< Back to Main Page
About me (+ full academic CV)

LAURI HAAPANEN (b. 1980) (Tuhat Research Database. LinkedIn) +358 (0)50 596 1482 – lauri (at) laurihaapanen.fi and lauri.m.haapanen (at) jyu.fi. Tweets about journalism, research and the interface between them, see Twitter.

 

To put it briefly, my research focuses on the linguistics of writing in journalistic media and falls under media linguistics, that is, a subdiscipline of applied linguistics specifically focusing on (journalistic) media. I hold a degree of doctor of Philosophy in Finnish language (2017) from the University of Helsinki (HY). At the moment, I work as a post doc-researcher in the Department of Language and Communication Studies at the University of Jyväskylä. Naturally, I have written several academic publications and given numerous seminar presentations.

 

→ For further information, see the section My Research.

 

Before – and in the meanwhile – my career in academia, I have worked as a journalist and sub-editor for several newspapers and magazines and a communication officer for some organizations. In addition, I have worked as a lecturer, teacher and course assistant and also translated something.

 

I am also a member of the Council of Mass Media in Finland (Julkisen sanan neuvosto, 2017-2019).


→ a Curriculum Vitae is attached below (pdf).

Haapanen_Lauri_E3F9339.jpg

 

 Kuvaaja: Linda Tammisto



CURRICULUN VITAE (recent if not current)

The attached pdf file is down there.


Sysimusta lammas – näin syntyi henkilökuva Timo Calzadasta

timoCkansi.jpgJUTUN työstö lähtee liikkeelle toimeksiannosta ja jutun aiheen rajauksesta ja käsittelytavan valinnasta.

      Itse jutun tekeminen jakautuu tiedonhankintaan, johon kuuluvat kirjalliset lähteet, haastattelut ja omat havainnot, sekä kirjoittamiseen, joka muodostuu jutun rakenteen hahmottelemisesta, raakatekstin kirjoittamisesta ja lopulta tekstin yksityiskohtaisesta hiomisesta. Tähän viimeiseen vaiheeseen kuuluu myös jutun tarkistaminen ja tarkistuttaminen sekä jutun editointi tilaajan toiveiden mukaan.

      Seuraavassa kerron yhden juttuni – Sysimusta lammas – syntyvaiheista. Juttu on julkaistu Arvo-lehdessä 1/2010, ja sen päähenkilö on Timo Calzada. Kyse ei ole kuitenkaan henkilöhaastattelusta, jossa pidättäydyttäisiin vain päähenkilön elämäntarinassa, vaan henkilökuvasta, joka pyrkii kertomaan henkilön kautta laajemmasta aiheesta, tässä tapauksessa siitä, millaisten tekijöiden kautta ihmisestä tulee rikollinen.

 

** TIEDONHANKINTA **

 

JUTTUPROJEKTI lähti käyntiin varsin vähin eväin. Arvo-lehden toimitusneuvosto oli kaavaillut pääjuttua työnimellä "rikos ja rangaistus". Alkuvaiheessa sähköpostittelimme toimituspäällikön kanssa ajatuksesta, että pääjuttuna olisi reportaasi yhdestä päivästä oikeustalolla. Kainalojutuksi ideioitiin jonkin rikollisen henkilöhaastattelua.

      timoC.jpgOlin alusti asti hieman skeptinen sen suhteen, syntyisikö tällaisesta jutusta riittävän kiinnostavaa: sikäli kun minulla oli muutamien muiden juttujen pohjalta oikeustalon arjesta kokemusta, aavistelin, että suurin osa päivän aikana käsiteltävistä tapauksista ei olisi lukijoiden mielestä kovin kiinnostavia – lööppeihin kun nousevat vain harvat ja raflaavat jutut.

 

LÄHDIN työstämään juttua etsimällä haastateltavaksi sopivaa ja suostuvaa rikollista, koska ajattelin, että tämän henkilön löytäminen tulisi olemaan hankalampaa kuin oikeustalorepparipäivän järjestäminen.

      Soitin kriminaalihuoltoon kysyäkseni, josko he voisivat kartoittaa minulle sopivaa haastateltavaa. Kriminaalihuolto ei osoittautunut yhteistyöhaluiseksi, joten päätin jatkaa etsintää soittamalla Kriminaalihuollon tukisäätiö Kritsin vertaistukiryhmä Redikseen. Siellä puhelimeen vastannut yhteyshenkilöni oli erittäin avulias ja sanoi, että Rediksen kautta haastateltava varmasti löytyisi.

      Seuraavana päivänä yhteishenkilö soitti ja sanoi, että ykkösvaihtoehtohenkilö oli ollut asian suhteen kahden vaiheilla mutta päätynyt vetäytymään projektista. Tarjolla olisi kuitenkin "vanhempi herramies", jonka rikoshistoria on "pitkä ja värikäs". Kävisikö hän?

      Kyseinen henkilö, Timo Calzada, sattui olemaan Rediksen toimistolla paikan päällä, ja päivystäjä ojensi puhelimen hänelle. Haastattelun tekeminen sopi Calzadalle – vieläpä nimen ja kuvan kera, mikä on tämän(kin) tyyppisissä jutuissa aina plussaa.

 

TAPASIN Calzadan muutaman viikon kuluttua lounaan merkeissä thairavintolassa Itäkeskuksessa. Vajaassa kahdessa tunnissa kävimme läpi Calzadan elämäntarinan varsin kronologisesti lapsuudesta lukuisiin vankilatuomioihin, joista viimeisimmän koevapaus oli päättymässä reilun viikon kuluttua. Haastattelun päätteeksi sovimme tapaavamme toistamiseen, jolloin mukana olisi kuvaaja. Sovimme tarkentavamme myöhemmin, missä paikoissa kuvia ottaisimme.

       Haastattelun jälkeen keskustelin kuvaajan kanssa jutun kuvituksesta. Tulimme siihen tulokseen, että jutun kannalta parasta olisi, jos voisimme kuvata Calzadan kotona Itä-Helsingissä – ajatuksenani oli, että kirjoittaisin tämän paikan mukaan juttuun.

      Calzada kutsui meidät mielellään kotiinsa, minkä lisäksi hän ehdotti, että voisimme käydä ottamassa kuvia hänen lapsuudenmaisemissaan Pietarinkadulla Kaivopuistossa.

      Ennen toista tapaamista purin sanelinnauhani ja hahmottelin jo alustavasti jutun rakennetta. Laitoin muistiin asiat, joita halusin Calzadalta tarkistaa ja joista halusin kuulla lisää. Toimituspäällikön kanssa sovimme, että juttu painottuisi Calzadaan.

 

KUVAUSSESSIOSSA Pietarinkadulla tapahtui erikoinen tapaaminen. Seisoimme Calzadan lapsuuden rapun luona, kun eräs mies pysähtyi rapun eteen. Mies katseli meitä luultavasti ihmetellen, miksi kolmen hengen porukkamme seisoskeli oven edessä, ja Calzada huikkasi tälle asuneensa aikoinaan kyseisessä rapussa. Heidän välilleen syntyi keskustelua, ja mies kertoi, että hänkin oli asunut rapussa pitkään. Calzada ryhtyi kertomaan lapsuusmuistojaan ja ihmisten nimiä, jotka tuolloin olivat rapussa asuneet.

      Hetken kuunneltuaan – ehkä varmistuttuaan, että Calzada tosiaan puhui totta – mies kysyi, muistaako Calzada rapussa asuneita veljeksiä, joista toinen soitti trumpettia. Calzada sanoi muistavansa, ja miehen pienellä avituksella sai palautettua veljesten nimetkin mieleensä. Mies paljasti olevansa tuo trumpettia soittanut poika, ja tilanteesta sukeutui vartin muistelo viidenkymmenen vuoden takaisista yhteisistä tekemisistä ja kavereista.

      Olisin halunnut kirjoittaa tämä melko uskomattoman jälleennäkemisen juttuun mukaan, mutta sitä en saanut istutettua jutun rakenteeseen. Harmi.

 

PIETARINKADULLA ja Kaivopuistossa tovin kuvattuamme ja juteltuamme siirryimme Calzadan kotiin Itä-Helsinkiin. Siellä saimme tutustua Calzadan tyttöystävään ja ex-vaimoon. Hänen kauttaan juttuun tuli mukavasti uutta syvyyttä. Kakkostapaamisemme kesti kaikkinensa noin neljä tuntia.

      timoC2sivu.jpgThairavintolassa tapahtuneeseen "viralliseen" haastatteluun verrattuna kuvaussessio tarjosi rennomman mahdollisuuden jutustella Calzadan kanssa ja ennen muuta havainnoida häntä ja hänen kotiaan. Tällainen kahden erihenkisen tapaamisen työskentelytapa on mielestäni henkilökuvajutuissa erittäin toimiva ja kuitenkin ajankäytön realiteettien rajoissa.

      (Jutun kuvitukseksi kuvaaja kävi lisäksi Sörnäisten vankilassa. Tällä reissulla en katsonut tarpeelliseksi olla mukana.)


KOSKA Timo Calzadan elämäntarina osoittautui erittäin monivaiheiseksi tarinaksi, ehdotin toimituspäällikölle – jo itse asiassa ennen toista tapaamista –, että oikeustaloreportaasi-ideasta luovuttaisiin ja pääjuttu keskittyisi Calzadaan. Jutun näkökulmaa tarkennettiin: Calzadan avulla voisi pohtia yleisemmin kysymystä, mikä ajaa ihmisen rikolliselle uralle.

      Tämän kysymyksen käsittelyä varten tutustuin muun muassa Janne Kivivuoren kirjaan Rikollisuuden syyt, jonka pohjalta esittelen jutussani lyhyesti erilaisia teorioita asiasta. Lisäksi sovin haastattelun Lapin yliopiston rikosoikeuden professorin Terttu Utriaisen kanssa.

      Lähtökohtaisesti pyrin tekemään haastattelut aina kasvotusten, mutta maantieteellisen etäisyyden vuoksi valmistauduin siihen, että mikäli Utriainen vastaa sähköpostitse lähettämääni haastattelupyyntöön myöntävästi, joudun haastattelemaan häntä puhelimitse. Onnekseni Utriainen, Lapin yliopiston professuuristaan huolimatta, asui Tehtaankadulla Helsingissä – vain parin kivenheiton päässä Calzadan lapsuudenkodista – ja saatoimme tavata noin tunnin mittaisen haastattelun merkeissä siellä.

 

MUISTIINPANOTEKNIIKOISTANI sen verran, että pääsääntöisesti nauhoitan kaikki haastatteluni. Käsin kirjoittamiseni on niin hidasta ja sotkuista, että ilman sanelinta en kykenisi kaikkea puhuttua tallentamaan. Varsinkin haastateltavan sanomisia suorina lainauksina eli sitaatteina käyttääkseni tallessa on oltava nimenomaan lausunnon sanatarkka sisältö – jos muistiinpanovihkossa on vain asiasisällön mieleen palauttavia tukisanoja, niiden pohjalta tehdyissä sitaateissa tuskin kaikuu haastateltavan tapa puhua.

      Lisäksi sanelinta käyttäen saan talteen kaiken haastattelussa puhutun, myös ne asiat, joita haastattelutilanteessa en vielä osaa pitää jutun kannalta merkittävinä. Ja jos ajattelee asiaa haastateltavan kannalta: mikä voisikaan olla haastateltavaa halventavampaa, kuin että hän ryhtyessään kertomaan omasta mielestään tärkeää asiaa huomaa toimittajan kynän pysähtyvän.

      Kenties tärkein syy sanelimenkäytölleni on, että nauhurin tallentaessa haastattelutilanteen äänimaiseman minulla on aikaa todella keskittyä keskusteluun, katsoa haastateltavaa silmiin, suunnitella jatkokysymyksiä ja tehdä muistiinpanoja niistä asioista – esimerkiksi ympäristöstä, ilmeistä ja elekielestä –, joita sanelin ei tallenna.

      On totta, että haastattelun purkaminen sanelimelta vie tolkuttomasti aikaa. Mutta: lukijaa eivät työtunnit kiinnosta, häntä kiinnostaa hyvä juttu.


** KIRJOITTAMINEN **

 

KUN aineisto oli pääpiirteittäin kerätty, hahmottelin jutun rakenteen kokonaisuudessaan paperille niin, että muutamalla lauseella tai ranskalaisella viivalla tiesin, mitä asioita kussakin jaksossa kertoisin ja mistä mihin jakson aikana edettäisiin.

timoC3sivu.jpg      Tämä vaihe vei paljon aikaa. Omassa työskentelyssäni olen kuitenkin huomannut, että jutun ollessa hyvin suunniteltu itse kirjoittaminen etenee mahdollisia yksittäisiä ongelmapaikkoja lukuun ottamatta lähes omalla painollaan. Siksi rakenteen hahmotteluun kannatti laittaa työtunteja, kokonainen päiväkin.

 

PÄÄTIN aloittaa jutun lyhyellä introlla, joka herättää lukijan mielenkiinnon sekä esittelee päähenkilön ja ydinkysymyksen.

      Tekstin tasolla aloitan juttuni usein yksinkertaisella ja lyhyehköllä lauseella, johon sisältyy jonkinlainen vinksahdus... ajatus, josta lukija ei saa kunnolla otetta vaan joka nojaa vahvasti eteenpäin, pakottaa lukemaan lisää.

      Tällä kertaa päädyin päähenkilöltäni Timo Calzadalta lainattuun sitaattiin, jolloin päähenkilöni tuli tuotua juttuun heti mukaan:


              ”Se oli sellainen yhden päivän sekoilu”, Timo Calzada muistelee

              vuotta 2006.

 

"Sekoilulla" Timo tarkoitti pari vuotta aiemmin tekemäänsä rikosta. Seuraavissa lauseissa kuvailin rikoksen lyhyesti.

 

              Suunnitelmana oli toimittaa maakätkössä olevat kaksi

              amfetamiinikiloa ostajalle ja netota tilapäistä rahapulaa

              helpottamaan vajaat 10 000 euroa.

 

Sen jälkeen kerron, millaisen tuomion Timo kyseisestä rikoksesta sai.

 

              Mutta mutta... Calzadan epäonneksi poliisi oli keikasta varsin

              tietoinen. Kännykkä oli kuuntelussa ja maakätkölläkin vierailtu.

                    ”Lopputulos oli, että mä sain kaksi kiloa sokeria ja viisi vuotta.”


Tiivis, 640 merkin mittainen aloitusjakso päättyy kertomaan, ettei tämä ole suinkaan Timon ensimmäinen tuomio, vaan mies on viettänyt kiven sisässä puolet elämästään.

 

              Mutta se ei suinkaan ollut Calzadan ensivierailu vankilaan. Hän on

              nimittäin lusinut 21 vuotta suomalaisvankiloissa ja viitisen vuotta

              ulkomailla. Muu aika onkin sitten ollut pitkälti ehdonalaista

              vapautta.

 

INTRO toivoakseni on koukuttanut lukijan, ja sen enempiä paljastamatta juttu hyppää Etelä-Helsinkiin, jossa Timo on lapsuudenmaisemissaan.

 

              Marjakiisselin värinen jugend-talo on prikulleen entisellään.

                      Calzada suorii C-rapulle.

                    ”Tässä mä asuin”, hän sanoo ja nykii kahvasta. Mutta rappujen

              ovet eivät ole keskikaupungilla enää auki kuten 1954 syntyneen

              Calzadan lapsuudessa.

                    Kyllähän täällä kelpasi asua, Pietarinkadulla eteläisimmässä

              Helsingissä.


Juttu lähtee kerimään auki Timon elämäntarinaa hyvin kronologisesti. Tarpeellisissa paikoin tarina "irtoaa" Timon luota; Näissä kohdissa kerron muun muassa erilaisista rikollisuralle johtavista teorioista lähteyttäen ne Kivivuoren kirjaan. Hieman myöhemmin asiantuntijaääneen pääsee professori Terttu Utriainen.

      Tutkimustietoa verrataan Timon elämään. Jutun lopulla saavumme Timon nykyiseen asuntoon Itä-Helsinkiin, jolloin kronologiassa ollaan edetty jo nykypäivään.

 

              Kodikastahan täällä on. Pari kynttilää pöydällä, tauluja ja hedelmiä

              kulhossa.

                    Timo on varoittanut, että kaksiossa Itä-Helsingin Puotilassa on

              vielä keskeneräistä. Hän vapautui koevapaudesta tammikuun

              alussa.

                    Ehkä osuutensa kodikkuuteen on myös Timon tuoreella

              tyttöystävällä Jaanalla.

 

Juttu päättyy Timon arvioon tulevaisuudestaan:

 

              ”En mä kuitenkaan näe toivottomuutta, päinvastoin, toivoni

              perustuu Jumalan antamiin lupauksiin Raamatussa. Nyt saan

              kuljeksia puolen metrin askelilla eikä ole mihinkään kiire. Ekan

              kerran elämässä ei ole mihinkään kiire”, hän toistelee. ”Kiireet on

              nyt finaalissa.”

 

** TARKISTAMINEN, TARKISTUTTAMINEN **

 

KUN olin kirjoittanut jutun kokolailla valmiiksi, lähetin sen sähköpostitse asiatarkistettavaksi sekä Utriaiselle että Timolle, joista kummallakaan ei ollut juttuun huomautettavaa.

      Mainittakoon, että lähtökohtaisesti tapanani on aina lähettää juttu näytille jutussa esiintyville tai muuten tärkeinä lähteinä oleville henkilöille. Vaikka tiedän joidenkin toimittajien tätä käytäntöä välttelevän, lukuisat kerrat jokin hölmö väärinymmärrys, nimi- tai numerovirhe on korjautunut asianosaisten tarkistuksessa. Usein kyse on pienistä lipsahduksista, joita helposti tulee mutta jotka olisi tyhmää päästää suuren yleisön nähtäviksi – ja jotka tietysti söisivät kirjoittajan uskottavuutta.

 

JOURNALISTISEN jutun lähtökohta on, että teksti perustuu tosiasioihin. Tätä ehtoa jouduin miettimään paljon myös tämän jutun kanssa.

      Jouduin rakentamaan Timon elämäntarinan lähes yksinomaan häneltä saatujen tietojen perusteella, joskin käytössäni oli Rikosseuraamuslaitoksen ote Timon tuomioista. Lisäksi Timon tyttöystävä/ex-vaimon luki jutun ja sanoi faktojen olevan kohdallaan. Pidin kuitenkin tietolähdettäni luotettavana: Timo ei saanut jutusta (tietenkään) rahallista korvausta eikä ymmärtääkseni muutakaan konkreettista hyötyä. Siksi en usko, että hänellä oli syytä vääristellä elämäntarinaansa. Hän ei myöskään rehvastellut tekemisillään vaan päinvastoin oli tullut muutaman vuosi sitten uskoon ja vaikutti kääntäneensä elämänsä suunnan.

      Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta tämän journalistisen totuusvaatimuksen näkökulmasta on juttuun kirjoittamani Timon ja poikakodin johtajan välinen dialogi.

 

              Kerran Timo kävi kysymässä koulukodin johtajalta lomaa

              päästäkseen kotiin.

                    ”Siis siis, totta kerran, kyllähän sinä lomalle pääset, kun olet niin

              hyvä hiihtämäänkin”, johtaja nyökytteli.

                    ”No milloin?”

                    ”Katsopas Timo tuonne”, johtaja sanoi osoittaen ulos

              ikkunasta.

                    ”Näetkö tuon lipputangon tuolla.”

                    ”Joo, näen.”

                    ”No sinä pääset lomille sitten, kun tuon lipputangon nuppi

               kukkii.”

 

Dialogi perustuu tietysti yksinomaan Timon muistikuvaan, ja mietin pitkään, voinko luottaa hänen muistavan sanatarkasti nelisenkymmentä vuotta sitten käydyn keskustelun. Dialogi on lyhyt mutta sisältää poikakodin johtajan varsin omaperäisen sanonnan "Siis siis, totta kerran".

timoCvikasivu.jpg      Timo kertoi tästä keskustelusta ensimmäisellä haastattelukerralla. Toisella haastattelukerralla palasin tarkoituksella asiaan, jotta kuulisin, referoiko hän edelleen nimenomaan näillä samoilla sanoille poikakodin johtajaa. Niin tapahtui. Timo vieläpä eksplisiittisesti mainitsi, että poikakodin johtajalla oli tapana käyttää kyseistä sanontaa. Niinpä uskalsin käyttää sitä myös jutussani.

      Olen pyrkinyt jutussa siihen, että silloin kun jutussa esitetään selkeästi mielipiteitä tai kun kiistanalaisena faktana esitetty asia on sellainen, jota en ole voinut muualta tarkistaa, olen kirjoittanut ilmi, mistä lähteestä tieto on saatu.

 

KUN olin hionut jutun omasta mielestäni valmiiksi, lähetin sen näytille toimituspäällikölle (olin kyllä jo rakennehahmotelmani hänelle esitellyt, koska tykkään pitää tilaajan ajan tasalla juttuprosessin etenemisestä). Hän teki muutamia sanatason muokkauksia juttuun sekä onnistuneesti ytimeköitti ingressiä.

      Jutun taittoon en ottanut osaa, enkä tällä kertaa hieman poikkeuksellisesti tehnyt edes kuvatekstejä. Näin taiton ensi kerran lehden ilmestyttyä, ja erityisesti avausaukeama on mielestä aikakauslehtitaittoa parhaimmillaan!

      Vaikka projekti alkoi varsin epämääräisesti, monien onnekkaiden sattumusten kautta jutusta tuli mielestäni oikein hyvä. Myös muut pitivät jutusta. Lehden tuottaja eli jutun tilaaja viesti minulle jälkeenpäin näin: "Ja sulle tiedoksi, että meidän sisäinen palauterinki piti juttua yhtänä parhaista ikinä."