Lauri Haapasen suomen
kielen alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopistossa 11. maaliskuuta
2017. Vastaväittäjänä toimi professori emerita Pirkko Nuolijärvi Kotimaisten
kielten keskuksesta ja kustoksena professori Pirjo Hiidenmaa.
HAASTATTELUPUHEEN MUOKKAUS LEHTIJUTUN SITAATEIKSI
Väitöksenalkajaisesitelmä
Helsingin yliopistossa 11. maaliskuuta 2017
Lehtijuttujen sitaattien
ajatellaan – ohjeistetaankin – olevan suoria, sanatarkkoja lainauksia. Toisin
sanoen se tekstipätkä, usein virke tai pari, joka on merkitty repliikkiviivalla
tai lainausmerkeillä sitaatiksi, toistaa täsmällisesti sen, mitä haastateltava
on toimittajalle sanonut. Tämä näkemys näyttää riittäneen tutkijoillekin, sillä
aiempaa tutkimusta kirjoitettujen journalististen juttujen osalta ei käytännössä
ole (katsaus siteeraukseen mediassa, ks. Haapanen & Perrin 2017). Niinpä olen
selvittänyt artikkelimuotoisessa, soveltavaa kielentutkimusta ja
journalismintutkimusta edustavassa medialingvistisessä väitöskirjassani sitä,
1) miten puhetta siirretään sitaateiksi ja 2) mitkä tekijät ja tavoitteet
siteerausprosessia ohjaavat.
Ensimmäistä
tutkimuskysymystä varten pyysin 16 toimittajaa nauhoittamaan minulle yhden tai
kaksi toimituksellista haastatteluaan. Yhteensä kokoon kertyi 22
äänitallennetta kahdenkeskisistä haastatteluista ja tiedotustilaisuuksista.
Joidenkin toimittajien työtapana oli tehdä haastattelutilanteessa
muistiinpanoja käsin, ja heiltä pyysin myös muistiinpanot osaksi aineistoani. Myöhemmin
keräsin ne jutut, jotka toimittajat näiden haastatteluiden pohjalta sanoma-,
aikakaus- tai asiakaslehtiin sekä näiden verkkojulkaisuihin kirjoittivat.
Tätä aineistokokonaisuutta
tutkin versioanalyysillä. En siis tarkastellut aineiston osia sinänsä vaan suhteessa
toisiinsa: sitä, miten haastattelussa tuotettu puhuttu teksti on rekontekstualisoitu (Linell 1998)
mahdollisten välivaiheiden kautta kirjallisesti julkaistuiksi sitaateiksi lehtijuttuihin.
Keskeisiä havaintoja on viisi. Se, mitä nämä yleistykset käytännössä tarkoittavat, vaihtelee paljon tilanteittain.
1.
Ei ole tavatonta, että samaan sitaattiin yhdistetään
puhetta eri kohdista haastattelua.
2.
Siteerattua tekstiä säännönmukaisesti
karsitaan ja sen ilmaisua tiivistetään, ja usein tekstiä myös täsmennetään.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että haastattelupuheessa käytetty pronomini, jonka
viittaussuhde uudessa kontekstissa eli lehtijutussa hahmottuisi väärin,
korvataan substantiivilla.
3.
Sitaateista poistetaan spontaanille
puheelle tyypilliset piirteet, kuten suunnitteluilmaukset (öö, niinku), kielenlipsahdukset ja itsekorjaukset.
4.
Siteerattua tekstiä kauttaaltaan
yleiskielistetään ja sanojen puhekielisiä äänneasuja täydennetään. Tällä tarkoitan
sitä, että esimerkiksi partisiippimuotoihin menny
ja sanonu lisätään loppuun t-kirjaimet, vaikka ne olisivat puheessa
jääneet ääntymättä.
5.
Lisäksi haastattelupuhe monologisoidaan, kun siitä tehdään
sitaatteja. Tällä käsitteellä tarkoitan prosessia, jossa toimittajan ja
haastateltavan yhdessä rakentama keskustelu pelkistyy lehtijuttuun ikään kuin
haastateltavan yksinpuheluksi (erit. Haapanen 2017). Toisin sanoen toimittajan
rooli keskustelun toisena osapuolena häivytetään jutusta pois, jolloin
sitaateiksi muotoillut tekstipätkät luovat vaikutelman, jonka mukaan haastateltava
olisi ne itsenäisesti, yhtenäisesti ja oma-aloitteisesti sanonut. Väitöskirjani
myös osoittaa, että sellainen toimituksellinen
haastattelu, joka on tehty nimenomaan lehtijutun tiedonkeruuta varten, on
kosolti yksioikoista kysymys–vastaus-rakennetta monipuolisempi ja -mutkaisempi.
(Ks. ma.)
Versioanalyysin pohjalta
tein kolme päätelmää, jotka johdattelivat tutkimustani eteenpäin. Ensinnäkin aineistoni
osoitti, että siteerauskäytännöt voivat vaihdella paitsi saman toimittajan eri
juttujen kesken, myös saman jutun eri sitaateissa ja jopa yhden sitaatin
sisällä. Toiseksi sitaateista ei voi päätellä, minkälaiseen haastatteluun ne
perustuvat, ja kolmanneksi sama havainto toisinpäin eli haastattelusta ei voi
päätellä, minkälaisia sitaatteja siitä on tehty tai tullaan tekemään.
Oletettavaa kuitenkin on,
että näennäisen sattumanvaraisuuden taustalla on jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Arjen aikatauluista selviäminen kävisi nimittäin vaikeaksi, mikäli se tapa, jolla
kukin toimittaja sitaatteja tekee, olisi sattumanvarainen ja pitäisi luoda
jokaisen sitaatin kohdalla uudestaan. Niinpä siirryin siteerausprosessin
kuvailusta ilmiön selittämiseen valottaakseni sitä, miksi puhetta muokataan
sitaateiksi siten, kuin aineistoni osoittaa.
***
Tekstianalyysin keinoin toiseen
tutkimuskysymykseeni – Mitkä tekijät ja tavoitteet siteerausprosessia ohjaavat?
– ei pääse käsiksi. Sen vuoksi otin käyttööni menetelmän, jonka suomensin stimuloiduksi mieleenpalauttamiseksi (stimulated recall). Stimuloitu
mieleenpalauttaminen pyrkii virikkeiden tukemana rekonstruoimaan tutkittavan
henkilön työnteon aikaisia ajatuskulkuja (DiPardo 1994). Tavanomaisin sovellus
menetelmästä on se, että työn tekijä katsoo työntekoaan videolta ja kertoo
tutkijalle, mitä hän työtä tehdessään ajatteli ja minkä perusteella
ratkaisujaan teki.
Omassa tutkimusasetelmassani
käytin stimulantteina toimituksellisesta haastattelusta tekemääni litteraattia
ja julkaistua lehtijuttua. Jaoin rekontekstualisointiprosessin, jossa haastattelukeskustelu
siis muuntuu sitaateiksi, Linelliä (1998) mukaillen kolmeen osaprosessiin.
Ensin pyysin kutakin toimittajaa katsomaan valmista juttuaan ja kommentoimaan,
miksi hän on valinnut nimenomaan nämä asiat siteerattavaksi (dekontekstualisointi) ja miksi hän on asemoinut
ne juuri niihin kohtiin juttua kuin on (kontekstualisointi).
Tämän jälkeen tarkastelimme rinnakkain haastattelun litteraattia ja valmista
lehtijuttua, ja pyysin toimittajaa perustelemaan sitaattitekstin muokkausta (tekstualisointi).
Stimuloidussa
mieleenpalauttamisessa syntyneen aineiston laadullisessa jäsentelyssä (Saldaña
2009) hahmottui yhdeksän siteerausstrategiaa, jotka ohjaavat haastattelupuheen
rekontekstualisointia sitaateiksi. Toisin sanoen nämä yhdeksän strategiaa
luovat intertekstuaalisen ketjun (intertextual chain, Fairclough 1992)
toimituksellisen haastattelun ja lehtijutun sitaattien välille.
Dekontekstualisointi.
Aineistoni mukaan toimittajat valitsevat siteerattavakseen sellaisia kohtia haastattelusta,
jotka
1) luonnehtivat puhujaa
Toimittajat
valitsevat siteerattavaksi mielipiteitä ja sellaisia henkilökohtaisia
kannanottoja, jotka kertovat, mitä haastateltava ajattelee käsiteltävästä
asiasta ja miten hän siitä puhuu.
2) täsmentävät vastuuta asiasisällöstä
Toimittajat
valitsevat siteerattavaksi näkemyksiä, joiden paikkaansa pitävyyttä toimittajan
on vaikea tai mahdoton tarkistaa. Siteeraamalla toimittaja pystyykin
osoittamaan selvästi, mistä tieto on peräisin, ja näin suojelemaan omaa
selustaansa. Sitaatti myös osoittaa, joskin vain näennäisesti, miten
haastateltava on lausuntonsa täsmällisesti ilmaissut.
3) lisäävät asian vakuuttavuutta
Periaatteessa
toimittaja voisi haastattelun tehtyään kirjoittaa jutun ilman yhtäkään
sitaattia. Tällainen juttu olisi asiasisällöltään yhtä paikkansapitävä kuin
sitaatteja sisältävä versiokin, mutta se, että haastateltavan ääni kuuluu
jutussa, lisää jutussa esitettyjen faktojen uskottavuutta. Toimittajien mukaan
siteeraus toimiikin ikään kuin allekirjoituksena, joka vahvistaa jutussa
esitetyt asiat. Lisäksi, koska sitaatit ovat kohosteinen elementti tekstissä, sitaatiksi
merkittynä asia kuin asia saa lisää painoarvoa.
Kontekstualisointi.
Journalistinen juttu ei ole haastattelun selostus tai kuvaus vaan dramaturgisesti
itsenäinen ja omaehtoinen kokonaisuus. Niinpä haastattelusta valitut
asiasisällöt asetellaan juttuun niin, että ne
4)
rakentavat kerrontaa
Toimittajat
asemoivat sitaatteja tekeillä olevaan juttuun siten, että ne tukevat ja
rakentavat jutun juonta.
5) rytmittävät
kerrontaa
Toimittajat
asemoivat sitaatteja juttuun siten, että ne rytmittävät jutun kerrontaa ja
ilmaisua, esimerkiksi luomalla luontevaa vuorottelu toimittajan oman tekstin ja
sitaattien välille.
Tekstualisointi.
Dekontekstualisoinnin ja kontekstualisoinnin ohella siteerattavaksi valittua
puhuttua tekstiä muokataan
6)
yleiskielistämällä
Toimittajat
tavoittelevat sitaatteihin usein yleiskielistä rekisteriä. Käytännössä tämä
tehdään poistamalla spontaanille puheelle ominaiset kielenpiirteet (esim.
toistot, suunnitteluilmaukset) ja epäsujuvuustekijät (esim. itsekorjaukset,
katkonaiset rakenteet, puhevirheet) sekä yleiskielistämällä sanojen
puheenomaisia kirjoitusasuja ja suoraviivaistamalla tekstin rakennetta.
7)
valikoimalla juttuun vain kerronnan kannalta tärkeitä puhekielisyyksiä
Heijastumat
puheen kielestä ovat sitaateissa myös mahdollisia, kunhan niillä on jokin
erityinen syy jutun kerronnan kannalta. Yleensä puhekielisyydet rajoittuvat
yksittäisiin sanoihin ja lausekkeisiin tai lauserakenteeseen. Esimerkiksi eräässä
tapauksessa toimittaja laittoi murteisen mie-pronominin
sitaattiin osoittamaan Lähi-idästä Kaakkois-Suomeen asettuneen henkilön hyvää
kotoutumista.
Edellä kuvaillut kaksi
siteerausstrategiaa (6 ja 7) eivät kuitenkaan selitä kaikkea sitä suurta
muokkausta, jota toimittajat sitaateille aineistoni perusteella tekevät. Niinpä
siteerattaessa pyritään myös
8)
selkeyttämään haastateltavan sanomaa
Toimittaja
pyrkii usein tiivistämällä selkeyttämään siteeratun tekstin sanomaa. Tai
tarkemmin: toimittaja pyrkii selkeyttämään omaa tulkintaansa tekstin sanomasta.
9)
terävöittämään sitaatin tehtävää osana
jutun kerrontaa
Sitaatteja
muokataan niin, että ne toteuttavat mahdollisimman hyvin sitä tehtävää, jonka
toimittaja on niille jutun juoneen suunnitellut.
Näiden yhdeksän
siteerausstrategian pohjalta analysoin ydinkategorian
(core category) (Saldaña 2009), joka
kattaa ja selittää kokoavasti sen, miten toimittajat haastattelupuhetta
sitaateiksi rekontekstualisoivat. Toimittajien stimuloidussa
mieleenpalauttamisessa tuottaman aineiston sisällönanalyysissä tällaiseksi
yhdistäväksi strategiaksi hahmottui pyrkimys
toteuttaa tekeillä olevan jutun tavoitetta. Tämä on siteerauksen ensisijainen
pyrkimys, toisin kuin esimerkiksi sanatarkkuus tai haastattelupuheen ja siitä
tehtyjen sitaattien täsmällinen samanmerkityksisyys. Hieman lennokkaammin
voidaan siis todeta, että toimittajat muokkaavat sitaatteja juuri niin vähän
tai paljon kuin on tarpeen, jotta syntyy hyvä juttu, jossa on hyviä sitaatteja.
***
Toimittajat siis
toteuttavat edellä kuvattuja siteerausstrategioita, kun he kirjoittavat
haastattelujen pohjalta lehtijuttuja. Minkälaiset tekijät näitä strategioita
ohjaavat ja niihin vaikuttavat?
Siteeraukseen vaikuttaa tietysti
se, minkälaista juttua toimittaja on tekemässä. Juttutyyppi määrittelee ensinnäkin sen, onko jutussa ylipäänsä
sitaatteja vai ei. Toiseksi juttutyyppi määrittelee aiheen käsittelytapaa
(esim. uutinen, henkilökuva, reportaasi) ja sitaattien tehtäviä siinä (esim.
sitaatti luonnehtii puhujaa, luo uskottavuutta, rakentaa juttuun kirjoitettua
fyysistä ympäristöä. Tarkemmin, ks. Haapanen 2011). Siteeraukseen vaikuttaa
myös julkaisun ja toimituksen ohjeistus,
joskin tutkimukseen osallistuneiden toimittajien mukaan sitä on vain vähän.
Ohjeistus voi liittyä muotoseikkoihin kuten siihen, käytetäänkö julkaisussa
sitaattimerkkejä vai repliikkiviivaa, tai sitaattien tyyliin eli lähinnä
siihen, miten yleiskielisiä niiden tulee olla. Toimituksessa voi myös olla
ohjeistuksia tai vähintäänkin vakiintuneita käytäntöjä siitä, miten laaja
tarkistusoikeus haastateltavalle juttuun annetaan ja miten herkästi haastateltavan
muutostoiveita toteutetaan. Lisäksi siteerausta ohjaavat kunkin toimittajan henkilökohtaiset preferenssit. Yleisinä
ajatuksina tutkimuksessani nousivat esiin muun muassa se, että kahta sitaattia
ei aseteta juttuun peräkkäin ja että lyhyehköjä sitaatteja suositaan ja
erityisen pitkiä vältetään.
Lisäksi journalistisiin
valintoihin, kuten siteeraukseenkin, vaikuttavat yhtäältä julkaisijan arvot ja tavoitteet ja toisaalta lukijoiden odotukset ja toiveet. Ne vaihtelevat julkaisusta toiseen,
sillä mikäli eivät vaihtelisi, kaikki julkaisut käsittelisivät samoja aiheita
samoilla tavoilla. Eroista huolimatta lehtiä yhdistää yleinen journalistinen kulttuuri. Siteerauksen näkökulmasta se
liittyy erityisesti niihin käsityksiin, joita toimittajilla ja lukijoilla on
siitä, miltä kirjoitetun puheen ajatellaan, toivotaan ja edellytetään
näyttävän.
Siinä missä toimittaja
voi vaikuttaa omiin henkilökohtaisiin preferensseihinsä sekä jossain määrin
myös juttutyyppeihin ja ohjeistuksiin, vaikutusmahdollisuudet julkaisun
arvoihin, lukijoiden odotuksiin saati yleiseen journalistiseen kulttuuriin ovat
pienemmät. Ja aina säilyy yksi tekijä, johon toimittaja ei voi vaikuttaa. Se on
haastateltava.
Se, mitä haastateltava
tietää aiheesta ja miten hän onnistuu asiansa muotoilemaan, vaikuttaa suuresti
siihen, minkälaisen materiaalin pohjalta juttua ja sen sitaatteja lähdetään
tekemään. Voi olla, että haastateltava on kokenut toimittajien kanssa, kenties
vastannut samoihin kysymyksiin virkansa puolesta kymmeniäkin kertoa. Tällöin lausumat
voivat olla litteroitavissa sitaateiksi melko sanatarkastikin. Mutta toisaalta voi
olla, että haastateltava sanallistaa ajatuksiaan ensimmäisiä kertoja ääneen,
jolloin näin tuotettua tajunnanvirranomaista puhetta on välttämätöntä laajastikin
muokata. Näitä eräänlaisia ääripäitä havainnollistavat mm. aineistoesimerkit
Lapsikysymys (Haapanen 2016a: 198–201) ja Kulutusvalinnat (Haapanen 2016b:
238–244).
***
Lopuksi käsittelen sitä,
millä tavoin väitöskirjaksi kootut artikkelini vievät kielen ja journalismin
tutkimusta eteenpäin ja ketkä voivat tuloksistani hyötyä.
Medialingvistinen
tutkimukseni on tuottanut paljon tietoa printtimedian siteerausprosessista.
Samalla se kuvaa pääpiirteet sellaisesta toimituksellisesta haastattelusta, joka
on tehty nimenomaan kirjallista juttua varten (vrt. tv-haastattelut). Ennen
väitöskirjaani nämä molemmat aihealueet olivat käytännössä täysin tutkimattomia
sekä Suomessa että muualla.
Siteerauksen tutkimusta
kehitän tarjoamalla kokonaisvaltaista näkemystä
siteerauksesta. Tekstiasun muokkaus on vain yksi, joskin silmiinpistävä osa
siteerausprosessia. Olennaista on myös analysoida sitä, miten alkuperäinen
teksti on syntynyt, mitä sieltä on valittu siteerattavaksi ja miten valittu
tekstipätkä on asemoitu uuteen kontekstiinsa.
Erityisesti journalismin
ja median tutkimukselle väitöskirjani puolestaan osoittaa, että kielellisellä
analyysillä voidaan päästä kiinni konkreettisiin työprosesseihin. Samalla tutkimukseni
myös muistuttaa, että yksityiskohtaisella kielellisellä analyysillä voidaan
tarttua laajempiin, siteerauksen taustalla vaikuttaviin tekijöihin.
Sekä oman toimittajan työkokemukseni
että tutkimuksessa mukana olleiden toimittajien kertoman mukaan siteerauksesta
ohjeistetaan ja keskustellaan toimituksissa vain harvoin. Niinpä toimitustyön
koulutuksessa kuin toimituksissakin olisi hyvä tiedostaa ja julkilausua, mistä
siteerausprosessissa todella on kyse: siteeraus on neuvottelua monien, välillä
ristiriitaistenkin tavoitteiden välillä. Samalla ala voisi rohjeta irrottaa
otteensa ajatuksesta, että sitaatit ovat sanatarkkoja lainauksia. Miksi antaa
ymmärtää jotain, mikä ei kontekstin radikaalin muuttumisen vuoksi edes voi olla
totta: yhtäältä vuorovaikutteisessa keskustelussa lausutuilla ääniaalloilla
ilmassa ja toisaalta musteella paperilla itsenäisessä, määrämittaisessa ja
tuntemattomalle yleisölle kohdennetussa lehtijutussa ei ole mitään yksi yhteen
vastaavuutta.
Lukijoille tutkimukseni
tarjoaa kurkistuksen kulissien taakse. Hyvin kirjoitettu lehtijuttu soljuu
pidäkkeettömästi, mutta on tärkeää muistaa, että se on syntynyt lukuisten
valintojen kautta: mikä on jutun aihe ja näkökulma, kuka valitaan
haastateltavaksi ja mitä haastattelusta valitaan sitaateiksi sekä minne kohtaan
juttua sitaatit istutetaan? Kenties sitaatti vielä irrotetaan lehden kanteen ja
myyntijulisteisiin tai jaetaan sosiaaliseen mediaan, jossa se alkaa elää uutta
elämäänsä vailla toimituksen kontrollia.
Sitaatteja kohtaan tulee
olla kriittinen mutta samalla ymmärtäväinen. Haastateltavalla on hyvin vähän
mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, minkälainen jutusta tulee ja minkälaisessa
kontekstissa hänen sanomisensa lopulta esitetään.
Lähteet
DiPardo, Anne 1994: Stimulated Recall in Research on Writing: An
Antidote to “I don’t Know, It Was Fine”. – Peter Smagorinsky (toim.), Speaking About Writing. Reflections on
Research Methodology s. 163–181. Thousand Oaks: Sage Publications.
Fairclough, Norman
1992: Discourse and social change. Cambridge:
Polity Press.
Haapanen,
Lauri
2011: Sitaattien tehtävät ja tekeminen kaunokirjallis-journalistisissa
lehtijutuissa. – Media & viestintä
3 s. 64–89.
––––– 2016a. Siteeraus lehtijutuissa. – Liisa Tiittula & Pirkko Nuolijärvi
(toim.), Puheesta tekstiksi. Puheen
kirjallisen esittämisen alueita, keinoja ja rajoja s. 192–224. SKS:n
toimituksia 1424. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
––––– 2016b.
Haastattelupuheen rekontekstualisointi sitaateiksi lehtijuttuun. – Virittäjä 2 s. 218–254.
––––– 2017. Monologisation as a quoting practice. Obscuring the
journalist’s involvement in written journalism. – Journalism Practice 7 s. 820–839. http://dx.doi.org/10.1080/17512786.2016.1208057
Haapanen, Lauri – Perrin,
Daniel 2017: Media and
Quoting. Understanding the purposes, roles, and processes of quoting in mass
and social media. – Colleen Cotter & Daniel Perrin (toim.), The Routledge Handbook of Language and Media
s. 424–442. London: Routledge.
Linell, Per
1998: Approaching dialogue. Talk, interaction
and contexts in dialogical perspectives. IMPACT: Studies in language and society.
Amsterdam: John Benjamins.
Saldaña, Johnny 2009: The
coding manual for qualitative researchers. Los Angeles: Sage.
Lauri
Haapanen: Quoting
Practices in Written Journalism. Helsinki: Helsingin
yliopisto 2017. Artikkelimuotoinen väitöskirja on kokonaisuudessaan luettavissa
osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174618
Kirjoittajan
yhteystiedot:
etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Published in Virittäjä 4/2017.