollut leimallista epävirallisuus. Niiden olemassaolo ei perustu kansainvälisille sopimuksille, eikä niillä ole pysyvää sihteeristöä.

      Vaikka niiden päätöksentekorakenne on notkeampi kuin esimerkiksi YK-kokousten, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen varoittaa joustavan päätöksenteon ongelmista:

      "G-kokousten tapainen päätöksentekomalli voi vähentää valmisteluprosessin ja sitä myötä päätöksenteon tasa-arvoisuutta ja läpinäkyvyyttä", hän arvioi.

      "Kun tietty päätös tehdään ennalta sovitulla menettelytavalla, se voi tuntua jäykältä, mutta saattaa tarjota osallistujalle mahdollisuuden vaikkapa pyytää nähtäväkseen haluamansa päätösasiakirja."

      G-kokousten kaltaisissa suurtapahtumissa valmisteluprosessin merkitys korostuu; päätöslauselmat on kirjailtu pitkälti jo ennen kokousta, jonka rooli on lähinnä seremoniallinen.

      "Sellaiset tahot, joilla on resursseja pyörittää ison virkamieskoneiston kautta valmisteluprosessia eteenpäin, pystyvät varmasti määrittelemään kokouksen agendaa pienempiä toimijoita paremmin."

      Mitä enemmän pöydän ympärillä on neuvottelijoita, sitä enemmän on myös eriäviä intressejä. Teivainen uskoo, että moni maailman valtaapitävistä tekisi jatkossakin päätökset mielellään G8:ssa tai vieläkin pienemmissä piireissä.

      "Mutta sitä myötä kun G8-maiden perinteinen hegemonia on rapistunut, päätösten legitiimiyden takaamiseksi neuvottelupöytään on pitänyt ottaa uusia maita."

      Tällä hetkellä G20 perustelee legitiimiyttään sillä, että sen piirissä on 90 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta, 80 prosenttia viennistä ja kaksi kolmasosaa väestöstä. Numerot ovat mairittelevia, mutta yksityiskohtaisempi tarkastelu paljastaa, että valintakriteeristö vaihtelee – milloin vaakakupissa painaa bruttokansatuote, viennin suuruus tai väkiluku, milloin kenties strategisesti tärkeät vientituotteet tai sotilaallinen voima.

      "Saudi-Arabia on tyyppiesimerkki maasta, jonka valinta ei perustu yksistään objektiivisiin mittareihin vaan siihen, että jotkut G8-maista pitävät sitä tärkeänä strategisena liittolaisena", Teivainen antaa esimerkin.

      Toisaalta muslimijätit Iran ja Pakistan loistavat poissaolollaan, mikä ei ole kovin yllättävää – ja vähintäänkin väkiluvunsa puolesta myös Nigeria voisi kuulua 20 suurmaan joukkoon.

 

Tarkoituksena hajottaa köyhien rintamaa?

 

Teivaisen mielestä G20-toiminnan ristiriitaisimpia kysymyksiä on, mikä pohjimmiltaan on G8-maiden motiivi ottaa uusia jäseniä herrasmiesklubiinsa.

      Jos Kiinan, Intian, Brasilian, Argentiinan ja Meksikon kaltaisten toimijoiden vaatimukset kanavoituisivat jonkinlaisen etelän yhteisrintaman vaatimuksina, esimerkiksi YK:n alaisuudessa toimivan kehittyvien maiden G77-ryhmän kautta (johon kylläkin kuuluu numerosta huolimatta jo 130 jäsentä), se saattaisi olla rikkaiden maiden hegemonialle vielä nykytilannettakin ongelmallisempaa.

      "Esimerkiksi Brasiliassa hallituksen, opposition ja kansalaisjärjestöjen välillä on ollut aika tiukkaakin keskustelua siitä, toimiiko Brasilia G20-yhteistyössä vain G8-maiden juoksupoikana legitimoimassa toimenpiteitä, joilla viime kädessä pönkitetään vallitsevia valtasuhteita ja ikään kuin hajotetaan etelän maiden rintamaa", Teivainen kertoo ja tiivistää G8-maiden mahdolliset intressit vertauskuvaan:

      "G8-maiden näkökulmasta on varmaankin parempi, että kaverit ovat teltassa sisällä ja kusevat ulos kuin että he ovat teltan ulkopuolella ja kusevat sisään."

 

_______________________________________________________________

 

MIKÄ G20?

 

*G20 on kansainvälistä rahoitusjärjestelmää käsittelevä yhteistyöfoorumi.

 

*Ryhmään kuuluvat 19 merkittävän valtion talousministerit ja keskuspankkien pääjohtajat sekä Euroopan unionin edustaja. Lisäksi kokoukseen kutsutaan Euroopan keskuspankin, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n sekä Maailmanpankki WTO:n edustajia.

 

*G20-ryhmään kuuluvat Argentiina, Australia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea, Indonesia, Intia, Italia, Japani, Kanada, Kiina, Meksiko, Ranska, Saksa, Saudi-Arabia, Turkki, Venäjä, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä EU.

 

*G20-ryhmän huippukokous pidettiin Lontoossa 2. huhtikuuta.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 4/2009


Somalian vaikea tie rauhaan (2006)

Somaliassa on vallinnut anarkia jo 15 vuotta. Epätoivoon ei kuitenkaan

haluta vajota. "Toivo on aina olemassa, toivoa en heitä pois", vakuuttaa

Suomessa asuva kätilö Batulo Essak.


Somaliassa on vallinnut anarkia jo 15 vuotta. Epätoivoon ei kuitenkaan haluta vajota. "Toivo on aina olemassa, toivoa en heitä pois", vakuuttaa Suomessa asuva kätilö Batulo Essak.

 

somalia.jpgSomaliassa on rauha, muttei järjestystä ja lakia. Näin kuvailee kotimaataan vuodesta 1991 Suomessa asunut Jama Egal Abdillahi. Hän työskentelee Opetusvirastossa monikulttuurisen pedagogian yhteyshenkilönä ja opiskelee Helsingin yliopistossa valtiotiedettä.

      "Anarkiassa vallitsee viidakon laki, ja koston pelossa ei haluta tehdä muille pahaa. Tämän kautta on syntynyt rauhaa, mutta se ei ole kestävää."

      Somalian 18 maakunnasta vain muutamassa enää taistellaan. Vaikein tilanne on etelässä, erityisesti pääkaupungissa Mogadishussa. Sen sijaan pohjoisessa on ollut jo vuosikausia rauhallista. Kuudesta maakunnasta muodostuvalla Somalimaalla on oma hallintokoneisto, ja se julistautui itsenäiseksi vuonna 1991. Yksikään valtio ei ole kuitenkaan sen itsenäisyyttä tunnustanut.

      Somalimaan lisäksi pieni, aivan Afrikan sarven kärjessä sijaitseva Puntmaa, on muodostanut oman hallinnon.

      Jaman mielestä edellytykset koko Somalian kattavaan rauhaan ovat nyt olemassa.

      "Monet Somalian politiikkaan tällä hetkellä vaikuttavista henkilöistä ovat asuneet ulkomailla, ja myös paikalliset näkevät television ja internetin kautta, millaista muualla maailmassa on ja ymmärtävät, että järjestystä tarvitaan."

      Konfliktin ratkaisemiseksi käydyissä rauhanneuvotteluissa saavutettiin vihdoin läpimurto Keniassa tammikuussa 2004. Tärkeimmät sotapäälliköt ja poliitikot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaisesti uusi väliaikaisparlamentti nimettiin saman vuoden elokuussa. Se valitsi Somalian presidentiksi Abdullahi Yusufin.

      Jama uskoo, että uuden presidentin tehtävä on vaikea muttei mahdoton. Hänen mielestään järjestystä pitäisi lähteä luomaan – kuten Somalimaassa – alueellisten johtajien kautta, jotka sitten valitsisivat keskuudestaan edustajansa koko maata johtavaan parlamenttiin.

      "Tällä tavoin jokainen somalialainen voi tuntea, että parlamentissa on joku, joka edustaa nimenomaan häntä. Vasta sen jälkeen hallinto voi saada koko kansan legitimiteetin."

      Myös Somalimaan ja Puntmaan asema on vielä avoin. Abdullahi Yusuf ei ole tunnustanut Somalimaan itsenäisyyttä, eikä Somalimaa liiemmin presidenttiä omakseen.

 

Kaikki on tuhottu

 

"Siad Barresta piti päästä eroon, mutta koko maata ei olisi tarvinnut tuhota", huokaa Batulo Essak, kätilö ja terveydenhoitaja, josta tuli reilu vuosi sitten Vantaan kunnanvaltuuston ensimmäinen naismaahanmuuttaja.

      "Kaikki on tuhottu. Historiallinen yliopisto, joka teki vain hyvää. Koulut ja kirjastot, jotka ihmiset olivat omin käsin rakentaneet. Miksi ne piti tuhota? Ne eivät olleet presidentin omia, ne olivat kaikkien somalialaisten omia."

      Koulutus on se, jota Somalia Batulon mielestä kaikkein kipeimmin tällä hetkellä tarvitsee.

      "Ihmisten pitäisi oppia ymmärtämään, että se ei ole vain minun maa, se on meidän maa", Batulo korostaa. "Somaliassa on lapsia, jotka ovat syntyneet sodan aikana. He ovat jo 15-vuotiaita, eivätkä ole käyneet mitään kouluja. Mitä he osaavat? Heillä on vain ase ja he osaavat ampua, tappaa ja ryöstää."

      Jälleenrakentamisessa jokainen halukas voi omalla tavallaan auttaa. Batulo itse käy säännöllisesti Somaliassa koordinoimassa kahta projektiaan, synnytysklinikkaa ja käsityökeskusta.

      Jama Egal Abdillahi kertoo toisenlaisen esimerkin, miten ulkomailla hankittu osaaminen auttaa kotimaata. Somalimaan syyskuisissa parlamenttivaaleissa neljänneksen äänisaaliilla kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi noussut UCID (Oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin puolue) on perustettu Suomessa vuonna 2001. Puolueen puheenjohtaja Faisal Ali Warabe ja parlamentin puhemieheksi valittu Abdirahman Abdillahi Egal saivat Suomessa asuessaan oppia muun muassa SDP:ltä, jonka alaisuudessa toimii somalien oma puolueosasto.

      "He, joiden muistot ovat Somaliassa, haluavat palata ja auttaa omaa kansaansa. Kuten nämä puolueen perustajat, he eivät halunneet rahaa, koska sitä Somaliasta ei saa. He halusivat auttaa omaa kansaansa."

      Sekä Jama että Batulo jaksavat uskoa, että Afrikan sarveen palaa vielä jonakin päivänä rauha ja järjestys.

      "Toivo on aina olemassa, toivoa en heitä pois. Rauha tulee, mutta en sano, että huomenna tai viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta se päivä tulee", Batulo vakuuttaa.

 

Juttua varten haastateltiin myös Helsingin yliopiston tutkijaa Marja Tiilikaista, joka oli kesällä 2005 kenttätyössä Somaliassa.

 

__________________________________________________________________


SIRPALEINEN HISTORIA

 

Somalit ovat perinteisesti asuneet Afrikan sarven alueella paimentolaisina. Vallankäyttö on perustunut sukulaisuussuhteista muodostuviin klaaneihin ja perinteiseen lakiin, jossa korvaukset maksetaan usein karjana.

      Siirtomaavallat jakoivat somalialueet 1800-luvulla, jolloin muodostuivat Englannin, Italian ja Ranskan Somalimaa.

      Vuonna 1960 somalit seurasivat Afrikan siirtomaiden itsenäistymisaaltoa. Ranskan Somalimaasta tuli Djibouti, Englannin ja Italian Somalimaat puolestaan yhdistyivät pian itsenäistymisensä jälkeen Somaliaksi.

      Somalian lipussa liehuu yhä muisto unelmasta, kaikki somalikansat käsittävästä Suur-Somaliasta. Sinisen lipun keskellä on valkoinen viisisakarainen tähti, joka edustaa viittä somalien asuttamaa aluetta: kolmea siirtomaata sekä somalikansan asuttamia alueita Koillis-Keniassa ja Etiopian Ogadenissa.

      Somalian presidentin salamurhan jälkeen lokakuussa 1969 vallan kaappasi kenraali Mohamed Siad Barre. Somalia solmi yya-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1974 ja julistautui sosialistiseksi maaksi. Kun Barre hyökkäsi vuonna 1977 Etiopiaan, välit Neuvostoliittoon katkesivat.

      Tästä eteenpäin Somalian uusi liittolainen, Yhdysvallat, alkoi aseistaa maata. Ihmisoikeuksien perään ei kylmän sodan aikana kyselty: näitä aseita käytettiin omaa kansaa vastaan.

      Diktaattori Siad Barre käytti hyväkseen Somalian perinteistä klaanijakoa. Hän sovelsi hajota ja hallitse -taktiikkaa nostattaen strategisesti eripuraa tiettyjen klaanien välille.

      1980-luvulla tyytymättömyys Barren korruptoitunutta diktatuuria kohtaan laajeni. Vuonna 1988 Barre suoritti kostoiskun pohjoisen valtaklaania Issakia vastaan ja pommitti raunioiksi kaksi suurta pohjoisessa Somaliassa sijaitsevaa kaupunkia, Hargeisan ja Buraon. 50 000 ihmistä kuoli.

      Issak-klaanin lisäksi monet muutkin klaanit kiihdyttivät sissisotaansa diktaattoria vastaan. Lopulta sisällissota kukisti Barren vuonna 1991. Somalimaa julistautui itsenäiseksi, muu Somalia sirpaloitui erilaisten klaani- ja sotapäälliköiden hallitsemiksi yhteisöiksi.

      Sekasorron keskellä kamppailleen kansan kärsimyksiä lisäsi 90-luvun alkuun osunut kuivuus ja siitä seurannut nälänhätä.

      Anarkia on rampauttanut 15 vuoden aikana julkisen terveydenhuollon ja koulut sekä tieverkoston ja sähkön- ja vedenjakelun. Somaliassa kukoistaa villinä yksityisyrittäjyys, jonka myötä esimerkiksi internet- ja puhelinyhteydet toimivat maassa kuitenkin hyvin.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 1/2006 

 


”Mullismulkku?!” (2003)

86-vuotias isoäitini sivisti taannoin alle kouluikäisiä serkunlapsiani

kuperkeikkaan liittyvällä tiedonjyvällä kertoen, että hänen kotiseutunsa

Laitilan murteessa tätä lasten suosimaa hupia kutsutaan nimellä mullismulkku.


mullismulkku_1.jpg86-vuotias isoäitini sivisti taannoin alle kouluikäisiä serkunlapsiani kuperkeikkaan liittyvällä tiedonjyvällä kertoen, että hänen kotiseutunsa Laitilan murteessa tätä lasten suosimaa hupia kutsutaan nimellä mullismulkku.

      Nuorempien sukupolvien suussa sana herätti arvatenkin hilpeyttä, eikä asiaa voinut jättää sikseen.

      Vierailu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen murrearkistoon kuitenkin vahvisti, että kuperkeikasta on tosiaankin pohjoisissa Varsinais-Suomen murteissa käytetty kyseistä nimitystä, sekä monia samansuuntaisia nimityksiä, kuten mullerismulkku ja mullerismoukka.

      Alkuosan etymologia viittaa selvästi mullin mallin olemiseen ja myllerrykseen. Loppuosaa valaissee puolestaan eräs kuperkeikalle arkistosta löytynyt synonyymi, mennä yli mulkkujensa.

      Vastineita murteista löytyikin runsaasti. Lähes kaikissa merkinnöissä sana oli substantiivina; se siis tarvitsee mukaansa verbin tehdä, aivan kuten tehdä kuperkeikka. Yläneeltä oli kuitenkin tallennettu myös verbinä toimiva mullerismulkkaa merkityksessä 'kaatua'.

      Muina synonyymeinä löytyi muun muassa kuperjutku, kupparinkeikka, kupperloikkis, kuuperluuri, ylenmulkkeillensa, ylipääloikkis, lehmänpylly, pyllykeikka ja hieman jo itsetarkoitukselliselta kuulostava persepylly.

 

Juttu on julkaistu Siulasissa 4/2003.


Amsterdam on kanavien ja siltojen ihmemaa (2005)
1600-luvun tärkeimmässä kauppa- ja kulttuurikaupungissa on yhä imua

1600-luvun tärkeimmässä kauppa- ja kulttuurikaupungissa on yhä imua

 

dami.jpgAmsterdam on tuulimyllyjä, tulppaaneja, posliinia ja puukenkiä – niille, jotka eivät ole siellä vielä käyneet.

      Paikalla tuulimyllyjä ei juuri näy ja talvella myös tulppaanit kukkivat huonosti. Posliinia ja puukenkiä löytyy matkamuistomyymälöistä aivan kuten neljäntuulenhattuja ja poronsarvia Senaatintorin laidalta.

       Todellinen Amsterdam on siis jotain muuta ja vetää puoleensa tähänkin aikaan vuodesta.

 

Kulta-ajan kukoistusta

 

Moniin muihin Euroopan kaupunkeihin verrattuna Amsterdam on verrattain nuori. Usein se lasketaan perustetun 1200-luvulla, jolloin sillinpyytäjät patosivat Amsteljoen, jotta Pohjanmeren vuorovesi saataisiin taltutettua.

      Tavallisen kalastajakylän menestys alkoi kirjaimellisesti ihmeen kautta vuonna 1345. Erään sairaan miehen yritettyä turhaan niellä ehtoollisleipäänsä huomattiin, ettei edes tuli pystynyt leipään. Tapahtuma julistettiin ihmeeksi ja Amsterdamista tuli yksi keskiajan kristittyjen pyhiinvaelluskohteista.

      1500-luvulla Alankomaista tuli osa Espanjaa ja nimellisesti katolinen. Samoihin aikoihin Lutherin ja Calvinin ajatukset levisivät Saksasta länteen. Espanjan kuninkaat vastustivat uskonpuhdistusta, jonka katsottiin horjuttavan paavin ja katolisten hallitsijoiden valta-asemaa. Uskonasiat pyrittiin laittamaan ojennukseen 80 vuotta kestäneellä kauhun ja kidutuksen kaudella, jonka päätteeksi Alankomaiden onnistui itsenäistyä.

      1600-luvulla alkoi Amsterdamin kulta-aika. Siitä kasvoi Euroopan vaurain kaupunki ja koko maailman tärkein kauppa- ja kulttuurikeskus.

      Alankomaiden Itä-Intian komppanialla oli yksinoikeus kaupankäyntiin kaikkien Hyväntoivonniemestä itään sijainneiden maiden kanssa.

      Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sanonnan toteutti Napoleon marssiessaan vuonna 1795 Alankomaihin. Kulta-aika oli peruuttamattomasti ohi, mutta sen henki ja hedelmät tekevät Amsterdamista nykyäänkin paikan, jota käy ihastelemassa vuosittain lähes yhdeksän miljoonaa matkailijaa.

 

Julkisivut kapeita verotussyistä

 

Juuri sinä paikassa, missä Amsteljoki 700 vuotta sitten padottiin, on nykyään Dam-aukio. Tästä kaupungin sydämestä leviää joka suuntaan loputon hevosenkengänmuotoinen kanavaverkosto. 160 kanavan yhteispituus on 75 kilometriä. Amsterdam onkin todella kaupunki vetten alla: patojen ja kuivatuksen ansioista se sijaitsee keskimäärin kolme, paikoin lähes kuusi metriä Pohjanmeren pinnan alapuolella.

      Kulta-ajalta peräisin olevaan keskustaan pääsee tutustumaan 1 281 siltaa pitkin. Kanavanvarsitalot ovat vinksin vonksin kallellaan ja julkisivut kapeita ja koristeellisia kuin satukirjasta. Vanhoja suojeltuja rakennuksia on 6 850, minkä lisäksi uudetkin talot kunnioittavat vanhojen talojen arkkitehtonista yleisilmettä.

      Julkisivujen kapeus juontuu ajalta, jolloin verotus määräytyi julkisivun leveyden mukaan.

      Näkemisen arvoisia ovat myös asuntolaivat, joita lilluu kanaviin ankkuroituina noin 2 500.

 

Tilaa kaikille

 

Siirtomaa-ajalta on peräisin se, että amsterdamilaisista löytyy 140 eri kansallisuuden edustajia. Erilaisuutta on Amsterdamissa aina suvaittu, ja niinpä sen ottivat aikoinaan omakseen hipit, talonvaltaajat ja provot eli järjestelmän vastustajat.

      Se on myös toiminut vainottujen, muun muassa seksuaalivähemmistöjen, turvapaikkana. Nykyään sateenkaarilippu kuuluu maisemaan, ja kolmen sillanylityksen päässä Dam-aukiolta on Homo-monumentti. Vuonna 1987 pystytetty muistomerkki on kaupungin kuuluisimman kirkon, Westerkerkin pihassa!

      Samaisen Westerkerkin kelloja kuunteli Alankomaiden käännetyin kirjailija Anne Frank, kun hän perheineen piileskeli viereisen talon salaisessa siivessä toisen maailmansodan aikaan. Vain hetkeä ennen sodan loppua silloin 16-vuotiaasta Anne Frankista tuli yksi viisivuotisen natsimiehityksen uhreista. Maan 140 000 juutalaisesta vain 16 000 selvisi hengissä.

      Suvaitsevaisuuden lisäksi Amsterdamissa näkyy ja tuoksuu vapaamielisyys. Katukuvaan aina 1400-luvun merimiesajoilta kuulunut prostituutio laillistettiin 1990, ja vain pari siltaa Damilta alkava punaisten lyhtyjen alue on yksi kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä. Myös Alankomaiden 754 coffee shopista, joissa marihuanan ja hasiksen myynti on laillista, joka kolmas sijaitsee Amsterdamissa.

 

Ratikalla, autolla, jalan...

 

Lukuisissa museoissa voi tutustua paikallisiin maalarimestareihin, seksin historiaan, keskiaikaisiin kidutusmenetelmiin, Madame Tussaudsin vahanukkeihin tai vaikka jalkapallojoukkue Ajaxiin. Etnisissä ravintoloissa pääsee makujen maailmanympärimatkalle ja pikkuliikkeistä löytää yhtä jos toista tuliaista.

      Vaikka Amsterdam on miljoonakaupunki, sitä pidetään yleisesti turvallisena. Suomalaismatkailijan orientoitumista helpottaa sama valuutta, kotoa tuttu hintataso ja se, että englannilla pärjää kaikissa tilanteissa.

      Lento Helsingistä kestää reilut pari tuntia. Schipholin lentokentältä pääsee askeltakaan ulkona ottamatta junalla reilussa vartissa Amsterdamin rautatieasemalle. Se on 1800-luvun insinööritaidonnäyte: komea uusgoottilainen luomus lepää kolmen keinotekoisen saaren ja 8 687 paalun päällä.

      Ja astuessaan asemalta ulos näkee heti sen, mikä on Amsterdamia tyypillisimmillään: polkupyörät. Niiden kyydissä kulkevat kaikki vauvasta vaariin, ja matkailijallekin pyörän vuokraaminen on paras ja paikallisin tapa tutustua kaupunkiin.

 

Juttu on julkaistu Länsiväylässä 9.2.2005.


”Nenästä kiinni ja hyppää” (2009)

Eeva Tervalan ja Juan Antonio Muron mielestä nykytaiteesta nauttiminen ei vaadi

analyyttisyyttä. Siitä huolimatta taiteilijapariskunta antaa muutaman neuvon niille,

joille uuden taiteen lähestyminen tuntuu vaikealta.


Eeva Tervalan ja Juan Antonio Muron mielestä nykytaiteesta nauttiminen ei vaadi analyyttisyyttä. Siitä huolimatta taiteilijapariskunta antaa muutaman neuvon niille, joille uuden taiteen lähestyminen tuntuu vaikealta.

 

Heti keskustelun aluksi vastaan tökkää terminologia: Miksi uutta taidetta pitäisi ymmärtää?

      ”Se on kummallinen älykkäänä olemisen pakkomielle, että meidän pitäisi ensisilmäyksellä tehdä selvä analyysi kaikesta”, Eeva Tervala ihmettelee.

      ”Mielestäni ymmärtäminen on väärä käsite taiteesta puhuttaessa. Kokeminen voisi olla parempi”, Juan Antonio Muro lisää.

      ”Oikeastaan on vain yksi asia, joka taiteesta pitäisi ymmärtää: Taide syntyy taideteoksen ja kokijan välisessä tilassa. Teosta ei ole ennen kuin joku sen kokee.”

      Ja se kokemus on aina henkilökohtainen. Tervala muistuttaa, että jokaisen pitäisi uskaltaa – ja jokaisella on oikeus – lähestyä taidetta ilman ennakkoasenteita.

      ”Neuvoni taiteen kokemiselle on: nenästä kiinni ja hyppää, ilman turvaverkkoja.”

      Muro sitä vastoin pitkän linjan pedagogina ja tietoisena suomalaisten analysointitarpeesta on hahmotellut aiheesta yksinkertaiset lausekkeet:

 

1) Analyyttisyys + tietämättömyys = katastrofi

 

2) Analyytittömyys + uteliaisuus = hyvä taidekokemus

 

Muodollinen koulutus ei ole pariskunnan mielestä taiteenkokijalle välttämätöntä; tekniikoiden tai historian tuntemus auttaa arvostamaan taiteilijan ammattitaitoa, mutta taiteesta nauttiminen ei niitä edellytä.

      Koulutuksen sijaan tärkeää on perehtyneisyys taiteeseen, ja sitä taiteilijalla on oikeuskin vaatia.

      ”Ei voida olettaa, että nykytaiteeseen ensi kertaa tutustuva saisi siitä irti kaiken mahdollisen, onhan kyse lajimääritelmästään huolimatta pitkälle viedystä taidemuodosta”, Tervala sanoo.

 

Kolme lähtökohtaa taiteen tarkasteluun

 

Koska taiteen kokeminen on subjektiivista eikä siihen ole yhtä totuutta, myös siinä opastaminen on joidenkin mielestä väärin. Muron mielestä asia on päinvastoin.

      ”Jokaisen joka osaa antaa neuvoja, pitäisi niin myös tehdä. Ainakin minä olisin ollut aikoinani kiitollinen, jos minua olisi neuvottu.”

      Hän on määritellyt kolme ominaisuutta, joita tarkkailemalla taideteosta voi –  paremman termin puutteessa – ymmärtää.

Ensinnäkin on aisteihin vetoava taide, joka käsittelee ulkoa sisälle tulevia ärsykkeitä. Esimerkiksi impressionismi on vahvasti aisteihin vetoavaa. Musiikissa nykyimpressionistisia elementtejä löytyy vaikkapa George Crumbilta, kuvataiteessa esimerkiksi amerikkalaiselta Cy Twomblylta.

      Toinen kategoria on tunteisiin vetoava taide, joka käsittelee ihmisestä ulospäin kulkevia ärsykkeitä. Romantiikan ajan taide kuuluu ihmislähtöisyydessään perinteisesti tähän ryhmään.

      Kolmas luokka on älyyn vetoava taide, esimerkiksi konstruktivismi, jossa keskeisiä ovat rakenteelliset elementit. Älyyn vetoavaa taidetta leimaa myös käsitteellisyys: tärkeämpää kuin toteutus on idea itse.

 

Palaute on taiteilijalle lahja

 

Mihin luokkaan Muron oma taide sitten asettuu? Hetken pohdinnan jälkeen hän myöntää, että löydettävissä on kaikkia elementtejä.

      ”Vaikka en pidä itseäni romantikkona – omat tunteeni eivät ole niin erikoisia, että haluaisin niitä välittää – on totta, että useissa töissäni on vastakkain pieni ihminen ja suuri luonto, ja siinä ajatuksessa on romanttista henkeä. Aisteihin vetoavia elementtejä löytyy tavassani käyttää materiaaleja, siis pintaa ja väriä, älyyn vetoavia elementtejä puolestaan löytyy töideni käsitteellisyyden ominaisuuksista – työni pohjautuvat ajatuksiin eivätkä esimerkiksi havaintoihin – ja näiden ominaisuuksien pitkälle mietitystä muodosta.”

      Ja Tervalan taidetta tarkastellessa päädymme samaan lopputulokseen. Luultavasti miltei kaikesta taiteesta onkin löydettävissä näitä kaikkia elementtejä.

      ”Ne ovat ikään kuin kolme lähtökohtaa taiteen tarkasteluun”, Muro kuvailee ja suosittelee samaa ”leikkiä” myös tanssin ja oopperan kaltaisiin taidemuotoihin, joissa yhdistyvät useat aistit: musiikki, teksti, liike sekä lavasteiden ja valojen muodostama visuaalisuus.

      ”Kannattaa esimerkiksi miettiä, onko näillä osa-alueilla tasavertainen asema esityksessä vai säestääkö esimerkiksi musiikki tanssia tai kuvittaako tanssi musiikkia. Ja omien taidearvioiden ei tarvitse olla mitään korkean filosofisia. Me esimerkiksi Eevan kanssa teemme keskenämme arvioita yksinkertaisella pidän–en pidä–ihan sama-asteikolla.”

      Pariskunta peräänkuuluttaa katsojan ja kuulijan henkilökohtaisen kokemuksen tärkeyttä. Mutta onko mahdollista, että taiteen kokija ymmärtää teoksen yksinkertaisesti väärin?

      ”Mielestäni ei”, Tervala vastaa.

      Eikö silloinkaan, jos katsoja väittäisi Tervalan paperi- ja rautalankainstallaatioita agressiivisiksi? Eiväthän ne sitä ole!

      ”Hauras paperi on lävistettynä rautalangalla... voisi siis ajatella, että siinä yhdistyvät vastavoimat raakuus ja hellyys”, Tervala miettii.

      ”On valaisevaa kuulla uusia tulkintoja. Ja kaikki palaute on taiteilijalle hyväksi – siksi siihen ei pidä koskaan suhtautua ylimielisesti vaan lahjana.”

______________________________________________________________

 

EEVA TERVALA

Tanssija vai kuvataiteilija? Eeva Tervalan uravalinta tapahtui kymmenvuotiaana, kun hän sai tädiltään helpottavan vastauksen: voit tehdä molempia.

      Työskentelyn pääpaino vaihtui tanssista kuvataiteeseen 1980-luvulla, mutta tanssista periytyvät Tervalan kuvataiteen avainsanat: liike, voima, aika ja tila.

      Tervalan maalaukset ovat herkkiä ja kevyitä. Ohuenohuella viivalla piirrettyjä kuivia kasveja japaninpaperilla. Värikkäätkin työt ovat hauraita, isotkin installaatiot äärimmäisen hentoisia –  parafiinissa uitetusta kuitupaperista tehtyjä siipiä ja keijunkeinuja, rautalangasta väänneltyjä hämähäkkejä ja kärpäsiä.

      ”Taiteeni tarkoitus ei ole julistaa. En halua muuttaa maailmaa, vaan ennemminkin saada ihmiset katsomaan tarkemmin”, Tervala kuvailee lähtökohtiaan.

      Häntä kiinnostaa se, mikä muiden silmissä on arvotonta: nurkissa juoksentelevat hämähäkit, romuksi luokiteltavat rautalangat, tuulenpuuskat, kuivuneet kukat, vanhuus, ”sekä voimat joita ei voi ottaa käteen eikä omistaa.”

      ”Nupussa olevassa kukassa on sisällä kaikki se voima, minkä vuoksi kasvi ylipäänsä on olemassa. Sitten kukka räjähtää maailmalle ja lopulta kuivuu.  Kuinka hirveästi onkaan tapahtunut, että on päästy tähän vaiheeseen.”

 

JUAN ANTONIO MURO

Kitara valikoitui Pyreneillä kasvaneen paimenpojan soittimeksi varsin epäromanttisista syistä: kitara oli kunnon soittimista halvin.

      Valmistuttuaan konservatoriosta Barcelonasta 1972 Muro muutti Francon diktatuurin alta Suomeen. Vuosikymmenten saatossa Murosta on tullut suomalaisen klassisen kitaraelämän keskeisiä tekijöitä – hänen kitarakoulunsa ovat jokaisen pikku kitaristin peruskauraa. Muro jäi eläkkeelle Helsingin ammattikorkeakoulusta viime vuonna.

      Muron sävellykset ovat pienimuotoisia, ilmaisullisesti tiiviitä, ja ne on kirjoitettu pienelle määrälle soittajia.

      Muron maalaukset ovat sen sijaan jykeviä paitsi fyysisiltä mitoiltaan myös materiaaleiltaan ja ilmaisultaan. Vahvat elementit – kuviot, värit ja teoksen fyysinen muoto, eli usein tunteisiin ja älyyn suuntautuvat elementit – pysäyttävät tarkastelemaan töitä lähemmin, ja silloin lukuisten toistensa alta esiin hiottujen maalikerrosten orgaaniset pinnat – aisteihin vetoavat elementit – alkavat elää.

      Muro ei maalaa luontoa, mutta usein luonnosta. Esimerkiksi miehenkorkuinen, neljälle vanerilevylle maalattu Kivi sai alkusysäyksen luonnosta.

      ”Se valtava kivenlohkare oli seissyt samassa paikassa tuhansia vuosia, ja se pani minut pohtimaan omaa suhdettani aikaan ja elämään. Vaikka en voi maalata sitä ajatusreaktiota, voin maalata sen lähtökohdan, kivenlohkareen, joka aiheutti tämän ajatusvyöryn.”

 

Juttu on julkaistu Rondossa 6/2009.


Ikään katsomatta (2009)

Työnteko kuului suomalaislasten arkeen aina 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka.

Vanhan maatalouden työtehtävät vaativat harjaantumista pienestä pitäen, joskin

köyhimpien kohdalla kyse oli suoranaisesta pakkotyöstä jokapäiväisen leivän vastineeksi.


Työnteko kuului suomalaislasten arkeen aina 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka. Vanhan maatalouden työtehtävät vaativat harjaantumista pienestä pitäen, joskin köyhimpien kohdalla kyse oli suoranaisesta pakkotyöstä jokapäiväisen leivän vastineeksi.

 

ty__.jpgEnnen muuta maanviljelyä, mutta myös karjanhoitoa, metsästystä ja kalastusta.

      – Suomalaisen työn historia on luonnonvarojen hyödyntämistä, summaa kirjalija Kaari Utrio, jonka kymmenet historialliset romaanit luotaavat suomalaisen arjen ja työn historiaan.

       Maantieteellisesti Suomi on kuitenkin maanviljelyn äärirajoilla. Lisäksi kasvukausi oli menneinä vuosisatoina vielä pari viikkona nykyistäkin lyhyempi niin kutsutun pienen jääkauden takia.

       – Ja sitten kun asutus eteni itään ja pohjoiseen, niin tilat kävivät aina vaan hallaisemmiksi ja surkeammiksi elinkeinon harjoittamiseen. Meidän on nykymaailmassa vaikea kuvitellakaan, minkälaista raatamista se jokapäiväisen elämän ylläpito vaati. Kyllä siinä tarvittiin kaikkia, myös lapsia, Utrio sanoo.

       Lasten työnteko oli vanhan maatalouden aikaan itsestäänselvyys. Se myös varmisti tietotaidon periytymisen kussakin yhteiskuntaryhmässä, talolliselta talolliselle, käsityöläiseltä käsityöläiselle ja palkolliselta palkolliselle.

       – Maatalouden työprosessit olivat niin pitkiä ja monimutkaisia, että niitä täytyi opetella lapsesta saakka. Ei sinne voinut tulla kukaan keltanokka parikymppisenä töihin.

       Lapsille sopivia töitä olivat muun muassa langan kehrääminen, puolaaminen ja keriminen, höyhenten, marjojen ja sienten kerääminen, risujen ja oksien pilkkominen, eläinten ruokkiminen ja paimentaminen, viestinviejänä toimiminen ja vaikkapa "valkian" tuominen vieraan piippuun.

      Tilattomien perheissä varhaisessa työhön oppimisessa oli kyse myös oman leivän ansaitsemisesta. Kun lapsi kelpasi vieraaseen taloon paimeneksi tai piikojen ja renkien avuksi, kotona oli ruokittavia yksi suu vähemmän.

       Ruotsin valtakunnassa vallitsi 1660-luvulta lähtien palveluspakko, joka tarkoitti maata omistamattoman rahvaan pakkoa pestautua vähintään vuodeksi kerrallaan rengeiksi ja piioiksi. Tällä haluttiin helpottaa erityisesti aatelin työvoimapulaa.

       1700-luvun vaihteen tietämillä palveluspakkoa laajennettiin ”puolikasvuisiin” eli 15–18-vuotiaisiin renkeihin ja piikoihin, ja vähän myöhemmin ”puolikasvuista nuorempiin”. Tavanomaisen vuoden sopimuksen sijaan lasten oli palveltava samaa isäntää kolme vuotta yhteen menoon, ”jotta oppisivat vakiintumaan”. Palkkana toimi ylöspito, mutta koska keskenkasvuisten poikien ja tyttöjen työpanos ei vastannut heidän elättämisestään aiheutuneita kustannuksia, oli heidän palveltava isäntäänsä niin kauan, että tämä katsoi vaivansa korvatuksi.

 

Köyhä ansaitkoon työllä leipänsä

 

Muun Euroopan vanavedessä lasten teollisuustyö alkoi Suomessa manufaktuureista 1700-luvulla. Manufaktuureissa sovellettiin työnjakoa, mikä mahdollista ammattitaidottoman työvoiman käyttämisen. Tehtaita manufaktuurit eivät kuitenkaan olleet, koska niissä ei ollut koneita vaan tekniikka oli sama kuin käsityöläisillä.

       – Manufaktuurit olivat työlaitoksia, jonne kerättiin köyhät kadulta kerjäämästä, ja siinä joukossa manufaktuureihin tuli myös lapsia, kertoo professori Marjatta Rahikainen Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitokselta.

       – Kun ottaa huomioon, että siellä oli jopa 5-vuotiaita lapsia töissä, niin ymmärtää hyvin, että tuottavuuteen ei kiinnitetty manufaktuureissa mitään huomiota. Kantavana periaatteena oli, että köyhät tekivät työtä ruokansa eteen eivätkä olleet köyhäinhoidon rasitteena.

      Varsinainen tehdastyö alkoi Suomessa vuonna 1800, kun Etelä-Hämeessä Tammelassa sijainneeseen Jokioisten kartanon verkamanufaktuuriin hankittiin Englannista kehruu- ja kutomakoneet. Ne oli suunniteltu niin, että ne edellyttivät lapsityövoiman käyttöä: nopsat pikku sormet solmivat kehruukoneen katkenneet langanpäät toisiinsa ja notkeat lapset mahtuivat ryömimään koneiden alle putsaamaan lattiat tekstiilijätteistä ja koneen osat öljystä ja tekstiilipölystä.

       Varsinaiseksi tiennäyttäjäksi lapsityövoiman käytölle teollisuudessa muodostui kuitenkin Tampereelle 1820-luvun lopussa perustettu Finlaysonin puuvillatehdas.

       – Lisääntyvästä lasten tehdastyöstä oltiin oikein tyytyväisiä, koska näin lapset eivät olleet enää köyhäinhoidon rasituksena. Tämä on ollut ihan yleinen kanta ja näin se lukee viranomaisten papereissa. Minkäänlaista moraalista huolta tehdaslapsista ei kannettu, Rahikainen kertoo.

       Suomessa lasten eli alle 15-vuotiaiden tehdastyö ei kuitenkaan koskaan saavuttanut sellaisia mittasuhteita kuin esimerkiksi Englannissa. Enimmilläänkin – 1890-luvun alussa – Suomessa oli teollisuustyössä vain runsaat 2000 lasta. Heidän osuutensa koko tehdastyövoimasta oli tuolloin enää neljän prosentin luokkaa.

       – Tämän pienilukuisen tehdaslasten joukon sijaan haluaisin kiinnittää huomion maaseudun huutolaislapsiin, joita oli kymmenen kertaa enemmän kuin tehdaslapsia, Rahikainen sanoo.

       Huutolaisuus tarkoitti orpojen tai vähävaraisten vanhempien lasten sijoittamista sijaiskoteihin, ja huutolaiuus oli tärkein lasten köyhäinhoidon muoto 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun saakka. Koska kasvavassa iässä olevat lapset kuitenkin söivät enemmän kuin pystyivät työnteollaan tuottamaan, kunnat maksoivat korvausta lapsen ottaneelle perheelle. Ja koska keisarin köyhäinhoitoon myöntämät rahat piti saada riittämään mahdollisimman monelle, annettiin lapsi kerran vuodessa pidettävässä vaivaishuutokaupassa sille, joka suostui hänet pienintä korvausta vastaan ottamaan.

       Vaikka hyviäkin esimerkkitapauksia tunnetaan, monesti huutolaisia otettiin raskaita töitä tekemään juuri niihin taloihin, joilla oli piikojen ja renkien keskuudessa huonon talon maine.

       – Huutolaislapsilla saatettiin teettää ihan hirveästi työtä ja heitä kohdeltiin usein todella huonosti, Rahikainen tietää.

 

Herrojen metkuja tuo koulunkäynti

 

Koulunkäynti ei historiallisesti ole kuulunut suomalaislasten päiväohjelmaan. 1600-luvulla perustettiin ensimmäiset triviaalikoulut, mutta käytännössä vain harvalla oli niihin mahdollisuus. Ensinnäkin koulunkäynti ja lapsen elättäminen kaupungissa oli kallista. Toiseksi koulua käyvä lapsi oli poissa kotitöiden teosta.

       Kaari Utrion muistuttaa, ettei koulunkäynti ollut monesti vanhempien mielestä tarpeen, jos edes suotavaa.

       – Esimerkiksi talonpoikaissäädyssä, kuten muissakin säädyssä, vallitsi sellainen tietynlainen sääty-ylpeys, että ihminen syntyy tiettyyn säätyynsä ja pysyy siinä. Katsottiin, että on turhaa herrojen metkuja tällaiset lukemiset ja opiskelut, Utrio kertoo.

       – Toisaalta joukossa on aina myös niitä, jotka ovat tavoitelleet parempaa. Kun noita Vaasan triviaalikoulun oppilasluetteloita lukee, niin on siellä ihan työmiestenkin poikia. Eivät he kylläkään yleensä menestyneet, mikä varmaan johtui siitä, että olivat aivan nälänkuoliaita. Mutta periaatteessa siellä oli oppilaita kaikista yhteiskuntaluokista, vaikka kaikkein varakkaimmilla oli tietysti yksityisopettajat.

       Tehtaiden yhteyteen syntyneet tehtaankoulut perustuivat siihen työnantajan velvollisuuteen, että jokaisen palveluksessa olleen henkilön tuli osata lukea vähintään katekismuksen verran. Tämä oli ehtona ripille pääsyyn. Joillekin opetettiin tehtaankoulussa myös hieman kirjoittamista ja laskemista.

       Kansakouluja alettiin perustaa 1800-luvun jälkipuolella. Lukuvuonna 1900–1901 kansakoulua kävi 34 prosenttia kouluikäisistä maalaislapsista. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli 51 prosenttia ja oppivelvollisuuden tullessa voimaan vuonna 1921 prosenttiluku oli 68.

       Vaikka lainsäädäntö alkoi puuttua lapsityövoiman käyttöön jo 1880-luvulla, käytännön vaikutuksiltaan lait olivat aluksi varsin nimellisiä. Vasta itsenäisyyden ensivuosina säädetyt työsuojelulait lopettivat lapsityön myös käytännössä.

       Vaikka omaa perhettä toki autettiin maataloustöissä koulupäivän päätyttyä vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, varsinaisiksi pikkurengeiksi, -piioiksi tai esimerkiksi kauppa-apulaisiksi lapsia ei enää palkattu. Tehdastyössä lapset olivat koneiden kehittyessä käyneet muutenkin tarpeettomiksi.

       – Lapsityön loppuminen toi suunnattoman ongelman, koska pelättiin lasten joutuvan harhateille, jos he laiskottelevat päivät pitkät. Tämä oli yksi syy siihen, että oppivelvollisuuslaki viimein saatiin läpi. Ja tietysti se oli voimakasta suomalaisuuden aikaa, joten taustalla oli koko ajan myös ajatus kansakunnan kasvattamisesta, Utrio sanoo.

 

Jutussa mainittujen haastattelujen lisäksi lähteinä on käytetty erityisesti professori Marjatta Rahikaisen kirjoituksia lapsityön historiasta Suomessa.

 

Juttu on julkaistu Planin MaailmanKuva-lehdessä numero 5 (lokakuu 2009).


Kaatopaikasta golfkentäksi (2010)

Toimitusjohtaja Pertti Itkosen kumisaappaiden alla on 20 metrin kerros yhdyskuntajätettä.

Heti ei uskoisi, että kahden vuoden päästä Mankkaan entisen kaatopaikan maisemissa

pelataan golfia.


Toimitusjohtaja Pertti Itkosen kumisaappaiden alla on 20 metrin kerros yhdyskuntajätettä. Heti ei uskoisi, että kahden vuoden päästä Mankkaan entisen kaatopaikan maisemissa pelataan golfia.

 

SILMIÄ on pakko siristellä. Keskipäivän valo hohkaa niin kirkkaana, että maiseman värit haalistuvat kuin vanhassa valokuvassa.

      Pertti Itkonen seisoo mäen korkeimmalla kohdalla. Pari töyhtöhyyppää kujeilee yläpuolellamme ja päästelee naukuvaa lauluaan.

      "Sen verran täällä aina tuulee, että tuulensuhina peittää muun taakseen", Itkonen toteaa.

      Puut rajaavat horisonttia joka suunnalta. Sieltä täältä runkojen lomitse sentään hohtaa omakotitalojen valkeita päätyjä – emmehän ole alkuunkaan erämaassa.

      Tämä on Espoon Turvesuo. Pinnanmuotonsa suo sai, kun alueella toimi aikoinaan Mankkaan kaatopaikka. Allamme on 20 metriä yhdyskuntajätettä.

      "Kyllähän täällä on usein tullut käytyä, välillä päivittäinkin", Itkonen sanoo, rauhalliseen ja harkittuun tyyliinsä. Puheenparressa kaikuu aavistus eteläsavoa.

      Itkosen mustat nokialaiset uppoavat savensekaiseen moreeniin. Kahden vuoden kuluttua näillä main on Tapiola Golfin kymppireiän viheriö.

      Kaksi vuotta. Se on lyhyt aika tämän golfhankkeen historiassa.

 

"JONKINLAINEN yrittäjyys kiehtoi, ja alitajunta teki sitten työtä, että mitä se voisi olla", Itkonen muistelee. Tuolloin elettiin päättyneen vuosituhannen viimeisiä vuosia.

      Hiljalleen ajatus alkoi kirkastua. Mankkaan käytöstä poistetulle kaatopaikallehan voisi rakentaa golfkentän.

      "Tässä leikkautui mukavasti aikaisemmat elämänvaiheeni: Minulla on aluekehittäjän koulutus, ja työn puolesta olen tutustunut kuntapuoleen ja ympäristönsuojeluasioihin", Itkonen kertoo.

      "Ja golfia olen harrastanut vuodesta 1988."

      Mutta olisiko se mahdollista? Suomessa ei ollut koskaan aiemmin rakennettu golfkenttää kaatopaikan päälle.

      Itkonen alkoi tutkia asiaa, ja pian selvisi, että erityisesti Yhdysvalloista esimerkkejä löytyi kymmenittäin. Hän luki läpi sikäläisen golfliiton raportteja: kaatopaikalle rakentaminen vaati erityisesti kolmen erityispiirteen huomioimista.

      Ensinnäkin Mankkaan kaatopaikka rakennettiin aikoinaan suolle turpeen ja paksun savikerroksen päälle. Siksi pohjamaa on erittäin heikko, ja 1950-luvun alkanut kaatopaikkatoiminta loppuikin syksyllä 1985 niin kutsuttuun liukupintasortumaan. Siinä seitsemän hehtaaria kaatopaikkaa vyöryi 30–40 metrin matkan roskarinnettä alas. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, sillä sattui olemaan lauantaiaamu.

      Toiseksi Mankkaan kaatopaikka oli 48 hehtaarin eli lähes 60 jalkapallokentän kokoinen. Se tuottaa edelleen 300–400 kuutiota metaanipitoista kaasua joka tunti – joidenkin arvioiden mukaan vielä kahdensadan vuoden ajan. Metaani on voimakas kasvihuonekaasu, minkä vuoksi se pitää kerätä lakisääteisesti talteen. Niinpä kaatopaikan päälle, ja golfkentän alle, täytyy rakentaa tiivistyskerros, jonka läpi metaani ei pääse ja jonka alapuolelle levitettävä putkisto kerää biokaasun pumppaamolle ja edelleen hyötykäyttöön.

      Tiivistyskerros on ratkaisu myös kolmanteen kaatopaikkarakentamisen haasteeseen, suotovesiin. Sadevedet eivät saa sekoittua kaatopaikan sisäisiin vesiin.

      "Kyllä se siinä loppukesästä 2000 alkoi kirkastua, että tätä kenttähanketta kannattaisi alkaa tarkemmin selvittää", Itkonen muistaa.

      Kesäloman päätteeksi hän irtisanoutui Suomen Kuntaliitosta, perusti Ocarina Oy:n ja ryhtyi teettämään vaadittavia perustila- ja toteutettavuusselvityksiä.

      Ocarina otti 90-prosenttisesti hoitaakseen selvitysten kustannukset siitä  huolimatta, että kunnostaminen kuuluu kaatopaikkatoiminnan haltijalle eli Espoon kaupungille.

 

TAPIOLA Golf Oy:n Itkonen kumppaneineen perusti vuonna 2002. Tuolloinen arvio oli, että uudella kentällä pelattaisiin kesällä 2008.

      "Tuo arvio osoittautui liian optimistiseksi", Itkonen myöntää.

      Kesäkuussa 2005 Espoon kaupunki ryhtyi valmistelemaan uutta Kiiltokallionpuiston asemakaavaa. Mankkaan vanhan kaatopaikan ja sen ympäristön alue oli lojunut jo pari vuosikymmentä joutomaana, avovarasto- ja läjitysalueena, laittomana kaatopaikkana ja muutaman hehtaarin osalta ulkoilualueena.

      Asemakaavaluonnoksessa alueen käyttötarkoitukseksi merkittiin golfkenttä ja sitä ympäröivä puisto. Pinta-alaltaan 55 hehtaarisen golfkentän suunniteltiin asettuvan lähes kokonaan vanhan kaatopaikan päälle, johon ei saa istuttaa edes syväjuurista puustoa asuin- tai toimistotalojen rakentamista puhumattakaan. Kenttää ympäröivän puistoalueen pinta-alaksi kaavaehdotuksessa esitettiin 20 hehtaaria, joka yhdistyisi viereiseen, jo olemassa olevaan 20 hehtaarin puistoon.

      Kaupunkisuunnittelulautakunta hyväksyi kaavaehdotuksen elokuussa 2007, ja lokakuussa samoin teki Espoon kaupunginhallitus. Marraskuussa myös kaupunginvaltuusto päätti, että jalkojemme alla oleva maa ei ole enää "entistä kaatopaikkaa" vaan "tulevaa golfkenttää".

      Tässä kymppiviheriön vieressä on luonnollisesti 11:nnen väylän lyöntipaikka. Mutta tuossa on myös väylä 18:n lyöntipaikka ja 17:n viheriö, Itkonen kertoo kävellessämme mättäältä toiselle.

      Itkonen muistaa ulkoa, miten reiät maastoon asettuvat, mutta golfkentästä täällä ei ole tietoa vieläkään. Ruohon sijaan ilmassa on häivähdys saven hajua.

      Joulukuussa 2007 uudesta asemakaavasta tehtiin kaksi valitusta Helsingin hallinto-oikeuteen.

      "Vaikka se oli odotettavissa, niin kyllähän se hieman harmitti", Itkonen myöntää.

      Valitukset olivat golfkaavavalituksiksi varsin tavanomaisia: kaavaa ei ole valmisteltu asianmukaisessa järjestyksessä, se vie mahdollisuudet alueen muuhun virkistyskäyttöön ja sen vaikutusta luonnonympäristöön ei ole riittävästi tutkittu.

      Laskeudumme Turveradantien ja Sinimäentien risteykseen. Tähän tulee klubitalo, mutta toistaiseksi sekin vaatii hyvää mielikuvitusta.

      Itkonen avaa pyöränsä lukon ja nousee satulaan. Hän asuu reilun kilometrin päässä Laajalahdessa.

 

VALO tulvii sisään kulmahuoneen korkeista ikkunoista. Itkosten takkahuoneesta on tullut Tapiola Golf Oy:n kotitoimisto. Reilut kymmenen neliötä; neuvottelupöytä ja neljä tuolia, takanreunalla Suomen Vahvimmat -diplomi, työpöydän edus tiukassa post-it-lappuja ja lehtileikkeitä, ja niiden yläpuolella julistekokoinen kartta suunnitteilla olevasta kentästä.

      Itkosella on selvä käsitys, mikä Tapiola Golf -hankkeessa on parasta.

      "Hyviä puolia on useampia, mutta paras niistä on sijainti", hän aloittaa, "sen jälkeen tulee sijainti ja sitten sijainti".

      Tuleva golfkenttä on Espoon sydämessä, linnuntietä vain vajaan kahden kilometrin päässä Tapiolan keskustasta. Kenttä on Kehä ykkösen ja Turunväylän välittömässä läheisyydessä, ja 10 minuutin matkan sisällä asuu 16 000 golfaajaa.

      Itkonen kuvailee tulevaa kenttää links-tyyppiseksi: Skotlantilaisten nummien avoimuutta, ei puita, vain väyliä reunustavaa reilua ja rouheaa heinikkoa ja bunkkereita. Muutama tekolampi kentälle tulee, ne korvatkoon links-maisemaan olennaisesti kuuluvat merenrannat.

      Golfkauden ulkopuolella eli loppusyksystä vappuun tietämille golfkentän polut ovat auki kaikille ulkoilijoille. Lumitilanteen salliessa alueelle on tarkoitus tehdä latuja.

      Itkonen löytää golfhankkeestaan paljon hyviä puolia niin ympäristön kuin ihmistenkin puolesta.

      Hänen mielestään Tapiola Golf voi muodostua parhaimmillaan lähes luonnonsuojelualueen kaltaisiksi saarekkeeksi, joka turvaa alueen muulta rakentamiselta. Tapiola Golfin pohjoispuolisella suolla on esimerkiksi turvetorvijäkälän ainoa tunnettu esiintymä Suomessa, ja vielä viime vuonna kenttäsuunnitelmaa muokattiin, jotta kentän länsiosassa oleva kanahaukan pesäpuumetsikkö saatiin suojeltua.

      Lisäksi Kiiltokallionpuisto ja golfkenttä vaikuttavat myös ympäröivän alueen arvostukseen ja suoranaiseen taloudelliseen arvoon. Michiganin yliopistossa Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan puiston ja ulkoilureitin läheisyys nostaa lähellä olevien kiinteistöjen arvoa useilla prosenteilla, ja viheralueista nimenomaan golfkentillä on jopa 20 prosentin vaikutus lähikiinteistöjen arvoon.

      "Täällä vaikutusta korostaa se, että alueella on ollut vuosikymmenet kunnostamaton kaatopaikka”, Itkonen lisää.

 

MARRASKUUSSA 2008 Helsingin hallinto-oikeus antoi päätöksensä, jossa se katsoi kaavamuutoksesta tehdyt valitukset aiheettomiksi.

      Valittaneista toinen jatkoi edelleen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valituksen sisältö oli pitkälti samansisältöinen. Odotus jatkui.

      "Ei tässä ole epäuskoa tullut missään vaiheessa. Tietysti epäilyksiä on välillä häivähtänyt mielessä, mutta kyllä mä vahvasti olen tähän hankkeeseen uskonut”, Itkonen sanoo – hän ei ole niitä miehiä, jotka ensimmäisenä iskevät hanskansa tiskiin.

      Maltillinen, järkevä, hallitsee kokonaisuudet muttei väheksy myöskään yksityiskohtia, eräs vuosia Itkosen kanssa töitä tehnyt luonnehtii. Hän ei muista koskaan nähneensä Itkosta ärtyneenä saati suuttuneena.

      Golfyhtiön hallituksessa työnjako on ollut klassisen toimiva: hallitus keskustelee, toimitusjohtaja toteuttaa.

      Hän on aina hoitanut työnsä hyvin, ja enemmänkin, hallituskaveri kiittelee. Erittäin rakentava persoona.

      Myös golffarit ovat luottaneet Itkoseen ja Tapiola Golfiin: osakkeita on mennyt vuosien varrella kaupaksi se määrä, joka rahoitukseen on kussakin vaiheessa tarvittu.

      Itkosen mukaan golfkentän rakentaminen kaatopaikalle ei tule merkittävästi kalliimmaksi kuin normaaliin paikkaan rakemtaminen – jos "normaalipaikkaa" oikeastaan on edes olemassa, hän pohtii.

      Hieman budjettia on kasvattanut se, että Tapiol Golf on lupautunut osallistumaan kaupungin kunnostuskustannuksiin kahdella miljoonalla eurolla. Kunnostustyö tosin vie kenttärakentamistakin jo melkein puolitiehen eteenpäin. Alustavan kustannusarvion mukaan kaatopaikan kunnostus tulee maksamaan kaupungille noin 14 miljoonaa euroa.

      Kentän esisuunnitelman laati ruotsalainen golfkenttäarkkitehti Jan Sederholm, jonka kädenjälki näkyy yli sadalla kentällä, pääasiassa Pohjoismaissa.

      Sederholmin suunnitelman pohjalta työtä jatkoi chicagolainen arkkitehtitoimisto Nugent Golf, jolla on runsaasti suunnittelukokemusta kaatopaikan kaltaisista vaativista pohjaolosuhteista. Pääarkkitehti Timothy Nugent saapuu ensi kesänä Espooseen jo kolmannen kerran.

      Itkonen kertoo, että Nugent on tutustunut matkojensa aikana Uudenmaan golfkenttiin ja arvioinut, että Tapiola Golf pärjää vertailussa hyvin.

     "Ehkä maisemat eivät ole niin luonnonkauniit ja upeat kuin jossain muualla, mutta kentästä tulee sellainen sopivasti vaativa, jossa ainakin muutamilla rei'illä on useampia pelivaihtoehtoja ", Itkonen kuvailee.

      Isojen kisojen tapahtumapaikkaa Tapiola Golfista ei ole tarkoituskaan tehdä, sillä valkoisilta mittaa kertyy 6 090 metriä. Keltaisilta (5 720 m) ja punaisilta (4 768 m) kentän pituus vastaa tyypillistä suomalaista klubikenttää.

 

KORKEIMMAN hallinto-oikeuden käsittelyaika on keskimäärin 12 kuukautta. Se aika tuli täyteen viime joulukuussa. Mutta päätöstä ei kuulunut.

      "Kyllä tekemistä on aidosti riittänyt odotuksesta huolimatta. Meillähän ei muita henkilöitä ole töissä kuin minä ja tässä on täytynyt kuitenkin operoida niin monella eri rintamalla", Itkonen kertoo.

      "Alun tutkimus-, suunnittelu- ja kehittämisvaihe oli varsi työläs ja vei paljon aikaa. Samaan aikaan piti kommunikoida asukkaiden ja muiden tahojen kanssa sekä hoitaa muuta informointia, nettisivuja ja niiden ylläpitoa", Itkonen listaa.

      "Myös viranomaissuhteet ovat tärkeä ja aikaa viepä asia, ja tietysti yhteydenpito kenttäarkkitehtiin."

      Vihdoin maaliskuun 5. päivänä 2010 kaavamuutos sai lainvoiman.

      "Tiesin muutaman viikon tarkkuudella, milloin KHO julkistaa päätöksensä. Soitin sinne kirjaamoon usein, ja se sattui olemaan golfmessujen ensimmäinen päivä, kun viimein tärppäsi. Sitä tietoa oli hieno ilmoittaa kaikille messuosastomme kävijöille", Itkonen kuvailee tunnelmiaan, kun uusi asemakaava vihdoin sai lainvoiman.

      "Vaikka uskoimme vahvasti asiamme voittavan, niin kuitenkin se oli hiertänyt kuin kivi kengässä koko sen viisitoista kuukautta. Jatkoimme messuilla juhlatunnelmissa ja seuraavana aamuna eräs osakkaamme toi alkoholittoman kuohujuomapullon, josta skoolasimme oman väen kesken."

      Tunnelma oli iloinen mutta asiallinen, yksi golfyhtiön hallituksen jäsenistä kertoo. Varsinaiset työthän olivat vasta aluillaan.

      Vaikka oikeudenkäynnit veivät vuosia, Tapiola Golfin valmistumisaikatauluun ne eivät Itkosen mukaan lopulta paljoa vaikuttaneet.

      "Itse asiassa emme olisi päässeet rakentamaan kovinkaan paljon ennen, vaikka tuo kaava olisi tullut aiemmin hyväksytyksi”, Itkonen laskeskelee. Kaupungin kunnostustyöt nimittäin alkavat vasta nyt olla siinä vaiheessa, että rinnalla voidaan rakentaa myös golfkenttää.

      Huhtikuussa kaupunki päätti vuokrata golfkenttäalueen 40 vuodeksi Tapiola Golfille, ja kesäkuun alussa kenttärakentaminen saa lisävoimia, kun projektipäälliköksi valittu Ilkka Kaivosoja aloittaa työnsä.

      Vaikka Itkonen on työstänyt Tapiola Golfia ensimmäiset kymmenen vuotta yksin, hän korostaa, ettei kyseessä ole vain yhden miehen projekti.

      "Kyllä tässä on tarvittu hyvää yhteistyötä oman hallituksen, muiden osakkaiden ja kaupungin kanssa. Myös oman perheen tuki on ollut todella tärkeää", Itkonen kiittelee.

      Toki eripuraakin syntyy, kun suunnitteilla on golfkenttä Suomen toiseksi runsasväkisimmän ja alati kasvavan kaupungin ytimeen. Itkosen mukaan yhteydenpidossa ovat riidelleet asiat, eivät ihmiset – henkilökohtaisuuksiin ei ole menty.

      "Alueen kohtalosta on ollut erilaiset näkemykset. Mutta oikeusvaltiossa kun ollaan, niin nyt on käyty ensin läpi tämä poliittinen prosessi, joka hyväksyi kaavan, ja sitten juridinen prosessi, joka myös hyväksyi kaavan."

  

PALATAAN lopuksi vielä kaatopaikalle.

      Turvesuon kumpuilevasta maisemasta erottuvat helposti ne moreenipintaiset alueet, jotka kaupunki on jo kunnostanut – ne joissa vanha kaatopaikka on eristetty tiivistyskerroksella pintamaasta. Kunnostamattomalla alueella on sitä vastoin vielä kuivunutta heinikkoa, kiviä ja kantoja. Paikoin maan kätköistä pilkottaa roskia.

      Tositoimiin golfkentän rakentamisessa on tarkoitus päästä kesä–heinäkuussa. Silloin alueelle aletaan tuoda Espoon muilta työmailta vapautuvaa maa-ainesta golfkentän muotoilua varten.

      Vuodenvaihteen jälkeen maastoon pitäisi nousta klubitalon perustuksia, ja jos sääolosuhteet ovat suotuisat, vuoden kuluttua syksyllä täällä istutetaan jo ruohonsiemeniä.

      Ensimmäinen kierros golfia uudella kentällä pelataan Itkosen laskelmien mukaan vuonna 2012.

      Kahdentoista vuoden prosessi. Mitä sen jälkeen?

      Itkonen empii hetken., mutta vastaa viimein seesteiseen tyyliinsä.

      "No, sanotaan niin, että aika näyttää", hän myöntyy kommentoimaan – enemmästä on hänen mukaansa vielä liian aikaista puhua.

      "Pannaan nyt ensin Tapiola Golfin kenttä kuntoon ja toiminta hyvin käyntiin ja katsotaan sitten tilannetta uudelleen."


––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––– 

Henkilöinfo:

PERTTI TKONEN

 

Tapiola Golf Oy:n toimitusjohtaja Pertti Itkonen (s.1958) on koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineenaan suunnittelumaantiede. Golfjohtajatutkinto 2009–2009.

 

Itkonen on kotoisin Savosta, joskin hän on asunut Espoossa jo 30 vuotta. Golfia hän on harrastanut vuodesta 1988.

 

Vuosina 1985–2000 Itkonen työskenteli Suomen Kuntaliitossa kunta- ja aluesuunnittelun, ympäristökysymysten, kunnallishallinnon ja kuntien EU- ja kansainvälisten asioiden parissa.

 

Vuonna 2000 hän perusti Ocarina Oy:n ja vuonna 2002 Tapiola Golf Oy:n.  Kummankin yhtiön toiminta on keskittynyt – ainakin toistaiseksi – Tapiola Golf -kenttähankkeeseen, joka valmistuu näillä näkymin 12 vuoden työn tuloksena kesällä 2012.

 

Onko yrittäjäksi ryhtyminen koskaan kaduttanut?

      "No ei päivääkään", on Itkosen painokas vastaus.

      "Jos vain mahdollisuus tarjoutuu siihen, että tekee uranvaihdon ja katselee maailmaa toisesta näkökulmasta, niin kyllä se kannattaa se pieni tai vähän suurempikin riski ottaa. Kerranhan täällä vaan eletään... tiettävästi.”


–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

OVATKO KAAVAVALITUKSET VAIN KIUSANTEKOA?

 

GOLFKENTÄT tarvitsevat suuren maa-alan, ja niiden rakentamiseksi tehtyjen asemakaavamuutosten kohdalla valitukset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.

      ”Kun alue on merkitty asemakaavassa golfkentäksi, se takaa kentälle toimintaturvan. Siinä mielessä on hyvä, että golfkentät ovat tulleet kaavoituksen piiriin”, Tapiola Golfin toimitusjohtaja Pertti Itkonen sanoo.

      Mutta varjopuolena on, että kun kaavaprosessiin jo on kulunut pari kolme vuotta, Hallinto-oikeuden (HO) ja Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) valituskierroksiin tuhraantuu helposti toinen mokoma. Itkosen mielestä olisikin aiheellista tutkia, kuinka suuria taloudellisia menetyksiä yhteiskunta, yritykset ja yksityiset henkilöt kärsivät kaavavalitusten aiheuttamien viivytysten takia.

      ”Esimerkiksi käsittelyaikojen puolittamiseen tarvittavilla lisäresursseilla saatettaisiin saavuttaa moninkertainen hyöty”, Itkonen arvioi.

      ”Minkäänlaista anarkiaa en ole vaatimassa, mutta yhteiskunnan tulisi mitoittaa resurssit sellaisiksi, mitä lainsäädännön noudattaminen kohtuuajassa edellyttää."

 

GOLFPIIREISSÄ poristaan aika ajoin siitä, että kaavavalituksista paistaa läpi lähinnä kiusanteko. Niinpä vuoden 2009 alusta Maankäyttö- ja rakennuslakiin tehty muutos on tervetullut: lainmuutoksen myötä KHO:lta tarvitaan valituslupa, mikäli valitus ei ole alemmassa oikeusasteessa johtanut toimenpiteisiin tai se on päätetty jättää tutkimatta. Monissa muissa asiaryhmissä vastaava lupamenettely on ollut voimassa jo pitkään.

      KHO:n viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen tietää kertoa, että yhteenkään golfkaavasta tehtyyn valitukseen uutta lakia ei vielä ole sovellettu.

      ”Tähän hätään muistan vain yhden asemakaavan hyväksymistä koskevassa valituslupa-asiassa annetun päätöksen, jossa lupaa ei myönnetty”, Arolainen sanoo.

      Pertti Itkosen ei pitäisi mahdottomana sitäkään ajatusta, että valitus hylättäisiin vieläkin aikaisemmin.

      ”Ei se ole mikään oikeusmurha, jos sellainen valitus torpataan, jolle ei ole minkäänlaista perustetta olemassa”, Itkonen sanoo, ”mutta se on tietenkin aika vaikea sanoa, että mikä on juuri se valitus, joka voidaan saman tien hylätä”, hän myöntää.

      Itkonen ehdottaakin, että kaavavalituksen tekemiseen säädettäisiin maksu. Tällä hetkellä valituksen jättäminen on ilmaista, mutta päätöksestä peritään 204 euron oikeudenkäyntimaksu.

      ”Summan pitää tietysti olla niin pieni, että valituksen nostaminen on kenelle tahansa asukkaalle yksinkin mahdollista. Yksittäiset kiusantekijät tällä kuitenkin saataisiin todennäköisesti karsittua.”

 

GOLFFAREITA kaavavalituskierteen aiheuttamat viivästykset ymmärrettävästi kismittävät. Korkeimman hallinto-oikeuden viestintäpäällikkö Arolainen ei kuitenkaan pidä sanasta ”viivästys”.

      ”Viivästyminen kaavoituksessa tarkoittaa lähes aina sitä, että maan omistaja tai kaavoittaja on asettanut tietyn aikataulun hankkeelleen ja jättänyt huomioimatta sen oikeusvaltioon kuuluvan periaatteen, että hallinnon ratkaisujen lainmukaisuus voidaan vielä riippumattoman hallintotuomioistuimen arvioitavaksi.”

      Golfuutisoinnissa kaavavalitukset nousevat ehkä korosteisestikin esiin. Arolainen muistuttaa, että yleisesti ottaen valittaminen kaava-asioissa on harvinaisempaa kuin uskotaan.

      ”Suomessa tehdään vuosittain satoja, jopa tuhansia kaavapäätöksiä, mutta niistä vain joka kymmenennestä valitetaan. KHO:een päätyy 3–4 kaava-asiaa sadasta”, Arolainen sanoo.

      ”Osa valituksista myös menestyy. Se merkitsee sitä, että valittamiselle on ollut perusteet ja että kaava ei ole ollut lainmukainen.”

      Ja tällaisia esimerkkejä golfin paristakin löytyy paljon. Espoon Suomenojalle suunniteltu kenttä kaatui KHO:ssa, ja samoin kävi Westerkulla Golfille, jonka rakentamisella olisi ”suunnitteluvaihtoehtoja rajaava vaikutus” tulevaisuutta ajatellen.

      Tuorein esimerkki on Tampereen Maisansalosta. Kaupunginvaltuuston hyväksymä kaava kaatui sekä HO:ssa että KHO:ssa.

      Mutta tamperelaiset eivät ole luovuttaneet: uusimpien tietojen mukaan Maisansalon golfhanke olisi hieman uudistettuna mukana taas ensi vuoden kaavoitusohjelmassa.

 

Juttu on julkaistu Pro Golf Magazinessa 3/2010


Koko elämä tässä hetkessä (2005)
Muoti-ilmiöksi kasvanut zen vaatii kärsivällisyyttä.

Muoti-ilmiöksi kasvanut zen vaatii kärsivällisyyttä

 

zen.jpgKello kilkahtaa kolmannen kerran. Sointi vaimenee ja sammuu. Hiljaisuus. Zazen on alkanut.

      Zazen tulee kahdesta japaninkielisestä sanasta: za 'istuminen' ja zen 'meditaatio'. Se on zenbuddhalaisuuden keskeisin harjoitus.

      Suitsukkeen savu leijailee salissa. Hengitysten vaimea huounta rauhoittaa, Eerikinkatua jylistävien autojen melu ei pysty rikkomaan zendon rauhaa.

      Seuraavan tunnin ajan harjoitustilassa, zendossa, ei näyttäisi tapahtuvan mitään.

      – Näennäisesti se on ehkä tottakin, mutta siten, että kun ei tee mitään, ei jätä mitään tekemättä, kuvailee sensei Sante Poromaa.

      – Zazenissa harjoitellaan olemaan tietoisia joka hetki. Tämä on zenharjoituksen pääasia: kiinnittää täysi huomio tähän hetkeen.

      Sensei Sante Poromaa johtaa vaimonsa sensei Kanja Odlandin kanssa Ruotsissa toimivaa Zenbuddhiska Samfundetia. Hän on harjoittanut zeniä yli kaksikymmentä vuotta. Zenpapiksi hänet vihittiin vuonna 1991, opettajaksi 1998.

      Kaksi vuotta sitten hänestä tuli opettajansa dharma-perijä, osa perimyslinjaa, joka tradition mukaan juontaa yli 2 500 vuoden taakse Siddharta Gautamaan, buddhalaisuuden perustajaan.

      Senseit Odland ja Poromaa vierailevat säännöllisesti Suomessa, sillä he ovat Zenbuddhiska Samfundetin tytärjärjestön, suomalaisten oppilaiden vuonna 1997 perustaman Helsinki Zen Centerin, opettajat.

 

Maailman turvallisin paikka

 

Tunnin istuminen on ohi, kello lähentelee kahdeksaa. Istuinalustat asetetaan suoraan ja meditaatiotyynyt pöyhitään kuohkeiksi. Keskiviikon aamuzazenin ohjannut Ari Tikka vaihtaa kaavun siviilivaatteisiin. Vuosien perinteen mukaisesti – joskaan ei aivan Buddhan ajoista asti – harjoittajat suuntaavat aamuzazenin jälkeen kahville läheiseen kuppilaan.

      Ari Tikka on Helsinki Zen Centerin puheenjohtaja ja harjoittanut zeniä sensei Poromaan johdolla kymmenen vuotta. Hän tietänee, mistä zenissä on kyse.

      – Meillä jokaisella on mahdollisuus olla läsnä tässä hetkessä, ja zazen antaa mahdollisuuden siihen. Se luo helpotetut olosuhteet harjoitella läsnäoloa, Tikka aloittaa.

      – Voisi sanoa, että ohjattu zazen on maailman turvallisin paikka katsoa, mikä tämä maailma on.

 

Maailma muuttuu jatkuvasti

 

Kuten Buddha aikoinaan oivalsi, maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Hän puhui pysymättömyydestä yhtenä olemassaolon tunnusmerkkinä.

      – Esimerkiksi kukka muuttuu ja lopettaa jonkin ajan kuluttua olemasta kukka. Se muuttuu mullaksi ja sitten uusia kasveja kasvaa, sensei Sante Poromaa kertoo ja pyytää tarkkailemaan samaa isommassa mittakaavassa. Aivan kaikki, jopa planeetat, tähdet ja galaksit käyvät läpi tämän prosessin: syntymän, kasvamisen, kuihtumisen ja kuoleman.

      – Ajatus siitä, että jokin on pysyvää, on illuusio.

      Illuusioon takertumisesta buddhalaisuuden mukaan johtuu, että elämä on dukkhaa, kärsimystä. Maailma muuttuu, mutta ihmismieli taistelee vastaan toivoen, että maailma pysyisi muuttumattomana.

      – Suurimman osan ajasta unelmoimme tulevasta tai haikailemme mennyttä. Kun kiinnittää huomionsa omaan mieleen, huomaa, kuinka paljon onkaan tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, jotka itse asiassa eivät ole todellisia, olemassa tässä hetkessä, sensei huomauttaa.

      Tähän oireeseen zazen on lääke: istuessa ei visualisoida tai mietiskellä mitään – vain tarkkaillaan. Ajatusten annetaan tulla ja mennä, niihin ei takerruta. Näin mieli hiljalleen tyyntyy, aivan kuten mutainen vesi kirkastuu, kun sen annetaan seistä.

      Tästä liikkeestä samaan tahtiin muuttuvan maailman kanssa puhutaan valaistumisena. Sen ajatellaan usein olevan jotain yliluonnollista: taivas kirkastuu ja enkelit laskeutuvat puhumaan.

      Uskontotieteen pro gradussaan Helsinki Zen Centerin harjoitusta tutkineen Sirkku Tikan tekemät haastattelut eivät kuitenkaan tue näkemystä.

      Tutkimuksen mukaan valaistumiskokemuksen silmiinpistäviä piirteitä ovat ykseyden kokeminen, valtava ilo ja se, että kokemus vaikuttaa elämään esimerkiksi arvomaailman muuttumisena.

      Vastoin maallikon käsitystä tutkimukseen haastateltujen harjoittajien mielestä kokemuksessa ei ole mitään erikoista, päinvastoin – sitä tapahtuu kenelle tahansa päivittäin.

      – Varmaan kaikilla on kokemusta siitä, että innostuu jostain niin paljon, että unohtaa täysin itsensä ja uppoutuu tekemiseen kokonaan, Ari Tikka vertaa.

 

Zen tuttua länsimaissakin

 

Zen on jollain tapaa jopa muodikasta. Zen-tarinat huokuvat puoleensavetävää huumoria, zen yhdistetään milloin maalaamiseen, milloin kitaransoittoon, moottoripyöriin tai pihan hoitoon. Ja yksinkertaisimmillaan zen-filosofia – syön kun minun on nälkä, nukun kun minua väsyttää – on suorastaan populistinen.

      – Kun harjoituksen todellisuus paljastuu, hyvin pian selviää, ketkä todella ovat vakavissaan kiinnostuneita muuttamaan tapaansa elää, sensei Poromaa tietää.

      Länsimaihin tuotaessa harjoituksen muodollisuuksia on karsittu. Harjoitukseen sisältyy muutamia kumarruksia ja zazenin lopuksi resitoitava neljä valaa. Näihin rituaaleihin ei ole välttämätöntä ottaa osaa, mutta Ari Tikan mukaan "kaikki näyttävät tekevän ne".

 

Mielenrauhaa kenelle tahansa

 

Kampin rakennustyömiesten kanssa vietetty kahvittelu alkaa olla ohi ja juustoreissumiehet syöty. Sanghan eli harjoittajayhteisön jäsenet lähtevät omiin päiväaskareisiinsa, kuka mihinkin suuntaan.

      Ari Tikka matkaa Pitäjänmäelle, jossa hän Nokian palveluksessa auttaa ihmisiä ja organisaatioita tekemään työtään mielekkäämmin. Hän on sitoutunut zen-harjoitukseensa maallikkojäsenenä, mikä on mahdollista tavanomaisen perhe- ja työelämän ohessa.

      Kymmenen vuoden harjoituksen jälkeen voi saada vihkimyksen zensoksi, täysipäiväiseksi harjoittajaksi. Zenso sitoutuu omistamaan elämänsä dharmalle, Buddhan opille, eikä hänellä voi olla muita merkittäviä velvoitteita.

      Sensei Poromaa lohduttaa, että kuka tahansa voi saada zenistä apua, vaikka kiinnostusta kulkea koko polku luostariin asti ei olisikaan. Hänen mukaansa zazen ennaltaehkäisee stressiä ja jännittyneisyyttä, lievittää uniongelmia ja tukee selviytymistä jokapäiväisessä elämässä.

      – Zazenin oppiminen on sen oppimista, miten vaientaa mielen sekamelska ja löytää tilaa itselle ja hiljaisuudelle omassa mielessä.

 

Juttu on julkaistu Länsiväylässä 15.6.2005.


Aito palo työntekoon (2010)

Karkkilalainen Arto Koivula paiskii töitä kaupassa kuin kuka tahansa.

Kehitysvamma ei rajoita työntekoa – kymmenessä vuodessa poissaolopäiviä

on kertynyt nolla.


Karkkilalainen Arto Koivula paiskii töitä kaupassa kuin kuka tahansa. Kehitysvamma ei rajoita työntekoa – kymmenessä vuodessa poissaolopäiviä on kertynyt nolla.

 

Tölkki, tölkki, limsapullo, viinipullo, tölkki... hurina vain kuuluu, kun Karkkilan S-marketin pullonpalautuskone ahmii tavaraa sisäänsä. Käteväähän se, kun kone hoitaa – vai hoitaako?

      "Mä pistän paremmaksi kuin robotit", Arto Koivula, 44, naurahtaa ja esittelee valtakuntaansa, pullonpalautuksen konehuonetta.

      Robotti ohjaa tölkit omaan säiliöönsä, muovi- ja viinipullot omiinsa, mutta lasiset limsa- ja olutpullot sekä muut sekalaiset törpöt lajitellaan koreihin käsin. Sen lisäksi Koivulan työtehtäviin kuuluu täysien keräyslaatikoiden vaihtaminen, keräysraporttien tulostaminen, koneen pesu- ja huolto sekä myymälän puolella juomaosaston siistiminen.

      "Ja sitten mä auttelen likkoja roskisten kanssa, kun kerkiän", Koivula lisää.

      Koivula on lievästi kehitysvammainen: oppimis- ja ymmärtämisvaikeuksien lisäksi liikkuminen ja puhe on  aavistuksen hankalaa. Mutta Koivulan työntekoa ei rajoita muu kuin työkyvyttömyyseläkkeen tuloraja.

      "Muuten mä olisin täällä aamuun asti", Koivula toteaa, "niin työhullu mä olen".

      Viime keväänä Koivula kävi pokkaamassa mitalin 10-vuotisen S-markettyöuran ansiosta, eikä marketpäällikkö Jukka Saarinen säästele sanoja Koivulaa kehuessaan.

      "Harvoin näkee niin vastuuntuntoista kaveria kuin Arto", Saarinen kiittelee.

      "Ja se täytyy erityisesti Artosta mainita, että hän ei ole ollut päivääkään poissa töistä reilun 10 vuoden aikana. Se on mun mielestä jo melkoinen suoritus."

      "Pankaa paremmaksi", Koivula virnistää.

      "Kyllä Arto on mies paikallaan.... ja olenhan mä sua muistaakseni ennenkin kehunut?" Saarinen jatkaa.

      "No joo, ainakin tuhatviissataa kertaa."

 

Työhönvalmentajia tarvittaisiin lisää

 

Arto Koivulan työsopimus on työehtosopimuksen mukainen, joskin palkkaa on hieman kompensoitu. Koivulan kaltaisia palkkatyössä käyviä kehitysvammaisia on Suomessa vajaat 400. Se ei ole kovin paljon, sillä kehitysvammaisia on kaikkiaan reilut 35 000. Suurin osa työssäkäyvistä noin 10 000 kehitysvammaisesta on mukana eritasoisessa päivä- ja työtoiminnassa – esimerkiksi pakkaus-, tekstiili ja puutöissä – mutta siitä maksettava palkkio on vain nimellinen.

      "Arviomme on, että 3 500 kehitysvammaista pystyisi tekemään palkkatyötä", sanoo Kehitysvammaisten Tukiliiton suunnittelija Kari Vuorenpää.

      Hänen mukaansa työllistymisen este ei ole sen enempää kehitysvammaisten kyvyissä kuin työnantajien halukkuudessakaan, vaan siinä, että kunnissa on edelleen liian vähän kehitysvammaisten työhönvalmentajia.

      Työhönvalmentajan avustuksella työtehtävien sisältöjä räätälöidään niin, että ylitsepääsemättömät kieli- ja tietokonevaatimukset tai muut kompastuskivet voidaan välttää. Myös Arto Koivulan työllistymisessä työhönvalmennuksella oli ratkaiseva merkitys: Karkkilan työ- ja toimintakeskuksessa oli pantu merkille Koivulan säntillisyys autonpesijänä, ja työhönvalmentaja otti yhteyttä S-Marketiin. Koivulaa ajatus uudesta työpaikasta aluksi pelotti.

      "Mä olin ihan hoomoilasena, mutta sitten nää asiat loksahti paikoilleen", Koivula muistelee.

      Hän oppi työnsä nopeasti, eikä asiakkaiden tai työkavereiden kanssa ole ollut koskaan ongelmia.

      "Toi autonpesijän homma oli sellainen hyvä ponnistuslauta, koska siellä oli paljon enemmän ihmeellisiä asiakkaita kuin täällä", Koivula nauraa. Karikoiden yli on päästy hänen hurtin huumorintajunsa ansiosta.

      "Itsestä se on kiinni, miten muut ottaa. Jos vaan mököttää, niin totta kai muut ihmettelee, että mikä tolla nyt on."

 

Palkka on tärkein työn motiivi

 

Maallikot ajattelevat helposti, että tärkeintä kehitysvammaisten työnteossa ovat ajanviete ja sosiaaliset kontaktit, rahasta viis.

      Vuorenpää mukaan käsitys ei pidä paikkaansa: Muutama vuosi sitten tehty kysely paljasti, että ammattiopintonsa päättäville kehitysvammaiselle tärkein työnteon motiivi oli palkka. Työkaverit, uuden oppiminen ja työnteon mukavuus tulivat vasta kaukana perässä.

      "Kyllä sen tutkimuksen lopputulema oli, että työ merkitsee kehitysvammaisille prikulleen samoja asioita kuin kaikille muillekin", Vuorenpää kertoo ja muistuttaa, ettei työkyvyttömyyseläke yksin nosta vammaisen tulotasoa edes virallisen köyhyysrajan yli.

      Myös itsenäisesti asuvalle Koivulalle palkka on tärkeä, sillä hänellä on omistusasuntonsa laina maksettavanaan. Mutta ei hän toki työtä pelkästä rahasta tee.

      "Mä niin nautin tästä vapaudesta. Täällä saa olla oma itsensä, ei tarvitse esittää mitään."

      Koivula ottaa nappihanskansa rintataskusta, kääntää lippalakin nurinperin ja ryhtyy lajittelemaan pulloja koreihinsa. Kone sylkee uutta tavaraa hihnalle... pullo, pullo.

      Työ imaisee hetkessä mukaansa eikä Koivula jouda enää kameralle poseeraamaan.

_____________________________________________________________

 

TEMPAUKSELLA TUTUIKSI

 

Syyskuun 8. päivänä järjestetään 8–9–10 Töihin! -tempaus, jossa Itä-Suomen kehitysvammaiset ihmiset työskentelevät päivän ajan Joensuun, Kuopion, Savonlinnan ja Pieksämäen alueen yrityksissä. Tempauksen tavoitteena on lisätä työnantajien tietoisuutta kehitysvammaisista tulevaisuuden työntekijöinä.

      Myös Pohjois-Karjalan Osuuskauppa on vahvasti mukana tempauksessa: kehitysvammaisia työskentelee niin Joensuun Prismassa, Sokoksella kuin seitsemässä pienemmässäkin myymälässä. Henkilöstöpäällikkö Mika-Jussi Monosen mukaan työtehtävät valikoituvat kunkin henkilön kykyjen mukaan.

      "Pääsääntöisesti työ on hyllytystä, varastointia ja logistiikkaa, mutta esimerkiksi pukeutumispuolella se voi olla myös tuotteiden esille laittoa."

      Tempaus on osa Vaikeavammaisten yhteiskunnallisen tasa-arvon ja osallisuuden kehittämisen hanketta (VAVA II).

 

 Juttu on julkaistu Yhteishyvässä 9/2010.


Koti jäi rajan taakse (2010)

Siirtolaisuus on päivänpolttava puheenaihe. Sitä se oli myös vajaat 70 vuotta sitten,

kun 430 000 suomalaista jäi sodan seurauksena ilman kotia.


Siirtolaisuus on päivänpolttava puheenaihe. Sitä se oli myös vajaat 70 vuotta sitten, kun 430 000 suomalaista jäi sodan seurauksena ilman kotia.


Kun talvisota maaliskuun 13. päivänä vuonna 1940 päättyi, monen karjalaisen taistelu oli vasta alussa. Suomi menetti Neuvostoliitolle kymmenesosan pinta-alastaan: Karjalan, useita Suomenlahden saaria ja osia pohjoisemmasta Suomesta.

      Kiire oli valtava. Karjala oli tyhjennettävä kahdessa viikossa. Kerttu Turusen (s. 1922) tunteet kuohahtivat pintaan vasta, kun evakkomatka oli ennättänyt Varkauden kirkkoon.

      ”Täällä kirkossa vasta oikein ymmärsin, mitä on tapahtunut. Itkin ensimmäisen kerran rauhan jälkeen, sydän tuntui halkeavan ja kyyneleet loppuvan. Silloin vasta alkoi selvitä tilanne. Tulevaisuus näytti synkältä”, hän kertoi Karjalaisten heimoseura ry:n vuosina 1951–52 keräämässä muisteluaineistossa.

      Noin 430 000 suomalaisen koti jäi sodan seurauksena vieraan valtakunnan alueelle. Yksitoista prosenttia Suomen väestöstä kiirehti kohti tuntematonta.

      Matti Räsänen (s. 1884) kertoi olleensa kuin ”puulla päähän lyöty”.

      ”Ei ollut hyvää, eikä pahaa, ei kaunista eikä rumaa. Kaikki oli melkein yhdentekevää, oli miten oli. Vain vaistosta olin olemassa ja kuljin virran mukana ja toimin koneellisesti eteen tulevissa päivän kysymyksissä.”

      Erityisesti ne karjalaiset, jotka pakenivat yleisissä evakkokuljetusjunissa, tunsivat olevansa voimattomia ja muiden armoilla.

      ”Pariin paikkaan jo aikaisemmin meidät olisi jätetty, mutta asemilta vastattiin meillä: on jo tarpeeksi, viekää vaan eteenpäin”, Kaisu Jormakka (s. 1887) muisteli.

      Vaikka osa karjalaisista pääsi vielä palaamaan tuhottuihin koteihinsa jatkosodan alussa, kun Suomi valtasi luovuttamansa alueet takaisin, jatkosodan raskaissa rauhanehdoissa Karjalan kohtalo sinetöitiin lopullisesti.

 

Asuttaminen nopeasti käyntiin

 

Valtiovalta ryhtyi nopeasti toimiin. Maanhankintalaki takasi, että siirtokarjalaiset saivat maata viljeltäväkseen – vaikka välillä jouduttiinkin turvautumaan pakkotoimiin. Korvauslaki tarjosi hyvitystä menetetystä omaisuudesta.

      Ratkaisevan tärkeää siirtoväkiongelman ratkaisemisessa oli, että kaikki seisoivat yhteisen päämäärän takana: siirtoväen asuttamisen oli onnistuttava. Vain käytännön toteutuksesta jouduttiin vääntämään kättä. Esimerkiksi suomenruotsalaisten vaatima, kielten voimasuhteiden muutoksen kieltävä pykälä esti siirtolaisten asuttamisen Pohjanmaan ja Uudenmaan ruotsinkielisille alueille käytännössä kokonaan. Kyse oli reaalipolitiikasta: Ruotsia ei haluttu loukata, se kun oli uudessa sodanjälkeisessä maailmantilassa Suomen ainoita ystäviä.

      Jo runsaan kahden vuosikymmenen jälkeen voidaan varmuudella sanoa, että siirtoväen asuttaminen hoidettiin nopeasti ja määrätietoisesti, mikä pelasti maan monista sodanjälkeisen ajan vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista, kuuluu Keijo K. Kulhan vuonna 1969 tekemän väitöskirjan viimeinen lause. Väitös tarkasteli karjalaisten asuttamista Kanta-Suomeen.

      Nyt Kulha on eläkkeellä Helsingin Sanomien päätoimittajan työstä. Karjala kiinnostaa häntä edelleen.

      "Oli hyvä, että asutusta koskeva lainsäädäntö tehtiin niin väljäksi, että hallintoviranomaisille jäi paljon sananvaltaa. Näin asiat pystyttiin ratkaisemaan heti, koska aikaa ei olisi ollut selvitysmiehille, komiteoista puhumattakaan", hän sanoo ja muistuttaa, että siirtoväen lisäksi valtion hoidettavana oli tuolloin iso joukko rintamamiehiä ja valtavat sotakorvaukset.

      ”Kyllä siinä on paljon jälkiviisastelua, jos sanotaan, että siirtoväen asuttamisessa tehtiin virheitä.”

 

Yhdenvertaisuus rakoilee

 

Mutta pinnan alla porisi. Vaikka karjalaiset oli ennen sotia mielletty yhdenvertaiseksi osaksi Suomen kansaa, nyt asenteet kovenivat. Paikallisväestössä heräsi epäilyjä evakkoon saapuneita kohtaan: he olivat huonopukeisia ja vähävaraisia, heille piti antaa ruokaa, asuntoja ja maata.

      Karjalaisten evakkomatkaa tutkinut Liisa Ahokas kertoo kirjassaan Evakkomatkalla (2009), että siirtokarjalaiset niputettiin usein yhtenäiseksi ryhmäksi, jossa ihmisten yksilöllisyys ja persoonallisuus jäivät taka-alalle. Evakkoja nimiteltiin ryssiksi ja mustalaisiksi, ja myös termi evakko muuttui sodan jälkeen pilkalliseksi nimittelysanaksi.

      Sitä mukaa kun karjalaiset löysivät yhteiskunnallisen paikkansa, tilanne helpottui.

      ”Eikä mitään moittimista ehtinyt olla Savossa ollessanikaan, joskin olin jo silloin toimiva opettaja enkä enää pelkkä 'evakko'. Tunsin olleeni pidetty – yksi heistä”, Karjalasta lähtenyt opettaja Annikki Meuronen (s. 1905) on muistellut.

      Hän oli päässyt toimimaan oman ammattinsa edustajana, eikä hän enää kuulunut kasvottomaan evakkojen massaan.

      Suomen siirtoväen kotouttamisessa eduksi oli, että siirtokarjalaiset olivat – ortodoksisen kirkon perinteitä lukuun ottamatta – loppujen lopuksi kulttuuriperinnöltään varsin samanlaista kuin muiden maakuntien väestö. Lisäksi karjalaisten sulautuminen oli alkanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, joskin tuolloin vapaaehtoisena muuttoliikkeenä.

      Huomionarvoista on myös se, että siirtoväki sai olla täysivaltaisesti mukana päättämässä siitä lainsäädännöstä, jonka tavoitteena oli heidän itsensä sopeuttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Kotoutuminen etenee

 

1940-luvun loppuun mennessä siirtoväki oli saatu asutettua uudelleen. Myös henkinen sopeutuminen oli tuolloin pitkällä, kuten Heikki Wariksen vuosina 1949–51 tekemästä tutkimuksesta Siirtoväen sopeutuminen ilmenee.

      Karjalaisten enemmistö ilmoitti aikovansa jäädä pysyvästi uudelle asuinpaikalleen. Karjalaisten ja muiden suomalaisperheiden keskinäinen kyläily oli yleistynyt vuosi vuodelta, kuten myös karjalaisten ja kantasuomalaisten väliset avioliitot, millä oli perimän sekoittumisen myötä jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia.

      Etujärjestöjen ja Karjalassa ilmestyneiden sanomalehtien merkitys rapistui pian sodan jälkeen. Siirtokarjalaiset eivät siis pyrkineet erottautumaan muista suomalaisista, vaan päinvastoin liittyivät uusien naapuriensa rinnalle osuuskuntiin ja muihin taloudellisiin etujärjestöihin.

      Ja vaikka Karjala-sanan mainitseminen toi vanhemmalle siirtoväelle vedet silmiin, nuorilla  tunnesiteet olivat löyhemmät, jos niitä oli ehtinyt kehittyä lainkaan. Niinpä yli puolet Wariksen kyselyyn vastanneesta siirtoväestä arveli, että karjalaisten täydellinen sulautuminen muuhun väestöön tapahtuu viimeistään seuraavan sukupolven myötä.

      ”Nuoret ovat valmiit vaikka ruotsia puhumaan!” oli eräs haastatelluista tokaissut.

      Kun karjalaisista tulee yhtä kantasuomalaisten kanssa, miten silloin käy piirakanpaiston, käsityömallien, ortodoksisuuden ja järjestöperinteiden, Waris kysyi vuonna 1952 julkaistun tutkimuksensa päätteeksi.

      Aika vasta antaa vastauksen, hän joutui vielä tuolloin toteamaan.

 

Uuskarenialismi jyllää

 

Nyt jatkosodasta ja siirtoväen asuttamisesta on kulunut lähes 70 vuotta.

      Karjala-seurat elävät aktiivisena ja järjestävät toimintaa kaiken ikäisille. Ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on viime vuosikymmenet noussut, eikä pelkästään venäläisten maahanmuuton vuoksi. Ja karjalanpiirakathan tuntee jokainen.

      Jyväskylän yliopiston dosentin Outi Fingerroosin mukaan nyt jos koskaan uuskarelianismi jyllää.

      ”Suomettumisen aikaan Karjalasta ei voinut vielä kovin julkisesti puhua, mutta kun itäblokki 90-luvun alussa romahti ja rajat aukesivat, alkoi todellinen Karjala-renessanssi.”

      Edunvalvonnalle ei ole kuitenkaan tarvetta, sillä karjalaisuus ei ole enää millään muotoa negatiivinen leima – päinvastoin.

      Fingerroos näkee Karjala-seuroissa yleismaailmallisen kiinnostuksen omiin juuriin ja sitä myötä syntyneen nostalgisoivan muistelukulttuurin.

      ”Vaikka sota ja kodin menetys ovat vielä melko läheistä historiaa, niissä on kuitenkin jo jotain eksoottista”, hän tietää.

      Myös Keijo K. Kulha pitää Karjala-innostusta jatkumona sille trendille, jonka amerikansuomalaisten jälkeläiset laukaisivat ja joka on täyttänyt arkistot sukututkijoilla.

      ”Papereita tutkiessa ihmisille tulee mieleen, että olisi kiva nähdä myös konkreettisesti nämä paikat. Olen minä itsekin käynyt Kaukolassa katsomassa mummolani kiviljalkaa”, hän kertoo.

      ”Kyllähän se nostalgiaa herätti.”

 

Juttu on julkaistu Planin MaailmanKuva-lehdessä nro 7 syksyllä 2010.

 


Tiedettä popularisoiden
Huomisen sää: Hellettä! (2006)

Jos ilmaston lämpenemiselle ei tehdä mitään, on lomatunnelma

helteestä huolimatta kaukana.


Jos ilmaston lämpenemiselle ei tehdä mitään, on lomatunnelma helteestä huolimatta kaukana.

 

helle.jpgIlmastonmuutos on suurin ihmisen aiheuttama ympäristöongelma. Sen riistäytyminen hallitsemattomaksi saattaisi uhata jopa koko maapallon elämää.

     Kuuluisassa Gaia-teoriassaan englantilainen biologi James Lovelock esittää, että maapallo on eräänlainen superorganismi, elollisesta ja elottomasta aineksesta muodostunut kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Antiikin Kreikan jumalattaren mukaan nimetyssä teoriassa niin tulivuorenpurkaukset kuin ilmakehän ja mertenkin ilmiöt nähdään osana mapallon itsesäätelyjärjestelmää.

     Vaikka hypoteesi on saanut osakseen kritiikkiä, se ilmentää kauniilla tavalla sen, miten elimellisesti maapallon ilmiöt ovat toisistaan riippuvaisia. Ja juuri tätä herkkää tasapainoa ihminen on nyt pahemman kerran horjuttamassa.

     Ilmaston lämpeneminen sulattaa lunta ja jäätä, jolloin maapallon auringonsäteitä heijastava pinta vähenee ja lämpeneminen voimistuu. Veden haihdunta lisääntyy ja ilmakehä muuttuu kosteammaksi. Vesihöyry imee itseensä lämpöä, jolloin ilmakehä lämpenee edelleen. Toisaalta vesihöyrypitoisuuden lisääntyessä myös pilvisyys luultavasti lisääntyy, ja pilvet puolestaan varjostavat ja viilentävät maanpintaa.

     Tällaisia ketjureaktioita voidaan arvioida monimutkaisilla ilmastomalleilla, jotka pyrkivät kuvaamaan ilmakehän, merien, lumen ja jään, kasvillisuuden sekä maaperän käyttäytymistä ja vuorovaikutusta. Vaikka eri tutkimuslaitosten tulokset poikkeavat toisistaan, niiden kaikkien mukaan maapallon keskilämpötila nousee.

 

Perusteet: Vesihöyry ja hiilidioksidi

 

Sinänsä ilmaston muuttumisessa ei ole mitään ihmeellistä. Maapallon ilmasto on vaihdellut kautta historiansa; joskus on ollut paljon nykyistä kuumempaa, välillä puolestaan jäät ovat peittäneet suuren osan planeetastamme. Nykyinen muutos poikkeaa kuitenkin aikaisemmista, sillä siinä missä evoluution äkkinäiset käänteet tapahtuivat aikaisemmin miljoonien vuosien tai nopeimmillaankin parin vuosituhannen kuluessa, nyt puhutaan sadoista tai kymmenistä vuosista.

     Ilmastonmuutoskeskustelu kiertyy kolmen avainsanan ympärille: hiilidioksidi, kasvihuonekaasu ja kasvihuoneilmiö.

     Kaikki eliöt hengittävät happea. Sivutuotteena syntyy hiilidioksidia, jonka puolestaan kasvit yhteyttäessään imevät itseensä rakennusaineekseen ja tuottavat happea. Tämän kiertokulun ohella hiilellä on hiilidioksidiyhdisteenä myös toinen keskeinen rooli maapallon elämän edellytyksenä, se on niin kutsuttu kasvihuonekaasu.

     Nimensä mukaisesti tällaiset kaasut toimivat ilmakehässä kasvihuoneen lasiseinien tavoin: ne päästävät auringosta tulevan säteilyn läpi mutta eivät päästä kaikkea maapallosta heijastuvaa lämpösäteilyä takaisin avaruuteen. Ilman luonnollista kasvihuoneilmiötä maapallo olisi keskimäärin 33 astetta kylmempi eikä nykyisen kaltaista elämää olisi voinut kehittyä.

     Maapallon lämpötalouden kannalta merkittävin kasvihuonekaasuista on vesihöyry. Ilmastonmuutosta tarkasteltaessa se kuitenkin yleensä sivuutetaan, koska ihmisen toiminta ei suoranaisesti vaikuta veden kokonaismäärään ilmakehässä.

     Eri kasvihuonekaasujen tehokkuudessa pidättää lämpösäteilyä on suuria eroja, eikä hiilidioksidi kuuluu niistä alkuunkaan parhaimpiin. Hiilidioksidi on silti – vesihöyryä lukuunottamatta – merkittävin, koska ilmakehässä on sitä yli sata kertaa enemmän kuin muita kasvihuonekaasuja yhteensä.

 

Vaikutukset: Lisää löylyä


Maapallon ilmakehässä on ollut aikoinaan paljon nykyistä enemmän hiilidioksidia. Satojen miljoonien vuosien kuluessa sitä on kuitenkin poistunut luonnonkierrosta maan uumeniin. Ongelman ydin on siinä, että nyt tekninen sivilisaatiomme palauttaa hetkessä saman hiilen ilmakehään käyttäessään fossiilisia polttoaineita – kivihiiltä, öljyä ja maakaasua.

     Hiilidioksidimäärän lisääntyminen voimistaa kasvihuoneilmiötä, ja Hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) arvion mukaan ilmasto lämpenee vuosisadan loppuun mennessä 1,4–5,8 astetta. Haarukka on suuri, koska vielä ei tiedetä, miten monimutkainen ilmastojärjestelmä hiilidioksidin määrän lisääntymiseen lopulta reagoi ja kuinka paljon ilmakehää tulevaisuudessa saastutetaan.

     Vaikka muutaman asteen lämpötilannousu voi kuulostaa mitättömältä, pienelläkin muutoksella voi olla suuria seurauksia. Viime jääkauden huipulla 20 000 vuotta sitten maapallon keskilämpötila oli vain yhdeksän astetta nykyistä alempi. Kuitenkin se riitti aiheuttamaan Suomen päälle yli kahden kilometrin paksuisen mannerjääpeitteen.

     Lämpötila nousee maapallon napa-alueilla jo nyt kaksi kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Arktisten alueiden lämpeneminen voimistaa ilmastonmuutosta entisestään, sillä jäätiköiden ja lumen sulaessa auringonvaloa heijastuu takaisin avaruuteen yhä vähemmän. Näin ilmastonmuutos alkaa ruokkia itse itseään.

     Lisää löylyä saadaan, kun maankuoreen varastoitunut metaani vapautuu ikiroudan sulaessa ilmakehään. Metaani on parikymmentä kertaa vahvempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

 

Seuraukset: Ääri-ilmiöt lisääntyvät

 

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin kokoamista raporteista löytyy arvioita ilmastonmuutoksen seurauksista.

     Myrskyjen oletetaan lisääntyvän ja voimistuvan, kuivien alueiden kuivuvan ja kosteiden muuttuvan yhä vetisemmiksi. Kahdella sanalla sanoen: ääri-ilmiöt lisääntyvät.

     Jäätiköiden sulamisen ja veden lämpölaajenemisen myötä merenpinnan arvioidaan nousevan vuoteen 2100 mennessä jopa metrin. Tämä uhkaisi satojen miljoonien alavilla mailla asuvien elinalueita.

     Vaikka kasvanut hiilidioksidipitoisuus lisää kasvien tuottavuutta, voimistunut kuivuus eliminoi tämän edun. Lisäksi merenpinnan nousu muuttaa suuria maa-alueita viljelykelvottomiksi, etenkin Aasiassa. Ja vaikka ilmaston lämpeneminen vähentää pohjoisilla alueilla lämmitysenergian tarvetta, se toisaalta aiheuttaa myrskyjä ja tulvia. IPCC:n mukaan ilmaston lämpeneminen myös lisää tartuntatautien leviämistä kaikkialla maailmassa.

     Vaikka monet hyönteiset ja linnut saattavat varmasti hyötyäkin ilmastonmuutoksesta, maapallon historiassa on edessä valtava sukupuuttoaalto – pessimistisimpien arvioiden mukaan jopa joka kolmas maalla elävä kasvi- ja eläinlaji kuoleen sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä.

 

Ratkaisut: Vähemmän päästöjä

 

Maapallon väkiluku sekä elintaso ja sitä myötä energiantarve kasvavat. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saastuttamista on kuitenkin pakko vähentää, ja fossiilisten polttoaineiden tilalle on löydettävä vaihtoehtoisia energialähteitä myös siitä yksinkertaisesta syystä, että "musta kulta" loppuu viimeistään muutaman sadan vuoden kuluttua.

     Vaikka mahdollisia energianlähteitä on paljon, todellista korvaajaa fossiiliselle polttoaineelle ei ole tiedossa. Kiistellyin vaihtoehdoista on atomin halkaisemiseen perustuva ydinvoima.

     Suurimpiin vihreisiin ajattelijoihin lukeutuva Gaia-teorian isä James Lovelock käänsi vanhoilla päivillään kelkkansa ja siirtyi alkuvuodesta julkaistussa kirjassaan The Revenge Of Gaia (Allen Lane, 2006) kannattamaan ydinvoimaa.

     Gaia-teorian mukaan elämä maapallolla ei syntynyt siksi, että ilmasto sattui olemaan siihen suotuisa – päinvastoin elämä itse loi suotuisan ilmaston. Planeettamme olisi siis kuollut ja elämälle kelvoton ilman kerran alkanutta elämää, ja nykytoiminta saattaa aiheuttaa häiriön, joka katkaisee tämän jatkuvuuden.

     Lovelockin mielestä aika on vähissä eivätkä nykyiset luonnonsuojelun toimenpiteet enää riitä. On pakko turvautua kovaan teknologiaan, sillä hiilidioksidijätteen loppusijoittaminen ilmakehään on Lovelockin mielestä huomattavasti vaarallisempaa kuin ydinjätteen kaivaminen syvälle maankuoreen.

     Vaikka jokainen voi kulutustottumuksillaan vaikuttaa ilmastonmuutoksen etenemiseen, myös laajoja poliittisia päätöksiä tarvitaan. Asenneilmasto on onneksi vääjäämättä edennyt siihen pisteeseen, että harva skeptikko tohtii enää kieltää ilmaston lämpenemistä ja ihmisen vaikutusta tähän prosessiin.

     Mutta miten ja millä aikataululla asiaan puututaan?

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 8/2006


Arvoituksellinen aika (2006)

Mikä se on? – Tilanteesta riippuen se kuluu tai juoksee, ja silloin tällöin

sitä täytyy jopa tappaa.


Mikä se on? – Tilanteesta riippuen se kuluu tai juoksee, ja silloin tällöin sitä täytyy jopa tappaa.

 

aika_1.jpg"Mitä aika sitten on? Jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän; mutta jos toivoisin voivani selittää sen jollekin, joka kysyy, en tiedä."

     Näillä sanoilla kirkkoisä Augustinus luonnehti ajan ongelmaa vuoden 400 tienoilla. Sitä ennen ja sen jälkeen saman ongelman parissa ovat pähkäilleet niin kirkonmiehet, filosofit, tiedemiehet kuin monet muutkin.

     Aika on hyvin perusluonteinen inhimillisen kokemuksen piirre, mutta mikään ei viittaa siihen, että meillä olisi muiden aistiemme ohella erityinen aika-aisti, toteaa professori G. J. Whitrow kirjassaan Ajan historia (1988).

     Hänen mukaansa ei ole merkkejä siitä, että ihmisellä olisi ajantaju syntymälahjana. Kuitenkin tiedetään, että odotuksen tunteet kehittyvät varhain, jo ennen muistitietoisuutta.

     "Kun vauva huutaa nälkäänsä, se kokee ensimmäisen kerran ajan kulun. Ajan keston taju syntyy siitä aikavälistä, joka jää lapsen ja hänen toiveidensa toteutumisen väliin."

     Ajat muuttuvat, sanotaan. Tarkkaan ottaen sanonnan voisi kääntää muotoon, ajassa olevat asiat muuttuvat. Jotta voimme erottaa aikaa, täytyy olla muutoksia, joiden väliin aika syntyy.

     Aristoteleen Fysiikka-teoksen neljäs kirja sisältää laajan pohdiskelun paikasta ja ajasta. Aristoteleen mielestä aika ei ole sama asia kuin muutos, mutta silti aikaa ei ole olemassa ilman muutosta. Hän päätyykin määritelmään, jonka mukaan "aika on liikkeen luku suhteessa aikaisempaan ja myöhempään".

     Välitön aikakokemuksemme koskee menneen ja tulevan välille rajautuvaa nykyhetkeä. Sitä ei kuitenkaan voi pitää pistemäisenä rajapintana, vaan tilanteesta riippuen katkelmana aikaa. Esimerkiksi näköhavainto vaatii syntyäkseen pienen hetken. Elokuvan illuusio liikkuvasta kuvasta syntyy, kun pysähtyneitä kuvia näytetään peräkkäin niin nopeasti, ettei ihminen ehdi havaita niiden yksittäisyyttä.

     Niin kauan, kun huomiomme on kiinnittynyt nykyhetkeen, emme juurikaan ole tietoisia ajasta. Mielenkiintoisiin askareisiin uppoutuessa aika unohtuu.

     Ajankulun tunteen koemme vasta silloin, kun liitämme nykyhetken tilanteen joko aikaisempiin kokemuksiimme tai tulevaisuuden odotuksiin ja toiveisiin.

     Kun kaatosateessa odotamme bussia, aika tuntuu matelevan. Toisina hetkinä taas soisi ajan pysähtyvän, mutta sitä vastoin se kiiruhtaa entistäkin nopeammin. On myös todettu, että nuoret kokevat ajan liikkuvan vanhoja hitaammin. Ajantaju siis vaihtelee tilanteesta ja henkilöstä riippuen.

 

Roskapussi viedään pois, kun se on täynnä

 

Henkilökohtaisen ajantajun ohella eri kulttuurien piirissä aikaan suhtaudutaan eri tavoin.

     Ensinnäkin voidaan erottaa toisistaan relatiivinen ja absoluuttinen aikakäsitys. Filosofi ja kulttuuriantropologi Matti Kamppinen esittelee kirjassaan Ajat muuttuvat (2000) tätä eroa esimerkillä Perun sademetsäalueen kansankulttuurista löytyvillä käsitteillä la hora peruana ja la hora inglesa eli perulaisella ja englantilaisella ajalla.

      Perulaisessa ajassa, kuten monessa muussakin eteläisessä kulttuurissa, asiat tapahtuvat, kun hetki on kypsä. Esimerkiksi jokiveneet lähtevät satamista silloin, kun niissä on tarpeeksi ihmisiä. Englantilaisessa ajassa asiat puolestaan tapahtuvat aikataulun mukaisesti. Vuorolennot sademetsäalueelle noudattavat tällaista aikakäsitystä.

     Relatiivisen ja absoluuttisen aikakäsityksen lisäksi aikaa hahmotetaan joko syklisesti tai lineaarisesti. Perun maanviljelijöiden elämä jäsentyy sykleihin, joissa tapahtumat toistuvat päivien, kuukausien ja vuotuisen kierron sääteleminä: Aamu alkaa varhain, kun vielä on riittävän viileää tehdä raskaita töitä. Keskipäivän kuumimman hetken yli levätään ja töihin palataan taas neljän maissa. Kuukausirytmi näkyy esimerkiksi kalastuksen ja metsästyksen säätelyssä, vuotuinen kierto sadekausineen rytmittää puolestaan maanviljelyä.

     Toisin kuin syklisessä aikakäsityksessä, lineaarisessa aikakäsityksessä prosesseilla on alku ja loppu. Lineaarisuus on olennainen osa teollista tuotantoa, jossa vaiheet seuraavat toisiaan ja lopullinen täyttymys koetaan vasta kokoonpano- ja myyntiosastolla. Myös ihmistä koskeva elämänkaariajattelu, jossa olemisen vaiheet nimetään nuoruudeksi, työikäisyydeksi ja vanhuudeksi, edustaa lineaarista aikakäsitystä.

     Olisi hätiköityä ajatella, että jokin kulttuuri nojaisi vain yhteen aikakäsitykseen. Esimerkiksi Perun sademetsäalueen vahvasti relatiivinen aikakäsitys korvautuu absoluuttisella aikakäsityksellä katolisten juhlien yhteydessä. Pääsiäistä tai vainajien muistopäivää vietetään tarkasti määrättyinä päivinä, ei silloin kun ihmisiä huvittaa. Vastaavasti länsimaalaisen ihmisen absoluuttinen aikakokemus joutuu väistymään vaikkapa arkielämän askareiden kohdalla: roskapussi viedään pois silloin, kun se on täynnä.

     "Aikakäsitykset eroavat toisistaan siinä, miten nämä ulottuvuudet ovat korostuneet, mutta kaikille kulttuureille on yhteistä se, että ne ottavat kantaa tapahtumien ajalliseen järjestykseen", Matti Kamppinen kirjoittaa.

 

Kuin kävelyä takaperin

 

Vastoinkäymisten jälkeen kehotetaan suuntaamaan katse tulevaisuuteen. Henkilökohtaisena kokemuksena ajankulku on silti ennemminkin kuin kävelyä takaperin; menneisyys aukeaa silmiemme edessä, mutta mitä selkämme takana odottaa, sitä voimme vain arvuutella.

     Aika jäsentyy kokemuksissamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden peräkkäisyydeksi. Toisaalta tämäkään suunta ei ole aina selviö. Australian aboriginaalien perinteisen uniajan mukaan nykyhetken päätöksenteolla voidaan vaikuttaa myös menneeseen. Esi-isiensä jälkeläisinä ja kotiseutunsa kautta ihmiset ovat yhteydessä uniajan henkiin ja heidän luomaansa maailmaan, sen nykyisyyteen ja historiaan.

     Hindulaista ajan ajattelua kuvastaa puolestaan tapa, jolla kausaalisuhteita ilmaistaan sanskriitissa. Kahden käsitteen välistä syy–seuraus-suhdetta merkitään sellaisella yhdyssanalla, joka antaa ymmärtää, että on luonnollista aloittaa vaikutuksesta ja siirtyä sitten syyhyn. Tämä asenne on omiaan hävittämään peräkkäisyyttä, koska sekä vaikutus että syy ajatellaan miellettäväksi yhtaikaa.

 

Ajan mittaaminen on tarkkaa työtä

 

Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty ihmisen mitanneen jollain tavalla aikaa ainakin reilut 20 000 vuotta. Aurinko, kuu ja vuodenajat olivat pitkään tärkein kalenteri ja kello.

     Tarkemmin päivää voitiin jaksottaa aurinkokellon ja mitta-asteikoin varustetun kynttiläkellon avulla, joista jälkimmäinen mahdollisti ajanmittauksen myös yöllä. Kiinassa aikaa mitattiin myös suitsukkeilla, joista osa oli laadittu niin, että eri aikoina palava suitsukelaji antoi erilaisen tuoksun, josta tarkkanenäinen saattoi päätellä kellonajan. Veden ja hiekan valumiseen perustuivat puolestaan vesikello ja tiimalasi.

     Vaikka jo vesikellossa oli hammaspyörät, ensimmäiset varsinaiset mekaaniset kellot syntyivät 1300-luvulla. Sittemmin uudet keksinnöt ovat taajaan parantaneet kellojen käyntitarkkuutta.

     Tänä päivänä planeettamme virallisesta ajasta vastaa maailmanlaajuinen cesium- ja vetymaseratomikellojen verkosto, jonka keskinäisen vertailun avulla kyetään laskemaan niin vakaata aikaa, että virhe on vain yksi sekunti 27 miljoonassa vuodessa.

     Ja yksi sekuntihan on vuodesta 1967 määritelty ajaksi, joka kuluu, kun cesium-133-atomi värähtelee 9 192 631 770 kertaa.

 

Kenen kello on oikeassa?

 

Viimeisen todellisen mullistuksen ajanmittauksen alalla sai aikaan sveitsiläinen patenttivirkailija Albert Einstein vuonna 1905. Esittämiensä suhteellisuusteorioiden kautta Einstein muun muassa paljasti, että liikkuva kello käy hitaammin kuin levossa oleva ja että kellon käynti hidastuu suuren massan läheisyydessä.

     Jos siis kaksosista toinen asuu korkealla vuorella ja toinen meren rannalla eli aavistuksen lähempänä maan keskipistettä, vuorella asuva vanhenee nopeammin. Ikäero on mitättömän pieni, mutta tilanne muuttuu, jos toinen kaksosista lähtee pitkälle avaruusmatkalle ja lentää lähes valon nopeudella. Palatessaan hän tapaa itseään huomattavasti vanhemman sisaruksensa.

     Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että raketissa hurjaa vauhtia kiitävä kaksoisisarus kokisi liikkuvansa avaruusaluksessa tahmeasti kuin hidastetussa filmissä. Hänen näkökulmastaan raketin kello näyttää oikeaa aikaa, ja muiden aika kulkee väärin suhteessa hänen aikaansa.

     Ihminen ei voi liikkua lähimainkaan valon nopeudella. Edellä esitetty niin kutsuttu kaksosparadoksi ei ole kuitenkaan jonninjoutavaa saivartelua, vaan kellojen erilaisella käynnillä on käytännössäkin merkitystä. Esimerkiksi sateliittinavigoinnissa tulisi jopa kilometrien virheitä, ellei laskelmissa otettaisi huomioon, että kellot käyvät maanpinnalla eri tahtiin kuin Maata kiertävissä satelliiteissa.

     "Terveen järjen" on tätä ajan suhteellisuutta vaikea hyväksyä, eikä helposti ole hyväksyttävissä myöskään väite, jonka aikamme maineikkain tähtitieteilijä, professori Stephen Hawking on esittänyt: aika sai alkunsa 13,7 miljardia vuotta sitten tapahtuneessa alkuräjähdyksessä.

     Aika ei siis ole ikuista vaan sillä on alkupiste. Hawkingin mielestä ei olekaan mielekästä edes kysyä, mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä.

     "Alkuräjähdystä mahdollisesti edeltäneistä tapahtumista ei tarvitse välittää, koska niistä ei voinut jäädä mitään havaittavia seurauksia. Voimme sanoa, että aika alkoi alkuräjähdyksestä, koska aikaa ennen alkuräjähdystä ei voida määritellä", hän toteaa vuonna 1988 julkaistussa, klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Ajan lyhyt historia.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 1/2006


Tulvat muuttavat muotoaan (2009)

Tulevaisuudessa vesistöjemme kevättulvat vähenevät, tietää Turun yliopiston

professori Jukka Käyhkö. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulvatilanne

välttämättä helpottuisi.


Tulevaisuudessa vesistöjemme kevättulvat vähenevät, tietää Turun yliopiston professori Jukka Käyhkö. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulvatilanne välttämättä helpottuisi.

 

MEILLÄ ei maa tärise, tornadot pauhaa tai lämpötila heittele yli kohtuuden rajojen.

     Ja tulvat, ne ovat Turun yliopiston luonnonmaantieteen professorin Jukka Käyhkön sanoin ”pikku piiperrystä”.

     – Suomihan on tällainen lintukoto, jossa ei kauheasti tapahtu mitään. Toisaalta sielläpäin maailmaa, missä tuhot ovat massiivisia, voi olla vaikea tietää, mistä tutkimisen aloittaisi. Meillä joet ovat pieniä ja niitä on suhteellisen helppo mallintaa ja päästä alkuun tulvien tutkimisessa, hän kertoo.

Käyhkö johtaa Suomen Akatemian, maa- ja metsätalous- sekä ympäristöministeriön rahoittamaa hanketta Tulevaisuuden tulvat muuttuvassa ilmastossa.

     Mutta ennen kuin lähdetään puhumaan tulevaisuudesta, kerrataanpa, millaista tulvinta nykypäivänä on.

     – Suomessa vesistöjen tulvimista tapahtuu pääasiassa kolmesta syystä, Käyhkö sanoo ja suorii seinällä roikkuvan Suomen kartan ääreen.

     – Olennaisin ja tärkein ovat kevättulvat, hän kertoo liikuttaen kynää poikittain Pohjois-Suomen yllä.

     – Lappi on vakavinta kevättulva-aluetta. Siellä on paljon vettä lumihankeen varastoituneena, ja pohjoisessa kevät tulee todella nopeasti, jolloin joet täyttyvät.

     Toinen tulvatyyppi on kesän rankkasadetulvat, ja kynä koukkaa Oulusta rannikkoa pitkin Lounais-Suomen kautta Vironlahdelle.

     – Jos joki on pieni eikä sen valuma-alueella ole järviä, jotka puskuroisivat yhtäkkistä vesimäärän lisääntymistä, paikallinen ukkoskuuro täyttää joen nopeasti. Ja tällaisia pieniä jokia on oikeastaan koko rannikko täynnä.

Kolmas tulva-alue on Järvi-Suomi. Jos peräkkäin sattuu monia märkiä vuosia, järvialtaat täyttyvät. Tällaista tapahtuu kuitenkin harvoin, edellisestä kerrasta on jo yli sata vuotta. Nykyään padoilla pystytään säätelemään varsin hyvin Saimaan pinnankorkeutta.

 

TURUN yliopiston luonnontieteiden talo on korkealla paikalla Kupittaan Yliopistonmäellä, ja Käyhkön työhuone sen neljännessä kerroksessa. Täällä eivät kengät tulevaisuudessakaan kastu, vaikka Aurajoki kuinka tulvisi – jos se edes tulvisi.

     Käyhkö poimii kirjahyllystä yhden tutkimushankkeen aikana tehdyn julkaisun. Opas yleispiirteisen tulvavaarakartoituksen laatimiseen -kirjasen esimerkkitapauksena on Porin läpi virtaava Kokemäenjoki, joka tulvi kesällä 2007 ja aiheutti viiden miljoonan euron vahingot. Se on Suomen riskialtein joki, jonka tulvapenkereiden pettäessä useita tuhansia asuinrakennuksia joutuisi veden valtaan.

     Tulvien tutkimus käynnistyy valuma-alueelta kertyvän vesimäärän selvittämisestä. Näin saadaan tietää joessa virtaavan veden määrä eli virtaama. Tehtävä muuttuu hankalammaksi, kun yritetään ennustaa jokeen tulevan veden määrä tulevaisuudessa. Ilmasto lämpenee, se on selvä, mutta millä aikavälillä ja mihin vuodenaikoihin? Kuinka paljon sadanta muuttuu ja miten se jakautuu lumeksi ja vedeksi?

     Jotta virtaama saadaan muutettua tulvaveden korkeudeksi, on mallinnettava jokiuoma; sen muoto, pohjan laatu ja mahdolliset tulvatasangot, joille kohoava vesi levittäytyy. Koska tulvaennustuksia tehdään kymmenien ja satojen vuosien aikavälille, niissä pitäisi kyetä ottamaan huomioon myös se, miten hitaat luonnon prosessit kuten maan kohoaminen ja joen uoman kuluminen vaikuttavat virtaukseen.

     Käyhkön johtama nelivuotinen hanke on vasta puolessa välissä. Paljon on vielä työn alla, mutta joitain suuntaviivoja hän uskaltaa jo paljastaa.

     – Näyttäisi siltä, että tulvat eivät pahene. Tämä johtuu siitä, että Etelä-Suomen lumipeite tulee vuosisadan loppua kohden hupenemaan eikä kevättulvia pääse hankien puuttuessa entiseen tapaan syntymään, Käyhkö kertoo.

     Mutta ei tämä niin yksinkertaista ole. Käyhkö muistuttaa, että jokien tulviminen voi syntyä kahdesta syystä: joko jokeen tulee niin paljon vettä, ettei joki pysty sitä kuljettamaan, tai sitten joki patoutuu.

     Joki voi patoutua, kun suuret jäälautat lähtevät keväällä liikkeelle ja jämähtävät kapeikkoihin tai siltojen alle. Toisaalta voi muodostua myös niin sanottuja hyydepatoja. Ne syntyvät, kun veden lämpötila laskee nollan tuntumaan mutta joen pintaan ei synny kovan virtauksen vuoksi lämpöä eristävää jääpeitettä. Tällöin alijäähtyneeseen veteen alkaa syntyä jääkiteitä, joki muuttuu sohjoksi, virta tukkeutuu ja vesimassat tulvivat rannoille. Esimerkiksi Kokemäenjoki on perinteisesti kärsinyt hyydepadoista.

     Hyydepatojen estämiseksi on vain kaksi keinoa: saada sohjo liikkeelle räjäyttämällä tai vetää veden yli öljypuomien tapaisia pintaveden virtauksen estäviä aitoja niin, että joki pääsee jäätymään.

     – Tulevaisuuden kannalta pointti on siinä, että ilmaston lämpenemisen myötä etelän jokien jäätyminen heikkenee. Kuitenkin myös lämpimämmässä ilmastossa tulee pakkasjaksoja, jolloin hyydepatojen riski kasvaa.

     Ilmaston muuttumisen myötä kesätulvia aiheuttavat rankat sadekuurot saattavat lisääntyä. Vaikka sateet ovat paikallisia, ne saavat pienen joen tulvimaan ja taajamiin osuessaan kellarit ja painanteet täyttymään vedellä. Rankkasateet voivat lisääntyä paitsi kesällä myös syksyllä ja jopa talvella.

     – Kysymykseen siitä, pahenevatko tulvat, on kaiken tämän vuoksi hankala vastata. Kaikista pahin tulvapiikki häviää, mutta sen sijaan syntyy uusia tulvia, joihin pitää pystyä varautumaan, Käyhkö arvioi.

 

MITÄ tulvatuhojen estämiseksi voidaan tehdä?

     Helppoja ratkaisuja ei ole. Taivaalta sataa vettä, jos on sataakseen. Hyydepatoja syntyy, joskin joen pohjaan asennettavilla ilmaisimilla ongelman kimppuun voidaan päästä nykyistä varhaisemmassa vaiheessa. Ruoppaus on työlästä ja tuo vain hetkellistä apua.

     Pysyvämpiä tuloksia voisi tarjota se, että riskijokien valuma-alueita palautettaisiin 1960-luvun ojitusvimmaa edeltäneeseen tilaan.

     – Valuma-alueen suot toimivat ikään kuin pesusieninä. Märkänä aikana ne imevät vettä itseensä ja kuivana aikana hiljaa luovuttavat. Soiden ennallistaminen olisi luonnonmukaisin tapa palauttaa valuma-alueiden oma kyky puskuroida ääritilanteita, ja tätä on Lounais-Suomessa jo mietittykin.

     Vaikka tulvat muuttavat muotoaan, lintukodossa täällä edetään jatkossakin: Suomen tulvat tulevat tuskin vaatimaan ihmishenkiä, ja Käyhkö arvioi, että aineellisetkin vahingot johtuvat lähinnä siitä, että taloja rakennetaan vääriin paikkoihin – tulviminen kun kuuluu joen luontaiseen elämään.

 

Juttu on julkaistu X-lehdessä 2/2009.


Sateenkaaren tuolla puolen (2007)

Mitä värit ovat? Vastaus riippuu siitä, kysytäänkö fyysikolta, taiteilijalta,

kulttuuriantropologilta vai kielentutkijalta.


Mitä värit ovat? Vastaus riippuu siitä, kysytäänkö fyysikolta, taiteilijalta, kulttuuriantropologilta vai kielentutkijalta.

 

varit.jpgKristinuskossa ja juutalaisuudessa se yhdistyy puhtauteen, useissa paikoissa Afrikkaa harmoniaan, iloon ja kotiin. Aboriginaaleilla väri viittaa ystävällisyyteen, sankarillisuuteen ja viisauteen, ja kuvaapa se myös totuutta, viattomuutta ja rauhaa.

      Vaikka valkoiseen liittyy eri puolilla maailmaa hyvin samanlaisia mielikuvia, esimerkiksi hindut yhdistävät värin leskeyteen ja suruun. Myös buddhalaisille valkoinen on suruväri.

      Islaminuskossa valkoista pidetään puhtaana värinä, koska valkoisen, siis auringonvärin, katsotaan sisältävän kaikki muut värit. Tähän ajatukseen on fyysikonkin helppo yhtyä, koska valonsäde tosiaan sisältää kaikki värit. Värit saadaan esiin spektrillä tai luonnossa auringonsäteen taittuessa vesipisaran läpi sateenkaareksi: punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi, vihreäksi, siniseksi ja violetiksi.

 

Punainen – kielen kolmas väri

 

Vaikka eri värisävyjä on loputtomasti, kielissä on nimiä eri väreille suhteellisen vähän. Brent Berlin ja Paul Kay tarkastelivat 1960-luvulla Basic Color Terms: Their Universality and Evolution -tutkimuksessaan 98 kielen värijärjestelmää. He havaitsivat, että jos kielessä on vain kaksi väritermiä, ne ovat 'musta' ja 'valkoinen'.

       Kolmen värin järjestelmässä mukaan tulee 'punainen'. Tätä voi selittää – ainakin osin – värien kulttuurisella merkityksellä: tietyt värit kuten verenpunainen ovat kulttuurista ja kielestä riippumatta oleellisempia kuin toiset.

      Punaista seuraavat kolme väriä, 'keltainen', 'vihreä' ja 'sininen', tulevat vapaassa järjestyksessä, niiden jälkeen 'ruskea'.

      Värien nimeäminen kehittyy ympäristön tarpeisiin ja eri kulttuureissa eri tavalla. Länsimaissa värit ajatellaan usein perussävyinä, joiden kontrastit ja tummuusaste vaihtelevat. Esimerkiksi Ukrainassa puolestaan vaaleansinistä pidetään eri värinä kuin tummansinistä – molemmille on kokonaan omat sanansa. Eskimot nimeävät toistakymmentä eri sävyä valkoiselle, jotkin aavikkojen paimentolaiskansat puolestaan useita nimiä eri ruskealle.

 

Oranssi: hedelmästä värin nimeksi

 

Mitä tulee mieleen oranssista? Appelsiini tietenkin, ja juuri siitä väri on nimensä saanutkin. Kuten Klaus Karttunen selvittää kirjassa Elämän värit, oranssin alkuperä eli etymologia on kytkeytynyt hedelmän historiaan.

      Alun perin makeita appelsiineja viljeltiin Persiassa ja Intiassa. Sanskritin naranga lienee hedelmän vanhin tunnettu nimi. Siitä tuli farsin kielen narang, joka lainautui edelleen arabiaan. Hedelmän mukana sana saapui Välimeren maihin, Espanjaan muodossa naranja, italiaan arancia. Näistä puolestaan saatiin edelleen ranskan, englannin ja saksan orange. Hedelmän nimenä sana tunnettiin jo keskiajalla, mutta värinä vasta 1500-luvulla.

      Varhaisella uudella ajalla appelsiineja tuotiin myös Kiinasta, ja näin hedelmä sai uuden nimen "kiinanomena": hollannissa sinaasappel, saksassa apfelsine, ruotsissa apelsin ja venäjällä apel'sin. Sanan Kiinaa tarkoittava osa on peräisin antiikista: Ptolemaioksen maantieteessä kiinalaiset tunnettiin Sinai-nimellä.

      Suomen kielen oranssi on ruotsalainen lainasana. 1800-luvun lopulla se oli käytössä appelsiinin merkityksessä, värin nimitykseksi se on muuttunut 1900-luvun alkupuolella.

 

Mitä keltainen symboloi?

 

Väreihin liittyy erilaisia uskomuksia ja ominaisuuksia. Symboliikka on eri kulttuureissa erilaista ja keskenään ristiriitaistakin.

      Länsimaissa kermankeltainen on liitetty viattomuuteen, kirkkaan keltainen onnellisuuteen, lämpöön ja viisauteen, mutta myös vaaraan ja sairauteen. Koska ihmisen ihon kellertävyys on vakavan sairauden merkki, on keltaisia lippuja käytetty karanteenin ja epidemioiden symboleina. Räikeä keltainen yhdistetään usein mustasukkaisuuteen ja kateuteen.

      Kiinalaiset ovat pitäneet keltaista kunnioitettavana värinä jo vuosituhansia: se on ollut kaikkea kasassa pitävän "keskuksen" vertauskuva. 900-luvulla Sung-dynastia omi keltaisen keisarilliseksi värikseen ja sen käyttö oli rajattu ainoastaan keisarille.

      Buddhalaisille sahraminkeltainen väri viittaa syksyn lehteen, joka joskus oli vihreä – se on muistutus kaiken katoavaisuudesta. Hindut pukeutuvat keltaiseen juhliakseen kevättä, Burmassa se on suruväri. Polynesiassa keltainen liitetään jumaluuteen ja kuninkaallisiin.

      Islamilaisissa maissa tumma, lämminsävyinen keltainen liitetään viisauteen ja vaaleampi sävy petokseen ja pettymykseen.

      Venäjällä keltainen on surun ja eron väri: jos mies antaa tyttöystävälleen keltaisia kukkia, hän todennäköisesti jättää tämän.

      Meksikossa kehäkukan keltainen väri on liitetty kuolemaan jo atsteekkien ajoista lähtien, ja siksi vuosittaisen vainajien juhlan koristeet ovat yleensä keltaisia. Meksikolaisessa kosmologiassa keltainen liitetään puolestaan uudistumiseen: se on maan väri ennen vehreää sadekautta.

 

Ei vihreää ole olemassakaan

 

Vihreä on useissa kulttuureissa elämän ja kasvun merkki, joka yhdistyy luontoon. Vaikka erilaisia vihreiden sävyjä tuntuisi olevan luonnossa loputtomasti, on myös perusteltua väittää, ettei vihreää kuten mitään muutakaan väriä ole olemassa. Näemme nimittäin kasvin lehden vihreänä, koska sen pinta heijastaa spektrin vihreää valoa, mutta imee itseensä muut värit. Samaisen kasvin kukka imee itseensä kaikki muut aallonpituudet punaista, keltaista tai kenties sinistä valoa lukuun ottamatta.

      Värikokemuksen kolme ehtoa ovat valo, pinta josta valo heijastuu, ja ihmissilmän kyky erottaa valon aallonpituuksia. Kaikki ihmissilmin nähtävä valo sijoittuu sateenkaaren alimman ja ylimmän, violetin ja punaisen, väliin.

      Jos valon aallonpituus on lyhyempi kuin violetin 400 nanometriä eli metrin miljardisosaa, emme näe valoa. Tällaista valoa kutsutaan ultraviolettisäteilyksi, edelleen sitä pienempiä aallonpituuksia röntgen- ja gammasäteilyksi.

      Punaisen aallonpituus on 700 nanometriä. Jos aallonpituus on isompi, kutsutaan sitä infrapunasäteilyksi, mikroaalloiksi tai lopulta radioaalloiksi, joiden aallonpituus vaihtelee kolmesta sentistä miljooniin metreihin.

 

Sininen ja violetti

 

Vaikka Pablo Picassollakin oli sininen kautensa, kuuluisin sinistä väriä käyttänyt taiteilija lienee ranskalainen Yves Klein (1928-1962). Hänet tunnettiin erityisesti monokromaattisista, yksivärisistä maalauksistaan. Siniseen hän viehtyi 1950-luvun lopulla ja rekisteröi lopulta tavaramerkikseen sinisen akryylipigmentin (International Klein Blue eli IKB), vaikkei väriä koskaan tuotettukaan kaupallisiin tarkoituksiin.

      Kaupallisen värituotannon mullistus voidaan ajoittaa 150 vuoden taakse eräänsävyiseen violettiin väriin, malvaan.

      Kasvitieteessä malvat muodostavat kasvisuvun, joka kuuluu Malvaceae-heimoon ja jonka lajeja esiintyy villiintyneinä puutarhakarkulaisina Pohjolassakin. Luonnossa tavattavien malvojen värit kuitenkin vaihtelevat valkoisesta vaaleanpunaiseen ja purppuraan, eikä malvaa värin nimenä juuri tunnettukaan ennen 1850-lukua.

      Vuonna 1856 kahdeksantoistavuotias William Henry Perk oli mukana tutkimusryhmän assistenttina kehittämässä lääkettä malariaan. Lääkettä ei syntynyt, mutta sen sijaan Perk sai aikaan ensimmäisen synteettisen väriaineen, kivihiilipohjaisen mauveiinin. Siitä saadulle värille hän antoi nimeksi mauve eli malva. Hänen keksintönsä aloitti modernin väriteollisuuden, ja nykyisin on jo 7 500 väriä, jolla on kaupallinen nimi.

 

Onko musta väri?

 

Sateenkaaren väreihin musta ei kuulu, mutta sillä on tärkeä paikkansa kaikkien kulttuurien ja kielien värihavainnoissa valkoisen vastaparina.

      Vaikka musta assosioituu länsimaissa pahuuteen ja tuntemattomaan, monien kuivien alueiden kulttuureissa musta liitetään elämään, sillä maa tummuu kastuessaan. Esimerkiksi Kenian ja Tansanian alueella elävät maasait liittävät mustan värin sadepilviin, jotka tuovat kuivaan maahan elämää.

      Ihmissilmä näkee mustana väripinnan, joka ei heijasta mitään valon aallonpituuksia. Ja kun valot sammutetaan tai aurinko laskee, värit katoavat. Jää vain musta.

      On vaikea sanoa, onko musta lopulta edes väri? Onneksi kiinnostus väreihin ei vaadi teoreettista tietämystä saati fysiikan arvosanoja. Näkemisellä pärjää pitkälle.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 6-7/2007.


Koiran tarkka hajuaisti auttaa poliisia (2004)

Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Mutta kun hyödynnetään koiran 220

miljoonaa hajusolua, voi koira olla ihmiselle myös korvaamaton apu.


Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Mutta kun hyödynnetään koiran 220 miljoonaa hajusolua, voi koira olla ihmiselle myös korvaamaton apu. Se nimittäin kykenee suorituksiin, joihin vaivaisella kymmenellä miljoonalla hajusolullamme emme alkuunkaan yllä.

      – Koiralta ei pysty piilottamaan huumeita asuntoon, vaikka käärisi mihin pakkauksiin, vakuuttaa seitsemänvuotiaan Arron isäntä, ylikonstaapeli Ari Yliselä.

      Arro on yksi Espoon poliisin seitsemästä koirasta. Se on saksanpaimenkoira, kuten poliisikoirat pääsääntöisestikin.

      Puolentoista vuoden peruskoulutuksen jälkeen valtaosa Suomen 200 poliisikoirasta on koulutettu yhteen neljästä erikoistehtävästä: huumeiden, räjähteiden, ruumiiden tai palavien aineiden etsintään. Lisäksi Hämeenlinnan poliisikoiralaitoksessa on meneillään Keski-Euroopassa jo varsin yleisesti käytössä olevien hajutunnistuskoirien koulutus. Näiden koirien tunnistus kelpaa oikeudessa todisteeksi.

 

Huumeiden etsintä on koiralle leikkiä

 

Arron erikoisalaa ovat huumeet. Se on juuri saapunut isäntänsä mukana työpaikalle, ja heti aamutuimaan järjestämme pienen harjoituksen.

      Yliselä piilottaa nokareen hasista varastohalliin ja hakee Arron, joka lähtee heti äänekkäästi nuuskien säntäilemään ympäri hallia.

      – Tilanne on koiralle rennoin, kun se saa vapaasti koluta hallia, etten osoita sille, että haista tuosta tai tuosta, Yliselä kertoo.

      Hänen ammattitaitoinen silmänsä näkee Arrosta heti, että se on havainnut aineen.

      – Koska tila on iso ja hajua leijailee ilmassa, sillä menee aikaa paikantaa, mistä haju tarkalleen tulee.

      Viiden minuutin pyörimisen jälkeen Arro raapii erästä laukkua: aine on täällä, isäntä tulkkaa työparinsa merkin. Palkinnoksi hän heittää Arrolle pallon leikittäväksi.

      – Huumeiden etsintä on koiralle leikkiä, ja sille annetaan onnistuneesta työstä aina pieni palkka. Palkan ei tarvitse olla mitään erikoista. Koiralle riittää sellainen tunne, että se on tehnyt oikein.

 

Deodorantti ei hämää

 

Koita "näkee" ympäristönsä ikään kuin hajujen karttana. Deodorantilla tai hajuvesillä sitä ei hämätä, sillä koiralla on äärimmäisen hyvä kyky erotella hajuja toisistaan.

      – Olen ollut maalimiehenä tullin koulutuksessa, jossa kävelin laivaan ihmisvirrassa resuiset siviilivaatteet päällä ja kassi kourassa. Kymmenenkin metrin päästä näin koirasta, että nyt se jo haistaa, hän kertoo.

      Koiran hajusolut herkistyvät uusiutuessaan juuri niille hajuille, joita se on tottunut etsimään.

      Nyt seitsenvuotiaana Arro on huumekoira parhaassa iässään. Vielä pari työntäyteistä vuotta, ja se pääsee viettämään eläkepäiviään tuttuun ympäristöön – Yliselän perheeseen. Valtio nimittäin luovuttaa koiran kouluttajaisäntänsä hoiviin, mikäli se tälle vain sopii.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––


USEIN HAISTAMME KUN MAISTAMME

 

Maku- ja hajuaisti ovat ihmisen kaksi kemiallista aistia. Vaikka ne ovat täysin erillisiä, makuaisti on jossain määrin riippuvainen hajuaistin tuesta, sillä ruoan varsinainen maku on enemmänkin haju- kuin makuaistimus. Omenaa ei pysty erottamaan perunasta, jos tuoksun pääsy nenässä sijaitseville hajusoluille estetään.

      Ihmisen suuontelossa, pääasiassa kielessä, on noin 10 000 makunystyrää, joiden solut aistivat ruoasta sylkeen liukenevia aineita. Jokainen nystyrä aistii vain yhtä neljästä perusmausta: suolaista, hapanta, makeaa tai karvasta. Erilaiset makuvivahteet ovat näiden neljän perusmaun yhdistelmiä.

      Kielen alueet ovat eri tavalla herkkiä perusmauille. Makea maistuu kielen kärjellä, hapan kielen syrjillä ja suolainen koko kielessä, pääasiassa kuitenkin sen pinnalla.

      Karvaan maun aistii kielen tyvellä, ja se onkin ikään kuin viimeinen puolustusrintama vaaraa vastaan – vielä voi yökätä ennen kuin aine liukuu kurkusta alas. Karvas aistitaan myös kaikkein herkimmin: yksi osa 2 000 000 riittää. Vastaavasti happaman kynnys on yksi osa 130 000:sta, suolaisen 400:sta ja makean 200:sta.

 

Tuhansia hajuja

 

Ihmisen nenäontelossa sijaitsee noin kymmenen neliösenttimetrin laajuinen hajuepiteeli. Sen pinnalla on kymmenisen miljoonaa hajusolua, jotka reagoivat nenän limakalvoon liuenneiden hajumolekyylien ärsytyksestä. Vain murto-osa sisäänhengitysilmasta joutuu kosketuksiin hajuepiteelin kanssa, mutta nuuhkimisen aiheuttamat pyörteet tehostavat kosketusta.

      Hajuaisti on makuaistia herkempi. Toisin kuin makuaisti, hajuaisti ei erota molekyylien kemiallista laatua, vaan hajuaineet tunnistetaan yksilöllisesti.

      Hajuaisti mukautuu nopeasti, ja tämän vuoksi ihminen tottuu varsin pian aluksi vastenmieliseltäkin tuntuvaan hajuun.

      Molemmille kemiallisille aisteille on tyypillistä, että pitoisuuserojen aistiminen ei ole erityisen tarkkaa: vaaditaan jopa noin 30 prosentin muutos aineen määrässä ennen muutoksen aistimista. Näköaisti puolestaan rekisteröi jo noin yhden prosentin muutoksen valon voimakkuudessa.

      Sekä maku- että hajuaisti heikkenevät vanhalla iällä huomattavasti.

 

Juttu on osa neliosaista aisteja käsittelevää juttusarjaa (maku-haju, näkö, tunto, kuulo). Se on julkaistu Länsiväylässä 10.3.2004.


Kolumneja

Lehtijuttujen sitaattien sanotaan olevan sanatarkkoja lainauksia haastateltavan puheesta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen.

      Tässä on sitaatti, jolla erään tuomioistuimen johtaja kuvaili Suomen oikeusvaltion tilaa:

 

”Oikeusvaltion perusrakenteet ovat hyvin vakiintuneet ja niistä vallitsee poliittisten liikkeiden kesken laaja yhteisymmärrys.”

 

Se, mitä haastattelutilanteessa tarkalleen sanottiin, eteni näin:

 

oikeusvaltion perus... rakenteet on on… on sillä tavalla… vakiintuneet ja ja juurtuneet että meillä... öö meillä ei oo semmosia niinku vakavia vakavia… rakenteellisia öö tai toiminnallisia... ongelmia se ei tarkoita ettei meillä ole ongelmia mutta... mut siis tämmösis näis peruskysymyksissä niin... niin oikeusvaltion mm perusta on aika hyvin mm vakiintunut ja sit... sille on on myöskin semmonen aika laaja... laaja ymmärrys

 

Puheen suunnittelu ja puhuminen tapahtuvat lähes samanaikaisesti, mikä näkyy litteraatissa monella tapaa: Vaikka puhuja varaa tauoilla ja sanojen toisteluilla itselleen pieniä suunnitteluhetkiä, lopputulos ei ole lainkaan niin tiivis, oikeakielinen ja loogisesti etenevä kuin kirjoitetun yleiskielen näkökulmasta yleensä toivotaan. Lisäksi äänenpainot ja elekieli vaikuttavat siihen, miten puhetta tulkitaan, mutta niiden välittämiseen ei kirjoituksella ole juurikaan keinoja.

      Huolitelluinkin puhe ”kuulostaa” paperilla erikoiselta, ajatuksenvirranomainen pohdiskelu suorastaan sekopäiseltä.

       Haastattelupuheen ja sitaatin suhteeseen liittyykin paradoksi: jos se vaikutelma, jonka puhe haastattelutilanteessa on luonut, halutaan välittää sitaatissa mahdollisimman muuttumattomana, sitaatin sanamuotoja on pakko muokata. 

      Mutta miksi lehtijutut sitten ovat täynnä suoria lainauksia, jos ne eivät lähtökohtaisestikaan voi olla sanatarkkoja?

      Lehtijuttu kaipaa sitaatteja. Ne luovat juttuun uskottavuutta, elävöittävät kerrontaa ja luonnehtivat puhujaa. Monet sitaattien tehtävistä perustuvat nimenomaan siihen, että sitaattien ajatellaan olevan suoraan haastateltavan suusta. Tältä pohjalta onkin ymmärrettävää, ettei toimittajakunta kovin aktiivisesti pyri oikomaan siteeraamiseen liittyviä uskomuksia ja käsityksiä.

      Yleisesti ottaen sitaattien muokkaamisesta ei kuitenkaan ole syytä huolestua. Kyse ei ole viime kädessä viekkaudesta tai vääryydestä vaan lukijoiden palvelusta. Kukapa olisi valmis maksamaan lehdestä, jossa Suomen oikeusvaltion tilasta pitäisi yrittää saada tolkkua yllä esitetyn haastattelulausunnon avulla?

      Ammattinimikkeen mukaisesti: toimittaja toimittaa eikä vain ryöpsäytä muistiinpanojaan sellaisinaan lukijan päänvaivaksi.

 

Kielijuttu on julkaistu 23.3.2014 Hämeen SanomissaKainuun SanomissaKeskisuomalaisessaKeskipohjanmaassa ja Satakunnan Kansassa


Kuka selviää keskustelusta voittajana? (2010)

Internetin keskustelupalstoilla ei pyritä yhteisymmärrykseen vaan voittamiseen.

Siksi asiallisetkin puheenvuorot hukkuvat tunteenpurkausten kohinaan, kuten

Sellon ampumatragedian käsittelyssä taas kerran huomattiin.


Internetin keskustelupalstoilla ei pyritä yhteisymmärrykseen vaan voittamiseen. Siksi asiallisetkin puheenvuorot hukkuvat tunteenpurkausten kohinaan, kuten Sellon ampumatragedian käsittelyssä taas kerran huomattiin.

 

Vuoden 2009 päättänyt surkea uutinen sen taas todisti: internetin keskustelupalstoissa on vikaa.

     Espoolaismies tappoi vihoissaan entisen naisystävänsä, neljä tämän työtoveria ja itsensä. Koska tarjolla oli verta, keskustelupalstat räjähtivät eloon. Oliko syynä lepsu aselaki? Mielenterveyshoidon alasajo? Kukkahattutädit vai maanpuolustushenkisyys? Kilpailuyhteiskunta? Syyllisiä löytyi nopeasti, joskaan Mikael Jungnerin erolla kukaan ei tällä kertaa keksinyt tilannetta ratkaista.

     Pari tuntia tapahtumien jälkeen tekijän nimi selvisi: Ibrahim Shkupolli.

     Heti perään nimimerkki "Humanisti" esitti Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa oikeaan osuneen ennustuksen:

     "Odotettavissa äärimaahanmuuttajavastaisia puheenvuoroja (kaikki maahanmuuttajat hemmettiin), joihin vastataan viittaamalla supisuomalaisiin väkivaltaisuuksiin (mm. kouluampujat)."

     Niinpä tietysti.

 

***

 

Jürgen Habermas, saksalainen filosofi ja sosiologi, on kirjoittanut seuraavaa: Julkisuus on ihannemuodossaan yhteinen areena, jolla riippumattomat kansalaiset voivat harjoittaa järjenkäyttöä ja käydä keskustelua yhteisistä asioista. Tällaisen kriittisen keskustelun kautta muodostuu lopulta julkinen mielipide, kansalaisten yhteinen kanta käsitellystä asiasta.

     Jotta keskustelu julkisen mielipiteen synnyttämisessä onnistuu, keskustelun edellytyksenä voinee pitää tilannetta, jossa keskustelijat pyrkivät täydentämään omaa ymmärrystään toisia osapuolia kuuntelemalla ja toisten osapuolten ymmärrystä omia näkökantojaan esiin tuomalla.

     Erityisesti nettikeskustelussa tällaiseen konsensushakuisuuteen törmää harvoin.

     Näin siksi, että mielipiteen vaihtamista pidetään sosiaalisessa säännöstössä epäilyttävänä: se joka omaksuu keskustelun kuluessa uuden näkemyksen – "joutuu" vaihtamaan mielipidettä – on hävinnyt keskustelun.

     Tämä johtaa siihen, että kasvonsa säilyttääkseen keskustelijan kannattaa pitää viimeiseen asti kiinni omasta alkuperäisestä näkemyksestään. Tällainen keskustelu harvoin tuottaa yhteistä ymmärrystä – tai ainakaan omissa käsityksissä tapahtuneista muutoksista ei kehdata julkisesti ilmoittaa.

     Nettikeskusteluja tuntuu leimaavan myös toinen omalaatuinen piirre, vihamielisyys. Sitä epäilemättä ruokkii anonymiteetti ja keskustelijoiden fyysinen etäisyys.

 

***

 

Jos Habermasin peräänkuuluttamaa julkista mielipidettä keskustelupalstoilta edes hahmottuu, valtaapitäviä se ei juuri liikuta.

     "En onneksi seuraa niitä. Sitähän tulisi vielä hulluksi", vastasi Petri Salo, kun taannoin tein kansanedustajille kyselyn siitä, seuraavatko he internetin keskustelupalstoja.

     Sähköpostikyselyyni vastasi reilu kolmannes eli 72 kansanedustajaa. Heistä 35 ei seurannut keskustelupalstoja lainkaan, 29 silloin tällöin, lähinnä saadessaan vinkin mielenkiintoisesta keskustelusta. Vain kahdeksan vastanneista kertoi seuraavansa keskustelujapalstoja säännöllisesti – usein silloinkin ennemmin harrastus kuin työasioissa.

     Tuulikki Ukkolan vastaus tiivisti hyvin monen tuntemukset siitä, mikä keskustelupalstoissa mättää:

     "En seuraa internetin avoimia keskustelupalstoja juuri lainkaan. Ei ole aikaa eikä haluja. Keskustelun taso on niin törkeää, että lukemisesta tulee vain paha mieli. Entisenä pitkäaikaisena toimittajana olen ihmetellyt: Tällaistako tämä avoin kansalaisjournalismi on? Törkeyksiä? Ihmisten solvaamista nimettömänä puskasta?" hän kirjoitti.

     Nyttemmin europarlamenttiin siirtynyt Timo Soini totesi, että "herjakirjoittelu" sai hänet aikoinaan lopettamaan keskustelupalstojen seurannan.

     "Näyttää siltä, että muutamat häiriköt onnistuvat terrorisoimaan sinänsä tärkeitä palstoja, jotka voisivat olla hyvä lisä keskustelukulttuuriimme."

 

***

 

Espoon murhenäytelmästä on kulunut nyt neljä vuorokautta.

     Esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkosivuilla aiheeseen liittyviä keskustelupuheenvuoroja on yli 3 000, Ilta-Sanomissa noin 2 000, Iltalehdessä 4 800, Uudessa Suomessa 400 ja Suomi24:ssä vajaat 1 500. (Luvut ovat vain suuntaa-antavia, koska puheenvuoroja tulee koko ajan lisää ja ne ovat jakautuneet moniin viestiketjuihin.)

     Vaikka joukossa on asiallisiakin puheenvuoroja, ne hukkuvat uutisen herättämien tunteenpurkausten kohinaan. Nykyisen kaltainen moderointi ei tilannetta auta, sillä se puuttuu vain suoranaisiin laittomuuksiin.

     Keskustelupalstat tarvitsisivat puheenjohtajuutta: Mielipiteet mielipiteinä ja faktat lähdeviitteillä. Jankkauksen pois ja julki vain ne puheenvuorot, jotka tuovat asiaan uuden näkökulman. Ja keskustelu nimellisenä, yhteystiedot arkaluontoisissakin asioissa vähintään toimituksen tietoon.

     Jos halutaan perustaa kunnollinen keskusteluareena nykyisten julkisten käymälöiden ja terapialinjojen sijaan, se maksaa – mutta kenties myös itsensä takaisin.

 

Kolumni on julkaistu Kepa.fissä 4.1.2010


Ihmeen aika (2006)

Vaikka emme olisi ainoita saati älykkäimpiä, lohduttanee,

että tällä planeetalla olemme ihme.


Vaikka emme olisi ainoita saati älykkäimpiä, lohduttanee, että tällä planeetalla olemme ihme.

 

Elämä maapallolla kietoutuu - jos ei oman navan niin - oman akselin ympärille. Kaiken ikävän keskellä asioita onkin hyvä laittaa välillä suurempiin mittakaavoihin.

     Linnunratamme on yksi maailmankaikkeuden miljardeista galakseista. Jokaisessa galaksissa on puolestaan satoja miljardeja tähtiä, joista jokainen voi periaatteessa mahdollistaa elämän, kuten meidän Aurinkomme.

     Elämää todennäköisesti on muuallakin. Meidän voi olla sitä kuitenkin vaikea tunnistaa, sillä kuten tähtitieteilijä Esko Valtaoja on laskeskellut, jo pelkästään oman Linnunratamme vieras sivilisaatio saattaisi olla kehityksessään hyvinkin puolitoista miljardia vuotta meitä edellä. Vertailun vuoksi, älykkäin elämä Maapallolla oli puolitoista miljardia vuotta sitten suunnilleen samaa, mitä tänään voi löytää jukurttipurkista.

     Vaikka emme olisi ainoita saati älykkäimpiä, lohduttanee, että tällä planeetalla olemme ihme.

     Jos Maapallon historia puristetaan yhteen vuorokauteen ja liikkeelle lähdetään keskiyöllä, mikrobitasoinen elämä ilmestyy meriin varhain aamulla. Eliökunnan nopea monipuolistuminen tapahtuu vasta iltayhdeksän jälkeen, ja dinosaurukset saapuvat vähän ennen yhtätoista ja häviävät 23.40. Nykyihminen ilmestyy Maapallolle muutama sekunti ennen puoltayötä, ja viidentuhannen vuoden sivilisaatiomme kattaa vuorokauden viimeisen kymmenesosasekunnin.

     Jos avaruuden satunnainen kulkija nyt lähestyisi Maapalloa ja näkisi kaupungit valontuikkeessa, hän olisi osunut maailmankaikkeudessa sellaiseen paikkaan ja sellaiseen kehitysvaiheeseen, joiden kummankin todennäköisyys hipoo nollaa.

     Pelkkä olemassaolomme on siis ihme, nauttikaamme siitä. Ja vaikka maailmankirjat tuntuisivat taas kerran olevan sekaisin, ei syytä alakuloon. Olemmehan kokonaisuuden kannalta merkityksetön taivaankappale maailmankaikkeuden laitamilla - ei meitä kukaan tai mikään kaipaa.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 8/2006


Sitaatti vai sepite (2011)

Suorat lainaukset eli sitaatit ovat keskeinen osa nykypäivän lehtijuttua.

Niiden tekeminen ei kuitenkaan ole mekaaninen toimenpide vaan

tietoisten valintojen tulos.


Suorat lainaukset eli sitaatit ovat keskeinen osa nykypäivän lehtijuttua. Niiden tekeminen ei kuitenkaan ole mekaaninen toimenpide vaan tietoisten valintojen tulos: Lausuntoja tiivistetään ja yhdistellään ja puheelle tyypillistä toisteisuutta karsitaan. Sanojen puhekielisiä äänneasuja kirjakielistetään ja niinkutteluja poistetaan, kenties myös sanajärjestystä muokataan ja sidossanoja lisätään, jotta viestin ymmärrettävyys kirjoitettuna paranisi.

      Tämä on toimittajan työn arkea. Raja sille, milloin editointi ei enää tee oikeutta haastatellulle – eikä kunniaa haastattelijalle –, on kuitenkin epäselvä. Aiheesta ei juuri keskustella, eikä siihen ole vakiintunut edes suullista saati kirjallista ohjeistusta.

      Kysymys sitaateista liittyy läheisesti toiseen niin ikään vähälle pohdinnalle jääneeseen toimitustyön osa-alueeseen, muistiinpanotekniikoihin. Miksi toimituspalavereissa ei kysellä, onko sitaatit tehty nauhoitteen perusteella vai sepitetty lehtiöön kirjattujen tukisanojen avulla – tai kenties pelkkään muistiin tukeutuen?

      Sitaattimerkkien tai lainausviivan käyttöön ei riitä, että asiasisältö on kohdallaan. Sitä varten ovat epäsuorat lainaamisen tekniikat.

      Oma lukunsa ovat sellaisia kaunokirjallisia kerronnan keinoja hyödyntävät juttutyypit, joissa myös tapahtumien fyysinen "lokaatio" on kirjoitettu juttuun mukaan. Journalismilta edellytetään, että sitaatit ovat uskollisia paitsi puheelle, myös sille, missä tilanteessa puheenvuoro on sanottu.

      ”Jos teen haastateltavan kanssa kävelyn ympäri kaupunkia ja kirjoitan kävelyn juttuun auki, niin en voi siirtää repliikkiä dramaturgisista syistä kävelyn lopusta kävelyn alkuun”, sanoi toimittaja ja kouluttaja Panu Räty haastatellessani häntä sitaattien tehtäviä ja tekemistä käsittelevään pro graduuni, jonka tein viime keväänä Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselle.

      ”Pahimmillaan olen kuullut tarinoita, että otetaan kokonaan toisesta haastattelusta materiaalia ja pannaan yhteen sessioon lainauksiksi, ikään kuin ne olisi sanottu yhdessä paikassa ja yhdessä ajassa kaikki. Mun mielestä lukijaa ei pidä kusettaa, vaikka olisi kuinka hyvä tarkoitus”, Räty jatkoi.

      Ääniaalloilla ja grafeemeilla ei ole yksi yhteen vastaavuutta; ne ovat kielen kaksi eri kanavaa. Taiten tehty muunnos kanavalta toiselle voi kuitenkin välittää lukijalle saman ilmaisullisen vaikutelman kuin puhe kuulijalle. Ja siihen jokaisen journalistin pitää pyrkiä.

      Lehtien ja toimittajien kireäkään kilpailu ei saa johtaa siihen, että hyvä tarina ajaa journalismin perusvaateen – totuuden – ohi. Sitaatti on lupaus lukijalle: juuri näin haastateltava on sanonut.


Pahoja ja pahoja ihmisiä (2006)
Entä jos kortit olisikin jaettu toisin?

Entä jos kortit olisikin jaettu toisin?

 

Suuri on suurta, jos sen rinnalle asetetaan jotain pienempää. Pitkä on pitkä pätkään verrattuna, ja jotta voi olla pahoja ihmisiä, täytyy olla myös hyviä.

     Maailmassa on tänä päivänä riittävästi ruokaa, jotta kenenkään ei tarvitsisi nähdä nälkää. Ja silti maailmassa kuolee 25 000 ihmistä nälkään joka päivä.

     Me pohjoisen pahat ihmiset elämme leveästi emmekä ole valmiita auttamaan kovaa kokevia etelän köyhiä, jos se on euronkaan vertaa itseltämme pois. Etelän hyvät ja viattomat joutuvat siis kärsimään meidän itsekkyytemme tähden.

     Syyllisyyden iskiessä tapaan ajatella asiaa toisinpäin:

     Jos me suomalaiset emme asuisikaan syrjässä kaikesta, kaukana mannerlaattojen reunoista ja niin kylmässä, etteivät täällä tauditkaan elä. Jos tunteitamme kuumentaisikin jokin vielä vahvempi usko kuin se, joka velvoittaa kirkkoon joka joulu. Jos meitä olisi paljon mutta meiltä puuttuisi ruoka ja juoma ja kaikki muu.

     Jos kortit olisi jaettu toisin, auttaisivatko etelän rikkaat ja hyvinvoivat meitä pohjoisen surkeita? Olisivatko he valmiita antamaan vaikkapa 20 euroa kuussa, vajaat puoli prosenttia keskimääräisestä  2 400 euron kuukausiansiostaan hyväntekeväisyyteen? Me suomalaiset söisimme lunta, mutta etelän rikkaat epäilisivät avun perillemenoa – ja päättäisivät sen vuoksi olla antamatta euroakaan.

     Näin se ikävä kyllä saattaisi mennä, ihmisiähän me kaikki olemme. Maailma lienee paha ja epäreilu paikka – meidän hyväksemme.

 

Juttu on julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 3/2006


Tarkkuutta maahanmuuttokeskusteluun (2010)
Epäselvä terminologia sotkee keskustelua maahanmuutosta.

Epäselvä terminologia sotkee keskustelua maahanmuutosta.

 

"Suomessa on ulkomaalaisia noin kaksi ja puoli prosenttia väestöstä. Mitä mieltä olet: pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?"

     Näin kysyi pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat ja sai tulokseksi, että suhtautuminen maahanmuuttoon on muuttunut kielteisemmäksi sitten aiempien samanlaisten kyselyiden. (Ks. HS-gallup käsittelee maahanmuuttoa ylimalkaisesti.)

     Gallupin kysymyksenasettelu jätti vastaajan oman tulkinnan varaan, miten hän sanan maahanmuuttaja ymmärsi. Verkkokeskustelujen perusteella termi on monelle pitkälti synonyymi sanojen pakolainen, tummaihoinen ja somali kanssa – siitä huolimatta, että ylivoimaisesti suurimmat maahanmuuttajaryhmät tulevat naapurivaltioistamme, Venäjältä, Virosta ja Ruotsista.

     Monet tulevat työn, opiskelun tai avioliiton myötä. Pakolaisia eli kiintiöpakolaisia ja myönteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita Suomessa asuvista ulkomaiden kansalaisista on vain minimaalinen osa.

     Vaikka HS:n gallup lähentelee ylimalkaisen kysymyksenasettelun vuoksi nollatutkimusta, epäilemättä yhtä hedelmätöntä olisi ollut kysyä eritellymmin mielipidettä eri kansallisuuksien maahanmuuttoon.

     Mediaanivastaajan kokemuspohja on niin suppea, että vastaukset olisivat luultavasti heijastelleet vain yleisiä "puolivirallisia" yleistyksiä: neekerit loisivat, rättipäät ovat vaarallisia ja virolaiset sun muut venäläiset ovat huoria ja/tai rikollisia.

     Eli raksi ruutuun, ei lisää maahanmuuttajia.

 

***

 

Toinen saman aihepiirin epämääräisistä mutta paljon käytetyistä termeistä on työperäinen maahanmuutto. Ärhäkkää Hommafoorumi-sivustoa ylläpitävä Homma-yhdistys julkaisi viime viikolla tutkimuksen, jonka mukaan lähes 90 prosenttia suomalaisista toivottaisi työperäiset maahanmuuttajat tervetulleiksi. (Ks. Työperäiset maahanmuuttajat ovat tervetulleita.)

     Mutta mitä tämä enemmistö vastatessaan ajatteli? Että passintarkastuksen saa ylittää työsopimusta esittämällä?

     Huippujohtajilla, -lääkäreillä tai -tutkijoilla tällainen tilanne saattaa olla mahdollinen, mutta matalapalkka-alojen työvoimapulaa helpottamaan heidän työperäisellä maahanmuutollaan ei ole mitään merkitystä. "Tavallisiin" töihin on aivan turha lähetellä ulkomailta työhakemuksia. Työnteko vaatii suomen kielen taitoa, ja sitä oppii käytännössä vain Suomessa asumalla.

     Kolmas sanakameleontti on monikulttuurisuus, joka tarkoittaa juuri sitä mitä kukin itse haluaa: Värikkäitä kankaita, moniarvoisuutta, mausteista ruokaa, sosiaalietuuksien väärinkäyttöä, aksentilla puhuvaa bussikuskia.

     Kovin helposti ei otetta saa myöskään YK:n määritelmästä, jonka mukaan monikulttuurisuudessa on kyse kulttuuripiirteiltään eroavien ihmisryhmien vuorovaikutuksesta.

     Ja kuitenkin: Yksikulttuurisuutta ei ole koskaan ollut sen paremmin Suomessa kuin missään muuallakaan. Johan sen "oma" kielemmekin paljastaa: suomi on täynnä vieraiden kulttuurikontaktien seurauksena saatuja lainasanoja, joista uusimmat ovat viime viikoilta ja vuosilta, vanhimmat jo tuhat tai viisi tuhatta vuotta kieleemme juurtuneita.

 

***

 

Toimittaja ja draamaterapeutti Sami Koivisto osallistui maahanmuuttokeskusteluun lapsuudenmuistelolla.

     "Olin 12-vuotias, kun näin ensimmäistä kertaa elävän, mustaihoisen ihmisen. Hänet oli tuotu näytille kirkonkylällä järjestettyihin juoksukilpailuihin", Koivisto kirjoitti Helsingin Sanomien Mielipide-sivuilla 29.3.

     "Meidän suomalaisten kyvyttömyys sietää erilaisuutta tuskin johtuu muita suuremmasta tyhmyydestä – ainoastaan historiallisen kokemuksen puutteesta", hän osuvasti järkeilee.

     Tutkimusten mukaan maahanmuuttovastaisuus lisääntyy ikäluokka ikäluokalta ja maantieteellisesti pääkaupunkiseudulta pienempiin kaupunkeihin ja edelleen maaseudulle päin mentäessä.

     Nykyinen asenneilmasto ei tunnu kovinkaan yllättävältä, jos muistaa, että yhteiskuntamme päättävissä asemissa ovat nyt ne vanhat ja viisaat ikäluokat, jotka ovat viettäneet oman herkän nuoruutensa kuin eri planeetalla. He pystyisivät luultavasti Koiviston tavoin vastaamaan, missä näkivät elämänsä ensimmäisen tummaihoisen ihmisen. Nykynuorelle koko kysymys kuulostanee absurdilta.

     Ai niin, ei se Koivistonkaan ensimmäinen kerta millään kivikaudella tapahtunut vaan savolaisesta Vesannon-kunnassa 1980-luvulla!

 

***

 

Nykyinen kaksipaikkainen maahanmuuttokeskustelu tunnustaa vain homogeenisen mamumassan, jossa ulkomaalaistaustalla voidaan selittää kaikki (olet rasisti) tai ei mitään (olet kukkahattu).

     Jos ja kun maahanmuuttajat myönnetään heterogeeniseksi joukoksi ihmisiä, voidaan tunnustaa, että heidän elämäänsä mahtuu myös sellaisia tilanteita, joiden määrittelyssä vuosia tai vuosikymmeniä sitten tapahtunut muutto maahan ei ole keskeinen tekijä.

     Suuntaus on epäilemättä paremmassa, sillä maahanmuutto on tiedotusvälineissä jo päivittäin esillä. Määrä ei korvaa laatua, mutta kehittää sitä.

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 6.4.2010.


Uutisia
Kööpenhaminan päästöleikkaukset eivät riitä – lämpötila nousee jopa 3 astetta (2010)

Joulukuinen Kööpenhaminan ilmastokokous raapi aikaan asiakirjan,

johon valtiot tammikuun aikana ilmoittivat päästöleikkaustavoitteensa.

Leikkausten lopputulos on asiantuntijoiden mukaan riittämätön – eikä

riittämättömyydessäänkään edes sitova.


Joulukuinen Kööpenhaminan ilmastokokous raapi aikaan asiakirjan, johon valtiot tammikuun aikana ilmoittivat päästöleikkaustavoitteensa. Leikkausten lopputulos on asiantuntijoiden mukaan riittämätön – eikä riittämättömyydessäänkään edes sitova.

 

Kööpenhaminan ilmastokokous päättyi niin kutsuttuun Kööpenhaminan asiakirjaan (Copenhagen Accord).

     Lopputulos oli pettymys: Asiakirjan sisältö on yleisluontoinen ja sen sitovuus jäi epäselväksi – asiakirjassa ei sitouduta edes siihen, että sen luettelemat asiat myöhemmin täsmennettäisiin sitovaksi kansainväliseksi sopimukseksi.

     Kioton ilmastosopimus umpeutuu vuonna 2012, eikä kansainvälisesti sitovien ilmastosopimusten jatko siis Kööpenhaminassakaan vielä selvinnyt.

 

YK: Kaksi astetta on raja-arvo


Pettymyksestä huolimatta Kööpenhaminan ilmastosopimuksessa oli myös myönteisiä puolia.

     Ensinnäkin Yhdysvallat on Kööpenhaminan asiakirjassa mukana toisin kuin Kioton ilmastosopimuksessa.

     Toiseksi kyseessä on ensimmäinen YK-asiakirja, joka asettaa ilmaston lämpenemiselle kahden asteen raja-arvon vuoteen 2100 mennessä. Mitään kansainvälistä päästörajaa asiakirja ei kuitenkaan aseta.

     Lisäksi Kööpenhaminan asiakirjassa on jouduttu tunnustamaan, että pelkästään teollisuusmaiden päästöjen leikkaaminen ei ilmastonmuutoksen hillitsemisessä enää riitä. Toisin kuin Kiotossa, nyt päästöleikkauksia odotetaan myös kehitysmailta – vaikka totuuden nimissä on muistettava, että niiden osuus kasvihuonekaasujen tuottamisessa on historiallisesti minimaalinen.

     Kööpenhaminassa sovittiin, että teollisuusmaat kertovat tammikuun loppuun mennessä YK:lle, millaisiin päästövähennyksiin kukin pyrkii vuoteen 2020 mennessä.

     Omaehtoiset tavoitteet – jotka eivät siis ole sitovia lupauksia – on nyt annettu. Lopputulos on vaatimaton.

 

Kanada "leikkaa", päästöt lisääntyvät

 

Eniten odotuksia ja toiveita kohdistui Yhdysvaltoihin, joka on paitsi maailman suurin saastuttaja, myös "ennakkotapaus" monen muun maan päätöksille.

     Yhdysvallat ilmoitti, että se tähtää 17 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä – mutta ei vuoden 1990 vaan vuoden 2005 tasosta.

     Niinpä vähennys on vuoden 1990 päästötasoon verrattuna vain vaivaiset 5 prosenttia.

     Yhdysvaltojen laiha tarjous johti ketjureaktioon: Kanada sanoi myötäilevänsä Yhdysvaltoja ja leikkaavansa vuoden 2020 päästöistä samaiset 17 prosenttia, ja samaiseen vuoden 2005 tasoon verrattuna.

     Vuoden 1990 tasoon verrattuna kehitys heittää kuitenkin Kanadan kohdalla häränpyllyä, sillä Kanadan päästöt olisivat näin muodoin 19 prosenttia suuremmat vuonna 2020 kuin ne olivat vuonna 1990.

     EU kanta on, että se vähentää päästöjään 30 prosenttia vuoden 1990 tasosta, jos muut maat sitoutuvat samaan. Muussa tapauksessa sekin tyytyy 20 prosentin leikkaukseen – mikä Yhdysvaltojen kitsastelun vuoksi näyttäisi toteutumassa olevalta tulevaisuudennäkymältä.

 

Kaukana IPCC:n suosituksista

 

World Resources Institute (WRI) on laskenut tammikuun loppuun mennessä ilmoitettujen leikkauslukujen pohjalta, että maailmanlaajuisesti päästöt tulisivat nyt annetuilla tavoiteluvuilla tippumaan vuoteen 2020 mennessä vain 12–19 prosenttia vuoden 1990 tasosta.

     Vaihtelu johtuu siitä, että EU:n lisäksi monien muidenkin tahojen lupauksiin sisältyi täsmäluvun sijaan haarukka päästöleikkausten vähimmäis- ja enimmäistasosta.

     Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, jota voidaan pitää tämän hetken luotettavimpana ja laaja-alaisimpana ilmastoasiantuntijaryhmittymänä, on arvioinut, että ilmaston lämpenemisen hillitseminen kahteen asteeseen kuluvan vuosisadan loppuun mennessä vaatisi leikkaamaan nykyisiä päästöjä 25–40 prosenttia alle vuoden 1990 päästötason. Siitä jäätiin Kööpenhaminan ilmastoasiakirjaan ilmoitetuissa päästövähennyksissä kauas.

     Kolmen tieteellisen asiantuntijaorganisaation yhdessä kokoamassa The Climate Action Tracker -raportissa lasketaankin, että nykyisellä päästövähennystahdilla maapallon keskilämpötila tulee nousemaan yli kolme astetta esiteollisesta ajasta.

     Kaksi astettakaan ei ole turvaraja, mutta yli kolmen asteen lämpötilannousun on arvioitu vaikeuttavan ihmisten elämää sekä Etelässä että rikkaassa Pohjoisessa.

 

Jutun yhteydessä julkaistiin taulukko teollisuusmaiden päästöleikkauslupauksista.

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 16.2.2010.


Uutisanalyysi: Uutta vai vanhaa? Suomen ilmastorahasta päätetään nyt (2010)

Joulun alla Suomi lupasi 110 miljoonaa euroa ilmastonmuutoksen vaatimiin

sopeutumistoimiin kehitysmaissa. Lähiaikoina päätetään, onko kyseessä

"uusi" raha vai budjetoidun rahan siirtely momentilta toiselle.


Joulun alla Suomi lupasi 110 miljoonaa euroa ilmastonmuutoksen vaatimiin sopeutumistoimiin kehitysmaissa. Lähiaikoina päätetään, onko kyseessä "uusi" raha vai budjetoidun rahan siirtely momentilta toiselle.

 

Suomi lupasi joulun alla kehitysmaiden ilmastotaisteluun 110 miljoonaa euroa. Tämä niin kutsuttu fast-start-pikarahoitus jakautuu vuosille 2010–2012. Suomen maksettavaksi tulee siis vajaat 40 miljoonaa euroa jokaisena kolmena vuotena.

     Se jäi kuitenkin Kööpenhaminan kokoushumussa epäselväksi – kuten Kepa.fi tuolloin uutisoi - onko Suomen ilmastoraha "uutta" vai "vanhaa".

     Eli tuleeko raha budjetin ulkopuolelta vai siirrelläänkö sitä vain momentilta toiselle?

 

***

 

Tämän vuoden osalta ilmastorahaan ei ole budjetissa voitu varautua, koska Kööpenhaminan ilmastokokouksen aikaan valtion budjetti vuodelle 2010 oli jo tehty. Niinpä luvatun ilmastorahoituksen kohtalo kytkeytyy lisätalousarvioon, joita hallitus tekee budjetin tarkistamiseksi muutamia kappaleitta vuodessa.

     Kuluvan vuoden ensimmäinen lisätalousarvio on jo valmisteilla, mutta se tulee keskittymään lähinnä nuorisotyöttömyyden hoitoon. Käytännössä ensimmäinen ratkaisun paikka voisi olla siis vuoden toinen lisätalousarvio, joka ajoittuu maalis-huhtikuun taitteeseen. Sen valmistelu alkaa piakkoin.

     Valtiovarainministeriön ja pääministeri Vanhasen esikunnan vaiteliaisuus asiassa on merkki siitä, ettei asiaa vielä ole lyöty lukkoon.

     Myös vuoden 2011 ja 2012 osalta ilmastorahoitus on tapetilla lähikuukausina. Vaikka ensi vuoden budjetti vahvistetaan syksyllä, käytännössä poliittiset ratkaisut tehdään kehysneuvotteluissa maaliskuussa.

     Vaikuttamisen aika on siis nyt.

 

***

 

YK:n ilmastosopimuksen mukaan teollisuusmailla on päävastuu ilmastonmuutoksen torjunnan rahoittamisesta, minkä lisäksi niiden tulee tukea kehitysmaita ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Sopimuksessa myös todetaan, että ilmastorahoitus ei voi olla osa jo luvattua kehitysapua vaan varojen tulee olla lisärahaa.

     Monesta suusta aina kehitysministeri Paavo Väyrystä myöten on kuultu, että ulkoministeriön tavoite on YK:n ilmastosopimuksen mukainen: ilmastorahoituksen täytyy tulla nykyisen kehitysyhteistyöbudjetin ulkopuolelta.

     Lopullisen päätöksen asiassa tekee hallitus valtiovarainministeriön johdolla. Kepa.fi ei kuitenkaan tavoittanut kolmen työpäivän puitteissa ministeri Kataista tai hänen avustajiaan kommentoimaan prosessin etenemistä.

 

***

 

Jos uutta rahaa ei kuitenkaan heru, toimintamalleja on kaksi.

     Ensinnäkin ilmastoraha voidaan ottaa kehitysyhteistyöbudjetin muilta momenteilta. Tällöin kuitenkin vaarannetaan kehitysyhteistyön pitkäjänteisyys ja ennakoitavuus, joihin Suomi nimenomaisesti on sitoutunut. Veroeuromme eivät mene tehokkaaseen käyttöön, jos avun vastaanottajamaa ei pysty suunnittelemaan esimerkiksi sairaanhoito- ja koulutusjärjestelmiään kuin pahimmassa tapauksessa vain vuodeksi eteenpäin.

     Tilanne on erityisen hankala nyt, kun jo viime vuonna tehtyjen budjettileikkausten yhteydessä suunnitelmia jouduttiin kiristämään ja toimeenpanoaikatauluja pidentämään.

     Toinen vaihtoehto on syödä sanat lisärahoituksesta ja tehdä silmänkääntötemppu: Lasketaan Kööpenhaminassa luvatuksi ilmastorahaksi se osuus nykyisestä kehitysyhteistyöbudjetista, joka jo nykyisellään on suunnattu ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia ehkäiseväksi kehitysyhteistyöksi. Tämä summa asettuu vieläpä kätevästi 30–40 miljoonan euron haarukkaan.

     (Ilmastonmuutoksen hillintä on ollut jo vuodesta 1992 yksi kehitysavun laskentakriteereistä. Joulukuussa 2009 OECD:n Kehitysapukomitea DAC, joka määrittelee viralliset kehitysapukriteerit, linjasi, että myös ilmastonmuutossopeutumista tukevat kulut voidaan laskea osaksi kunkin maan kehitysapua.)

     Kumpikin ratkaisu sotii YK:ssa sovittuja vuosituhattavoitteita vastaan, sillä köyhyyden ja nälänhädän poistamisessa ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja muut kehitysyhteistyötoimet eivät ole keskenään vaihtoehtoisia.

 

***

 

Afrikan köyhyyttä vastaan taistelevan ONE-kansalaisjärjestön teettämässä ja The Overseas Development Instituten (ODI) tekemässä tutkimuksessa todetaan, että jos ilmastonmuutokseen sopeuttava rahoitus otetaan nykyisistä apurahoista, se johtaa käytännössä siihen, että tukea siirretään pois terveys- ja koulutussektorilta.

     ODIn perustelut ovat seuraavat: Tällä hetkellä Saharan eteläpuolinen Afrikka vastaanottaa 38 prosenttia kaikesta kehitysavusta. Maailmanpankin arvion mukaan alueen osuus ilmastosopeutumistarpeesta on kuitenkin vain 22 prosenttia. Näin esimerkiksi sen vuoksi, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on vähemmän suojeltavaa arvokasta infrastruktuuria.

     "Jos apu jaetaan ilmastosopeutumistarpeiden mukaisesti, se johtaa Afrikan kehityksen laiminlyöntiin", tutkimusraportissa todetaan.

     Myös Bill Gates varoittaa tammikuussa julkaistussa Bill & Melinda Gates Foundationin vuosikirjeessä, että ilmastorahoituksen toteuttaminen muiden apukohteiden kustannuksella uhkaa terveyssektorin kehitystyötä.

     "Mikäli vain yksikin prosentti [vuoteen 2020 mennessä suunnitellusta] 100 miljardin dollarin tavoitteesta otetaan rokotusrahoituksesta, 700 000 lasta enemmän kuolee sairauksiin, jotka olisivat parannettavissa", Gates kirjoittaa.

 

***

 

Kehitysyhteistyön palvekukeskus Kepan ajankohtaiskatsauksen "Aitoa apua? – kehitysyhteistyövarojen kriteerit ja avun paisuttelu" mukaan on tärkeää luoda läpinäkyvät tilastointi- ja raportointikäytännöt.

     "Maatasolla ilmastorahoituksen erottaminen kehitysrahoituksesta ei kuitenkaan ole välttämättä järkevää, sillä uusien rahoituskanavien luominen lisää helposti byrokratiaa ja johtaa tehottomuuteen", katsauksessa todetaan.

 

Juttu on julkaistu Kepa.fissä 9.2.2010.


Tavu tavulta (2004)

Uunituoretta Isoa suomen kielioppia tehtiin lähes kymmenen vuotta.

Jättimäisten kirjahankkeiden rinnalla suomalainen teos kuitenkin kalpenee.


Uunituoretta Isoa suomen kielioppia tehtiin lähes kymmenen vuotta. Jättimäisten kirjahankkeiden rinnalla suomalainen teos kuitenkin kalpenee.

 

ISON suomen kieliopin piti alun perin ilmestyä jo lähes viisi vuotta sitten. Helsingin yliopiston, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Suomen Akatemian hanke käynnistettiin vuonna 1995. Tarkoituksena oli laatia kuvaileva kielioppi siitä kirjoitetusta ja puhutusta suomen kielestä, jota käytettiin 1900-luvun jälkipuoliskolla.

       ”Jossakin vaiheessa kuvittelimme, että siitä tulisi muutama sata sivua”, kuvailee päätoimittaja ja Helsingin yliopiston akatemiaprofessori Auli Hakulinen. Toisin kävi. Yli 1 600-sivuinen järkäle julkaistiin pari viikkoa sitten Helsingin Kirjamessuilla yhdeksän vuoden työn tuloksena.

       Suuret sanakirja- ja kielioppihankkeet osoittautuvat perinteisesti kuviteltua pitkällisimmiksi. Vuonna 1961 julkaistua yli 4 500-sivuista Nykysuomen sanakirjaa tehtiin kymmenen vuotta. Suomen murteiden sanakirjan ensimmäinen osa julkaistiin puolestaan kymmenien vuosien aineistonkeruun jälkeen 1985. Viime vuonna julkaistiin seitsemäs osa, jossa esitellään sanastoa kiaisesta konkelopuuhun. Kun suurteos valmistuu, toivottavasti vuoden 2020 tienoilla, siihen tullee 20 nidettä, joissa on yhteensä 20 000 sivua.


MAAILMALLA hankkeet vasta venyvätkin. Kun Oxford English Dictionaryn ensimmäinen painos (silloin nimeltään A New English Dictionary on Historical Principles) ilmestyi vuonna 1928, takana oli 70 vuoden työ. Sivumäärä oli paisunut suunnitellusta 6 000:sta yli 16 000:een.

       Myös Ranskan Akatemian työstämä sanakirja Dictionnaire de l’Académie française edistyy kuin goottilaisen kirkon rakentaminen. Ensimmäinen nide julkaistiin 1694, ja tällä hetkellä ollaan kokoamassa yhdeksättä nidettä. Siinä on päästy kirjaimeen n asti.

       Jättihankkeet eivät rajoitu Euroopan valtakieliin. Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kulttuurien laitoksen amanuenssi Harry Halén povaa, että intialaisen palin kielen sanakirja A Critical Pali Dictionary ei valmistu ainakaan sataan vuoteen. Tanskan kuninkaallinen tiedeakatemia aloitti sen julkaisemisen vuonna 1948, ja 1987 valmistuneessa 14. vihkossa on päästy neljänteen kirjaimeen eli e:hen. Ja tämä kaikki, vaikka pali on kuollut kieli, joskin buddhalaisen theravada-koulukunnan munkit lukevat sitä yhä.

      ”Sanskriitista katsottuna pali on eräänlainen landelaismurre”, Halén kertoo.

       Myös intialaisen Deccan Institutin kokoama sanskriitin sanakirja on kohdannut mutkia matkallaan painoon. Ensimmäinen vihko julkaistiin 30 vuotta sitten, ja nyt valmiina on noin 20 senttiä. Kirjaimissa ei olla edetty a:ta pidemmälle.

       ”Se juuttuu aina siihen ensimmäiseen kirjaimeen eli a:han, koska se on niin sanottu alfa privativum eli kieltävä etuliite. Siis mikä tahansa sana voidaan muuttaa päinvastaiseksi panemalla se eteen”, Halén sanoo ja hykertelee.

       ”Silloinhan koko kielen sanavarasto tulee heti tämän ensimmäisen kirjaimen alle.”


KAIKEN paperilla julkaistavan ongelmana on, että sisältö alkaa vanheta ennen kuin muste on kuivunut. Julkaisu sähköisessä muodossa ratkaisee päivittämisongelmaa ja nopeuttaa tiedonhakua. Kun esimerkiksi Oxford English Dictionary julkaistiin taannoin cd-romilla, 62 kilon painoinen kakkoseditio ja pari täydennysosaa mahtuivat kätevästi yhdelle levylle.

      Kotimaassa Suomen kielen perussanakirja on saatavilla silloin tällöin päivitettävänä romppuversiona. Päätoimittaja Auli Hakulisen mielestä Isoa suomen kielioppia ei kuitenkaan kannata siirtää sellaisenaan uuteen formaattiin.

       ”Siihen kannattaisi tehdä erityisiä linkkejä sekä käyttää enemmän tekstiesimerkkejä ja ääniaineistoa”, hän perustelee.

      Kuka uuteen urakkaan sitten ryhtyisi? Hakulinen ei ilmoittaudu.

      ”Ehkä me kaikki halutaan tehdä näiden vuosien jälkeen jotain muuta.”

 

Juttu on julkaistu Ylioppilaslehdessä 16/2004.


Lava keskellä, yleisö ympärillä (2011)

Erinomaisen akustiikan ohella akustikko Yasuhisa Toyotalle on tärkeää

salin tunnelma – siksi musiikkitalon Konserttisalissa ei tuijoteta edessä

istuvan selkää.


Erinomaisen akustiikan ohella akustikko Yasuhisa Toyotalle on tärkeää salin tunnelma – siksi musiikkitalon Konserttisalissa ei tuijoteta edessä istuvan selkää.

Musiikkitalon konserttisalin odotetaan täyttävän kansainväliset laatuvaatimukset. Ja odotuksille on todella katetta, sillä salin akustiikasta vastaa maineikas japanilainen akustikko Yasuhisa Toyota. Hän on suunnitellut ylistettyjä konserttisaleja eri puolille maailmaa, muun muassa Sapporon konserttisalin sekä Los Angelesin Walt Disney Concert Hallin.

– Siinä mielessä kaikki projektit ovat samanlaisia, että tavoitteena on aina loistava konserttisali, Toytota kertoo puhelimitse toimistostaan Los Angelesista. Mistään rutiinityöstä ei Musiikkitalonkaan kohdalla ollut kuitenkaan kyse.

– Salin arkkitehtuurissa on käytetty paljon lasia, mikä tuo tiettyjä haasteita akustiikan suunnitteluun.

Perinteisiä suorakaiteen muotoisia saleja kutsutaan konserttisalirakentamisessa ”kenkälaatikoiksi”. Toyotan salit ovat sitä vastoin usein ”viinitarhoja”.

Viinitarhan idea on sama kuin nuotiopiirissä: lava on keskellä, yleisö ympärillä. Tämän ansiosta konserttisalin 1 708 kuulijasta yksikään ei joudu istumaan yli 30 metrin päässä lavasta.

Toyotan mukaan oleellista on paitsi se, että kaikki ovat lähellä lavaa, myös se, että ihmiset istuvat kasvot toisiinsa päin.

– Yleisö pystyy jakamaan konsertin tunnelman paljon paremmin, kun heidän ei tarvitse tuijottaa vain toistensa selkiä. Viinitarhasalissa on kyse läheisyydestä ja kodikkuudesta.

 

Sali laskeutuu kuin tukkijoki

 

Vaikka konserttisalin perustason eli Töölönlahden maatason lasiseinistä tulvii aurinko saliin, yleisilme on tumma, kuin savusauna tai pesäluola.

Musiikkitalon pääarkkitehti Marko Kivistö kertoo, että salin arkkitehtooninen tausta-ajatus on haettu suomalaisuudesta: sali ja sen eripituiset ja -suuntaiset penkkirivit lähtevät laskeutuvat perustasosta kohti esiintymislavaa kuin tukkisuma koskessa.

Tukkijoen aaltoileva, poukkoileva muotokieli jatkuu salin seinissä ja edelleen katossa, josta esiintymislavan päälle laskeutuu valtava ”ufo”. Kyseessä on kanooppi, noin kaksikymmentä tonnia painava pyöreä rakenne, joka hajottaa äänen tasaisesti ympäri salia ja takaa, että myös lavalla oleva orkesteri kuulee soittonsa. Yleisöäänestyksessä Musiikkitalon kanooppi sai nimen ”Sointilatvus”.

Vaikka Musiikkitalon konserttisali on äärimmäisen kaunis, visuaalinen estetiikka on ollut suunnittelussa aina toissijaista.

– Akustiikka on todella herkkä kaikenlaisille kompromisseille. Jos suunnittelussa on tullut eteen valintatilanteita, päätöksentekoa on ohjannut aina akustiikka, Kivistö vakuuttaa.

 

Akustiikkaa testattiin pienoismallilla

 

Kun Konserttisalin akustiikan suunnittelu ja testaus viisi vuotta sitten alkoi, Musiikkitalon tontilla nökötti vielä punatiilisiä makasiineja. Aluksi Yasuhisa Toyotan johtama Nagata Acoustics ja tämän suomalainen yhteistyötaho Akukon Oy mallinsivat salin akustiikkaa virtuaalisesti.

Sen jälkeen Musiikkitalon konserttisalista rakennettiin toimistohuoneen kokoinen täydellinen 1:10 pienoismalli. Koska pienoissali on kymmenesosa oikeasta, se pumpattiin akustiikkatestien ajaksi täyteen kymmenen kertaa ilmaa ohuempaa kaasua. Myös soitettavien äänten taajuudet kutistettiin kymmenesosaan – vain koirien ja lepakoiden korvin kuultaviksi.

Millainen akustiikka Musiikkitalon Konserttisalissa sitten tulee olemaan? Vastaus saadaan pian, ja sitä odottaa innolla myös Yasuhisa Toyota.

– Ehdottomasti tulen käymään Suomessa loppukeväästä, kun sali on valmis, hän vakuuttaa.

Viinitarhasalin fysiikasta johtuen akustikko Toyotan näkemys on, että jokainen salin paikka on erilainen mutta erinomainen.

Arkkitehti Kivistön suosikkipaikka saattaisi puolestaan löytyä ylhäältä orkesterin takaa.

– Sieltä saa uudenlaisen kosketuksen muihin katsojiin ja siellä tämän salin tilallinen kokemus on vahvin. Ne ovat todella dramaattisia paikkoja, hän perustelee.

 

Musiikkitalo-lehti, kevät 2011


Arvosteluja ja esittelyjä
Surkea tarina (2008)
Ishmael Beah: Leikin loppu (Like)

Koska aikomuksemme oli palata seuraavana päivänä, emme hyvästelleet ketään emmekä kertoneet, minne olimme menossa. Lähdimme tietämättä, ettemme enää koskaan palaisi kotiin.
     Leikin loppu on kuin B-luokan väkivaltaviihdettä. Kirjan reilussa 300 sivussa ammutaan ja ammutaan ja viillellään ja taas ammutaan, mutta yksikään luoti ei osu – ainakaan pahasti – päähenkilöön, sierraleonelaiseen 12-vuotiaaseen lapsisotilaaseen. Lukuisat kerrat hän tuijottaa aseen piippua, mutta sitten pusikossa räsähtää, vihollisten katse kääntyy ja pikku rambo pääsee pakoon.
     Tarinan juonta voisi kuvailla surkeaksi. Mutta ei voi, koska se on totta.
Tässä kuussa 28 vuotta täyttävän Ishmael Beahin elämänkerta on tarina yhden lapsen hirvittävästä kohtalosta – muttei yksittäistapaus.
      YK:n arvion mukaan maailmassa on 300 000 lapsisotilasta, joista nuorimmat ovat alle 10-vuotiaita. Lapset ovat täysivertaisia taistelijoita, usein tehokkaampiakin: he tottelevat kuuliaisesti käskyjä eivätkä kysy liikoja, joten heidät voidaan määrätä vaarallisimpiin ja järjettömimpiin tehtäviin.
      Vaikka suurin osa lapsista taistelee erilaisissa sotilaallisissa ryhmittymissä, Ishmael Beahin tapaan lapsia on myös hallitusten joukoista. Eikä pidä hurskastella, että lasten värvääminen olisi vain köyhien ja epävakaiden afrikkalaisvaltioiden ongelma. Alaikäisiä rekrytoidaan muun muassa Isossa-Britanniassa, Australiassa, Itävallassa, Hollannissa, Israelissa ja Yhdysvalloissa, vaikkei alle 18-vuotiaita varsinaisiin sotatoimiin näissä
maissa määrätäkään.
     Beahin lapsuus on surkea. Hänen koko perheensä on kuollut kuten sadat muutkin hänen ympäriltään. Beah itse on ampunut, silponut, raiskannut, kiduttanut ja elävältä haudannut määrättömästi ihmisiä.
       Emme koskaan tehneet muuta kuin taistelimme, katselimme sotaelokuvaa tai otimme huumeita. Kun juttelimme, puhuimme ainoastaan sotaelokuvista ja siitä, miten upeasti luutnantti, alikersantti tai joku meistä oli tappanut jonkun.
     
Silti kaiken tämän jälkeen voidaan sanoa, että Ishmael Beah on äärimmäisen onnekas: hän on edelleen hengissä.
      Ja hän on onnistunut kirjoittamaan väkevän kirjan, joka kääntää ajatuksia lapsisotilaiden hätään, edes hetkeksi.

Juttu on julkaistu Matkaan-lehdessä 11/2008.


Lauantai-illassa ei ollut huumaa (2004)

Saturday Night Fever Linnanmäen Peacockissa 27.7.2004.

Ohjaus Marco Bjurström.


Uusi Iloinen Teatteri saatteli Linnanmäen Peacockissa pohjoismaiseen ensi-iltaansa Saturday Night Feverin. Ja miten?

     Kauttaaltaan laimeasti, sisällön määrään nähden ylipitkästi ja – vaikka kyse on musikaalista – laulullisesti heikosti.

     Parasta esityksessä olivat näyttävät yhteislaulukohtaukset, joissa koko remmi tanssi ja lauloi.

     Soolo-osuuksissa se sitten paljastui: esiintyjien kiusallisen huono laulutaito. Tämä ei ole UIT:n tanssipainotteisissa musikaaleissa uutta, miehitystähän on täytynyt valita pitkälti tanssitaitojen mukaan, luulisin.

     Tosin John Travoltan tähdittämässä elokuvassa näkee paljon sellaistakin tanssia, jota Peacockissa ei nähty, vaikka pääosaa esittävä Tuukka Leppänen oli Tony Manerona hyvä.

     Tarinahan on tunnetusti ontto. Ainakaan enää näin 2000-luvulla elokuvankaan juoni ei tarjoa mitään ajateltavaa, mutta UIT:n versiossa kaikki oli viritetty ohuimmilleen.

     Tonyn veli, isä Frank Jr. tulee ja menee, kotona istutaan ruokapöydän ääressä ja läiskitään toisia, Bobby on pakotettu menemään naimisiin – mutta ei mistään sen enempää. Tony puhuu kolme lausetta papin uransa hylänneen veljensä kanssa ja ymmärtää, että narsistinen manhattanilaistyttö on jotain enemmän kuin vetkuttelu diskossa.

     Musiikki sentään toimii mukavasti. Sähköisesti vahvistettu pieni bändi montun uumenissa on ihan toimiva korvike sille tavoitellulle eli discomusiikille.

     Ensimmäinen näytös on pitkä mutta melko vauhdikas. Toinen näytös on myös pitkä, maustettuna usealla kuolleella soolokohtauksella. Ja lopulta pitkä esitys kuitenkin loppuu kuin kesken yhtä seinään kuin elokuvakin.

     Mitään huumaa Saturday Night Fever ei synnyttänyt, eikä yleisö huumaantuneelta yrittänyt näyttäkään. Totta kai ensi-illassa sentään kohteliaasti kaikille hurrattiin.

      Ja olisihan se pitänyt arvata – ohjaajana siis on Marco Bjurström – että mukaan mahtui se ”valot päälle, kaikki ylös ja yhdessä tanssimaan” -jakso.

Ihanaa, se jippo sitten kestää aikaa.

     Ikimuistoisinta pohjoismaisessa ensiesityksessä olivat ne sadat ympäri salia ja lavaa ripustetut peilipallot. Miten jollain voi olla niitä niin monta?

 

Juttu on julkaistu Länsiväylässä 1.8.2004.


The Real Group ja Rajaton antoivat upean lauluyhtyekonsertin (2004)
The Real Group ja Rajaton Tapiolasalissa 16.10.2004.

Siitä ei voi mennä takuuseen, olisiko The Real Group tai lauluyhtye Rajaton kumpikaan houkutellut yksin Tapiolasalia täyteen. Mutta kun nämä maidensa parhaat lauluyhtyeet esiintyvät yhdessä, on tietysti selvää, että konsertti on loppuunmyyty – suorastaan lyttyynmyyty, sillä osa paikoista oli myyty kahteen kertaan.

     Haltioitunut yleisö sai takuulla mitä halusikin, sillä molemmat yhtyeet esittivät erikseen vanhoja ja uusia kappaleitaan, mutta useamman numeron myös yhdessä. Esimerkiksi yksitoistahenkisen suuryhtyeen Me kuljemme kaikki kuin sumussa saattoi olla hienointa, mitä Tapiolasalissa koskaan on kuultu.

     KuoroEspoon lauantai-ilta oli niin musiikin, äänentoiston, valojen kuin yleisönkin suhteen täydellinen viihdekonsertti.


Lämminhenkinen ilta

 

Edellisillä vierailuillaan The Real Groupin esitys on ollut lähinnä sirkusta, jossa viisi ihmistä ällistyttää kuulostamalla aivan ihka oikealta popbändiltä. Soittimien imitoinnin lisäksi kappaleet ovat olleet popille tyypillisesti lyhyitä, yksinkertaisia ja valjuja. Samaa löytyy myös usealta levyltä, esimerkiksi muutamia vuosia sitten julkaistu Commonly unique on näistä syistä lähes kuuntelukelvoton.

     Tapiolasalissa The Real Group kuitenkin yllätti positiivisesti olemalla nimenomaan lauluyhtye – ihmisrumpukoneenkin malttoivat aika ajoin vaientaa.

     Kahden yhtyeen kohtaaminen oli täynnä lämpöä, suorastaan sokerikuorrutusta. Joka kerta kun toinen yhtye spiikkasi toisen lavalle, halailtiin, vaihdettiin muutama mukava sananen ja taputeltiin olalle. Niin kuin takahuoneessa ei olisi jo ehditty morjestaa. Mikäs siinä sikäli, että myös laulusta kuului ja näkyi, että lavalla oli yhtä mukavaa kuin yleisössäkin.

     Rajaton kertoi pitävänsä The Real Groupia esikuvanaan, mutta ainakin tänä päivänä velat suuntaan jos toiseenkin on maksettu ja molemmilla lauluyhtyeillä on selkeästi oma profiilinsa.

     The Real Group on pari astetta viihteellisempi ja harmittomampi kuin Rajaton, joka kokonaisuutena on himpun vakavampi, tyylikkäämpi ja ”mietitympi”, niin musiikin, pukuvalintojen kuin lavalleasettautumisenkin suhteen.

     Ehkä näitä kahta mestariyhtyettä erottaa juuri se samainen ero, jonka perusteella ruotsalainen musiikki tunnetaan maaimalla ABBA:sta, Roxettesta ja kaikesta sen jälkeen tulleesta, kun Suomi-vienti puolestaan on viime vuosiin asti löytynyt akselilta Sibelius–Saariaho.

 

Juttu on julkaistu Länsiväylässä 20.10.2004


Konserttiohjelmia
Sydänverta ruusun terälehdillä (2002)

La Guitare Romantique -kitarakonsertti säveltäjäniminään

Mangoré, Mertz, Tárrega, Matiegka ja Schubert.


ROMANTIIKKA oli henkien virtaus ja katsomussuunta, joka vaikutti eurooppalaisessa kulttuurissa 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun puoliväliin, ja muutamilla alueilla, kuten musiikissa, aina 1900-luvulle saakka. Ensimmäisen kerran romantiikka-sanaa käytettiin Euroopan hallitsevissa kielissä 1600-luvulla. Tuolloin kuitenkin sen merkitys eli ”romaanimaisuus”, ajatus jostakin mielikuvituksellisesta, keinotekoisesta ja epärealistisesta, sai osakseen lähinnä halveksuntaa. Myönteisen merkityksensä se sai puoli vuosisataa myöhemmin ensin Englannissa sovellettuna maisemanäkymiin ja englantilaiisen puiston luontoa jäljitteleviin piirteisiin ja pian myös mannermaalla.

ROMANTIIKKA ilmeni niin monipuolisesti filosofiassa, tieteissä ja taiteissa, että sen käsitteleminen yhtenäisenä virtauksena jää pakostakin ylimalkaiseksi. Taiteissa sitä ei voida pitää varsinaisesti tyyliä luovana, vaan pikemminkin tyylikaavoja ja sääntöjä vastaan kapinoivana suuntana. Se oli suhtautumistapa, jota leimasivat haaveellisuus, tunteileva rakkaus, antiikin ajan ihailu ja usein irrottautuminen arjesta. Valistusaikaan ihminen kuvitteli olevansa luontoa ja asioita järjellään hallitseva keskipiste, ja tuo harmoninen maailmankuva kuvastui tavallaan myös antiikin käyttämissä kiinteissä muotorakenteissa. 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, varhaisromantiikan aikana, maailmankuva alkoi horjua, turvallisuus ja varmuus katosivat ja niiden tilalle tuli tietoisuus maailman perimmältään tuntemattomasta, äärettömästä luonteesta.

                                                     * * *

MUSIIKIN romantiikka korosti vapauden ihanteen vaalimista. Musiikille ei ollut ehdottomia sääntöjä; säveltäjän ilmaisutahto oli tärkeämpi kuin rakenne, tapa ja muoto. Yleisesti ottaen romantiikalle olikin leimallista vanhojen muotorakenteiden ja harmonioiden sekä esityskoneiston rohkea laajentaminen – välillä suoranainen murskaaminen.

ERITYISESTI kirjallisuuteen pohjautuvat yksinlaulu, hyvänä esimerkkinä Franz Schubertin (Itävalta 1797–1828) Liedit, sekä oopper suurimpina mestareinaan Carl Maria von Weber (Saksa 1786–1826), Giuseppe Verdi (Italia 1813–1902) ja Richard Wagner (Saksa 1813–1883), saivat kiitollisen maaperän romantiikalle ominaisesta tunteiden kuvailusta. Niin ikään kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja muuhun sellaiseen tukautuva ohjelmamusiikin (ulkomusiikillisia aineksia hyödyntävä instrumentaalisävellys) käsiten tuli luoduksi eritoten Hector Berliozin (Ranska 1802–1869), Franz Lisztin (Unkari 1811–1886) ja Richard Straussin (Saksa 1864–1949) sinfonisissa runoissa ja ohjelmallisissa sinfonioissa. Niissä kirjallisten viitteiden (otsikon ja ohjelmatekstin) kautta sekä musiikilla assosiaatioita herättäen ja tunnelmia luoden pyrittiin suuntamaan kuulijan mielteet haluttuun suuntaan. Romantiikan musiikille oli myös ominaista pienimuotoiset, usein karakteristiset sooloteokset, aikansa iskelmät.

SEKÄ soittimien rakenteet että soittoteknisten keksintöjen myötä kasvanut virtuositeetti synnytti ilmiönä ennen näkemättömän laajaa henkilöpalvontaa kiertävien taiteilijoiden ympärille. Niin Niccoló Paganini (Italia 1782-1840), Liszt kuin Frédéric Chopinkin (Puola 1810–1849) saivat toinen toisensa jälkeen Euroopan kaupungit polvilleen syvällä musiikillisella ilmaisukyvyllään ja häikäisevällä teknisellä suvereniteetillaan.

                                                     * * *

KITARAN rooli musiikin historiassa on aina 1900-luvun puolen välin tienoille asti ollut hyvin marginaalinen. Se ei ole saanut (ymmärrettävistä syistä) paikkaansa orkesterista, eikä toisaalta vakiintunut mihinkään muuhunkaan yhtyemusiikkikokoonpanoon. Kitaralle vielä romantiikankin aikana sävelsivät lähinnä sekä instrumentin tekniset rajoitukset että toisaalta mahdollisuudet hyvin tuntevat kitaristit itse. Niinpä kitarakirjallisuus ei saanutkaan osakseen panosta monien historiankirjoista paikkansa lunastaneiden säveltäjien innovatiivisesta luomisvoimasta. Osittain juuri tästä syystä on kitarakirjallisuus aina kulkenut tyylillisest ”jäljessä”. 1800-luvun alussa vaikuttaneet säveltäjä-kitaristit Fernando Sor (Espanja 1778–1839), Dionisio Aguado (Espanja 1784–1849), Ferdinando Carulli (Italia 1770–1841) ja Matteo Carcassi (Italia 1792–1853) tekivät kyllä kitaraa tunnetuksi ja suosiosta nauttivaksi kiertueillaan Euroopan musiikkikeskuksissa Wienissä ja Pariisissa. Heidän sävelkielensä oli kuitenkin hyvin konservatiivinen, klassisen aikakauden musiikista ammentava.

VAIKKA kitaran alati eläväisessä rakenteessa ja soittotekniikassa romantiikan kynnyksellä tapahtunut kehitys (kuuden kieli ja parikielistä luopuminen; soittoasennon kehittyminen ja vakiintuminen, oikean käden nimettömän runsaampi käyttö, pikkusormen kanteen tukemisesta luopuminen; erikoisefektit, kuten huiluäänet) mahdollistikin virtuoosisemman ja ilmaisuvoimallisemman soiton, soveltui kitara hiljaisen äänensä ja intiimin luonteensa johdosta kuitenkin parhaiten suhteellisen pienimuotoisiin sooloteoksiin. On kuitenkin mainittava, että muun muassa Schubert ja Paganini kamarimusiikissaan ja Berlioz useissa oopperoissaan – kaikki edellä mainitut säveltäjät niin ikään itsekin taitavia kitaristeja – toivat kitaran mukaan laajempimuotoisiinkin teoksiin.

1900-LUVULLE tultaessa kitara oli taas kokenut soinnillista rikastumista kitaranrakentajan Antonio Torresin (Espanja 1817–1892) ansiosta. Kitaran uuden soittotekniikan edistäjänä kitaristi ja säveltäjä Francisco Tárrega (Espanja 1852-1909) toi mukaan apoyando-tukinäppäilyn käytön, ja Tárregan oppilas Miguel Llobet (Espanja 1878–1938) omaksui Aguadon esimerkin kynsien käytöstä. Tälle kitarassa vasta varsinaisesti romanttiselle ajanjaksolle onkin leimallista lämmin väripaletti sekä runsaat kansalliset ainekset johtuen laajimman suosion ja pisimpien perinteiden keskittymisestä Italiaan, Espanjaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

INSTRUMENTTINA kitaran ehkäpä tärkein ja kauaskantoisin merkitys romantiikan ajan musiikille löytyykin muualta kuin sille nimenomaan sävelletystä kirjallisuudesta. Siinä missä luuttu toimi aikoinaan niin hovaissa kuin rahvaankin keskuudessa helposti liikuteltavana säestys- ja trubaduurisoittimena, oli kitarallakin romantiikassa juuri musiikkia kohtaan koettua kiinnostusta kasvattava vaikutus. Sen lisäksi, että se oli hoveissa ja yksityisissä salongeissa suosittu soolo- ja yhtyesoitin, se toi myös teknisessä helppoudessaan ja kansanläheisyydessään musiikin ilosanomaa niiden kansankerrosten illanviettoihin, joilla muuten ei ollut mahdollisuutta päästä osalliseksi suurten konserttisalien ja oopperan huikeista esityksistä. Niinpä kitara tekikin kulissientakaista yleissivistävää työtä kylväen sen siemenen, joka silloin tällöin vehreästi versotessaan on kasvattanut niitä osatekijöitä, jotka yhdessä ovat saaneet meidät muodostamaan käsitteen länsimainen taidemusiikki.

Mutkikas musiikin kieli (2002)
Uuden musiikin konsertti Tapiolasalissa 18.11.2002

PIENI lapsi säikkyy uusia ääniä ja vaikkapa vieraita kasvoja. Kuitenkin ärsykkeen toistuessa lapsi tottuu siihen, eikä se enää tunnu pelottavalta vaan on muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Samanlainen alitajuinen puolustusreaktio syntyy varttuneemmallekin lapselle hänen joutuessaan uuteen tilanteeseen. Kuitenkin ajan kanssa tutustuttaessa uhka muuttuukin turvalliseksi, miellyttäväksi.

SAMAN voi ajatella tapahtuvan myös musiikin kokemisessa. Kun vastaanotamme täysin uuden melodian, harmonian, rytmin tai kaikkea niitä yhdessä, se kuulostaa aluksi meistä täysin järjettömältä. Sitä on vaikea pitää ainakaan kauniina, jos myöskään erityisen rumana. (Tietenkin on ymmärrettävää, että harva musiikin rakennuspalikka voi yhtään musiikkia kuulleelle olla täysin uusi.) Kun kuulemme saman uudelleen useamman kerran, opimme tuntemaan sen ja voimme kuunnellessamme ennakoida tulevaa. Tällöin se ei ole meille enää vierasta vaan tuttua, turvallista. Välttämättä tietenkään näin syntyvä mielikuva aiheesta ei ole kaunis (jos sitä pidetään miellyttävän synonyyminä), se voi olla surullinen, vastenmielinen, lapsellinen tai assosioida johonkin aivan muuhun. Mutta yhtä kaikki tunnemme sen, ja jos se kontekstissään on mielestämme tarkoituksenmukainen, se miellyttää meitä ja pidämme tästä musiikista. Kun sitten kuulemme saman asian hieman varioiden, se on suurimmilta osin meille jo tuttua eikä siksi tunnu vieraalta vaan pikemminkin pienen vaihtelun virkistämältä.

VASTAAVAA voi laajentaa koskemaan myös kokonaista musiikin tyylisuuntaa. Varmasti jokainen musiikin kanssa laajemmin tekemisissä ollut on kuullut melko laillabarokkimusiikkia. Olemme tutustuttaneet itsemme siihen ja oppineet näin sen sisäisen kieliopin. Kun sitten kuulemme uuden, aikaisemmin kuulemattoman teoksen, se ei pohjimmiltaan ole meille vieras. Koska tunnemme tyylisuunnan kieliopin, voimme heti kokea ymmärtävämme teosta. Omasta arvomaailmastamme on sitten kiinni, kuinka korkealle sen arvotamme. Tämän kaltainen ehdollistuminen on varmasti tapahtunut lähes kaikille niillekin, jotka eivät aktiivisesti ole tutustuneet mihinkääntiettyihin musiikin tyylisuuntiin. Musiikkia kuulee tahtomattaankin niin monissa yhteyksissä, että kielioppi tulee ainakin pääpiirteittäin selväksi. Ja itsestään selväähän on, että musiikin historian kehitys on katkeamaton virta, joten opimme koko ajan myös jotain niin edeltäneestä kuin tulevastakin.

NÄIN ajatellen Uusi musiikki saattaa olla kuin matkustaminen vieraaseen maahan uuden kulttuurin ja tyystin käsittämättömän kielen ympäröimäksi. Lähes minkäänlaista kommunikaatiota ei näytä muodostuvan. Aluksi voi tuntua, ettei kykene edes erottamaan sanarajoja. Kuitenkin ajan kanssa ilman sen kummempaa opiskeluakin alkavat yksittäiset sanat hahmottua, ja hitaasti mutta varmasti ja kuin varkain laajemmatkin kokonaisuudet alkavat jäsentyä selkeinä ja ymmärrettävinä

JOS on äidinkielenään sisäistänyt duuri–molli-tonaliteetin, perinteiset tahtilajit ja muotorakenteet, joihin vuosisatainen klassinen musiikki siinä missä tämänpäiväinen kevyt musiikkikin pohjaavat, saattaa vaikkapa tämän illan konsertti herättää ihmetystä. Uudenlaisella kielellä esitettynä saattavat vanhatkin asiat kuulostaa perin vierailta. Kuitenkin, kun älyllisesti yrittämättä antaa musiikin virrata ja herättää tunteita, ei erehdyksen vaaraa ole. Ja siksi on tässä turha sanoin yrittää enempää selvittää, Ludwig Wittgensteinin sanoin:

"Taiteesta puhuttaessa on usein hyvin vaikea sanoa jotain, mikä olisi parempaa kuin hiljaisuus.”

BACH (2003)
J. S. Bach -konsertti Saksalaisessa kirkossa 26.1.2003.

JOHANN Sebastian Bach (1685–1750) oli ahkera ja hurskas mies. Uskoen koko voimallaan Jumalaan hän näki kaiken, omat lahjansakin, Jumalan suuruuden ilmauksena. Bachin musiikki ei syntynyt suuresta inspiraatiosta tai konfliktitilanteista, lähinnä se oli tulosta säveltäjän kulloisestakin työympäristöstä ja toimeksiannosta.

OLLESSAAN vuodesta 1708 Weimarin herttuan Wilhelm Erastin kamarimuusikon ja hoviurkurin virassa Bach loi suurimman osan valtaisasta urkumusiikkikirjallisuudestaan. Soitinmusiikkiinsa hän sitä vastoin keskittyi siirryttyään 1717 Anhalt-Köthenin ruhtinas Leopoldin kapellimestarikai Kötheniin, jossa hänen pääasiallinen tehtävänsä oli säännöllisten soitinmusiikkikonserttien järjestäminen. Bachin hengellinen musiikki, se ehkäpä hänen musiikkinsa kaikkein häikäisevin osa, syntyi taasen suurilta osin hänen saatuaan arvostetun kanttorinviran Leipzigin Tuomas-kirkossa. Siellä syntyivät neljä passiota, joista jälkipolville ovat säilyneet vain Matteus- ja Johannes-passiot, Jouluoratorio, H-molli messu sekä yli 200 kantaattia. Uuden kantaatin, jonka kokoonpano ja laajuus oli usein suhteessa hänen senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja voimiinsa, hän sävelsi sunnuntain jumalanpalvelukseen yli viiden vuoden ajan. Sen ja muiden sävellystöiden, niiden harjoittamisen ja esittämisen ohella hänen päiväohjelmaansa kuului urkujensoitto ja musiikinjohto eri tilaisuuksissa, niin häissä kuin hautajaisissakin, sekä soitonopetus ja vieläpä virkavelvollisuuksiin kuuluvien tavallisten kouluaineiden kuten latinan opettaminen, vaikkei se ollutkaan Bachin vahvinta aluetta.

BACHIN musiikilllinen sivistys tunnetaan hyvin. Kuitenkin jo se, mistä hän oppinsa ammensi, jää lopulta mysteeriksi. Bachilla oli hyvin vähän henkilökohtaisia opettajia, eikä hän matkustellut Saksassa juuri milloinkaan. Kylläkin tiedetään hänen olleen äärimmäisen lahjakas ja omanneen uupumattoman intohimo musiikinopiskeluun; yökaudet hän kynttilänvalossa kopioi ja opetteli käsiinsä saamiaan menneiden aikojen mestareiden teoksia. Mutta tämäkö yksin voi riittää siihen, että Bach saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia tyylejä yhdistellen ja hengen niihin omalla ylivertaisuudellaan puhaltaen tuli keränneeksi musiikkiinsa kaiken menneen ajan suuruuden ja taidon? Hänen taiteensa oli täydellisen kirkas kruunu aikakaudelle, päätepiste, joka ei johtanut mihinkään. Bach ei niinkään luonut uutta vaan saattoi loppuun jo vallinneen kehityksen. Hänen poikansa Carl Philipp Emanuel Bach, homofonisen musiikin kannattajan ja myöskin jo musiikin taivaanrannassa sarastaneen sonaatin esitaistelijan, tiedetään kutsuneen isäänsä varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen "vanhaksi peruukiksi", mikä tavallaan onkin osuvaa. J. S. Bach oli polyfonisen tyylin mestari, hänen taiteensa oli barokin taidetta. Ei se enää pystynyt viehättämään aikaa, joka jo sisimmältään eli rokokoota ja piti ihanteena tuon tyylikauden kevyttä, eleganttia hilpeyttä.

ARVAILUJEN
varaan on Bachista jäänyt niin hänen käyttämäsä tempot ja fraseeraus kuin urkurekisterivalintansakin. Näistä seikoista hän ei ole jättänyt nuotteihinsa juuri mitään viitteitä. Myöskin Bachin kirjallinen sivistys herättää ratkaisemattomia kysymyksiä, hän kun osittain kirjoitti itse kantaattiensa sanat, jotka pohjautuvat Raamatun teksteihin täydennettyinä pietismihenkisillä säkeillä ja jotka symboleineen ja kielikuvineen ovat kirjalliselta kannalta kyseenalaisia. Bach ei myöskään jättänyt jälkeensä lähes ollenkaan yksityisluontoista kirjeenvaihtoa, jonka perusteella olisi pääteltävissä jotan hänen suhteestaan oppilaisiinsa, ystäviinsä tai aikansa ylimystöön. Ja viimein, minkälainen hän oli aviomiehenä ja perheenisänä 20 lapselleen, joista kylläkin 10 kuoli jo hyvinkin nuorena.

VIIMEISESSÄ, kesken jääneessä teoksessaan Kunst der Fuge, Fuugan taide, Bach kuin oppikirjan tavoin esittelee samaa yksinkertaista pääteemaa käyttäen polyfonisen maailmansa, elämänpituisella uurastuksella kristalloidun. Ensimmäisen osan aluksi kuullaan päätema, tämäniltaisessa versiossa viulun esittämänä, jonka jälkeen muut instrumentit yksitellen sukeltavat pääteemallaan sisään kudelmaan. Teema varioituu ja tulee monin kerroin käännellyksi ja eri aika-arvoissa esitetyksi, ennen kuin saavutaan viimeiseen osaan. Siinä esitellään kolme uutta teema, joista yksi signeerauksenomaisesti muodostuu säveltäjänsä nimikirjaimista B(alennettu h)-A-C-H. Viimeisessä taitteessa nämä kolme teemaa oli luultavasti tarkoitus esittää yhtä aikaa vielä Kunst der Fuge -pääteemankin soidessa. Niin, luultavasti. Musiikki nimittäin loppuu kesken. Vain muutaman tahdin ehtii viimeinen taite edetä, kun alttovielu odottamattomasti jääkin soittamaan yksin. Vielä viimeinen henkäys ja sekin mykistyy... henkeäsalpaava hiljaisuus...

…Bach on kuollut.

BACH eli yksinkertaista elämää vailla loistoa ja yltäkylläisyyttä. "Olen tehnyt ahkerasti työtä. Kuka hyvänsä yhtä ahkera pystyisi samaan kuin minä", hänen tiedetään vaatimattomasti mestarillisuudestaan sanoneen. Hän oli suuri urkuri, jota tultiin kaukaakin kuuntelemaan, mutta hänen sävellyksensä eivät saaneet vastaavaa arvostusta. Jopa ne hänen kuolemansa jälkeen tyystin unohdettiin lähes sadaksi vuodeksi. Hänen vaimonsa Anna Magdalena kuoli kymmenen vuotta miehensä jälkeen varattomana köyhäintalossa. "Soli Deo gloria – Jumalalle yksin kunnia" liitti Bach teostensa loppuun. Suunnattomasti työtä vailla itsekkäitä päämääriä, ja viimein on saapuva rauha raskaan elämän jälkeen. Mutta ajan niin vaatiessa vuosien kuluttua tuhansilta unohduksiin vaipuneilta nuottilehdiltä varoen pyyhittiin pölyt ja ne uudelleen nostettiin omalle paikalleen telineelle. Sen jälkeen ei länsimaisesta taidemusiikista olekaan voitu puhua Johann Sebastian Bachin nimeä mainitsematta.
ai kammekama riimuskina saa aikamme kamarimusiikkia... (2003)

Jaahans... tämmöinen tuli taannoin tehtyä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa

keväällä 2003 järjestetyn Aikamme kamarimusiikkia -konserttisarjan käsiohjelmaan.


ohjelmalehtiskuva_750px.jpg
Bodom-murhaoikeudenkäynti 4.8.-16.10.2005
Su 7.8.2005 (premisivu) Bodomin murhien historiallinen oikeudenkäynti alkaa
Jutun pääkäsittely alkaa tiistaina 16. elokuuta.

Suomen rikoshistoriassa kääntyy uusi lehti, kun reilut 45 vuotta sitten tapahtuneiden Bodominjärven murhien oikeudenkäynti torstaina alkoi.

     Kolmesta murhasta on syytettynä espoolainen Nils Wilhelm Gustafsson, 63, joka selvisi ainoana hengissä neljän nuoren kohtalokkaalta telttaretkeltä. Hänelle vaaditaan Espoon käräjäoikeudessa elinkautista vankeusrangaistusta.

     Torstaina kuultiin oikeudenkäynnin suullinen valmistelu, pääkäsittely alkaa tiistaina 16. elokuuta.

     Johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifströmin ja kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehdon mukaan dna-tutkimuksilla ja muun muassa teltasta ja Gustafssonin kengistä löytyneiden veri- ja viiltojälkien perusteella on varmaa, että murhaan ei liity ulkopuolisia.

     Puolustus on teknistä näyttöä tulkitessaan päätynyt täysin päinvastaiseen johtopäätökseen.

     – Sen lisäksi, että Gustafsson tietää olevansa syytön, tekninen näyttö osoittaa, että siellä on täytynyt olla joku ulkopuolinen. Esitutkintamateriaalista ei löydy käsittääkseni näyttöä, että tekijä olisi Gustafsson, sanoi Gustafssonin asianajaja Riitta Leppiniemi.

 

Motiivi on kysymysmerkki

 

Bodominjärvellä surmattiin 45 vuotta sitten Seppo Boisman, Anja Mäki ja Irmeli Björklund.

     Yksi iso kysymysmerkki on murhien motiivi. Syyttäjien mukaan yön tapahtumiin liittyi mustasukkaisuutta ja riitaa.

     Puolustus on eri mieltä. Sen mukaan riitaa ei ole pystytty osoittamaan. Puolustus myös korostaa, että Seppo Boisman oli syytetyn parhaita ystäviä, Anja Mäki tämän tyttöystävä ja Irmeli Björklund Gustafssonin tyttöystävä.

     Omaisia edustava asianajaja Heikki Lampela nosti valmisteluistunnossa kuitenkin esille mielenkiintoisen kysymyksen.

     – Irmelin tapaamiseen liittyy erityistä vihaa. Häntä on kohdeltu julmemmin kuin muita ja hänet on häväisty teon jälkeen vetämällä housut nilkkoihin, Lampela kertoo.

     Lampela kutsuukin todistajanaitioon henkilön, joka hänen mukaansa pystyy parhaiten antamaan henkilökuvan Björklundista.

     – Paras henkilö antamaan vastausta on Irmelin silloinen poikaystävä, jonka kanssa hän oli jo vuodenpäivät seurustellut.


Su 7.8.2005 Asianajaja Riitta Leppiniemi: Gustafsson tietää olevansa syytön

 

bodom4.jpgBodominjärven murhat ovat 45 vuoden jälkeen edenneet oikeussaliin. Torstaina käynnistyneessä oikeudenkäynnissä espoolaista Nils Wilhelm Gustafssonia, 63, syytetään kolmesta murhasta, jotka tapahtuivat kesäkuun alussa vuonna 1960. Hänelle vaaditaan elinkautista vankeustuomiota kolmesta murhasta.

      Gustafsson oli ainoa, joka selvisi neljän nuoren telttaretkestä hengissä, joskin vakavasti loukkaantuneena. Hän kiistää syyllisyytensä.

 

Teltta pystytetään käräjäsaliin

 

Torstaina käytiin valmisteleva istunto, jossa selvitettiin muun muassa, mihin asioihin syyttäjät ja puolustus tulevat vetoamaan. Myös oikeudenkäynnin aikataulusta päätettiin.

      Gustafssonin kuulustelun, kirjallisten todisteiden ja Bodominjärven rannalle suuntautuvan jalkautumisen ohella käräjäsaliin pystytetään surmankouluksi muuttunut teltta sekä kuullaan noin kolmeakymmentä todistajaa.

      Vaikka kysymyksessä oli oikeudenkäynti kolmesta murhasta, mitään dramatiikkaa tai tunteenpurkauksia oikeussalissa ei nähty. Vastaaja Gustafssonin läsnäoloa käräjäoikeus ei edellyttänyt, eikä hän paikalle saapunut. Kolmella uhrilla on 11 elossa olevaa sisarusta, mutta heitäkään ei salissa nähty.

      Suomen rikoshistorian ehkäpä kiintoisin oikeudenkäynti alkoi sitä vastoin mediarynnäköllä, sillä Espoon käräjäoikeuden suurimman salin kaikki 35 yleisöpaikkaa oli varattu viestimille. Oikeudenkäynti jatkuu syyskuun alkuun asti, päätöstä on lupa odottaa syys–lokakuun vaihteessa.

 

Julkisuuden verho raottuu

 

Vuosikymmenten saatossa Gustafsson on antanut satunnaisia haastatteluja aiheesta.

      Vuosi sitten huhtikuussa Gustafsson yllättäen vangittiin. Kahden kuukauden jälkeen hänet vapautettiin ja määrättiin matkustuskieltoon, joka sekin myöhemmin purettiin. Hän onkin ensimmäinen murhasta syytetty Suomessa, joka saapuu vastaamaan syytöksiin vapaalta jalalta.

      Torstaina poliisi julkisti noin 900-sivuisen esitutkintamateriaalin, johon sisältyy myös parikymmentä videoita.

      Pääkäsittelyn ensimmäisenä päivänä julkisuuden verho raottuu lisää, sillä Gustafsson on luvannut vastata kahteen tiedotusvälineiden kysymykseen. Kysymykset on kuitenkin toimitettava hänelle asanajajan välityksellä päivää aikaisemmin.

      Siihen asti osa-aikaeläkkeellä bussikuskin ja asentajan työstä oleva Gustafsson jatkaa julkisuuden välttelyä. Parhaiten hänen tämänhetkisistä tuntemuksistaan tietää hänen asianajajansa.

      – Kyllä kaikkia ihmisiä jännittää, jotka ensimmäistä kertaa tulevat oikeuteen. Ja jos on kolmesta murhasta syytettynä, niin ei se sitä helpoksi tee, asianajaja Riitta Leppiniemi kuvaili.

      – Hänen vahvuutensa asiassa on, että hän tietää olevansa syytön.

 

_______________________________________________________________

 

MUSTASUKKAISUUTTA JA POIKIEN VÄLISTÄ RIITAA

 

Miksi Nils Gustafsson olisi tappanut kolme ystäväänsä, joiden kanssa hän oli lähtenyt telttaretkelle? Syyttäjien mukaan yön tapahtumiin liittyi alkoholi, mustasukkaisuutta ja poikien välistä riitaa.

      Gustafssonia puolustava asianajaja Riitta Leppiniemi on motiivista täysin eri mieltä. Hänen mukaansa riitaa ei ole pystytty osoittamaan.

      Hän myös korostaa, että Seppo Boisman oli syytetyn parhaita ystäviä ja Anja Mäki tämän tyttöystävä. Irmeli Björklund oli Gustafssonin tyttöystävä, näin ainakin on yleisesti ajateltu. Suhde oli varsin tuore, sillä seurustelua oli takana vasta kuukausi.

      Mielenkiintoisen lisänsä motiivikeskusteluun toi omaisia edustava asianajaja Heikki Lampela.

      Kolmisenkymmentä puukoniskua, kolme iskua kivellä kasvoihin, viisi irronnutta hammasta, kallonmurtuma ja vaikea ruhje isoissa aivoissa.

      – Irmelin tappamiseen liittyi erityistä vihaa. Häntä on kohdeltu julmemmin kuin muita ja hänet on häväisty teon jälkeen vetämällä housut nilkkoihin, Lampela kertoo ja pitää koko jutun kannalta tärkeänä selitystä sille, mistä viha kumpusi.

      Oliko Björklundilla tapana ärsyttää? Millainen Gustafssonin ja Björklundin suhde oli?

      Lampela kutsuu todistajanaitioon henkilön, joka hänen mukaansa pystyy parhaiten rakentamaan henkilökuvaa Björklundista.

      – Paras henkilö antamaan vastausta on Irmelin silloinen poikaystävä, jonka kanssa hän oli jo vuodenpäivät seurustellut.

 

_______________________________________________________________

 

MITÄ BODOMINJÄRVELLÄ TAPAHTUI?

 

Murhaaja tappoi kolme nuorta telttaan, jonka kankaan hän oli ensin viillellyt halki

 

Kesäloma, kaunis aurinkoinen sää ja telttaretki luonnonhelmaan. Vain yksi neljästä nuoresta palasi elävänä kotiin.

      Syyttäjien näkemyksen mukaan alkoholi, mustasukkaisuus ja riita hyvän ystävän Seppo Antero Boismanin kanssa ajoivat Nils Gustafssonin kolmeen murhaan.

      Syytteen mukaan Gustafsson hiipi aamuyöstä ulos teltasta, viilsi teltan sivukankaan halki ja "erittäin raa'alla ja julmalla tavalla sekä vakaasti harkiten" tappoi kolme ystäväänsä, ensin tapahtumahetkellä 18-vuotiaan Boismanin, sitten 15-vuotiaan Anja Tuulikki Mäen ja viimeisenä 15-vuotiaan Maili Irmeli Björklundin.

      Uhreja lyötiin sekä puukolla että laakealla painavalla esineellä, luultavasti kivellä. Kumpaakaan murha-asetta ei ole löydetty.

      – Teknisillä tutkimuksilla on voitu todistaa, että Gustafsson on tehnyt viillot teltan sivuun ennen murhia. Se on tällainen pieni kahden hengen teltta, ja sen kumpikin pääty ovat kaatuneet, jolloin Gustafsson on päässyt käsiksi teltassa olleisiin uhreihin, kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto kertoo.

      Hänen ja johtavan kihlakunnansyyttäjän Tom Ifströmin vahvin todiste Gustafssonin syyllisyydestä perustuu tekniseen näyttöön.

      – Dna-tutkimusten ja telttaan ja kenkiin kohdistuneiden verijälkien ja viiltojälkien tutkimusten perusteella on voitu tehdä johtopäätöksiä.

 

Dna-tutkimuksia Saksassa ja Englannissa

 

Dna-tutkimukset tehtiin tämän ja viime vuoden aikana Suomessa, Saksassa ja Englannissa, ja niitä varten kolmen surmatun haudat avattiin. Murhien tapahtuma-aikaan tällaisia dna-tutkimuksia ei osattu tehdä.

      Syyttäjien mukaan tekniset tutkimukset myös osoittavat, ettei murhaan liity ulkopuolisia.

      Syytettynä oleva Nils Gustafsson kiistää kaikki syytteet. Hän ei muista murhayön tapahtumia, mutta on vakuuttunut, ettei ole murhia tehnyt.

      Asianajajien Riitta Leppiniemen ja Heikki Uotilan mukaan Gustafssonin käsitys tästä – näennäisesti ristiriitaisesta – tilanteesta on monien osien summa.

      Ensinnäkin vuonna 1960 tehdyssä hypnoosissa Gustafsson muisti hyökkäyksen.

      Toiseksi puolustuksella on tiedossa silminnäkijähavaintoja ulkopuolisista, joiden henkilöllisyys on jäänyt selvittämättä ja joiden osallisuutta tapahtumiin tukee tekninen näyttö. Tähän näyttöön kuuluu muun muassa tyynyliina ja joitain muita lähistöltä löytyneitä tavaroita, jotka eivät kuuluneet kenellekään neljästä nuoresta.

      Lopuksi puolustus toteaa, että sekä poliisit että vammautunutta Gustafssonia hoitaneet lääkärit pitivät aikoinaan poikaa nimenomaan uhrina.

      Juuri tässä syyttäjien mielestä onkin alusta asti menty vikaan: Gustafssonia pidettiin uhrina ja hänen vammojaan liioiteltiin. Harhan selvittämiseksi oikeussalissa kuullaan liki kymmentä lääkäriä.

 

Haastehakemus niukkasanainen

 

Syyttäjien mukaan Gustafsson on sittemmin jatkanut liioittelua aina näihin päiviin asti, tuoreimpana näyttönä todistusaineistoksi kirjattu Alibi-lehden numero vuodelta 2004 – mikä sai laamanni Heikki Mikkolan hieman huvittumaan.

      Varsin niukkasanainen haastehakemus jättää monet asiat täysin vaille huomiota. Puolustuksen lausuma asiasta on perusteellisempi, ja siinä muun muassa muistutetaan, että nuorilta katosi murhayönä paljon tavaroita, joita ei laajoista etsinnöistä huolimatta ole tähän päivään mennessä löydetty.

      Puolustus kysyykin, mihin Gustafsson olisi voinut piilottaa tapahtumapaikalta kadonneen runsaan omaisuuden, kun vielä huomioidaan Gustafssonin terveydentila.


Su 14.8.2005 (premisivu) Bodom-syytetty Gustafsson saapuu oikeussaliin tiistaina
Oikeudenkäynti jatkuu keskiviikkona kirjallisten todisteiden käsittelyllä

Oikeudenkäynti jatkuu keskiviikkona kirjallisten todisteiden käsittelyllä

 

Ensi tiistaina Espoon käräjäoikeudessa kuullaan syytteet, joiden perusteella Nils Gustafssonille vaaditaan elinkautista vankeusrangaistusta Bodominjärven kolmesta murhasta. Lisäksi syyttäjä vaatii Gustafssonia korvaamaan valtiolle sen varoista korvattavaksi tulevat todistelukustannukset.

      Syyttäjien asiaesittelyn ja puolustuksen vastauksen ohella Gustafsson on luvannut vastata tiistaina kahteen median esittämään kysymykseen.

      Keskiviikkona ohjelmassa on kirjallisten todisteiden käsittely. Sitä jatketaan torstaina, jolloin kuullaan myös ensimmäistä henkilötodistajaa. Perjantai on varattu Gustafssonin kuulustelulle.


Lukuisia epäiltyjä

 

Vuonna 1960 tapahtunut henkirikos ei ole aikaisemmin edennyt syytteisiin, vaikka pidätyksiä ja puhutteluja on tehty kymmenittäin.

       Heti tuoreeltaan murhasta epäiltiin Bodomilla kioskia pitänyttä miestä, jonka tiedettiin vihanneen telttailijoita. Vuonna 1969 hän hukuttautui Bodominjärveen, ja legendan mukaan viimeisinä sanoinaan tunnusti murhat.

      Tunnustuksia poliisi on toki saanut lukuisia, syyllisyyteen viittaavat todisteet vain ovat puuttuneet.

      Heti murhaa seuraavana päivänä järjestettiin ennen näkemättömän laaja ratsia. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joskin yksistään Kilon alueelta saatiin kiinni 87 muuta etsintäkuulutettua.

      Tekijän ja motiivin selvittämiseksi surmattujen ystäväpiiri käytiin aikanaan tarkoin läpi vihamiesten, hylättyjen ystävien ja mustasukkaisten seuralaisten löytämiseksi. Myös vankikarkureiden, mielisairaiden, kastroitujen ja seksuaalirikollisten mahdollisia yhteyksiä tapahtumiin selvitettiin kuumeisesti, tuloksetta.

       Yhden teorian mukaan murhaaja olisi ollut saksalaissyntyinen Hans Assmann, joka tuotiin Kirurgiseen sairaalaan pian murhahelluntain jälkeen. Neurologian emeritusprofessori Jorma Palo kirjoitti aiheesta kaksi kirjaa vuosina 2003 ja 2004. Niissä hän selvittää, mikä herätti hänen ja kahden muun jo edesmenneen lääkärin epäilyt heidän hoitaessaan Assmannia vuonna 1960.

 

Yhä uusia vihjeitä

 

Tutkintaa johtavan keskusrikospoliisin rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan Palon esille tuomat asiat eivät olleet vaikuttamassa siihen, että nykyinen tutkimus kirjojen julkaisun aikoihin käynnistettiin.

      – Tapana on, että vanhat jutun siirretään aika ajoin uudelle tutkijasukupolvelle, joka sitten hakee uusia näkökulmia tapaukseen, hän kertoo.

      Vaikka Bodomin murhista on jo lähes puoli vuosisataa, saa poliisi yhä edelleen uusia vihjeitä.

      – Tämä viime viikkojen julkisuus on tuonut taas joitakin vihjeitä ja mietelmiä esille. Pyrimme seulomaan ne vielä ennen oikeudenkäynnin alkua, Haapala sanoo.


Su 14.8.2005 Tutkinnassa on nyt tehty kaikki voitava

Krp:n rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan virheitä ei tehty, vaikka rikospaikkatutkinta

olikin 1960-luvulla nykytarpeisiin puutteellista


Krp:n rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan virheitä ei tehty, vaikka rikospaikkatutkinta olikin 1960-luvulla nykytarpeisiin puutteellista

 

bodom3_1.jpgEnsimmäiset poliisit saapuivat Bodomin murhaniemelle 20 minuuttia ilmoituksen jälkeen. He tekivät rikospaikasta piirroksen mutta eivät valokuvanneet aluetta. Kun teltta myöhemmin kuvattiin, oli Nils Gustafsson jo viety pois.

      Myös ulkopuolisia pääsi liikkumaan tapahtuma-alueella ja arvokkaita kengänjälkiä ja veripisaroita saattoi tuhoutua.

      Bodom-murhien esitutkinta-aineisto tarjoaa sijan jälkiviisasteluun: jos poliisi olisi aikoinaan toiminut rikospaikalla toisin, joko syyttäjällä tai puolustuksella saattaisi olla todisteita, jotka nyt näyttävät puuttuvan.

      Bodom-murhien esitutkintaa johtava keskusrikospoliisin rikosylikomisario Tero Haapala sanoo kuitenkin, ettei tutkimuksessa aikanaan tehty suoranaisia virheitä.

      – Tutkimukset on tehty sen päivän tietämyksen mukaan ja kaikki mahdollisuudet hyödyntäen, hän sanoo.

      Myös poliisiammattikorkeakoulun rikostutkinnan yliopettaja Eero Koljonen uskoo tutkinnan edenneen parhaan osaamisen mukaan.

      – Kolmoismurha oli koko kansaa järkyttänyt tapahtuma ja uusi tilanne myös poliisille. Nykyään vakavia rikoksia on enemmän ja niihin on varauduttu, jolloin koko tutkintaorganisaatiota ei tarvitse rakentaa ensimmäistä kertaa, Koljonen kuvailee.

      – Nykyään eristäminen ja jälkien suojaaminen tapahtuu heti ensimmäisen poliisin toimesta.

 

Tutkimus kehittynyt valtavasti

 

Syyttäjän vahvin näyttä perustuu Gustafssonin kengistä ja teltasta tehtyihin verijälki- ja dna-tutkimuksiin.

      Haapalan mukaan suurin muutos vuosien varrella on tapahtunut juuri teknisessä rikospaikkatutkinnassa, jossa sekä taltioinnin kohteet että välineet ovat merkittävästi kehittyneet.

      – Veriryhmämäärityksiä voitiin silloinkin tehdä, mutta monia muita verijälkiin liittyviä päätelmiä ei. Nykyään rikospaikalla on paljon taltioitavaa, erinäisiä pienhiukkasia ja siirtymäjälkiä, Haapala sanoo.

      Murha-ajan rikostutkijat eivät voineet aavistaa, että seuraavalla vuosituhannella Espoon käräjäoikeudessa saatettaisiin kaivata Seppo Boismanin kenkiä, Tuulikki Mäen verisiä vaatteita ja seurueen veristä peittoa. Ne luovutettiin aikoinaan takaisin omaisille, jotka hävittivät ne.

      Koljosen mielestä tutkijoita on asiasta turha syyttää, koska kyseisellä aineistolla ei ollut 1960-luvun rikostutkinnassa merkitystä.

      – Teknisellä tutkinnalla saadaan nykyisin esille jotain, mitä silloin ei tiedetty olevan olemassakaan, hän toteaa.

 

Gustafssonia ei epäilty

 

Surmatuilta mitattiin veren alkoholipitoisuus, Gustafssonilta ei.

      Gustafssonin vammoja pidettiin niin vakavina, ettei häntä juuri epäilty, kuten käy ilmi tutkijoiden yhteenvedosta loppuvuodesta 1960:

      Edelleen on epäilty myös Gustafssonin itsensä saattaneen olla tekijä; asiaa on häneltä suoraan kysytty, mutta vastaus on ollut kielteinen ja olosuhteet näyttävät melko vakuuttavasti puhuvan hänen syyllisyyttään vastaan.

      Vaikka poliisin tilaama arvio Gustafssonin vammojen laadusta ei koskaan Töölön sairaalasta saapunut, ei sen perään sen koommin kyselty.

      Vasta vuonna 2003 esitettiin arvio, etteivät Gustafssonin vammat ehkä sittenkään olleet niin vakavia kuin vuosikymmenet oli oletettu.

 

Murha ei ratkea helposti

 

Jos Bodomin murhien tapainen rikos tapahtuisi nyt, ratkeaisiko se modernein tutkimusmenetelmin helposti?

      – Henkirikoksesta ei voi koskaan sanoa, että sen setviminen olisi helppoa ja ratkaisu heti näköpiirissä, rikosylikomisario Haapala toppuuttelee.

      Hän ei ota kantaa, minkälaiseen ratkaisuun oikeus esitutkintamateriaalin pohjalta päätyy. Kääntämättä jääneitä kiviä tutkinnanjohtaja ei Bodominjärven rannalta usko löytyvän

      – Kyllä minun ymmärrykseni mukaan nyt on tehty kaikki, mitä vain voidaan tehdä, hän arvioi.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––– 

 

KATKELMA GUSTAFSSONIN KUULUSTELUSTA

 

Rikosylikonstaapeli Markku Tuominen: No miltä tuntuu kun sua epäillään tästä teosta?

      Nils Gustafsson: Tuntuu helvetin raskaalta, se on taas seuraava yö niin ei nukuta yhtään... sitä pyörii vaan ja pyörii ja ihmettelee ja ihmettelee.

      MT: No mitä sä ihmettelet?

      NG: Miten tää yleensä on mahdollista että miten tämmöistä on tapahtunut?

      MT: Sitähän me varmaan ihmetellään tässä kaikki.

      NG: Ja minkä takia nyt vasta ruvetaan sitten panee kaltereitten sisään, miksei sitä aikaisemmin ole tehty... kun mä en osaa vastaa tämän enempää mitä mä olen kertonut... kerta kaikkiaan niin...

      MT: Mistä asiasta sinä ja Irmeli keskustelitte silloin yöllä teltassa kun te olitte kahdestaan...

      NG: Voi helkkari, millä helvatilla mä voin muistaa mitä me ollaan keskusteltu.

      MT: Jos te siinä suutelitte ja halailitte niin...?

      NG: Niin, no kai siinä nyt jotain mutta... huh huh... muistatko sä mitä sä kerroit kun sä tapasit vaimon ensimmäisen kerran, mistä sä keskustelit? Mä kysyn ihan samaa sinulta...

      MT: Mä kysyn nyt sinulta, tää tilanne on toisin päin.

      NG: Niin no, toisin päin niin... millä helvetillä mä voin muista kaikki mitä me ollaan puhuttu.


Ke 17.8.2005 (premisivu) Gustafsson: ”Olen syytön ja sillä sipuli”
Bodomin murhista syytetty esiintyi tiedotusvälineille lyhytsanaisena

Bodomin murhista syytetty esiintyi tiedotusvälineille lyhytsanaisena

 

bodom1.jpgEspoolainen Nils Gustafsson saapui Espoon käräjäoikeuteen tiistaina salamavalojen räiskeessä.

      Bodom-murhien oikeudenkäynnin pääkäsittely alkoi syytteiden lukemisella, syyttäjien asian esittelyllä ja puolustuksen vastauksella.

      Gustafsson kuunteli tyynesti syyttäjien näkemyksen helluntain 1960 tapahtumista. Syyttäjien kertomuksen mukaan telttaseurueen sisäinen riita kärjistyi aamuyöstä siihen pisteeseen, että muut sulkivat Gustafssonin teltan ulkopuolelle. Tämä sai syyttäjän mukaan Gustafsson raivon valtaan kohtalokkain seurauksin.

      Koska Gustafsson ei syyttäjien mukaan ollut vakavasti loukkaantunut, hänellä oli verityön jälkeen runsaasti aikaa hävittää tavaroita ja lavastaa teko seksuaali- ja ryöstömurhaksi. Ulkopuolisella ei syyttäjän mukaan tällaiseen olisi ollut intressiä.

      Vajaan tunnin käsittelyn jälkeen oikeus piti lyhyen tauon, jonka Gustafsson vietti tupakkahuoneessa sankan kuvaajajoukon kanssa. Sen jälkeen Gustafsson pääsi kuulemaan ja seuraamaan hänen kannaltaan mieluisampaa diaesitystä.

      Puolustus esitti vastauksensa ja selvitti kantaansa tapahtumien kulusta, vaikka asianajaja Riitta Leppiniemi heti alkuun korostikin, että syyttäjällä on kyseisessä rikosoikeudenkäynnissä näyttövelvollisuus. Puolustus voisi tyytyä vain toteamaan, ettei esitutkintamateriaali tue tyhjentävästi syytettä.

      Reilussa kahdessa tunnissa ensimmäisen käsittelypäivän virallinen ohjelma oli ohi. Sen jälkeen seurasi Oikeustoimittajien järjestämä tiedotustilaisuus, jossa Gustafsson oli luvannut vastata kuuteen tiedotusvälineiden hänelle etukäteen toimittamaan kysymykseen.

      Peukaloitaan hermostuneesti pyöritellyt Gustafsson näytti jännittyneeltä ja tyytyi lyhyisiin vastauksiin.


Mitä muistatte aamuyön tapahtumista?

      – Viimeinen muistikuva on se, kun mentiin nukkumaan ja toivotettiin hyvää yötä. Sen jälkeen en muista oliko keskiviikko vai torstai kun heräsin.

 

Miten voitte olla varma, että olette syytön, jos ette muista mitään?

      – Olen syytön ja sillä sipuli.

 

Miten hyvin tunsitte uhrit ja millaiset suhteet teillä oli erityisesti Irmeliin?

      – Mulla oli lämpimät suhteet Irmeliin ja Seppo oli mun nuoruudenkaveri.

 

Miten on mahdollista, että teissä ei näkynyt juuri vammoja sen jälkeen, kun pääsitte sairaalasta, vaikka olitte kertomuksenne mukaan vakavasti loukkaantunut?

      – Näkyihin niissä vammoja.

 

Miten olette kokeneet odotusajan sen jälkeen, kun asia nousi uudelleen esille keväällä 2004?

      – Kovin raskaana.

 

Kuinka paljon olette seurannut Bodom-kirjoittelua vuosien varrella?

      – Olen lukenut lehtiä.


Ke 17.8.2005 Syyttäjän vahvin näyttö perustuu tekniseen tutkintaan
Eilen alkaneen oikeuskäsittelyn edetessä kuullaan kolmeakymmentä todistajaa

Eilen alkaneen oikeuskäsittelyn edetessä kuullaan kolmeakymmentä todistajaa

 

bodom2.jpgEspoolainen Nils Gustafsson, 63, saapui eilen käräjäoikeuteen vastaamaan syytteeseen, jonka mukaan hän helluntaina 1960 murhasi kolme ystäväänsä.

      Kahdentoista pääkäsittelypäivän kuluessa syyttäjä pyrkii esittämään sellaiset todisteet, ettei jää järkevää syytä epäillä Gustafssonin syyllisyyttä.

      Syyttäjän keskeinen näyttö perustuu neljään kohtaan.

 

1) Gustafsson liioitteli vammojaan

 

Syytteen mukaan Gustafsson on järjestelmällisesti liioitellut murhayönä saamiaan vammoja.

      Syyttäjien mielestä tarkka käsitys Nils Gustafssonin vammojen laadusta saatiin vasta keväällä 2003, jolloin asiantuntijalääkärit arvioivat hämäykseksi puheet kymmenistä puukoniskuista, tajuttomuudesta ja hyökkäyksen jälkeisestä liikuntakyvyttömyydestä.

      Lääkärinlausuntojen jälkeen käynnistettiin uudet tutkimukset, joiden aikana uhrit muun muassa kaivettiin haudoistaan, heidän vammansa tutkittiin uudelleen ja heistä otettiin dna-näytteet.

 

2) Kenkien veriroiskeet

 

Verijälkitutkimukset osoittavat syyttäjän mukaan, että kengät ovat olleet Gustafssonin jalassa tämän tehdessä verityön. Tämä on päätelty verijälkien paikoista, siitä että verijälkiä ei ole kenkien sisällä ja että kenenkään ulkopuolisen verta ei ole kengistä löytynyt.

 

3) Veritahrat teltassa ja ruumiin siirtely

 

Myöskään teltasta ei ole löytynyt ulkopuolista verta.

      Syyttäjän mukaan tekninen tutkinta osoittaa, että Gustafsson on viiltänyt teltan kankaan rikki ennen tappamista. Näin uhreihin on ollut näköyhteys.

      Pistot telttakankaaseen on puolestaan tehty hämäystarkoituksessa, mikä ilmenee muun muassa siitä, että Seppo Boismanin vammat ja telttakankaasta löydetyt jäljet eivät ole yhteneviä.

      Esitutkinnassa on myös käynyt ilmi, että Irmeli Björklundin ruumis on riisuttu ja vedetty teltasta ulos vasta tappamisen jälkeen. Björklundin verta on nimittäin löydetty vain telttakankaan sisäpuolelta.

      Gustafsson löydettiin Björklundin päältä. Gustafssonin mukaan se selittyy sillä, että hänet on raahattu rantaa ja sen jälkeen takaisin teltalle.

      Raahausjäljistä ei kuitenkaan löydy näyttöä sen enempää alkuperäisestä rikospaikkatutkinnasta kuin valokuvistakaan.

 

4) Alkoholia ja mustasukkaisuutta

 

Nuorilla oli mukanaan tupakkaa, pullot Salmisaari-viinaa ja Citrus-likööriä sekä kaksi pulloa pilsneriä. Kuinka paljon kukin on juonut, ei ole tarkkaan tiedossa, mutta eräiden todistajien mukaan Gustafsson oli silmin nähden humalassa.

      Gustafsson ja Boisman olivat hankkineet mukaan myös kondomeita "kaiken varalta jos sattuu tarvitsemaan". Kuulusteluissa Gustafsson on kertonut kokeilleensa Irmelin rintoja paidan läpi, mutta kieltää menneensä tästä "pidemmälle".

      Syyttäjä pyrkii kuitenkin osoittamaan, että telttaretki oli seksi- ja ryyppyretki, jonka aikana syntyi mustasukkaisuutta kohtalokkain seurauksin.

 

Puolustus eri mieltä

 

Puolustuksen mielestä Gustafsson on yksi uhreista, ei syyllinen.

      Tätä puolustus tulee perustelemaan muun muassa sillä, että murhapaikalta on silminnäkijähavaintoja henkilöistä, joita ei ole koskaan tavoitettu. Vuonna 1960 tehdyssä hypnoosissa Gustafsson myös muisti hyökkääjän.

      Puolustuksen näkemyksen mukaan Gustafssonin vammat ovat estäneet häntä toimimasta rikospaikalla ja piilottamasta kaikkea sitä nuorille kuulunutta omaisuutta, joka yhä on kadoksissa.

      Puolustus ei myöskään näe Gustafssonilla olleen mitään motiivia teoille. Murhatut olivat hänen hyviä ystäviään, eivätkä Boismanin ja syytetyn väliset riidat tule puolustuksen mielestä toteen näytetyiksi esitutkintamateriaalin perusteella.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

VAIMON MUKAAN NISSE ON KILTTI MIES

 

Nils Gustafssonin lapsuudenkodissa oli aika ajoin rauhatonta isän runsaan alkoholinkäytön vuoksi. Gustafssonin mukaan isän juopotellessa äidin ainoaksi mahdollisuudeksi jäi lähteä poikansa kanssa "käpälämäkeen".

      Gustafsson kuvaili luonnettaan ennen Bodomin telttaretkeä rauhalliseksi ja tappeluja välttäväksi.

      – Mä en ollut rähjä kun mä otin alkoholia. Sen pystyy jokainen todistaa, hän kertoi keväällä 2003 tehdyssä kuulustelussa.

      Murhien jälkeen syytetty kertoi olleensa parikymmentä vuotta tapahtumien johdosta "lyhytpinnainen" ja "äkäpussi".

      Gustafssonin vaimolla on hyvin selkeä kuva miehensä luonteesta. Hänen mukaansa "Nisse" on kiltti ihminen, joka ei alkoholia otettuaankaan ole koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti tai väkivaltaisesti.

      – Kaikki Nissen tuntevat ovat sitä mieltä, että hän on kiltti, sydämellinen ja avulias eikä hän voisi koskaan tehdä kenellekään mitään pahaa, vaimo kertoi kuulustelussa.

      Pari tapasi surmia seuraavana uutenavuotena ja avioitui kesällä 1961.

      Kaikki eivät kuitenkaan yhdy mielipiteeseen Gustafssonin lauhkeudesta.

      Eräs ikätoveri kertoi, että syytetty oli tiukka sanomaan mielipiteensä, vaikkei ollutkaan nähnyt Gustafssonia missään tappelutilanteessa.

      Toinen, muutaman vuoden Gustafssonia vanhempi mies muistaa syytetyn riitaa haastavana.

      – Aina tavattaessa Nisse esiintyi aggressiivisesti – hän otti nyrkkeilyasennon ja hoki "otetaanko erä, otetaanko erä". Näin Nisse käyttäytyi selvänä. En nähnyt, miten hänen käytös muuttui humalassa, todistaja kertoi kuulustelussa.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

BODOM KIINNOSTAA YHÄ

 

Henkirikoksia tapahtuu Suomessa viikoittain. Kiinnostus Bodomin murhia kohtaan on kuitenkin säilynyt vuosikymmenet kuolemattomana.

      Murhatut olivat nuoria ja viattomia, viettämässä kesäistä telttaretkeä luonnon helmassa. Aamuyön hiljaisimpina tunteina kasvoton murhaaja iski puukollaan telttakankaan läpi. Tavaroita on yhä kadoksissa, motiivi selvittämättä. Ja kaikki tämä tapahtui kaukana 60-luvulla, mustavalkoisena kuin Hitchcockin elokuvissa.

      Täällä on nyt piru irti, sillä loukkaantuneiden lisäksi täällä on kolme ruumista, ilmoitti ensimmäinen paikalle saapunut poliisi.

      Ehkä tärkein yksittäinen syy siihen, että Bodom säilyy ihmisten mielissä, on, ettei asian perään ole saatu laitettua pistettä. Piru on jäänyt tuntemattomaksi.

      Nyt tilanne saattaa muuttua. Syyttäjä yllätti vuosi sitten kertomalla, että se tietää murhaajan henkilöllisyyden.

      Myyttisiä piirteitä saanut suuri suomalainen mysteeri ei välttämättä kuitenkaan katoa. Kävi oikeuskäsittelyssä miten tahansa, ihmiset tulevat olemaan eri mieltä.

      Mieleen nousee varmasti monenlaisia kysymyksiä.

      Mahdollisella elinkautistuomiolla suojellaan yhteiskunnan muita jäseniä.  Jos tuomittu kuitenkin on elänyt nuhteetonta elämää yli 45 vuotta ketään vahingoittamatta, kenen turvallisuutta hän jatkossakaan uhkaisi?

      Vapaudenriistolla halutaan myös rangaista, antaa kelpo opetus sopimattomasta käytöksestä. Mutta minkälainen rangaistus olisikaan kantaa kolmen ystävän kuolemaan omallatunnollaan vuosikymmenet?

      On kuitenkin tärkeää muistaa: Gustafsson on syytön, kunnes toisin todistetaan.


Su 21.8.2005 (premisivu) Nils Gustafsson esiintyi vakuuttavasti oikeudessa

Perjantai oli yksi Bodomin murhien oikeudenkäynnin odotetuimmista ja mielenkiintoisimmista päivistä. Yllätyksiä se ei kuitenkaan tarjonnut.

      Ensin puolustus kävi Gustafssonin kanssa reilussa tunnissa läpi telttaretken tapahtumat. Sen jälkeen alkoi syyttäjien Tom Ifströmin ja Heli Haapalehdon sekä omaisten asianajajan Heikki Lampelan paahtaminen, joka kuitenkin viileni nopeasti.

      Jo vartin jälkeen kuulustelu alkoi kuulostaa epätoivoiselta pyörittelyltä, joka sai laamanni Heikki Mikkolan välillä hermostumaan.

      – Eikö syyttäjä ole yhtään kuunnellut, kun samaa asiaa pitää useaan kertaan kysyä, Mikkola tiukkasi.

      Loppua kohden Gustafsson tuntui päässeen syyttäjistä suorastaan niskan päälle ja hymähteli muutamaan otteeseen huvittuneesti jankkaaville kysymyksille.

      Hän puhui täydelle käräjäoikeudelle rauhallisesti ja selkeästi. Muutamaan otteeseen hän piti kesken vastauksen pitkän miettimistauon, mutta jatkoi sitten varmoin ottein.

 

Salissa sama kertomus

 

Nils Gustafsson kertoi oikeudelle sen, mikä oli jo entuudestaan tiedossa.

      Hän lähti helluntaina 1960 telttailemaan kolmen ystävänsä kanssa. Bodominjärvelle saavuttiin neljän tai viiden aikaan, jonka jälkeen pystytettiin teltta ja ainakin pojat naukkailivat limsasta ja alkoholista sekoitettua punssia.

      Tytöt suunnittelivat uimista, mutta se saattoi veden kylmyyden takia jäädä tekemättä. Pojat onkivat ja piipahtivat illan aikana lännenpuoleisella niemellä mutta eivät sen kauempana.

      Minkäänlaista riitaa tai mustasukkaisuutta nuorten välillä ei Gustafssonin kertoman mukaan ollut. Hänen viimeisissä muistikuvissaan neljä nuorta toivotti toisilleen teltassa hyvää yötä ja ryhtyi nukkumaan.

      Mitä sitten tapahtui, siihen Gustafsson ei osannut auttaa.

      – Siitä mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, ei kerta kaikkiaan mitään, Gustafsson vakuutti.

      Seuraavat muistikuvat ovat sairaalasta.

      – Mulla oli sellainen mielikuva, että mä olen pois tullessa ajanut nurin.


Su 21.8.2005 Syyttäjällä ja puolustuksella napit vastakkain
Onko kuukautissuojana käytetty tyynyliina avaintodiste vai merkityksetön rätti?

Onko kuukautissuojana käytetty tyynyliina avaintodiste vai merkityksetön rätti?

 

Bodomin murhien oikeudenkäynnin ensimmäiset päivät ovat osoittaneet, että syyttäjän ja puolustuksen näkemykset eivät mene yksiin juuri mistään.

      Syyttäjän näyttö on monista osasista koostuva mosaiikki, jossa teknisellä tutkinnalla on merkittävä rooli.

      Sekä dna-tutkimuksista että Gustafssonin vammoista kertovista raporteista löytyi termejä, joiden merkitys ei oikeusoppineille täysin auennut. Kinastelun sijaan moniin kirjallisiin todisteisiin päätettiinkin palata sitten, kun asiantuntijat aikanaan saapuvat oikeuteen kuultaviksi.

 

Kenelle tyynyliina kuului?

 

Yksi kipakan väittelyn nostattanut aihe oli teltan vierestä löytynyt kääreeksi rullattu tyynyliina.

      Puolustukselle liina todistaa ulkopuolisten paikallaolon, syyttäjän silmissä se on vain Björklundin kuukautissuoja.

      Puolustuksen mukaan tämä teoria on mahdoton, koska Björklundin ja tyynyliinasta löytyneiden veritippojen veriryhmät eivät täsmää. Lisäksi puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi muistutti, että omaisille on luovutettu nenäliinoista lähtien kaikki kuolleiden omaisuus.

      – Tyynyliinaa ei ole luovutettu aikoinaan kenellekään, koska se ei ole kuulunut kenellekään seurueen jäsenistä, hän päätteli.

      –Nykytutkimuksissa tyynyliinasta ei ole löytynyt verta ollenkaan, joten tyynyliina ei todista mitään, kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto väitti mutta sai Leppiniemeltä heti vastauksen.

      – Valtion Seerumkeskuksen lausunnossa todetaan, että verijälkiin on tehty leikkauksia. Verijäljet on leikattu pois tyynyliinasta ja siksi niitä ei siitä enää löydy.

      Mielenkiintoinen lisä asiaan on, että tyynyliinasta on löydetty tuntemattoman henkilön spermaa.

      Asianomistajia edustava asianajaja Heikki Lampelan muistutti, että tyynyliinassa on jäämiä lehtivihreästä. Kenties kääre onkin lojunut järven rannalla pidempään eikä laisinkaan liity murhiin.

      Oikeussalissa jouduttiin väliin punnitsemaan, mikä on todiste, mikä johtopäätös.

      Syyttäjän mielestä valokuva piestystä Björklundista ja selvitys hänen vammoistaan kertoo puukonheiluttajan asenteen olleen "jos en minä sinua saa, niin ei saa kukaan muukaan".

      – No eihän näistä pelkistä kuvista voi sentään mustasukkaisuutta todeta, puolustusasianajaja Leppiniemi kivahti.

 

"En pysty muistamaan"

 

Torstaina oikeudessa kuultiin ensimmäistä henkilötodistajaa, tapahtumahetkellä 16-vuotiasta Heikki Salosta, joka lähti helluntaiaamuna 1960 bongaamaan lintuja nyt jo edesmenneen kaverinsa kanssa.

      Kuuden aikaan pojat saapuivat lähelle telttaa ja huomasivat moottoripyörät. He olivat jo aikeissa mennä katsomaan näyttäviä menopelejä lähempää, kun huomasivat paikalta poistuvan mieshahmon.

      – Minä sanoin, että ei mennä häiritsemään, kun siellä ollaan jo herätty, Salonen muisteli oikeudessa.

      Puolustuksen kannalta ratkaisevan tärkeää on Salosen muistikuva, että romahtaneen teltan päällä näkyi miehen jalat ja jaloissa kengät. Pojat ajattelivat miehen ottavan teltan päällä aamutorkkuja ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

      Syyttäjät vatvoivat kyllästymiseen asti Salosen muistikuvia, mutta useaan kuultu vastaus oli päänheristelyllä varustettu: "En pysty muistamaan, aikaa on liikaa".

      Välillä tenttaaminen meni puhetta johtavan laamanni Heikki Mikkolan mielestä jo liiallisuuksiin kuten syyttäjä Haapalehdon udellessa, olisiko Salonen nähnyt, jos teltan päällä olisi ollut alaston henkilö.

      – Älkää nyt tuollaista kysykö, kysykää mitä hän muistaa, laamanni ärähti.

      – Selvä, perun kysymyksen.

      – Ei tarvitse perua, se peruttiin jo, laamanni kuittasi ykskantaan.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

OIKEUSSALISSA KUULLAAN YLI 30 TODISTAJAA

 

Bodominmurhien oikeudenkäynnin aikana kuullaan Nils Gustafssonin lisäksi näillä näkymin peräti 31 todistajaa. Viimeisimmän heistä puolustus nimesi keskiviikkona.

      Reilu kolmannes todistajista on silminnäkijöitä tapahtumapaikalta. Heistä neljä on murhaniemelle ensimmäisinä ehtineitä poliiseja, joista vanhin on 87-vuotias.

      Kymmenen todistajista on lääketieteen asiantuntijoita, joista kaksi aikoinaan hoiti vammautunutta Gustafssonia.

      Lisäksi todistajina kuullaan Gustafssonia sairaalaan kuljettanutta perhetuttua, Irmeli Björklundin silloista poikaystävää, kenkien ja teltan verijälki- ja dna-tutkimuksista raportoivia asiantuntijoita, Gustafssonin silloista kaveria sekä kahta viime vuosina tapausta tutkinutta poliisia.

      Viisi tapahtumapaikalla helluntaiaamuna 1960 ollutta silminnäkijää on jo kuollut. Oikeudella on käytössään heidän esitutkinnassa antamansa kertomukset kirjallisina.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

KOVAHERMOINEN GUSTAFSSON


Hektisen aloitustiistain kaltaista salamavalojen välkettä ei Espoon käräjäoikeudessa enää loppuviikosta nähty. Vain kourallinen kuvaajia vaivautui seuraamaan Gustafssonin tupakka- ja vessareissuja.

      Näkyvin hermostus oli kolmoismurhasta syytetyn eläkeläisen olemuksesta kaikonnut, ja saapuessaan paikalle torstaina hyväntuulinen Gustafsson tervehti jo iloisesti odotusaulan toimittajat ja pikkurikolliset. Yö oli kuulemma tullut nukuttua hyvin.

      Itse käräjäsalissa Gustafsson oli statistin roolissa. Jo tiistain ensimmäisen tauon jälkeen hänen istumapaikkansa kahden puolustusasianajajan välissä vaihtui reunapaikkaan.

      Hän seurasi oikeuskäsittelyä sanaakaan sanomatta, eikä tunnekuohuista näkynyt merkkejä edes silloin, kun seinälle heijastettiin verisiä värivalokuvia hänen tapetuista ystävistään ja haudasta kaivetusta Seppo Boismanin alaleuasta.

      Ennen perjantaita Gustafssonin hyvät unenlahjat – joista esitutkintamateriaalissa löytyy vaimonkin todistus – tulivat varmasti tarpeeseen. Koko perjantai oli varattu vain ja ainoastaan Gustafssonin kuulemiselle.


Ke 24.8.2005 (premisivu) Oikeus kävi Bodominjärvellä

Espoon käräjäoikeus jalkautui maanantaina Bodominjärvelle. Katselmusta olivat toivineet sekä syyttäjä että puolustus.

      – Tarkoituksena oli havainnoida maaston muotoja ja etäisyyksiä, jotka on helpompi hahmottaa paikan päällä kuin vain kartalta katsoen, kertoi puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi.

      Oikeuden ja poliisien lisäksi paikalla oli tuttuun tapaan paljon toimittajia ja valokuvaajia mutta myös tavallista kansaa.

      Yksi paikalle saapuneista oli Risto Sirén, joka oli paikalla myös helluntaina 1960. Hän on tutustunut vuosien varrella työn puolesta syytettynä olevaan Gustafssoniin, eikä halua uskoa tätä murhaajaksi.

      – Hän on erittäin mukava mies, oikein lupsakka mitä olen hänen kanssaan jutellut, Sirén kertoi.

      Katselmuksen jälkeen oikeudenkäynti palaa taas sisätiloihin. Viikon kuluessa todistajanaitioon saapuu lähes kaksikymmentä henkilöä, joiden joukossa muun muassa Irmeli Björklundin silloin poikaystävä sekä vuosi sitten julkisuuteen astunut ”yllätystodistaja”, joka kertoo nähneensä Gustafssonin seurueen kireän tunnelman.


Ke 24.8.2005 Risto Sirén muistaa, kun ruumiit kannettiin pois
Käräjäoikeuden katselmus houkutteli paikalle kymmeniä uteliaita kansalaisia

Käräjäoikeuden katselmus houkutteli paikalle kymmeniä uteliaita kansalaisia

 

bodom6.jpgBodomin murhien käräjäsaliin ei toimittajien lisäksi muuta yleisöä mahdu, mutta maanantai tarjosi kaikelle kansalle mahdollisuuden nähdä, millä tavoin suomalaisen rikoshistorian yhtä mielenkiintoisimmista tapauksista ruohonjuuritasolla ratkotaan.

      – Jos Gustafsson on sen tehnyt, niin kova mies täytyy olla kun ei tunnusta. Mutta ei tällaista rikosta heikkohermoinen pystyisi tekemäänkään, pohti paikalle vaimonsa kanssa saapunut Pertti.

      Pariskunta ei ollut Gustafssonia aikaisemmin nähnyt, mitä nyt viime päivien lehdistä. Minkälaiseen lopputulokseen käräjäoikeus päätyy, sitä he eivät uskaltaneet arvailla.

      – Mutta eihän sitä tällaisia syytöksiä ihan tyhjästä lähdetä esittämään, Pertti uumoili massiivista ihmisletkaa silmäillessään.

      Myös Ari oli saapunut paikalle silkasta mielenkiinnosta. Hän oli Gustafssonin monet kerrat nähnyt, sillä hän asuu Niipperissä vain parinsadan metrin päässä Gustafssonien maatilasta.

      – Eilen kun menin ohi, niin Gustafsson puuhaili siellä kottikärryjen kanssa pihalla.

 

Kioskinpitäjä heitteli kivillä

 

Koiransa kanssa käräjäoikeuden jalkautumista seurannut Risto Sirén kertoo asuneensa murhapaikan lähistöllä koko ikänsä.

      – Käyn tässä joka aamu kuuden seitsemän aikaan, mutta nyt sattuneista syistä tulin vähän myöhemmin.

      Koko Suomea kuohuttaneen henkirikoksen tapahtuessa Sirén oli 11-vuotias. Hän kuuli puskaradion kautta, että Bodominjärven rannalla oli tapeltu.

      – Sitten me tietysti lähdettiin kaikki kylän kakarat katsomaan. Oltiin tuossa risteyksessä, kun ruumiita kannettiin paikalta, hän kertoo osoittaen paikkaa, jossa nyt seisoo asianajajien autoja ja lautamiesten tilataksi.

      Heti tuoreeltaan niin poliisi kuin kyläläisetkin epäilivät veritöistä kioskinpitäjää, joka ”vihasi nuorisoa ja moottoripyöriä yli kaiken”.

     – Me kun ajettiin tästä mopolla, niin sehän tuli pihasta kuin hirvi ja heitti kivillä. Mieleen jäi, että jos se saa meidät kiinni, niin se tappaa. Se oli täysin hullu äijä, Sirén muistelee.

      Kioskinpitäjä todettiin syyttömäksi, mutta vuonna 1969 hän päätyi omaan ratkaisuunsa ja hukuttautui Bodominjärveen. Viimeisinä sanoinaan hän legendan mukaan tunnusti murhat.

 

Tutustuivat vanhemmalla iällä

 

Koska Risto Sirénillä ja Nils Gustafssonilla on seitsemän vuoden ikäero, he liikkuivat lapsina eri porukoissa.

      Toisiinsa he tutustuivat vasta vanhemmalla iällä Sirénin työskennellessä autokorjaamossa, jossa Gustafsson useasti asioi.

      Sirén pudistelee päätään miettiessään syytettä – Gustafssonia on vaikea uskoa murhaajaksi.

      – Hän on erittäin mukava mies, oikein lupsakka mitä olen hänen kanssaan jutellut.

      Verihelluntain tapahtumista miesten kahvipöydässä ei kuitenkaan koskaan ole keskusteltu.

      – En kysellyt, kun ei ollut tarvetta, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan kyselleen.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

KÄRÄJÄOIKEUS JALKAUTUI MURHAPAIKALLE

 

Kun sana kolmoismurhasta helluntaina 1960 lähti kiirimään, Bodominjärvelle saapui sankoin joukoin poliiseja, toimittajia, kuvaajia ja lähiseudun asukkaita.

      Ehkä häivähdys samaa koettiin maanantaina, kun Espoon käräjäoikeus jalkautui murhapaikalle – poliisien, toimittajien, kuvaajien ja uteliaiden ulkopuolisten kera.

      Puskia ja ojanpientareita myöden säntäilleet valokuvaajat seurasivat totuttuun tapaan Nils Gustafssonin ja asianajajien jokaista askelta. Vain itse ground zero, murhaniemi, oli poliisinauhalla eristetty.

 

Maaston muotoja ja etäisyyksiä.

 

Murhapaikalle suuntautuva katselmus oli sekä syyttäjän että puolustuksen toive. Molemmat osapuolet kehuivat reilun tunnin kestäneen jalkautumisen ajaneen asiansa, vaikka kaikkiin yksityisalueella sijaitseviin kohteisiin ei näin isolla retkueella voitukaan mennä.

      – Katselmus tehtiin tuomioistuinta varten, jotta he näkevät nämä perspektiivit ja osaavat ottaa vastaan todisteita oikealla tavalla, johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström totesi patikoinnin päätteeksi.

      Toisin kuin esitutkinnan aikana, maanantaisessa katselmuksessa vuosikymmenten takaisia tapahtumia ei lähdetty avustajin ja teltoin rekonstruoimaan.

      – Tarkoituksena oli havainnoida maaston muotoja ja etäisyyksiä, jotka on helpompi hahmottaa paikan päällä kuin vain kartalta katsoen, puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi kuvaili luontoretken lähtökohtia.

      Murhaniemen lisäksi oikeus tutustui paikkoihin, joilla havaintoja tehneet todistajat aikoinaan olivat, sekä etsiskeli kivenkoloja, joista Gustafssonin ja Boismanin kengät löytyivät.

      – Ihan tarkasti kenkien löytöpaikka ei ole tiedossa, koska maisemat ovat muuttuneet ja paikalla oli silloin tien sijaan vain polku, Leppiniemi selvitti.

      Syyttäjän vaatimuksesta Gustafsson on paikalla kaikissa kolmoismurhaa käsittelevissä istunnoissa, jollaiseksi katselmuskin laskettiin. Ääneen Gustafsson ei kuitenkaan maanantaina päässyt.

      – Jos joku olisi nähnyt tarvetta kysyä jotain Gustafssonilta, olisi se tietysti ollut mahdollista, puolustusasianajaja Heikki Uotila totesi.


Su 28.8.2005 Yllätystodistajan kertomuksessa oli paljon ristiriitaisuuksia
Käräjillä kuultiin silminnäkijöitä ja murhapaikalle ensimmäisenä saapuneita poliiseja

Käräjillä kuultiin silminnäkijöitä ja murhapaikalle ensimmäisenä saapuneita poliiseja

 

bodom5.jpgBodomin oikeuskäsittelyssä kuultiin viime viikolla henkilöitä, jotka tekivät havaintoja tapahtumapaikalta helluntaina 1960.

      Kuten yli neljän vuosikymmenen jälkeen oli odotettavissa, harvat todistajat muistivat edes kaikkia sitä, mitä olivat kuulusteluissa tuoreeltaan murhien jälkeen kertoneet.

      Viisi silminnäkijää on myös ehtinyt kuolla, ja heiltä käräjäoikeudella on vain kirjallinen todistus.

 

Yllätystodistajan ystävistä ei tietoa

 

Bodomin murhamysteeri on täynnä ihmeellisyyksiä, joista viimeisin paljastui vasta tänä kesänä television Obs!-ohjelmassa.

      Siinä nimettömänä ja ääni muunneltuna esiintynyt nainen kertoi, että hänelle on ollut alusta asti selvää, kuka murhat teki.

      Ääni kuului tiistaina oikeudessa kuullulle 62-vuotialle Marjatta Sahakankaalle.

      – Päätimme silloin, että jos kukaan ei tule meiltä suoraan kysymään, niin me ei tiedetä yhtään mitään, hän perusteli vuosikymmenten vaikenemistaan.

      Syytäjän yllätystodistajaksi julkisuudessa nimetty Sahakangas kertoi olleensa helluntaina 1960 telttailemassa Dahlbyn kartanon mailla Bodominjärven rannalla.

      Mukana olivat hänen silloinen poikaystävänsä Pentti ”Pena” Jäppinen sekä tuttavapariskunta, joiden nimiä Sahakangas ei enää muista eikä heidän henkilöllisyyttään ole onnistuttu selvittämään. Penti Jäppinen kuoli vuonna 1968.

 

Gustafsson haastoi riitaa

 

Sahakankaan mukaan Nils Gustafssonin seurue saapui illalla heidän teltalleen. Gustafsson oli kovasti humalassa ja haastoi riitaa Seppo Boismanin kanssa.

      – Oma näkemykseni oli, että pojilla oli riitaa tytöistä, mutta en voi sitä vannoa, hän sanoi.

      Kun Gustafssonin seurue noin tunnin vierailun jälkeen oli palannut omalle niemelleen, lahden yli kantautui yhä riitelyä.

      Lopulta meteli hiljeni, moottoripyörä pärähti käyntiin ja ajoi pois. Tämä tapahtui puoliltaöin.

      – Ajattelin, että nyt se hullu lähti kännissä ajamaan moottoripyörällä.

      Aamulla vastarannalla näkyi paljon liikehdintää, ja Sahakankaan seurue päätti lähteä rantaa pitkin katsomaan, mitä oli tapahtunut.

 

Rantaa pitkin ei voi kulkea

 

Puolustus horjutti Sahakankaan kertomusta kutsumalla oikeuteen Dahlbyn kartanon silloisen talonmiehen pojan Henrik Lindelöfin, 59.

      Lindelöfin mukaan ulkopuoliset häädettiin kartanon mailta välittömästi.

      – Meillä oli ohjeet, että kenenkään ei saa antaa jäädä, vaikka kuinka kauniisti olisi pyydetty, hän kertoi.

      Rantaa pitkin kulkemista Lindelöf piti jotakuinkin mahdottomana, sillä välissä oli neljä metriä leveä joki, piikkilanka-aitaa ja soinen maasto.

      Myös monet muut oikeudessa kuullut kyläläiset todistivat samaa: Dahlbyn maille ”ei ollut mitään asiaa” ja joki oli 60-luvulla paljon nykyistä leveämpi.

 

Gustafsson ei tunne Sahakangasta

 

Gustafsson on kiistänyt telttavierailun eikä myönnä koskaan nähneensä Sahakangasta. Myöskään Pentti Jäppistä hän ei tunne, vaikka Sahakankaan mukaan ”Nisse” ja ”Pena” tunsivat toisensa hyvin.

      Sitä vastoin oikeudessa kuultu Gustafssonin nuoruudenystävä Tauno Ratinen tunnisti Sahakankaan. Hän muisteli vaihtaneensa naisen kanssa joskus muutamia sanojakin. Pentti Jäppistä hänkään ei tunnistanut.

      Oma ongelmallinen yksityiskohtansa yllätystodistajan tarinaan oli, että Sahakangas kertoi tutustuneensa Gustafssoniin ja Boismaniin Hämeenkylässä sijaitsevassa Gulfin baarissa. Myös Irmeli Björklundin ja Tuulikki Mäen kasvot olivat jääneet sieltä hänen mieleensä.

      Puolustus oli kuitenkin ottanut selville, että kyseinen baari avattiin vasta syksyllä 1960. Boisman, Björklund ja Mäki olivat tällöin jo haudassa.

      – Olen aina luullut, että se oli Gulfin baari. Nyt kun on muuta puhuttu, en ole varma, Sahakangas pyörsi muistikuviaan.

      Myös puheet Sahakankaan seurueen leiripaikasta vaihtelivat. Televisiossa hän puhui yleisestä leiripaikasta, oikeudessa hän jo muisti, ettei leirintäaluetta vielä silloin ollut.

      Dahlbyn kartanon maat eivät tänä päivänäkään kuulu yleiseen leirintäalueeseen.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

SILMINNÄKIJÄHAVAINNOT MURHAPAIKALTA

[Katso kartta oheisestä pdf-liitteestä]


1) Gustafssonin seurueen telttapaikka.

2) Lintubongarit Heikki Salonen ja Kalevi Haapalainen näkivät aamukuudelta lysähtäneen teltan ja paikalta poistuvan mieshahmon.

3) Olavi Kivilahti odotteli kalliolla onkikaveriaan ja näki kuuden aikoihin miehen kiiruhtamassa niemen suunnasta.

4) Aili Karjalainen huuhtoi aamuyöllä neljän aikaan paitoja Oittaan kartanon laiturilla. Hän kuuli murhaniemestä ääntä ja näki niemen kärjessä kaksi poikaa ongella. Toinen pojista lähti juoksemaan pohjukkaan päin.

5) Yllätystodistajan seurueen leiripaikka.

6) Gustafssonin ja Boimanin kengät löytyivät noin 600 metrin päästä teltasta polunpenkkaan piilotettuina.

      Aamupäivän aikana telttapäivän näki yhdeksän ihmistä, ennen kuin Esko Johansson soitti vesilaitostyömaan puhelimesta poliisille kello 11.30.

      Ensimmäisenä paikalle saapuivat todistajina kuullut poliisit Gösta Lönnberg ja Kauko Paavola.

      Kumpikaan heistä ei muista, että Gustafsson olisi äännellyt tai puhunut. Lönnbergin muistivihosta löytyy kuitenkin Gustafssonin nimi, syntymävuosi ja asuinpaikka.

      – Olen sitä itsekin ihmetellyt, mutta en muista, mistä olen nimen saanut, hän kertoi oikeudessa.

      Seuraavien päivien aikana alueella suoritettiin laajoja maastoetsintöjä, järveä naarattiin ja – Lönnbergin sanoin – jahdattiin mystillisiä miehiä aina Kirkkonummea myöten.


––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

MOTIIVI HUTERALLA POHJALLA

 

Umpihumalainen Gustafsson jäi ilman seksiä, suuttui Irmelin toisesta poikaystävästä ja tarttui puukkoon.

      Syyttäjän olettamus motiivista on käytännössä täysin niin kutsutun yllätystodistajan, Marjatta Sahakankaan kertomuksen varassa.

      Ongelmallista on, että Sahakankaan seurueen paikallaoloa ei kukaan voi todistaa. Seurue ylitti helposti nelimetrisen joen eikä edes huomannut matkan varrella olleita piikkilanka-aitoja. ”Nisseen” Sahakangas tutustui baarissa, jota ei ollut olemassakaan.

      Yhteenvetona voisi todeta, että yllätystodistajalla ei ollut kertoa mitään, mitä lehdistä ei kevään mittaan olisi ollut luettavissa.

      Oikeudessa kuullulta yllätystodistajan 28-vuotiaalta entiseltä työkaverilta olisi kannattanut kysyä, onko Sahakankaalla kenties yleisemminkin tapana silminnähdä rikoksia.

      Kun omaisten asianajajan Heikki Lampelan oikeuteen kutsumalta Pauli Piriseltä, Björklundin poikaystävältä, ei myöskään saatu tukea mustasukkaisuusteorialle, syyttäjän arvailu motiivista on varsin huteralla pohjalla.

      Seuraavaksi oikeudessa punnitaan Gustafssonin saamia vammoja ja kenkien ja teltan verijälkiä. Ne ovat ennakolta syyttäjän vahvinta aluetta, joten ehkä heidän työskentelyynsä palaa itseluottamusta, joka viime päivinä on tuntunut kadonneen.


Ke 31.8.2005 (premisivu) Bodomin verinen murhateltta pystytettiin oikeussaliin

Tiistaina Espoon käräjäoikeudessa perehdyttiin Gustafssonin kengistä ja nuorten teltasta tehtyihin dna- ja verijälkitutkimuksiin.

      Vaikka oli tiedossa, ettei surmanloukuksi muodostunut teltta ollut tilaihme, käräjäsaliin kasatun teltanriekaleen pieni koko yllätti.

      Teltan veristä ulkonäköä lisäsi keskusrikospoliisin teknisen tutkijan Anja Ytin mukaan se, että teltassa on muovipinnoite vain ulkopuolella.

      – Sisältä tulleet verijäljet imeytyivät pinnoitteeseen saakka, ja siksi teltassa näkyy ulospäin sekä sisältä että ulkoa tulleet verijäljet.

      Verijälkitutkimuksilla pystytään selvittämään muun muassa veren tulosuunta, tulonopeus sekä lähtöpisteen paikka kankaaseen nähden, dna-tutkimuksilla puolestaan se, kenen verestä roiskeessa on kyse.

      – Verijälkitutkimus antaa dna:lle asiayhteyden, Ytti totesi.

      Ytin mukaan verijälkitutkimuksilla pystytään päättelemään, mitä rikospaikalla luultavasti on tapahtunut ja missä järjestyksessä. Eri mahdollisuuksista toiset ovat usein toista todennäköisempiä.

      Puolustus pyrki horjuttamaan tutkimusten uskottavuutta vedoten esimerkiksi teltasta löytyneisiin tuhrujälkiin eli epäselviin verijälkiin sekä siihen, että kaikista verijäljistä ei ole onnistuttu määrittelemään dna:ta.


Ke 31.8.2005 Oliko Gustafssonilla aivovamma vai ei?
Lääkärit eri mieltä Gustafssonin vammojen laadusta ja seurauksista

Lääkärit eri mieltä Gustafssonin vammojen laadusta ja seurauksista

 

bodom7.jpgSyyttäjät uskovat, että Nils Gustafssonin helluntaina 1960 saamat vammat eivät olleet alkuunkaan niin vakavia, kuin vuosikymmenet on luultu.

      Gustafsson on kertonut muun muassa lukuisista puukoniskuista, joista yksi ”meni silmäkulmasta sisään ja ohitti silmämunan vain millin päästä”.

      Oikeudessa todistaneen Töölön tapaturmasairaalan ylilääkärin Eero Hirvensalon mukaan Gustafssonissa ei kuitenkaan ole tuoreissa tutkimuksissa havaittu merkkejä puukoniskuista.

      Hirvensalo uskoo, että Gustafssonin vammat ovat seurausta nyrkinlyönneistä tai potkuista. Ne olisivat siis syntyneet eri tavalla kuin kolmen muun nuoren vammat. Tämä tukisi syyttäjän teoriaa, jonka mukaan Seppo Boisman kykeni hetken vastustamaan puukon ja kiven kanssa hyökännyttä Gustafssonia.

 

Kiistaa aivovamman mahdollisuudesta

 

Kysymys Gustafssonin saamien iskujen seurauksista herätti asiantuntijoiden keskuudessa kovasti eriäviä mielipiteitä.

      Leukakirurgian erikoislääkärin Risto Kontion mielestä iskujen on täytynyt olla matalaenergisiä eli nyrkein tai potkuin aiheutettuja, sillä murtuneet leukaluut ovat pysyneet paikoillaan. Hänen mukaansa aivotärähdyksen tai aivoruhjeen mahdollisuus on tällaisissa tapauksissa vain yhden kahden prosentin luokkaa.

      – Oman kokemukseni perusteella suurin osa potilaista, joilla on tämäntyyppiset vammat, kävelee itse sairaalaan.

      Myös neurokirurgian erikoislääkäri Juha Öhman pitää aivovammaa ja sitä seurannutta monen päivän muistinmenetystä hyvin epätodennäköisenä.

Öhmanin mukaan aivovamman olisi ensinnäkin täytynyt näkyä verenä aivoselkäydinnesteessä. Vuonna 1960 otettu näyte oli kuitenkin lähes normaali.

      Toiseksi viime vuonna tehdyissä aivojen magneettikuvauksissa ei löytynyt merkkejä aivovammasta.

      Neurologian dosentti Olli Tenovuo puolestaan todisti, että vakavakin aivovamma voi parantua jälkiä jättämättä. Myöskään selkäydinnesteestä ei hänen mukaansa voida tehdä diagnoosia.

      – Aivokudoksissa voi olla suuriakin kudosvaurioita, eivätkä ne aiheuta verenvuotoja selkäydinnesteeseen, hän totesi.

      Tenovuon mielestä ei löydy päteviä argumentteja, joilla kyseenalaistaa lääkärien vuonna 1960 tekemä diagnoosi aivoruhjeesta.

      – Kaikki asiat puhuvat pikemminkin sen puolesta, että hänellä on ollut merkittävä aivovamma, josta hän on lähtökohtaan nähden toipunut keskimääräistä paremmin mutta ei sillä tavalla, että se olisi ristiriitaista tai epänormaalia, Tenovuo summasi.

      Siitä lääkärit sentään olivat yksimielisiä, että tajuttomuutta ja muistamattomuutta voi teeskennellä.

 

Kahdentyyppistä muistin menettämistä

 

Psykiatri Hannu Lauerma oli kutsuttu oikeuteen kommentoimaan Gustafssonin muistinmenetystä ja hypnoosin antaman kertomuksen luotettavuutta.

      Lauerma piti Gustafssonin kertoman mukaista muistinmenetystä epätodennäköisenä joskaan ei mahdottomana. Hänen mukaansa se kuitenkin vaatisi orgaanisen eli elimellisperäisen muistinmenetyksen lisäksi myös niin kutsutun psykogeenisen muistinmenetyksen.

      – Kun henkilö joutuu täysin sietämättömään tilanteeseen, joka aikaansaisi esimerkiksi hallitsemattoman raivon, häpeän tai itseinhon, suojautuu hän tietämättäänkin tältä muistikuvalta siten, että muistikuva ei palaa hänen tietoiseen mieleensä, Lauerma selvitti psykogeenisen muistinmenetyksen syntyä.

      Lauerman mukaan tällaisen muistinmenetystyypin katsotaan joskus korjautuvan hypnoosilla, jota hän pitää kuitenkin hyvin ongelmallisena menetelmänä rikostutkinnassa.

      – Vaikka hypnoosi lisää todellisuuteen pohjautuvien mielikuvien määrää, se lisää myös valemielikuvien määrää.

      Vaikka Lauerma epäilee Gustafssonin hypnoosissa antaman kertomuksen todenperäisyyttä, pelkästään siitä ei voida hänen mukaansa vetää johtopäätöksiä syyllisyydestä.

      – Henkilö saattaa hypnoosissa täyttää muistiaukkoa unenomaisella fantasialla ilman, että se millään tapaa kuvaisi hänen syyllisyyttään tai edesvastuun pakoiluaan.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

VAIKEASELKOISET VAMMAT


Miksi Nils Gustafssonin vanhemmat olisivat kertoilleet pojalleen puukoniskuista, joita oikeasti ei ollut?

      Tätä ei heiLtä enää päästä kysymään, ja Gustafssonin oma vastaus asiaan on se tutuksi tullut ”ei aavistustakaan”.

      Syyttäjän näkemyksen mukaan Gustafsson on tämän tästä valehdellut vammoistaan näihin päiviin asti. Mitään aivovammaa, tajuttomuutta tai toimintakyvyttömyyttä ei syyttäjän mukaan ole ollut.

      Jos näin on, tältä osin ei löydy estettä Gustafssonin syyllisyydelle.

      Kiista aivovammasta on koko syytteen kannalta ratkaiseva mutta takuulla vaikeasti ratkaistava asia. Espoon käräjäoikeuden maallikkolautamiehet joutuvat tekemään ratkaisun ongelmassa, johon edes asiantuntijoilta ei näytä löytyvän yksimielisyyttä.

 


Su 4.9.2005 (premisivu) Käräjäoikeudessa yllätyskäänne
Gustafssonin kerrottiin tunnustaneen murhat

Gustafssonin kerrottiin tunnustaneen murhat

 

Bodominjärven murhien oikeuskäsittelyn viimeinen päivä ennen loppulausuntoja sisälsi huimia yllätyksiä.

      Heti torstaiaamusta oikeussalin aulassa haukottiin henkeä: tuore Alibi-lehti esitteli uuden yllätystodistajan, Virpin, jolle Gustafsson lehden mukaan oli vuonna 1982 kertonut olevansa vastuussa Bodominjärven henkirikoksista.

      Lisää löylyä heitti salin puolella todistajana kuultu keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Markku Tuominen. Hän kertoi, että Gustafsson oli vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen keväällä 2004 heittäytynyt sellinsä sängylle ja tokaissut hermostuksissaan: ”Tehty mikä tehty, viistoista vuotta tuli”.

      Tuomisen tunnustukseksi tulkitsema lausahdus tuli oikeussalissa sekä syyttäjälle että puolustukselle täytenä yllätyksenä. Esitutkintamateriaalissa siitä ei löydy mainintaa, koska tapahtuma sattui kuulustelun ulkopuolella eikä asiaan myöhemmin kuulusteluissa palattu.

      Ensi torstaina syyttäjä, uhrien omaisten asianajaja ja puolustus antavat oikeudessa kuullut näytön perusteella loppulausuntonsa.

      Tuomionsa Espoon käräjäoikeus antaa aikaisintaan syys–lokakuun vaihteessa.


Su 4.9.2005 Bodom-tutkijan mukaan Gustafsson tunnusti murhat
"Ensinnäkin mä en muista sitä, mutta voi olla, että se on ollut ihan huulenheitto"

”Ensinnäkin mä en muista sitä, mutta voi olla, että se on ollut ihan huulenheitto”

 

bodom9.jpgBodominjärven murhien oikeuskäsittely on loppulausuntoja vaille valmis. Yksitoista käsittelypäivää tarjosivat kosolti yllätyksiä, eikä niitä puuttunut torstailtakaan.

      Aamupäivän aikana valkeni, että Nils Gustafsson olisi tunnustanut murhat peräti kahteen otteeseen.

      Torstaina ilmestyneessä Alibi-lehdessä 40-vuotias Virpi kertoo Gustafssonin tunnustaneen hänelle kolmoismurhan. Alibin mukaan Gustafsson tunnusti murhat Virpille Espoon keskuksen bussiterminaalissa vuonna 1982, kun matkustajia odotellut bussikuksi, Virpin mukaan Nils Gustafsson, aloitti jutustelun.

      Keskustelu oli kääntynyt Bodominjärven murhiin, joista Virpi ei tiennyt paljoakaan. Gustafsson selvitti lyhyesti Bodominjärven tapahtumat, esitteli kasvojensa arpia ja kertoi olevansa henkirikoksen takana.

      – Gustafsson sai ainakin minut vakuuttuneeksi siitä, että nimenomaan hän on vastuussa kolmen ihmisen kuolemasta. Muistikatkoksista ei ollut tietoakaan kun keskustelimme Bodomista, Virpi kertoo Alibissa.

      Virpistä on lehdessä useita valokuvia. Haastattelun tehnyt Alibin vastaava päätoimittaja Mika Lahtonen kertoo selvittäneensä Virpille, mitä seuraamuksia juttu todennäköisesti poikii.

      Keskusrikospoliisi oli yhteydessä Virpiin torstaina. Pian päättyvään oikeudenkäyntiin Virpin mahdollinen kuulustelu ei syyttäjän mukaan kuitenkaan enää ehdi.

      Puolustus kiisti oitis koko tarinan.

 

Tutkinta käynnistyi pari vuotta sitten

 

Kellon lyödessä yhdeksän Bodominjärven tapahtumien selvittely siirtyi aulasta käräjäoikeuden ykkössaliin.

      Gustafssonia sairaalaan kuljettaneen taksikuski Ahti Toivolan sekä teltan ja kenkien säilytyksestä kertoneen keskusrikospoliisin Tauno Ahosen todistajakuuleminen eteni tutuksi tulleella pikavauhdilla: kaksi todistajaa, 15 minuuttia.

      Kolmas ja samalla koko käsittelyn viimeinen todistaja oli Bodomin murhia tutkinut rikosylikonstaapeli Markku Tuominen. Hän kertoi, miten uusin tutkinta pari vuotta sitten käynnistyi.

      – Teimme tutkijakollegan kanssa plus-miinus-listaa siitä, mikä puhuu puolesta ja mikä vastaan, että Gustafsson olisi asianomistaja.

      Puoltavia merkintöjä saatiin vain muutamia: vammat, kateissa oleva omaisuus ja Gustafssonin oma ilmoitus, jonka mukaan hän on uhri.

      – Mitä pidemmälle tarkastelussa mentiin, tämän sarakkeen osuus vain kapeni.

      Todellinen pommi putosi, kun uhrien omaisten asianajaja Heikki Lampela käänsi keskustelun siihen, miten Gustafsson on poliisitutkintaan suhtautunut.

      Tuomisen mukaan syytetyn seesteisessä ulkokuoressa tapahtui vain kerran jotain poikkeuksellista.

      – Vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen Gustafsson oli vähän hermostunut. Kun päästiin selliosastolle, hän heittäytyi sänkyyn pitkäkseen ja huudahti, että ”tehty mikä tehty, viistoista vuotta tuli”, kertoi Tuominen.

      Pian tämän jälkeen Gustafsson oli Tuomisen mukaan palannut entiseen ”muistamattomuuden linjaansa”.

 

Syvä hiljaisuus käräjäsalissa

 

Heikki Lampela pyysi lupaa esittää kysymyksen suoraan Gustafssonille:

      – Mitä te tarkoititte tokaisulla ”tehty mikä tehty, viistoista vuotta tuli”?

      – Ensinnäkin mä en muista sitä, mutta voi olla, että se on ollut ihan huulenheitto. Ja pitääkö se paikkaansa, niin sitä en osaa sanoa, Gustafsson vastasi.

      – Anteeksi, mitä ette osaa sanoa, tiukkasi Lampela.

      – Että pitääkö se paikkaansa koko sanoma.

      Tämän jälkeen oikeussaliin laskeutui muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.

      Viimeisen puheenvuoron käytti puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi.

      – Herra puheenjohtaja. Kuulin ensimmäistä kertaa, että poliisi väittää päämieheni tällaista sanoneen. Milloinkaan tätä ei ole tullut esille esitutkinnassa. Vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen olemme olleet aina läsnä, koskaan tätä ei ole kysytty, ikinä en ole kuullut, että päämieheni olisi tuollaista lausumaa sanonut.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

TUNNUSTUSTA EI MAINITA ESITUTKINTAMATERIAALISSA

 

Verijälki- ja dna-tutkimuksilla saatavan teknisen näytön piti olla se todiste, joka viimeistään ja varmuudella sinetöi Nils Gustafssonin syylliseksi 45 vuotta sitten tapahtuneisiin henkirikoksiin.

      Toisin kuitenkin kävi.

      Tiistain seitsentuntisen, Gustafssonin kenkiä ja telttaa käsitelleen käräjäpäivän ratkaisevat kaksi kysymystä olivat nämä:

      Jos ulkopuolisen henkilön dna:ta ei löydy tekopaikalta, voidaanko poissulkea, ettei paikalla olisi ollut muita?

      Onko telttaan liittyvissä tutkimuksissa edes välillisesti selvinnyt sellaista, joka osoittaisi, että Nils Gustafsson olisi tekijä?

      Keskusrikospoliisin teknisten tutkijoiden vastaukset kysymyksiin olivat ei ja ei.

      Teknisen näytön myötä koko syyte tuntui kaatuvan. Torstai oli kuitenkin syyttäjän kannalta toivoa täynnä.

      Ensin Alibi-lehti paljasti yllätystodistajan ja hetken kuluttua rikosylikonstaapeli Markku Tuominen kertoi, että Gustafsson on tunnustanut murhat.

      Tuomisen ilmoitus tuli yllätyksenä puolustukselle ja syyttäjille. Ihmetystä herätti, miksei asiasta ole mainintaa esitutkintamateriaalissa.

      Käräjäoikeuden ratkaisuun jymyuutiset eivät vaikuttane. Mahdolliselle jatko-osalle, hovioikeuskäsittelylle, ne tarjoavat kuitenkin kiintoisan lähtökohdan.


Su 11.9.2005 Tuomio annetaan neljän viikon kuluttua
Bodomin murhien käräjäoikeuskäsittely päättyi

Bodomin murhien käräjäoikeuskäsittely päättyi

 

bodom8_1.jpgBodominjärven murhien kolme viikkoa jatkunut pääkäsittely Espoon käräjäoikeudessa päättyi torstaina syyttäjän, omaisten asianajajan ja puolustuksen loppulausuntoihin.

      Vaikka loppulausuntojen perustana oleva esitutkinta ja suullinen todistelu olivat samat, syyttäjän ja puolustuksen näkemykset olivat toisistaan yhtä kaukana kuin seuraamusvaatimuksetkin: elinkautinen vankeus tai vapaus.

      – Syyte on palapeli ja tämän pääkäsittelyn aikana olemme laittaneet palaset kohdalleen, aloitti johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström syyttäjien puheenvuoron aamuyhdeksältä.

      – Syyttäjät eivät ole esittäneet mitään näyttöä, jonka perusteella Gustafsson olisi syyllinen, lausui puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi vajaat kuusi tuntia myöhemmin.

      Tuomionsa Espoon käräjäoikeus antaa perjantaina 7. lokakuutta niin sanottuna kansliapäätöksenä. Oikeussaliin ei siis enää kokoonnuta.

 

Karkuun ei kannattanut lähteä

 

Syyttäjän kertomus verihelluntain tapahtumista oli ennallaan:

      Seppo Boisman puolusti tyttöjä humaltuneelta Gustafssonilta mutta sai puukosta. Tuulikki Mäki yritti pakoon ja kuoli kahteen kiveniskuun. Viimeiseksi Gustafsson tappoi vihansa kohteen, uskottoman Irmeli Björklundin.

      – 18-vuotias nuori oli tapahtuneesta hädissään. Hänellä oli tarve lavastaa tekopaikka, koska hän ymmärsi jäävänsä teosta kiinni, jos lähtisi karkuun, totesi kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehti.

      Syyttäjän mukaan Gustafsson teki ylimääräisiä pistoja telttakankaaseen, katkoi teltan narut, upotti omaisuutta järveen ja heittäytyi lopulta ruumiskasan päällimmäiseksi, yhdeksi uhreista.

      – Gustafssonin tajunnantaso määriteltiin sairaalassa alentuneeksi. Se selittyy sillä, että Gustafssonilla oli rankka yö: ensin veriteko ja omat vammat, sitten lavastustyö ja odottelu.

      Oikeuskäsittelyn alussa syyttäjä julisti mustasukkaisuusteorian nimeen. Loppulausunnossa motiivin selvittämistä ei pidetty kovin merkityksellisenä.

      – Maassamme tapahtuu paljon hirmutekoja, joiden motiivi jää epäselväksi, muistutti johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström.

      Syyttäjä esitti omat kantansa kiistanalaisiin todisteisiin: poliisin muistikirjasta löytynyt merkintä Gustafssonin henkilötiedoista saatiin tältä itseltään, tyynyliina oli maastossa jo entuudestaan, neurologian dosentti Tenovuon johtopäätökset aivovammasta pohjautuivat väärään lähtökohtaan eli kolmen vuorokauden tajuttomuuteen ja lintubongari Salosen näkemät jalat kuuluivat Björklundille, jonka Gustafsson oli vetänyt jo ulos teltasta muttei vielä riisunut.

      – Gustafsson on itsepintaisesti väittänyt, että Irmelillä oli valkoiset housut. Mutta kuvasta näkyy, että ne olivat tummat.

      Julkisuuteen tulleita uusia todistajia ei oikeuteen enää kutsuttu. Myöskään Gustafssonin väitetty tunnustus ei juuri saanut loppulausunnoissa huomiota.

 

Reikiä syyttäjän tarinaan

 

Puolustuksen ei rikosoikeudenkäynnissä tarvitse todistaa syyttömyyttä. Sille riittää, jos se onnistuu osoittamaan syyttäjän kertomuksesta paikkoja, joihin jää järkevä syy epäillä syyllisyyttä.

      Tässä roolissa puolustus pitäytyi aikaisempia päiviä vahvemmin.

      Asianajajat Riitta Leppiniemi ja Heikki Uotila eivät arvailleet, miksi ja miten ulkopuolinen murhaaja telttaseurueen kimppuun hyökkäsi.

      Puolustus muistutti puheenvuorossaan muun muassa, ettei riidasta seurueen kesken löydy luotettavaa näyttöä ja ettei verijälkitutkimus sulje mahdollisuutta ulkopuolisen läsnäolosta pois – ulkopuolista verta ja spermaa sisältävä tyynyliina suorastaan tukee tätä.

      Puolustuksen mielestä mikään ei horjuta 1960-luvun lääkärien tekemää aivovammadiagnoosia.

      – Ja vaikka Gustafsson olisi ollut toimintakykyinen, ei se todista häntä syylliseksi, Leppiniemi korosti.

 

Ei välitöntä vangitsemista

 

Syyttäjä vaati Gustafssonille elinkautista vankeusrangaistusta.

      – Vaikka edellytyksiä välittömälle vangitsemiselle olisi, pidämme kohtuullisena, että käräjäoikeus määrää Gustafssonin vangittavaksi vasta tuomion annettuaan, Ifström totesi.

      Puolustuksen lähtökohta oli loppuun asti, että Gustafsson on syytön eli syyte tulee hylätä.

      Jos käräjäoikeus katsoo Gustafssonin syylliseksi, ei puolustuksen mielestä murhan tunnusmerkistä vuoden 1960 rikoslain mukaan täyty. Kyse olisi kolmesta taposta. Tallöin rikos olisi vanhentunut vuonna 1980.

 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

GUSTAFSSONIN MUISTI PETTI – JA MONEN MUUNKIN

 

Kun ei muista niin ei muista. 45 vuotta on sellainen aika, että huonoon muistiin on sopinut asiassa kuin asiassa läpi oikeudenkäynnin vedota.

      Syytettynä oleva Nils Gustafsson ei ole ainoa, jonka muisti petti.

      Ensimmäinen murhapaikalle tullut poliisi sai jostain muistioonsa Gustafssonin nimen, mutta ei muista mistä. Yllätystodistaja oli telttailemassa, mutta ei muista kenen kanssa. Jutun päätutkija muistaa, mutta virheellisesti, että Gustafssonia olisi ”tunnustuspäivänä” keväällä 2004 kuulusteltu.

      Verijälki- ja dna-tutkimukset kertovat paljon, mutta mistä.

      Asiantuntijalääkärit kiemurtelevat todennäköisyyksissä ja mahdollisuuksissa, kun mikään ei ole lääketieteessä ihan absoluuttista.

      Mitä reittiä ambulanssi ajoi, kun ennen puoltapäivää murhapaikalta viety Gustafsson saapui Töölön sairaalaan vasta kahdelta?

      Ja mihin kadonnut omaisuus on piilotettu, kun kaivausjäljet olisivat varmasti näkyneet ja metallinpaljastin löysi jopa rautalanganpätkät?

      Käräjätuomarin ja laamannin muutamaa tarkennuspyyntöä lukuun ottamatta todistukset ovat nähtävästi kuitenkin menneet tyhjentävästi jakeluun, sillä yhtä ainutta kertaa kukaan neljästä maallikkolautamiehestä ei suutaan oikeussalissa avannut – paitsi haukotellakseen.


Ke 5.10 (premisivu) Bodom-tuomio annetaan perjantaina

Espoon käräjäoikeus kertoo perjantaina ratkaisunsa 63-vuotiasta espoolaista Nils Wilhelm Gustafssonia vastaan esitettyihin kolmeen murhasyytteeseen.

      Puolustus on vakuuttanut läpi oikeudenkäynnin Gustafssonin syyttömyyttä. Jos käräjäoikeus päätyy samaan, Gustafsson voi jatkaa eloaan vapaana miehenä niin normaalisti kuin se kaiken pyörityksen jälkeen on mahdollista. Mahdollisen vapauttavan tuomion jälkeen Gustafsson voi hakea valtiolta korvauksia perusteettomasta vangitsemisesta.

      Jos käräjäoikeus toteaa Gustafssonin syylliseksi kolmeen murhaan, se voi passittaa hänet elinkautiseen vankeuteen. Jos verityö katsotaan kolmeksi tapoksi, syyteoikeus on vanhentunut 1980 eikä verityöstä seuraa rangaistusta.

      Oikeus voi myös todeta Gustafssonin syylliseksi, mutta kohtuullistaa elinkautista vapausrangaistusta.

      Bodominjärven murhien mahdolliset ratkaisunhetket ovat kerännet paljon huomiota. Tuorein kannanotto asiaan on Ilta-Sanomien uutispäällikön ja kirjailijan Hannes Markkulan alkuviikosta julkaisema Bodomin murhat, 270-sivuinen raportti kohusta, jonka Nils Gustafssonin vangitseminen keväällä 2004 nostatti ja joka jatku yhä.


Ke 5.10.2005 Hannes Markkulan kirjauutuus julkistettiin juuri ennen tuomiota
Bodomin murhat yksissä kansissa

Bodomin murhat yksissä kansissa


Espoon käräjäoikeus antaa tuomionsa Bodominjärven kolmoismurhasta perjantaina. Sitä odotellessa Bodom-tietämystä voi syventää Ilta-Sanomien uutispäällikön ja kirjailijan Hannes Markkulan julkaisemalla Bodomin murhat -kirjalla.

      Maanantaina järjestetyssä julkistamistilaisuudessa Markkula kertoi, että käsikirjoitus oli alun perin tarkoitus jättää Gummerukselle jo vuosi sitten. Nils Gustafssonin yllättävä vangitseminen muutti kuitenkin suunnitelmia.

      – Jos kirja olisi julkaistu silloin, se olisi sisältänyt paljon uutisia, hän lisäsi osoittaen seinälle teipattua maanantaina lööppiä: leiripaikalta löytyi käytettyjä kondomeja.

      – Sitähän ei kukaan pysty sanomaan, olivatko ne näiden nuorten käyttämiä vai onko siellä ollut joku muu leiriporukka. Eli tuokin asia sisältää edelleen arvoituksia.

      Kuinka luotettavista lähteistä viikon kuumin Bodom-uutinen sitten on peräisin?

      – Vuosi sitten minulla oli yksi vahvistus asiasta, mutta nyt kolme tietolähdettä on vahvistanut tämän.

      – Joihinkin tietolähteisiin pitää voida uskoa, vaikkei laitakaan nimiä esiin, Markkula sanoi ja viittasi moniin Bodomin murhista kirjoittamiinsa skuuppeihin, jotka esitutkintamateriaalin julkitulon myötä osoittautuivat paikkansa pitäviksi.

 

Antaa lukijan hoksata itse

 

Markkulan mukaan hyvä raporttikirja ei etene kronologisesti rikoksen tapahtumahetkestä nykypäivään vaan esittelee asiat lukijaa kiinnostavassa järjestyksessä.

      – En halua tuputtaa valmiita ratkaisumalleja vaan pyrin siihen, että lukija pysähtyy ajattelemaan kokonaisuutta ja saa itse hoksata asioita.

      Lukija tehköön siis omat johtopäätöksensä. Mutta mitä sanoo 40 vuotta rikosuutisia kirjoittanut Markkula, syytön vai syyllinen?

      – Olisi hyvän lehtimiestavan vastaista ottaa siihen kantaa, sitä varten meillä on oikeuslaitos, Markkula totesi.

      Yleisön joukossa istunut mies käänsi kysymyksen toisin päin: jos et ota kantaa syyllisyyteen, niin pystytkö arvioimaan, minkälaiseen ratkaisuun käräjäoikeus tulee päätymään?

      – Kun olen kuunnellut itseäni fiksumpia ihmisiä, lainoppineita ja muita, niin vallitseva käsitys on, että erittäin laaja, erittäin perusteellinen ja erittäin hyvän näyttö ei kuitenkaan riittäisi. Näin ovat sanoneet monet ja minä siteeraan tässä heitä.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––


Toimittajan kommentti:

BODOM EI JÄTÄ RAUHAAN

 

Lukija, mietipä tätä: seikkailumatkan iltaohjelma seksuaalisine jännitteineen on vain toistakymmentä tuntia jatkuvaa istuskelua, keskustelua ja onginnan yrittämistä leipä- ja makkarapaloilla.

      Jotain on jäänyt puuttumaan siitä, mitä me nyt tiedämme, uumoilee tuorein Bodom-julkaisu.

      Ennen toimittaja-kirjailija Hannes Markkulan kirjauutuuteen tarttumistani Bodomin tapaus jos mikä tuntui kuiviin imetyltä. Mutta ei.

      Jymy-yllätyksiä 270-sivuinen paketti ei tarjoile, mutta paljon uutta kuitenkin. Markkula on tehnyt kirjaansa varten huimasti haastatteluja – aikalaispoliiseja, kyläläisiä, nimettömiä tietolähteitä ja ties ketä.

      Markkula ei tyydy vain raportoimaan vaan herättelee keskustelua ja jakaa sapiskaa muun muassa entiselle oikeusministerille Johannes Koskiselle ja Espoon kihlakunnansyyttäjille.

      Siinä missä poliisin toimet rikospaikalla vuonna 1960 saavat kirjassa tylyn tuomion, nykyistä tutkijaparia, krp:n rikosylikomisario Tero Haapalaa ja rikosylikonstaapeli Markku Tuomista suitsutetaan. Ei siis ihme, että miehet saapuivat kilistelemään kirjan julkistamistilaisuuteen.

      Mielenkiintoisia tärppejä kirjassa ovat yhteenveto julkisuudessa käydystä, rikoksen vanhentumista koskevasta keskustelusta sekä selvitys poliisin ja median suhteesta 60-luvulla.

      Uuta ulottuvuutta tuo osio murhamysteeriin uppoutuneista ”harrastelijasalapoliiseista” ja Bodom-faneista verkkosivustoineen, selkeää lisäarvoa raapaisu Bodomin alueen historiaan.

      Ja toki kirjassa on myös oma ”yllätystodistajansa”, lintubongari Heikki Salosen veli Antti Salonen. Hänen mukaansa murhista ovat vastuussa onkensa ja saaliinsa viereiselle niemelle hylänneet miehet, joita poliisi ei koskaan tavoittanut. Salonen kertoo nähneensä heidät jo vuotta ennen murhia, jolloin he olivat ”kytänneet” veneestä erästä telttaseuruetta.

      Hän [Salonen] on vuorenvarma, että Bodominjärven rikosten takana ovat oudot, uteliaat onkimiehet, joita muiden asiat kiinnostivat ja joilla oli murhaamiseen sairaalloinen vietti, Markkula kirjoittaa.

      Ilta-Sanomien lööppeihin nostettu kondomi-uutinen paljastuu sitä vastoin ankaksi. Rikosylikomisario Haapalan mukaan yksityiskohtaa ei mainita esitutkintamateriaalissa, koska ”kondomit eivät liity tähän tapaukseen”.

      Siinä missä koko kolmoismurha on täynnä salaperäisiä yksityiskohtia, salaperäinen on koko vyyhdin keskushahmokin. Hannes Markkula ihmettelee kirjassaan yhä uudestaan, miksi Gustafsson on ollut koko ajan niin ”lungi kundi”.

      Moni muu olisi hypännyt oikeussalin pöydälle kesken istunnon ja huutanut: olen syytön, uskokaa minua!


Su 9.10.2005 (premisivu) Gustafssonin syyte nurin

Espoon käräjäoikeus hylkäsi perjantaina kaikki espoolaista Nils Gustafssonia vastaan nostetut syytteet. Ratkaisun mukaan Gustafsson ei ole syyllinen Bodominjärvellä 1960 tapahtuneeseen kolmeen surmaan.

      Käräjäoikeus piti uskottavana mahdollisuutta, että tekijä oli ulkopuolinen.

      Gustafsson ei saapunut itse paikalle Espoon oikeustalolle, vaan sai tiedon tuomiosta puhelimitse asianajajaltaan Riitta Leppiniemeltä. Leppiniemen mukaan Gustafsson oli ratkaisusta ”huojentunut ja ikionnellinen”.

      Käräjäoikeus antoi luvan valittaa päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Tuoreeltaan niin syyttäjä kuin omaisten asianajajakaan eivät tienneet, käytetäänkö mahdollisuutta.


Su 9.10.2005 Gustafssonin syytteet hylättiin
Käräjäoikeus: monet seikat tukevat johtopäätöstä syyttömyydestä

Käräjäoikeus: monet seikat tukevat johtopäätöstä syyttömyydestä

 

bodom99.jpgEspoon käräjäoikeus vapautti Nils Gustafssonin kaikista kolmesta häntä vastaan nostetusta murhasyytteestä.

      Käräjäoikeus antoi ratkaisunsa niin sanottuna kansliapäätöksenä perjantaiaamulla kello yhdeksän. Gustafsson ei saapunut itse paikalle vaan sai kuulla ratkaisun puolustusasianajajiltaan puhelimitse hieman etukäteen.

      – Kun hän kuuli ratkaisun, hän sanoi olevansa huojentunut ja ikionnellinen siitä, että Espoon käräjäoikeuden päätös on juuri se, miten hän on koko tämän prosessin ajan todennut asian olevan eli että hän on syytön, välitti puolustusasianajaja Riitta Leppiniemi päämiehensä tunnelmat tiedotusvälineille.

      Pikaisen tutustumisen perusteella Leppiniemi on tyytyväinen käräjäoikeuden tuomioon.

      – Espoon käräjäoikeus käy päätöksessään hyvin perusteellisesti aihealueittain läpi esitetyn näytön ja lopputulema on se, että siellä ei ole yksittäisiä kohtia, jotka osoittaisivat Gustafssonin syyllisyyttä, eikä esitetty näyttö myöskään kokonaisuutena tue syyllisyyttä.

      Laamannista, käräjätuomarista ja neljästä maallikkolautamiehestä koostunut tuomioistuin yhtyi vahvasti Gustafssonin puolustuksen loppulausunnossaan esittämään näkemykseen siitä, että esitettyjen todisteiden perusteella Gustafssonin syyllisyys ei tule toteen näytetyksi ja syytteet on siksi hylättävä. Muun muassa silminnäkijähavaintojen perusteella oikeus päätyi siihen, että surmaaja on todennäköisesti joku ulkopuolinen.

      Paljon kohua herättäneestä yllätystodistaja Marjatta Sahakankaan kertomuksesta käräjäoikeus löysi paljon uskottavuutta heikentäviä seikkoja ja totesi, että niiden vuoksi ”kertomukselle ei asiaa arvioitaessa ole annettava merkitystä”.

 

”Aivovamma mahdollinen”

 

Gustafssonin saaman aivovamman mahdollisuutta on käräjäoikeuden ratkaisun mukaan ”pidettävä täysin mahdollisena”.

      ”Aivovamma ja sen seurausten olemassaolo on siten otettava huomioon asiaa arvioitaessa,  ja ne tukevat vahvasti johtopäätöstä, että surmaaja ei ole Gustafsson.”

      Käräjäoikeus löysi lukuisia seikkoja, jotka tukevat Gustafssonin syyttömyyttä: ”Tekovälineiden ja omaisuuden kateisiin jääminen sekä kenkien löytyminen yli puolen kilometrin päästä tekopaikalta tukee siten vahvasti sitä johtopäätöstä, että surmaaja on ollut telttaseurueen ulkopuolinen henkilö.”

      ”Tehdyt verijälki- ja dna-tutkimukset teltasta eivät mitenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että surmaaja olisi ulkopuolinen. – – Gustafssonin verijälkien löytyminen teltan sisältä tukee vahvasti johtopäätöstä, että hän on ollut yksi väkivallan uhreista.”

      Myöskään Gustafssonin väitettyä tunnustusta keväällä 2004 käräjäoikeus ei uskonut.

      ”Huomioon ottaen rikostutkinnassa tapauksen selvittämiseksi käytetyt huomattavat voimavarat ei ole uskottavaa, että Gustafssonin tunnustukseksi katsottavaa tai siihen edes viittaavaa lausumaa ei lainkaan merkittäisi mihinkään tutkinta-asiakirjoihin, ja että lausuman sisältöä ei jälkeenpäin kuulusteluissa pyrittäisi varmistamaan. [Rikosylikonstaapeli Markku] Tuomisen kertoman lausuman tarkka sisältö ja asiayhteys jää näin luotettavasti selvittämättä.”

 

Lampela ei yllättynyt

 

Johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström ja kuhlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto eivät myöntäneet olevansa pettyneitä ratkaisuun vaan sanoivat, että heidän tehtävänsä on nostaa syyte silloin, kun todennäköisiä syitä syyllisyyden tueksi löytyy.

      – Oikeudenmukainen käsittely on se tärkein asia rikosvastuun toteuttamisessa ja näin on varmasti ollut, Ifström totesi.

      Omaisten asianajajaa Heikki Lampelaa käräjäoikeuden ratkaisu ei yllättänyt.

      – Omaisille tällainen hylkäävä tuomio on tietenkin pettymys, mutta itse pidin juridisesti molempia ratkaisuja mahdollisina ja sinänsä en ole tästä ratkaisusta yllättynyt.

      Käräjäoikeus antoi luvan valittaa ratkaisusta Helsingin hovioikeuteen 14. lokakuuta mennessä. Tuoreeltaan syyttäjät tai omaisten asianajaja eivät osanneet sanoa, valittavatko he nyt annetusta ratkaisusta.

      – Tulemme lukemaan läpi nämä perustelut ja mietimme sitten jatkoa, Ifström totesi.

      – Tuomiosta pitäisi löytää jotain virheellisyyksiä, jotain sellaisia seikkoja, joiden perusteella juttu voisi menestyä hovioikeudessa, pohti Lampela.

      Jos valitusta määräaikaan mennessä ei tehdä, tuomio saa lainvoiman ja Gustafsson voi hakea korvausta valtiolta aiheettomasta vangitsemisesta. Lainoppineiden arvion mukaan kyse saattaisi olla joistain tuhansista euroista.

 

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

 

Toimittajan kommentti:

SYYTÖN

 

Espoon käräjäoikeuden kansliassa perjantaiaamuna omaisten asianajaja Heikki Lampela sai ensimmäisenä käteensä päätöspaperin. Kuhina hänen ympärillään kiihtyi, hän pläräsi viimeisen sivun esille ja kuulutti kovaan ääneen: kaikki syytteet hylätty.

      Käräjäoikeuden päätös ei tullut yllätyksenä. Yllättävämpänä voisi pitää sitä, että käräjäoikeus yhtyi päätöksessään niin täydellisesti puolustuksen esittämiin näkemyksiin.

      Yleisesti on pidetty varmana, että käräjöinti jatkuu ylemmissä oikeusasteissa. Nyt on mielenkiintoista nähdä, minkälaisin eväin syyttäjät tai omaisten asianajaja lähtevät täydellisen tyrmäyksen jälkeen ottelua jatkamaan – jos edes lähtevät.

      Mitä lisätutkimuksia keskusrikospoliisilta voitaisiin kenties pyytää tai mitkä kohdat annetusta näytöstä voitaisiin katsoa niin pahasti väärintulkituiksi, että valitukselle löytyisi perusteita?

      Tunnustustodistajia julkisuuteen on viimeisen kuukauden aikana sadellut, mutta mihin ne riittävät? Luultavasti ainoastaan yhden henkilön, 63-vuotiaan espoolaiseläkeläisen Nils Gustafssonin tunnustuksella olisi arvoa. Mutta kuten käräjäoikeus totesi, hän on syytön.

      Tunnustettavaa ei siis ole.


Su 16.10.2005 Syyttäjät eivät valita tuomiosta hovioikeuteen
Nils Gustafssonin piina on ohi

Nils Gustafssonin piina on ohi


Bodominjärven murhaoikeudenkäynnin syyttäjät eivät valita Espoon käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Syyttäjien mukaan keskusrikospoliisi on suorittanut perustellisen esitutkinnan ja vastaaja saanut oikeudenmukaisen käräjäoikeuskäsittelyn.

      – Vaikka tuomion perusteluissa ei ole arvioitu eikä huomioitu syytteen puolesta puhuvia seikkoja, on tuomion lopputulos kuitenkin hyväksyttävissä, toteavat johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström ja kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto tiedotteessaan.

      Takaraja muutoksen hakemiseen umpeutui perjantaina.

      Syyttäjäkaksikko pitää todennäköisenä, ettei esitetyn näytön uudelleen arviointi muutoksenhaussa tulisi vakuuttamaan hovioikeutta siten, että vastaajan syyllisyydestä ei jäisi järkevää epäilyä.

      Tapahtumista kuluneen poikkeuksellisen pitkän ajan vuoksi käsittelyn pitkittämistä ei myöskään ihmisoikeusnäkökulmasta katsottuna voi syyttäjien mielestä pitää perusteltuna.

      Uhrien omaisten asianajaja Heikki Lampela ilmoitti jo aiemmin tekevänsä syyttäjien kanssa yhtenevän ratkaisun.

      Espoon käräjäoikeuden ratkaisu saa nyt lainvoiman ja Gustafsson voi hakea valtiolta korvauksia kahden kuukauden mittaisesta aiheettomasta vangitsemisestaan keväällä 2004.

      Tavallisesti korvauksen määrä on 100 euroa vuorokaudelta. Tällöin summaksi kertyisi noin 6 000 euroa. Summaa voivat korottaa muun muassa vankeusajan pituus, epäillyn rikoksen törkeys ja tapauksen samaa julkisuus.

      Lisäksi Gustafsson voi hakea korvausta ajalta, jona hänet oli määrätty matkustuskieltoon.